Nato-Eurooppa kehittää ohjuspuolustustaan, Suomi ja Ruotsi jäämässä jälkeen

Joulukuun 23. päivänä 2015 Armenian tasavalta ja Venäjän federaatio allekirjoittivat Moskovassa sopimuksen luoda yhtenäinen alueellinen kollektiivisen turvallisuuden ilmapuolustusjärjestelmä Kaukasuksella. Armenian parlamentti oli ratifioinut sopimuksen jo 7.10.2016, ja Kreml tiedotti sopimuksen ratifioinnista 29.12.2016 (Kreml 29.12.2016). Sopimus oli paljon esillä myös sekä armenialais- että venäläislehdistössä.

Tätä ennen sopimuksen nimissä Venäjä oli toimittanut S-300-ilmatorjuntaohjusjärjestelmän Jerevanin lähellä olevaan Gjumrin venäläissotilastukikohtaan (102-я военная база Группы российских войск). Tuota ilmatorjuntaohjusjärjestelmää Venäjä hallinnoi Armeniassa vastaavasti kuin kotimaassaan olevia. Gjumri sijaitsee vain 10 kilometrin päässä Nato-maa Turkin rajasta. Tukikohdan ja S-300-järjestelmän sijainti on esitetty tämän blogikirjoituksen liitteenä olevassa kuvassa 1.

Venäjä on solminut vastaavanlaisen ”kollektiivisen turvallisuuden” sopimuksen myös Valko-Venäjän kanssa 3.2.2009 (sopimusteksti). Venäjällä on tapana ratifioida seuraavan vuoden alussa voimaan tulevat sopimukset edellisen vuoden viimeisinä päivinä, ja Kreml tiedotti Valko-Venäjänkin kanssa solmitun sopimuksen ratifioinnista vasta 28.12.2009 (Kreml 28.12.2009). Venäjälle kyseisen sopimuksen aikaansaaminen kesti peräti 20 vuotta.

Kyse sekä Armenian että Valko-Venäjän sopimuksessa on muun muassa Venäjän hallinnassa olevien ilmapuolustusjärjestelmien toimittamisesta Venäjän puskurivaltioihin, jotka kaikki ovat vanhoja neuvostotasavaltoja.

Venäjällä on ollut suuri halukkuus rakentaa myös uusi hävittäjälentotukikohta Valko-Venäjälle osaltaan vuonna 2009 solmittuun sopimukseen perustuen, mutta siihen Valko-Venäjä ei toistaiseksi ole suostunut presidentti Aljaksandr Lukašenkan johdolla. Allekirjoittamattoman lentotukikohtasopimuksen teksti päivämäärällä 7.9.2015 on luettavissa täältä. Presidentti Lukašenka on vastustanut kovin sanoin venäläislentotukikohtaa (VZ 30.10.2015), ja toistaiseksi Venäjä ei ole onnistunut tukikohtahanketta viemään maaliin. Nähtäväksi jää, muuttuuko tilanne Venäjän ja Valko-Venäjän yhteisten Zapad-17-sotaharjoitusten jälkeen ensi syksynä.

5.5.2016 uutistoimisto Tass uutisoi, että Valko-Venäjälle on toimitettu neljä S-300-ilmatorjuntaohjusjärjestelmäyksikköä. Polotskin alueelle kaksi yksikköä, Grodnon alueelle yksi yksikkö samoin kuin Brestin alueelle (Tass 5.5.2016). Yksiköt ovat hyvin lähellä Nato-maiden rajoja. Brestin yksikkö on vain muutaman kilometrin päässä Puolan rajasta, ja myös Grodnon yksikkö on niin ikään vain muutaman kymmenen kilometrin päässä Puolan ja Liettuan rajoista. Polotskin yksiköt ovat sen sijaan hieman kauempana Latvian rajasta. Valko-Venäjällä olevien S-300-järjestelmien sijainnit on esitetty tämän blogikirjoituksen liitteenä olevassa kuvassa 1.

Samaan aikaan toukokuussa 2016 Venäjän puolustusministeriö tiedotti, että vuonna 2016 Venäjä toimittaisi vielä kolme S-300-ilmatorjuntaohjusjärjestelmäyksikköä itäisille ja eteläisille rajoilleen rajoittuen Valko-Venäjän lisäksi Ukrainaan, Suomeen, Georgiaan ja Azerbaidžaniin. Näistä maista Ukraina, Suomi ja Georgia ovat länteen suuntautuneita.

Venäjällä olisi suuri halukkuus lisätä sekä S-300- että S-400-ohjusjärjestelmien toimituksia niiden tuotantomahdollisuuksia nopeammin. Raha ei ole ohjusjärjestelmähankinnoissa Venäjälle ongelma, sen sijaan toimitusaikataulut ovat. Tällä hetkellä ohjusjärjestelmien tuotanto ei pysy Venäjän puolustushallinnon laatimien suunnitelmien perässä.

                                                                                     ****

Venäjän toimintatyökalu naapureinaan olevissa vanhoissa neuvostotasavalloissa on Kollektiivinen turvallisuusjärjestö (Collective Security Treaty Organization, SCTO, Организация Договора о Коллективной Безопасности, ОДКБ). Nimestään huolimatta kyseessä on sotilasliitto.

Tuolla jo vuonna 1992 perustutulla sotilasliitolla Venäjä leikkii nyttemmin Natoa, ja järjestön jäsenmaita Venäjän lisäksi ovat Armenia, Kazakstan, Kirgisia, Tadžikistan, Uzbekistan ja Valko-Venäjä. Maat ovat sekä SCTO:ssa että myös muutoin pitkälti Venäjän hallinnassa olevia Venäjän puskurivaltioita.

Venäjällä on ollut suurehkoja ongelmia puskurivyöhykkeen luomisessa läntisellä rajallaan ja Kaukasuksella.

Azerbaidžan, Georgia ja Uzbekistan erosivat Kollektiivinen turvallisuusjärjestön jäsenyydestä jo vuonna 1999. Ukrainan jääminen jo alkujaan pois Venäjän luomasta sotilasliitosta oli maalle suuri geostrateginen menetys. Menetyksen merkityksen huomaa tämän blogikirjoituksen liitteenä olevasta kuvasta 1. S-300-ilmatorjuntaohjusjärjestelmäyksiköt voivat suojella Venäjää ilman puskurivyöhykettä Ukrainan kohdalla vain noin 100 kilometrin etäisyydelle Venäjän länsirajasta.

Ukraina on ollut Neuvostoliiton hajoamisesta lähtien Venäjälle sen oman näkemyksen mukaan murheenkryyni. Ukraina ei ole oikein koskaan suostunut kunnolla Venäjän alaisuuteen muutaman vuoden hajanaisia pätkiä lukuun ottamatta. Venäläiset pitävät ukrainalaisia itsepäisinä.

”ОДКБ без Беларуси: 600-километровая брешь в обороне” oli uutisotsikko Svobodina Pressan sivuilla jo 14.9.2009 (СвободинаПресса 14.6.2009). Käännettynä: ”Kollektiivinen turvallisuusjärjestö ilman Valko-Venäjää: 600 kilometrin aukko puolustuksessa”.

Lehtijuttuotsikko kuvaa hyvin Valko-Venäjän geostrategista merkitystä Venäjälle Ukrainan lisäksi: Venäjälle sen liittolaismaat ovat vain väline Venäjän oman turvallisuuden varmistamiseksi, itse liittolaisista ei niin väliä Venäjälle uhrautuessaan. Venäjä on valmis pitämään Valko-Venäjän puskurivaltionaan vaikka sotilaallisin toimin.

Ukrainan lisäksi Valko-Venäjän geostrateginen asema on siis Venäjälle erittäin tärkeä. Venäjän ammattisotilaat ovat ilmoittaneet, että Valko-Venäjällä olevat Venäjän ilmapuolustusjärjestelmät kasvattavat Venäjän ilmapuolustuskykyä noin 1,7-kertaiseksi Venäjän läntisellä rajalla. Tuo 1,7-kertaisuus on havaittavissa yhdellä silmäyksellä kuvasta 1.

Valko-Venäjä on tuottanut Venäjälle aivan viime aikoina ongelmia, jotka tulivat korostetusti esille SCTO:n kokouksessa Pietarissa 26.12.2016. Kesällä 2016 hyväksytty Valko-Venäjän uusi sotilasdoktriini (Военной доктрины Республики Беларусь 20.7.2016) ja sen Nato-kannat eivät ole tyydyttäneet Venäjää.

Valko-Venäjä näkee Naton kumppanina, ei Venäjän tapaan vihollisena (”НАТО рассматриваются как партнерские’”). Suomen tapaan Valko-Venäjä yrittää hyppiä eri asioissa idän ja lännen välillä, ja siinä ei välttämättä käy Valko-Venäjälle lopulta hyvin. Puoli pitää uskaltaa valita yksiselitteisesti ja haparoimatta.

                                                                                     ****

Venäjällä on siis hyvin vahva lyhyen matkan ohjusvarustus niin Venäjän omalle kuin myös puskurimaiden maaperälle sijoitettuna sekä merialueiden venäläisiin sota-aluksiin sijoitettuna. Tällä hetkellä järjestelmät muodostavat uhkaa itäiseille Euroopalle aina Keski-Euroopan rajoille saakka Suomi mukaan lukien.

Tämän blogikirjoituksen liitteenä olevassa kuvassa 1 on esitetty Venäjän lyhyen matkan ohjusvarustusta itäisessä Euroopassa. Kuvassa on esitetty niitä noin alle 500 kilometrin kantaman omaavia ohjausjärjestelmiä, joilla Venäjä pyrkii pitämään hallinnassaan puskurivyöhykkeensä ilmatilaa läntisillä rajoillaan. Lyhyen matkan ballistisilla Iskander-ohjausjärjestelmillä Venäjä taas pystyy tuhomaan ohjuspeittoalueella olevia maakohteita.

Ohjuskantavuudelle 500 kilometriä on oleellinen raja, koska se on Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välisen keskimatkan ohjuksia rajoittavaan INF-sopimukseen (Intermediate-Range Nuclear Forces Treaty) kirjattu ohjuskantaman alaraja. Yläraja on puolestaan 5500 kilometriä. Nimestään huolimatta sopimus ei rajoita vain ydinkärjillä varustettuja keskimatkan ohjuksia, koska taistelulatauksen vaihto käy kädenkäänteessä. Sopimus koskee vain maalta laukaistavia ohjuksia, ei mereltä – siis ei myöskään Itämereltä tai Mustaltamereltä – laukaistavia ohjuksia, ja venäläiset Kalibr-ohjukset Itämerellä ovat INF-sopimuksen mukaisia. Yhdysvaltain merkittävä ohjuspotentiaali on merillä ja merissä, joten meriä ei Yhdysvallat suostunut ottamaan mukaan sopimukseen.

MTCR-sopimuksen (Missile Technology Control Regime) rajoituksia tuovia avainsanoja ovat puolestaan 300 kilometriä ja 500 kilogramman taistelulataus. Sopimuksella rajoitetaan ohjustekniikan siirtymistä sopijamaista muihin maihin noilla määritysrajoilla. Sopimus koskee ballistisia ohjuksia ja risteilyohjuksia.

Kuvaan 1 on piirretty Venäjän itäiseen Eurooppaan ja omalle länsirajalle sijoitettujen S-300- ilmatorjuntapuolustusjärjestelmien (Комплекс С-300Ф "Риф" SA-N-6 GRUMBLE), S-400- ilmatorjuntapuolustusjärjestelmien (Система С-400/40Р6 Триумф, комплекс 98Ж6 – SA-21 GROWLER), Iskander- lyhyenmatkan ballististen ohjausjärjestelmien (Комплекс 9К720 Искандер – SS-26 STONE), Bastion-P- rannikkopuolustusjärjestelmien (К-300 Бастион – SSC-5 STOOGE) ja Bal-E- rannikkopuolustusjärjestelmien (СПУ 3С60 комплекса Бал 3К60 (Бал-Э) – SSC-6 SENNIGHT) kantamat.

Kuvassa on esitetty myös Krimin niemimaalla ja Kaliningradissa maasijoituksissa olevien vanhojen kylmän sodan aikaisten Sepal-rannikkopuolustusjärjestelmien (Комплекс П-5/П-5Д – SS-N-3A SHADDOCK) kantamat.

S-300-järjestelmän ohjusten enimmäiskantama on noin 200 kilometriä, S-400-järjestelmän ohjusten vähintään 250 kilometriä, varmentamattomana 400 kilometriä. Iskander-järjestelmän ohjusten enimmäiskantama jopa 500 kilometriä (Iskander-M-ohjukset). Rannikko-ohjuspuolustuksessa Bastion-P-järjestelmän kantama on noin 300 kilometriä (P-800 Oniks-ohjukset) kuten myös vanhemman Bal-E-järjestelmän (SSC-6 Sennight -ohjukset). Vanhan Sepal-järjestelmän ohjusten kantama on puolestaan noin 450 kilometriä (SS-N-3A Shaddock -ohjukset).

Ohjusten kantama riippuu monista eri tekijöistä ja etenkin itse käytettävästä ohjustyypistä. Edellä ilmoitetut kantama-arvot ovat ohjeellisia suuruusluokkamitoitusarvoja, eivät ehdottomia enimmäisarvoja. Kantama-arvot voivat vaihdella suuresti eri lähteissä.

Venäjällä ja sen liittolaismailla on länsirajallaan Nato- ja EU-maita vasten noin 500 kilometrin keskipitkällä lyhyen kantaman ohjuksilla ja useammalla eri ohjausjärjestelmällä varustettuna Murmanskin alue, Pietarin alue, Kaliningradin alue, Krimin niemimaan alue ja Syyrian Latakan alue. Nuo viisi aluetta ovat Venäjän keskitettyjä etuvartiopesäkkeitä.

Suppeampia alle 200 kilometrin kantaman S-300-ohjausjärjestelmillä varustettuja alueita Venäjällä on Valko-Venäjällä Polatskissa, Grodnossa ja Brestissa. Armeniassa Venäjän S-300-ohjustukikohta on Gjumrissa. Venäjän omalla läntisellä maaperällä erilliset S-300-ohjustukikohdat ovat Saratovin alueella keskisessä sotilaspiirissä ja Arkangelin alueella läntisessä sotilaspiirissä Severodvinskissa. Mustallamerellä Krimin niemimaan ohjusjärjestelmäkeskittymän lisäksi Venäjällä on ohjustukikohta Novorossijskissa Krimin itäpuolella.

Edellä luetelluilla ohjusjärjestelmillä Venäjä pyrkii hallitsemaan kantama-alueen ilmatilaa täydellisesti. Tavoiteltu hallinta-alue ulottuu pääsääntöisesti vähintään 300-500 kilometrin päähän manner-Venäjän rajoista, Itämeren eteläosissa paljon pitemmälle. Järjestelmien mahdollistama hallintarajaa on kuvattu liitteenä olevassa kuvassa 1 paksulla mustalla viivalla. Tuon alueen sisäpuolella Venäjän kykenee rajoittamaan vihollisenaan pitämien maiden sotilaslentokoneiden ja ohjusten toimintamahdollisuuksia. Kyse Venäjälle on siis ilmatilan hallinnasta.

Saksalle, Tanskalle ja Benelux-maille lisäuhkan muodostavat Venäjän Itämeren laivaston ohjukset. Kuvassa 2 on esitetty laivasto-ohjusten 500 kilometrin kantama Itämerellä, ja vastaavan rajaviivan voisi piirtää myös Mustallemerelle. Sen sijaan Kaliningradissa olevat maasta laukaistavat ohjukset, joiden kantama on alle 500 kilometriä, eivät yllä Saksan itäosaa pitemmälle. Matka Kaliningradista Berliiniin on noin 520 kilometriä ja Kööpenhaminaan noin 510 kilometriä, ja ollaan ohjuskantaman varmistamattomilla äärirajoilla.

Venäjän Itämeren laivaston ja Mustanmeren laivaston ajankohtaiset vahvuudet sukellusveneineen voi havainnoida täältä. Sivusto on hyvä, ja se päivittyy hyvin muuttuvissa tilanteissa, esimerkkeinä huomiota herättäneiden Zeleni Dol- (Зелёный Дол) ja Serpuhov-korvettien (Серпухов) tuominen Mustaltamereltä Itämerelle viime vuoden lokakuussa. Kyseiset korvetit on varustettu Kalibr-ohjuksilla (Комплекс 3К-14/С-14 Калибр – SS-N-27/SS-N-30 SIZZLER) tai P-800-järjestelmän Onyx-ohjuksilla (Комплекс П-800/3К55 Оникс/Яхонт – SS-N-26 STROBILE) ohjusten kantaman ollessa alle 500 kilometristä laajimmillaan aina 2500 kilometriin.

Venäjän armeijan käytössä olevan aseistuksen tietoja löytyy hyvin MilitaryRussia-sivuilta täältä. Sivusto on hyvä. Kyseisen nettisivun oikeasta reunasta löytyy melko kattava asetuoteluettelo Venäjän käyttämistä aseista.

                                                                                     ****

Venäjä on lisännyt ilmapuolustusjärjestelmiään ja erityisesti ohjuksiin peruutuvia ilmapuolustusjärjestelmiään tämän vuosituhannen aikana kiihtyvällä vauhdilla. Neuvostoliitolla oli kylmän sodan aikaan maailman tehokkain ilmapuolustusjärjestelmä, joka käsitti hieman ennen Neuvostoliiton romahtamista peräti 2 600 hävittäjää (70 hävittäjärykmenttiä), 7 600 ilmatorjuntaohjusta (C-75-, C-125-, C-200- ja C-300-järjestelmät) ja 60 viestirykmenttiä ja -prikaatia (yli 1 000 radioyksikköä ja noin 10 000 tutkaa eri tarkoituksiin).

Neuvostoliiton romahtaessa Venäjä menetti kolmanneksen ilmapuolustuskyvystään muille itsenäistyville neuvostotasavalloille. Läntisillä raja-alueilla suurimmat menetykset olivat Venäjän Valko-Venäjälle ja Ukrainalle. Venäjä yrittää nyt parsia kokoon Neuvostoliiton hajoamisessa menettämiään asemiaan itäisessä Euroopassa pitämällä Valko-Venäjää puskurivaltionaan ja saamalla Ukrainan takaisin puskurivaltiokseen. Venäjällä on suuri mieltymys puskurialueisiin, jollaiseksi Venäjä edelleen näkee osaltaan myös Suomen ilman Nato-jäsenyyttä.

Nyt Venäjän ohjusvarustelu läntisellä raja-alueella Barentsinmereltä Kaspianmerelle tuottaa sotilaallista uhkaa niin Nato-maille kuin myös niille länteen suuntautuneille Venäjän rajamaille, jotka eivät ole Venäjän liittolaismaita.

Uhkaa muodostavat ohjukset sinänsä, mutta ennen kaikkea Venäjän ilmatilan hallintamahdollisuus ohjusjärjestelmiensä avulla, joka puolestaan mahdollistaa sotilaslentokoneiden ja maakohteiden tuhoamiseen tarkoitettujen ohjusten tehokkaan käytön. Venäjän lyhyen matkan ohjusten tuomia uhka-alueita on esitetty kuvissa 1 ja 2. Lisäksi Venäjällä on olemassa keskimatkan ohjukset, jotka kattavat koko läntisen Euroopan.

Nato-maiden osalta Venäjän ohjusvarustelu on huolettanut erityisesti Baltian maita ja Puolaa, mutta myös Saksaa ja sen läheistä liittolaista Hollantia, jotka ovat Venäjän Itämeren laivaston ohjusten vaikutuspiirissä. Sen sijaan Tanska ei ole esittänyt suurempaa huolta. Suomi on myös Venäjän vahvan ohjuspeiton alla.

“Estonia calls for Patriot shield to deter Russia in Baltic region” oli uutisotsikko Finacial Timesin sivuilla 26.5.2016 (FT 26.5.2016). Vapaasti suomennettuna: “Viro pyytää Patriot-ohjusten suojaa Baltian maille Venäjän muodostamaa uhkaa vastaan”.

“Poland and Baltic States Explore Anti-Aircraft Shield” oli uutisotsikko Atlantic Counsilin sivuilla 13.6.2016 (Atlantic Council 13.6.2016). Vapaasti suomennettuna: “Puola ja Baltian maat selvittävät [yhteistä] ohjustorjuntasuojaa”.

“Top commander says Lithuania considering Patriot missiles” oli uutisotsikko U.S.Newsin sivuilla 20.10.2016 (U.SNews 20.10.2016). Vapaasti suomennettuna: “Korkearvoinen komentaja sanoo Liettuan harkitsevan Patriot-ohjuksia”.

“German general: Patriot missile defense systems could be deployed in Baltics” oli uutisotsikko Eesti Rahvusringhäälingin sivuilla 9.8.2016 (ERR 9.8.2016). Vapaasti suomennettuna: “Saksalaiskenraali: Patriot-ohjuspuolustusjärjestelmä voidaan sijoittaa Baltian maihin”.

Baltian maat siis haluavat tehokkaan ohjustorjuntajärjestelmän torjumaan Venäjän ohjusuhkaa.

Puola oli jo käynnistänyt aikaisemmin hankintaprosessin oman ohjuspuolustuksen parantamiseksi.

“Poland to Begin Short Range Air Defence System Procurement in 2016” oli uutisotsikko vuoden 2014 loppupuolella Defence24:n nettisivuilla (Defence24 24.10.2014). Suomennettuna: “Puola aloittaa lyhyen kantaman ilmatorjuntajärjestelmän hankinnan vuonna 2016”.

“Polish Armament Group Tightens Its Collaboration With Kongsberg. ‘NASAMS, Naval and Space Programmes’” oli uutisotsikko Defence24:n nettisivuilla (Defence24 25.5.2016). Norjalainen asevalmistaja Kongsberg (Kongsberg) ja puolalainen Polska Grupa Zbrojeniowa S.A. (PGZ) solmivat 2016 toukokuussa aiesopimuksen puolustusyhteistyön ja lyhyen kantaman ilmapuolustusjärjestelmän kehittämisestä.

Lyhyen kantaman ohjuspuolustusjärjestelmät (Short Range Air Defense Systems) ja keskikantaman ohjuspuolustusjärjestelmät (Medium Range Air Defense Systems) eivät luo riittävää ohjuspuolustusturvaa, vaan tarvitaan myös pitkän kantaman järjestelmiä (Long Range Air Defense Systems). Puola on nyt hankkimassa keskikantaman NASAMS-järjestelmän ”päälle” pitkän kantaman järjestelmiä. Puolassa puhutaan Veiksel-hankkeesta (Wisła).

Ohjuspuolustusjärjestelmien kantamajaottelua ei saa sotkea itse ohjusten kantamajaotteluun, ne ovat kaksi eri asiaa. Lisäksi samoja ohjuspuolustusjärjestelmiä sijoitetaan usein useampaan kantamaluokkaan.

Puolan pitkän kantaman ohjushankinnasta kilpailivat MEADS Internationalin MEADS-ohjuspuolustusjärjestelmä ja Raytheonin Patriot-järjestelmä. MEADS-ohjuspuolustusjärjestelmän taustalla on vahvasti yhdysvaltainen asevalmistaja Lockheed Martin.

Lopullinen vahvistustieto, että Puola hankkii Patriot-ohjukset, saatiin 1.12.2016, jolloin puolustusviranomaiset, Polska Grupa Zbrojeniowa S.A. (PGZ) ja Raytheon (Raytheon) allekirjoittivat aiesopimuksen Veiksel-hankkeesta (Defence24 2.12.2016). Hankkeen arvo on yli 4,5 miljardia euroa (5 miljardia dollaria). Nato-maiden ohjausjärjestelmiä tullaan liittämään AEGIS BMD -järjestelmään, mikä lienee ollut yksi peruste Puolalle valita vanhempi Patriot-järjestelmä, jolla linkitys on jo toimiva.

Defence Newsin mukaan Raytheon toimittaa yhteensä kahdeksan Patriot-yksikköä, joista kuusi tulisi olemaan uusia ”360 asteen”-ohjuksia kuten MEADS-ohjuspuolustusjärjestelmän ohjukset ovat (Defense News 12.10.2016). MEADS-ohjuspuolustusjärjestelmä mainostaa, että sen toiminta on 24/7-aikaista, mitä Patriot ei olisi. MEADS-ohjuspuolustusjärjestelmiä ei vielä ole todellisessa käytössä.

Hollanti teki marraskuussa 2015 päätöksen päivittää oma Patriot-järjestelmä Raytheonin toimittamana. Hollannilla oli vaihtoehtona myös hankkia uusi Lockheed Martinin MEADS-ohjuspuolustusjärjestelmä (DefenseNews 6.11.2015). Vuosina 2017-20 toteutettavalla päivityksellä järjestelmän käyttöiän arvioidaan jatkuvan aina vuoteen 2040 saakka. Hollannin ja Raytheonin välinen sopimus allekirjoitettiin 6.10.2016, mutta sopimuksen arvoa ei ole kerrottu julkisuuteen.

Saksa on tekemässä samoin kuin Puola sekä Hollanti ja uusimassa pitkän kantaman ohjuspuolustusjärjestelmänsä. ”MBDA Deutschland Submits Proposal For TLVS/MEADS” oli lehdistötiedoteotsikko MEADS Internationalin sivuilla (MEADS 14.10.2016). Lopullinen sopimus Saksan ja järjestelmätoimittajan välille olisi tarkoitus saada viimeistään keväällä 2017. Saksan ohjustorjuntahanke maksaa noin 4,5 miljardia euroa (Defense-aerospace 28.9.2016).

                                                                                     ****

Reutersin sivulla oli mielenkiintoinen otsikko 8.8.2016, ja tuota juttua siteerattiin laajasti puolustusalan lehdissä: ”Germany, Netherlands to test joint missile defense operations for possible eastern deployment” (Reuters 8.8.2016). Vapaasti suomennettuna ”Saksa ja Hollanti testaavat yhteistä ohjuspuolustusjärjestelmää mahdollista itäsijoittamista varten”.

Saksa ja Hollanti testasivat yhteisesti lokakuussa 2016 maiden hallussa olevia Patriot-ohjusjärjestelmiä Kreetalla Sauda Bayn tukikohdassa lähellä Chanian kaupunkia. Testeissä laukaistiin 40 ohjusta, ja testeihin osallistui 300 saksalaissotilasasiantuntijaa ja 100 hollantilaissotilasasiantuntijaa sekä 10 sotilasasiantuntijaa Yhdysvalloista. Mukana oli myös Yhdysvaltain AEGIS-integroitu sotalaivojen asejärjestelmän omaava hävittäjäalus.

Kreetalla testattiin Nato-maiden käyttöön Euroopassa tulevia pitkän kantaman ohjustorjuntajärjestelmä (”future deployments for NATO”). Kyseessä oli uuden yhteisen ohjuspuolustusjärjestelmän kehitystyöhön liittyvä käytännön testi Saksan ja Hollannin Apollo-projektissa (Project APOLLO).

Saksan ja Hollannin ohjuspuolustusta hoitaa Surface to Air Missile Operations Centre (SAMOC), ja käytännön toimija on Airbus Companyn Defence and Space (Airbus). SAMOC-järjestelmästä voi tulla keskeisin koko Euroopan ilmapuolustusta operoiva järjestelmä tai sen keskeinen toimija Nato-maiden osalta. Itä-Euroopassa olevia vanhoja neuvostovalmisteisia ilmapuolustusjärjestelmiä ei voida automatisoida SAMOC:iin, ja Nato on jo kehottanut Itä-Euroopan vanhojen venäläisten neuvostojärjestelmien uusimista länsimaisiin. Puola on ollut uusintahankkeissa eturintamassa.

Kreetan testien yhteydessä Saksan ilmavoimien prikaatikenraali Michael Gschoßmann totesi: ”Joint operations enabled by the new approach could help NATO reassure Baltic member states and Poland, which are clamoring for more defense after Russia's annexation of Ukraine's Crimea region.” Vapaasti suomennettuna: “[Ohjuspuolustuksen] yhteisten operaatioiden mahdollistama uusi lähestymistapa voi auttaa Natoa vakuuttamaan Baltian maat ja Puolan, jotka vaativat puolustuksen vahvistamista Venäjän Krimin alueen liittämisen johdosta.”

                                                                                     ****

Itäisen Euroopan lisäksi myös Turkki on hankkimassa pitkän kantaman uutta ohjuspuolustusjärjestelmää. Turkin uhkia jo muutaman vuoden ajan ovat olleet Venäjän Krimin niemimaalle, Novorossijskiin sekä Armenian Gjumriin sijoitetut ohjukset, joiden peitto esitetty kuvassa 1. Lisäksi uhan muodostaa Syyrian rannalle Latakaan sijoitut venäläisohjukset.

Turkkiin toimitettiin Naton suojissa Espanjasta, Saksasta ja Hollannista Patriot-järjestelmäyksikköjä vuoden 2013 alkupuolella Syyrian sodan muodostaman uhan vuoksi.

Saksa oli päättänyt jo joulukuussa 2015 omien järjestelmien vetämisestä takaisin Saksaan. Niin Saksan kuin Hollannin ohjusten poisvedolla ei ole tekemistä presidentti Recep Tayyip Erdoğanin viimeaikaisilla toimilla. Ohjusjärjestelmät ollaan valmiita siirtämään nyt Baltian turvaksi, jos tarve ilmenisi.

Saksan ohjusten poistumisen jälkeen Turkkiin jää vain Espanjan toimittama Patriot-järjestelmä, joka sijaitsee eteläisessä Adanan maakunnassa lähellä Incirlikin lentotukikohtaa. Incirlikin lentotukikohdasta Yhdysvaltojen ja liittoutuneiden joukot suorittavat ilmaiskuja Syyriaan.

Turkki on ollut vuonna 2013 hankkimassa ohjuspuolustusjärjestelmiä niin Venäjältä (S-300-järjestelmä) kuin myös Kiinasta (HQ-9-järjestelmä), joka voitti tarjouskilpailun (China Precision Machinery Import Export Corp., CPMIEC). Tarjouskilpailuvoitosta huolimatta hankinta ei edennyt, koska kiinalaisohjukset eivät ole yhteensopivia Nato-järjestelmien kanssa. Muut Nato-maat eivät myöskään katsoneet hyvällä kiinalaisohjusten mahdollista ilmestymistä Nato-maahan.

Hanke oli pitkään jäissä, kunnes 20.2.2015 Turkin puolustusministeri Ismet Yilmaz ilmoitti hankkeen eteenpäin viemisestä. Turkki perui kiinalaisten kanssa tehdyn sopimuksen 15.11.2015.

Turkin ohjushankintahanke on nimetty T-LORAMIDS-hankkeeksi (Turkey Long Range Air and Missile Defence System), jossa Lockheedin, Raytheonin ja Eurosamin lisäksi mukana on myös Turkin omaa puolustusteollisuutta (Aselsan– ja Roketsan-yhtiöt). Hankeen arvo 3,4 miljardia dollaria ja sama, millä kiinaistoimittaja voitti kilpailun paria vuotta aikaisemmin. T-LORAMIDS-hankkeen aiesopimus on allekirjoitettu, mutta nyt on herännyt epäilys Turkin halusta hankkia venäläinen S-400-järjestelmä Turkin ja Venäjän välien lämmetessä (Daily Sapah 16.8.2016). Hanke ei takuulla onnistu, jos Turkki haluaa olla Naton jäsenmaa.

                                                                                     ****

Edellä viidessä kappaleessa on käsitelty melko tarkasti Venäjän lyhyen kantaman ohjusten tuomaa uhkaa etenkin itäisen Euroopan ilmatilan hallinnalle, ja miten Nato-maat ovat siihen vastanneet ja ovat edelleen vastaamassa pitkän kantaman ohjuspuolustusjärjestelmillä.

Ohjuspuolustushankkeet ovat kalliita, eikä yksittäisillä pienillä mailla ole niihin oikein varaa. Saksan ohjuspuolustushanke maksaa noin 4,5 miljardia euroa, Puolan noin 4,7 miljardia euroa ja Turkin yli 3 miljardia euroa. Hollannin Patriot-järjestelmän päivityksen hintaa ei ole esitetty julkisuudessa.

Euroopan Nato-maat tulevat siis satsaamaan jo tehdyillä päätöksillä vähintään 12 miljardia euroa ohjuspuolustushankkeisiin. Puhutaan AMD-sateenvarjosta (AMD umbrella, AMD = Air Missile Defence). Nato puolestaan puhuu NIAMD-sateenvarjosta (NIAMD = NATO Integrated Air and Missile Defence). Lyhenteitä riittää pilvin pimein eikä niiden perässä tahdo pysyä.

Ohjuspuolustushankkeet tietävät hyviä aikoja asetoimittajille, mutta uskottava puolustus ja ensisijaiset uhkakuvat edellyttävät niitä.

“And the market for modernized air and missile defense capability is a gold mine. We estimate it conservatively at $100 billion over the next 15 plus years.", totesi Marty Coyne, Lockheed Martinin MEADS-johtaja kasvavista ohjuspuolustuksen asemarkkinoista jo syksyllä 2015 Hollannin Partiot-ohjausjärjestelmän päivityspäätöksen yhteydessä (DefenseNews 6.11.2015).

Vapaasti suomennettuna:

”Ja markkinat ilma- ja ohjuspuolustuskyvyn modernisoinnissa ovat kultakaivos. Varovaisesti arvioiden markkinoiden lisäys on 100 miljardia dollaria seuraavien 15 vuoden aikana."

Asekehitys on huimaa ja erityisen huimaa se on ohjusteknologiassa. Pienillä mailla ei ole yksinään suuria mahdollisuuksia ilman kohtuuttomia voimavaroja suhteessa maan kansantuotteeseen pitää yllä puolustuskykyään teknistyvässä sodankäynnissä, ja siksi liittoutuminen – siis asioiden tekemin yhdessä muiden kanssa – on järkevä ratkaisu. Jos taloudessa yhteytyminen on järkevää, on se myös puolustuksessa.

Suomessa niin kuin muissakin EU-maissa sekä Nato-maissa on muistettava ja huomioitava, että sodankäyntitavat, joita Venäjä käytti Krimin niemimaan valloitukseen ja Itä-Ukrainan saamiseen sekasortoon, eivät toimisi lännemmässä.

Lännessä eivät toimisi vihreät ukkelit kuten Krimillä. Lännessä eivät toimisi kohdemaasta lähtöisin olevat helposti ohjailtavissa olevat kapinallissotilaat kuten Itä-Ukrainassa. Lännessä eivät toimisi myöskään Venäjän ohjuspeittoalueen ulkopuoliset massiivipommitukset kuten Syyriassa ja Tšetšeniassa, koska lännessä ilmatilan haltuunotto Venäjän ohjuspeittoalueen ulkopuolella on vaikeampaa. Lännessä eivät myöskään toimisi massiivinen tankkiarmeija, jolla Venäjä kävi sotaa Georgiaa vastaan. On eri asia sotia puolustuksellisesti kehittyneitä maita vastaan kuin puolustuksellisesti kehittymättömiä maita vastaan. Samat sodankäyntiopit eivät tuota tulosta enemmän kehittyneissä maissa kuin mitä ne tuottavat vähemmän kehittyneissä.

Venäjän sotilaallinen toiminta länsimaita kohtaan olisi todennäköisemmin A2/AD-toimintaa, jossa ohjusaseistuksella olisi suuri merkitys lentosotatoiminnan lisäksi. Venäläissotilaita ei laitettaisi kuolemaan toimiin, joiden lopputulos olisi epävarma. Puolustuksellisesti kehittyneitä maita vastaan ratkaisevia sotatoimia olisi ilma- ja meritilan hallita, ei maa-alueiden valloitus maavoimin.

                                                                                     ****

Nato-maat ovat nyt siis jo aloittaneet toimen ohjuspuolustusjärjestelmien lisäämiseksi ja ajanmukaistamiseksi. Natossa ymmärrettiin hyvin nopeasti vuoden 2014 tapahtumien jälkeen ohjuspuolustusjärjestelmien merkitys Venäjän vastaisilla rajoilla Venäjän ohjuspeiton alla. Kyse on ymmärryksestä, että Venäjä on valmis käyttämään asevoimiaan tavoitteisiinsa pääsemiseen.

Samaa ymmärrystä ei ole ollut Suomessa eikä Ruotsissa.

Baltian maat sekä Puola ovat olleet suuresti huolissaan Kaliningradiin sijoitetuista ohjuksista, joita samoja on myös Suomen rajan pinnassa Pietarin alueella. Myös Ruotsissa on puhuttu Patriot-ohjausjärjestelmän saamisesta Gotlantiin, johon ajatus alkujaan tuli yhdysvaltalaiskenraali Ben Hodgesilta (TV4 Nyheterna 7.3.2016).

Nato-maat ovat jo reagoineet myös Baltian maiden huoleen, kuten saksalaiskenraali Michael Gschoßmann totesi 9.8.2016.

Miten Nato lopulta tulee toimimaan Baltian maiden ohjuspuolustusjärjestelmätarpeeseen, ei vielä ole ratkaistu tai ainakaan ratkaisua ei ole julkistettu. Baltian maat ovat nyt kuitenkin olleet asiasta vaitonaisia keväästä 2016 lähtien, joten siellä lienee tarkempaa tietoa meneillään olevista Nato-hankkeista. Naton Euroopan-joukkojen komentaja, kenraali Phillip Breedlove vieraili Liettuassa maaliskuun lopulla 2016 ottaen hieman kantaa asiaan (Defence24 31.3.2016: Will NATO Reinforce The Air Defence Of The Baltic States?, suomennos: Aikooko Nato vahvistaa Baltian maiden ilmapuolustusta?).

Ehkä Baltian suhteen ratkaisu tulee perustumaan järjestelmäsiirtoihin ilman pysyvää ohjusjärjestelmäsijoitusta. Joka tapauksessa Nato-mailla tulee olemaan uuden sukupolven ohjuspuolustusjärjestelmien mukana yhä keskitetymmin johdettuja järjestelmiä, joilla on yhteinen integrointisydän, esim. SAMOC. Integrointisydän kykenee yhdistämään eri ohjusjärjestelmät, joista kaksi tärkeintä tulee olemaan todennäköisemmin Patriot ja MEADS (DefenseNews 29.12.2015, Washington Business Journal 13.6.2016). Yhteisen ilmapuolustuksen lisäksi on myös tiiviimpi yhteinen integroitu ohjuspuolustus (NIAMD).

Suomi ja Ruotsi pysyvät Naton ulkopuolisina sivussa näistä Venäjän luomiin uhkiin nähden todellista puolustuskykyä lisäävistä hankkeista.

Suomen läntistä puolustusyhteistyötä on tähän saakka lisätty varovasti "kriisinhallintaoperaatioiden" varjolla, koska lähinnä vain tuolla sanalla suomalaiset –  mukaan lukien koko suomalaispoliitikkokaarti – hyväksyvät läntisen puolustusyhteistyön ehdoitta.

Saa nähdä, mihin asti ”kriisinhallintaoperaatio”-yhteistyö riittää ennen kuin puolustusyhdentymiselle ei ole enää puolustuksellista vaihtoehtoa. Aseteknologian kehitys ja asejärjestelmien kalleus luovat tehokkaat rajat pienille maille oman uskottavan puolustuskyvyn ylläpitämiselle.

Pienen maan ei pidä lähteä ruokkimaan puolustuskykyharhaa hankkimalla sellaisia halpoja asejärjestelmiä, joista ei paljon hyötyä uusien ja todennäköisempien uhkakuvien torjunnassa. 10 miljardia hävittäjiin on Suomelle jopa kohtuuton rahallinen satsaus, mutta järjestelmähankintana hävittäjät ovat oikea. Jos Norjan, Ruotsin ja Suomen alueella olisi yhteispuolustus Naton alla, kaikille kolmelle maalle riittäisi yhteisesti vähäisempi hävittäjämäärä.

Toisaalta Suomella ei ole varaa hankkia suuresta tarpeesta huolimatta pitkän kantaman ohjuspuolustusjärjestelmää, vaan maa sinnittelee suppealla keskipitkän kantaman NASAMS-järjestelmällä laajasta maa-alueesta ja pitkästä itään suuntautuvasta maarajasta huolimatta. Suomi päättää ensin hankinnat ja sen jälkeen niihin sopivat uhkakuvat.