Saksan johtorooli Nato-Euroopan puolustuksessa, onnistuuko?

Yhdysvallat on vaatinut Nato-Eurooppaa ottamaan lisää vastuuta itsensä puolustamisesta. Euroopan Nato-maiden tulisi kasvattaa puolustusmenojaan suhteessa bruttokansantuotteeseen niin, että Yhdysvallat voisi puolestaan pienentää omaa osuuttaan Euroopan puolustuksessa.

Yhdysvallat vaatii Euroopan Nato-mailta oikeaa asiaa, mutta Euroopan on kysyttävä puolustusmenolisäyshalukkuuden lisäksi itseltään myös muita puolustukseen liittyviä kysymyksiä.

Onko Euroopan puolustuskyvyn parantaminen kiinni vain puolustusbudjettien kasvattamisesta? Riittääkö vain puolustusmenojen maakohtainen kasvattaminen Euroopan puolustuskyvykkyyteen ja kykyyn vastata Euroopan turvallisuushaasteisiin vai tarvitaanko lisäksi myös muuta?

Jos myös puolustuksen rakenteita Euroopassa ei avata, rahoituksen painopisteen siirto Yhdysvalloista Eurooppaan merkitsisi puolustuskyvyn heikkenemistä, vaikka puolustuksen rahamäärät pysyisivätkin ennallaan. Edelleen pirstoutuvan puolustuksen tehokkuus heikkenisi ilman puolustusrakenteiden uudistamista. Samalla rahamäärällä saataisiin vähemmän sotilaallista voimaa.

Pohjimmaisilta toimintaperiaatteiltaan Nato on edelleen sama kuin sen perustamisen aikaan vuonna 1949. Naton perussopimus on edelleen sama muuttumaton ja sen tuoma päätöksentekoprosessi myös, vaikka maailma ympärillämme on muuttunut. Perussopimuksen artiklat ovat vuodelta 1949 ja siis 68 vuotta vanhoja.

Euroopan puolustuksen uudistus- ja muutostarvetta ovat synnyttäneet taas kerran kylmät tuulet idästä. Venäjä ei haasta tällä kertaa esimerkiksi vain Suomea ja Ruotsia vaan myös Nato-maita sotilaallisella reagointinopeudellaan, ei niinkään sotilaallisella voimallaan.

Nykymaailma edellyttää päätöksenteon nopeutta myös puolustuskysymyksissä. Samalla tavalla kuin verrataan puolustuskyvykkyydessämme vastavoiman aseistusta omaan aseistukseemme ja vastavoiman miehistöreservejä omiin miehistöreserveihimme, vastaavasti on verrattava myös vastavoiman päätöksentekonopeutta omaan päätöksentekonopeuteemme. Vain nopeat voivat voittaa.

Yhdysvaltojen asevoimilla on Venäjän ohella päätöksentekonopeutta, sen sijaan Euroopalla sitä ei taida vielä olla etenkään kollektiivisesti.

Niinpä kun Nato-Eurooppa on nyt Yhdysvaltain vaatimuksesta kasvattamassa puolustusmenojaan, eivät puolustusmenolisäykset pelkästään riitä eurooppalaisen Nato-puolustuskyvyn parantamiseksi. Nato-Euroopan olisi avattava myös koko puolustuksen järjestämistä päätöksentekoprosesseineen. Sotilaallinen yhdentyminen edellyttäisi myös maarajojen sotilaallista avaamista ja johdonmukaisten puolustusalueiden muodostamista muilla perusteilla kuin Nato-valtioiden välisten rajojen perusteella.

Esimerkki optimaalisesta puolustusalueesta: jos Suomi ja Ruotsi kuuluisivat Natoon, muodostaisi luontaisen puolustusalueen Norja, Ruotsi, Suomi, Tanska, Viro, Latvia ja Liettua sekä Saksan ja Puolan pohjoisosat. Itämeren ympäristö siis. Tämä asia tiedettiin jo Naton perustamisvaiheessa, kun Ruotsi haluttiin mukaan Skandinavian Nato-alueeseen.

Kun taloudessa Euroopan yhdentyminen ja yhteenkuuluvuus eivät ole oikein onnistuneet, enkä yhdentyminen olisi helpompaa puolustuksen kautta, jossa yhdentymisorganisaationa olisi Nato, ei EU. Natossa päätöksentekoa ja yhdentymistä helpottaisi myös riittävän vahva Euroopan ulkopuolinen patistelija, Yhdysvallat nimittäin.

                                                                                        ****

Euroopan puolustuksen parantamista ei pidä lähteä ratkomaan niin, että yksittäiset maat jokainen erikseen alkaa kasvattaa puolustusbudjettejaan kohti kahden prosentin bruttokansantuoteosuutta ilman keskinäistä lisäkoordinaatiota ja lisäyhteistyötä.

Puolustuskyvyn parantamisesta tulisi laatia tarkka ja yksityiskohtainen suunnitelma koko Nato-Euroopan tasolla ja sen eri puolustusalueiden tasolla, jotka tulisi luoda. Olisi määriteltävä eri osapuolustusalueisiin kuuluvat valtiot ja niiden velvollisuudet omalla puolustusalueella.

Olisi määriteltävä, millaiset kriisit kunkin osapuolustusalueen pitäisi kyetä ratkaisemaan yksin osapuolustusalueen johtovaltion johdolla ja missä vaiheessa muut osapuolustusalueet ja niiden johtovaltiot tulisivat apuun. Ja viimeksi, missä vaiheessa sitten Yhdysvallat tulisi apuun.

Myös päätöksentekoprosessit olisi syytä avata. Ongelmia ei ole niinkään sotilaallisessa päätöksenteossa vaan poliittisessa päätöksenteossa ja sen nopeudessa. Itse asiassa poliittinen päätöksentekoa ei pitäisi enää kriisitilan yllättäessä olla. Puolustussuunnitelmat ja niiden edellyttämä valtiositoutumien tulisi olla hyväksytty poliittisessa päätöksenteossa jo aikaisemmin.

Krimin valloituksen esimerkki osoitti, miten vaikea kysymys poliittinen päätöksenteko oli Nato-maille.

Vasta puolustussuunnitelmien jälkeen olisi syytä määrittää tarvittava lisäaseistus ja lisäsotilaiden määrä, ja vasta tuon jälkeen olisi syytä katsoa puolustuksen lisärahoitustarve ja sen jakautuminen eri valtioiden kesken. Mitä kukin valtio hankkii sille puolustusalueelle, jolle kuuluu ja myös koko Euroopan puolustamiseen. Valtioiden tekemät asehankinnat pitää siis koordinoida tarkkaan, ettei aseita ostettaisi tyhjään tarpeeseen.

                                                                                        ****

Yhdysvallat ja EU on kansantuotteen määrällä mitattuna suurin piirtein samankokoisia kansantalouksia. 325 miljoonan asukkaan Yhdysvaltain bruttokansatuote vuonna 2015 oli 18 037 miljardia dollaria ja 508 miljoonan asukaan EU:ssa kansantuote oli 16 312 miljardia dollaria. Vielä vuonna 2014 vastaavat luvut olivat 17 393 ja 18 574 miljardia dollaria, toisin sanoen EU-alue oli suurempi kansantalous kuin Yhdysvallat dollareissa mitattuna.

Yhdysvaltain puolustusmenot vuonna 2015 olivat 664 miljardia dollaria ja EU:n 214 miljardia dollaria. Eurooppa on ilman epäilystä pitänyt yllä turvallisuuttaan Yhdysvaltain kustannuksella. Heikomman sotilaallisen kyvyn vuoksi Euroopalla on paljon pienemmät vaikutusmahdollisuudet maailmanpolitiikkaan kuin mitä sille taloudellisen kyvykkyyden puolesta kuuluisi. Tällä hetkellä taloudelliselta suorituskyvyltään vähäinen Venäjä omaa sotilaallisella voimallaan joissakin asiakysymyksissä jopa suurempaa sananvaltaa maailmanpolitiikassa kuin Eurooppa.

Vähimmäistavoite tulee olla, että Eurooppa kykenisi yksin hoitamaan edes oman turvallisuutensa, mitä se viime vuosikymmeninä ei ole kyennyt. Eurooppa ei kyennyt estämään Jugoslavian sotia, ei Krimin valtausta, ei Itä-Ukrainan sotaa eikä Georgian sotaa. Lähialueilla Eurooppa ei ole kyennyt hoitamaan turvallisuuttaan Lähi-idässä eikä Afrikan pohjoisosissa. Eurooppa on maksanut kovaa hintaa heikosta puolustuskyvystään ja kymmeniä tuhansia eurooppalaisia on menettänyt elämänsä turhissa sodissa. Kehittyneistä maista vain Euroopassa käydään tänäkin päivänä sotia, Itä-Ukrainassa nimittäin. Eurooppa on sotien suhteen poikkeus kehittyneiden valtioiden maailmankartalla. Jokin on siis pahasti pielessä.

                                                                                        ****

Nato-Euroopan puolustuskyvyn lisääminen edellyttää puolustuksen johtovaltioiden määrittämistä. Nyt johtovaltio, joka herättää niin Nato-Euroopassa kuin Nato-maiden ulkopuolella Euroopassa luottamuksen, on vain Yhdysvallat. Avainsana on siis luottamus. Eurooppalaisia puolustuksen johtovaltioita tulee olla useita niiden sotilaallisesta kyvykkyydestä ja sijainnista riippuen. Euroopan on muutettava turvallisuusarkkitehtuuria melko perusteellisesti, mikäli se haluaa kasvavista puolustusbudjeteistaan todellista vaikuttavuutta.

Kun dollarimääräiset puolustusmenot vuonna 2015 EU:ssa olivat 214 miljardia dollaria, Venäjällä ne olivat 66 miljardia dollaria. Venäjä puolustusmenokirjaukset ovat kuitenkin epäluotettavia, eikä tuossa virallisessa summassa ole kaikki Venäjän puolustusmenot. Puolustusmenoja verrattaessa on myös huomioitava, että Venäjä kykenee saamaan samalla dollarimäärällä paljon enemmän sotilaallista valmiutta – siis tuhovoimaa – kuin lännessä. EU:n 214 miljardin dollarin puolustuksen vuosimenoilla ei Venäjän pitäisi kuitenkaan kyetä uhkaaman läntistä Eurooppaa yhtään mitenkään. Jos onnistuu, jokin on pahasti pielessä niin kuin nyt on.

Venäjä ei haasta sotilaallisesti Kiinaa vastaavasti kuin mitä se haastaa Eurooppaa, vaikka Kiina onkin kiinni Venäjän rajoissa. Venäjä ei haasta, koska Kiinalla on Venäjälle riittävä puolustuskyky ja ydinaseet. Venäjän yhtenä päämääränä onkin ollut ajaa Yhdysvallat pois Euroopasta, jolloin Venäjän vaikutusvalta Euroopassa olisi entistäkin suurempi.

Nato-Euroopan puolustuksen johtovaltioilta edellytetään riittävää sotilasvoimaa hoitamaan ne tehtävät uskottavasti, mitä sille puolustussuunnitelmissa on määrätty. Johtovaltioon ja sen puolustuskykyyn tulee olla täydellinen luottamus. Jokaisella maalla tulee puolustuksen hierarkiassa olla täydellinen luottamus niin, että mahdollisessa kriisi- ja sotatilanteessa kaikki toimii suunnitellusti, ja muiden apua hädässä olevalle tulee.

Euroopassa ei voi olla vain yhtä johtovaltiota. Saksa ja Iso-Britannia kyllä herättävät luottamusta pohjoisessa ja idässä, joissa turvallisuuspaineita synnyttää Venäjä. Ranskalla olisi taas enemmän luottamuspohjaa etelässä, joiden turvallisuuspaineita synnyttää Lähi-itä ja Pohjois-Afrikka. Joka tapauksessa Yhdysvallat ei voi vetäytyä Euroopasta. Yhdysvaltojen tulee edelleen olla Euroopan puolustuksen viimeinen taso.

Nato-Euroopan johtovaltiot olisivat Iso-Britannia, Saksa ja Ranska. Maiden maantieteelliset asemat Euroopassa eivät ole suotuisia eri puolustusalueiden synnyttämiselle. Kaakkois-Euroopasta puuttuu vahva valtio eikä sellaisen syntymistä tuolle alueelle ole näköpiirissä. Euroopan sotilaallinen voima on keskittynyt länteen, kun suurin tarve voimalle olisi idässä.

Puolustuskyvykkyyden olisi syytä kuvata taloudellista kyvykkyyttä. Mitä suurempi taloudellinen kyvykkyys, sitä suurempi puolustuksellinen vastuu Nato-Euroopassa.

Tällä hetkellä Saksan kohdalla sotilaallinen ja taloudellinen kyvykkyys eivät kohtaa. Ei sinne päinkään. Ei lähellekään.

Saksa hädin tuskin kykenee sotilaallisesti turvaamaan edes sitä taloustuotantoa, mitä se kykenee luomaan. Puhumattakaan, että se kykenisi sotilaallisesti turvaamaan muun Euroopan taloustuotantoa. Tosiasiassa Saksan taloudellisen tuotannon turvaa edelleen Yhdysvallat niin kuin jo kylmän sodan aikana.

Saksa Euroopan suurimpana kansantaloutena ja asukasmäärältään suurempana valtiona ei hoida puolustuskykyä asemansa edellyttämällä tavalla. Saksan kauppataseen ylijäämä on maailman suurin. Vaihtotaseen ylijäämä vuonna 2016 oli huikeat 266 miljardia dollaria. Summa on käsittämättömän suuri. Kiinakaan ei pärjää Saksalle.

Saksa kerää teknisellä taitavuudellaan ja tehokkaalla tuotannolla varoja niin Euroopasta kuin koko maailmasta. Vastapainoksi olisi kohtuullista, että Saksa pitäisi myös huolta kauppa- ja vaihtotaseittensa ylijäämän rahoittajien sotilaallisesta turvallisuudesta Euroopassa.

Vaihtotaseensa ylijäämällä Saksa rahoittaisi kaikkien EU-maiden puolustuksen kokonaisuudessaan ja vielä jäisi noin 60 miljardia euroa ylikin. Tuo vaihtotaseen ylijäämä vastaa myös neljää kymmenesosaa koko Yhdysvaltain puolustusbudjetista. Euroopalla ja etenkin Saksalla on siis kyllä runsaasti varoja hoitaa oma puolustus itse. Saksa kerää suurta vaurautta Euroopasta ja maailmalta, jota se ei käytä vaan varastoi.

Kun vuonna 2015 EU:n bruttokansantuote oli 16 312 miljardia dollaria, Saksan osuus siitä oli 20,6 prosenttia, 3 363 miljardia dollaria. Saksan asukasluku – 81 miljoonaa asukasta – oli puolestaan noin 16 prosenttia EU:n asukasluvusta. Saksan puolustusbudjetti vuonna 2015 oli 40,7 miljardia dollaria EU:n 214 miljardista dollarista, siis noin 19 prosenttia. Nato-Euroopan kaksi muuta sotilaallista johtovaltiota olisivat Iso-Britannia ja Ranska, joiden puolustusmenot vuonna 2015 olivat 60,4 miljardia dollaria (28,2 prosenttia EU:n puolustusmenoista) ja 43,6 miljardia dollaria (20,4 prosenttia EU:n puolustusmenoista). Iso-Britannian väestömääräosuus ja BKT-osuus EU:ssa olivat 12,6 ja 17,5 prosenttia, Ranskan vastaavasti 12,8 ja 14,8 prosenttia.

                                                                                        ****

Miksi Saksa pyrkii kovasti välttämään asemansa vahvistumista Nato-Euroopan puolustuksessa? Syitä on monia ja osa syistä on samoja, miksi Suomi on pysynyt Nato-jäsenyyden ulkopuolella.

Saksa kokee yhdeksi ongelmakseen historian painolastin. Toisen maailmansodan painolastista eroon pääseminen on ollut Saksalle vaikeaa. Kuten Suomellekin, myös Saksalle Venäjä on ollut vaikea. Saksan historiaa rasittaa natsi-Saksa ja toinen maailmasota kuten Suomen historiaa jatkosota. Molemmat maat eivät tunnu pääsevän näistä sodista eroon. Saksan Venäjä-suhteita voi verrata tänä päivänäkin Suomen Venäjä-suhteisiin. Normalisointia ei ole saatettu loppuun. Ikään kuin tunnetaan olevan edelleen jotain velkaa toisesta maailmasodasta.

Saksa on maksanut jo riittävästi toisesta maailmansodasta. Toisen maailmansodan painolastista Saksan on päästävä eroon. Venäjä käytti hyväkseen vanhaa Saksan historiaa sotatoimien ollessa aktiivisemmillaan vuonna 2014 Ukrainassa. Samoja natsi-Saksa-huudahduksia kuului myös liittolaismaa-Kreikassa talouskriisin ollessa pahimmillaan.

Saksan pitää kyetä määrittelemään Venäjä-suhteensa uudelta pohjalta ennen kuin siitä voi tulla Euroopan puolustuksen yksi vetureista. Ensinnäkin Saksa on määriteltävä uudestaan energiayhteistyön Venäjän kanssa. Saksan tulisi olla yhtä energiariippumaton Venäjästä kuin mitä Iso-Britannia on.

Jotta Yhdysvaltojen painoarvo Nato-Euroopan puolustamisessa voisi vähentyä, Euroopan pitää siis kyetä kasvattamaan todellista sotilaallista yhteistyötään tasolle, joka mahdollistaa nopeaan tarpeeseen syntyvät sotilaalliset yhteisoperaatiot sotilaallisen päätännän pohjalta ilman epävarmaa poliittista harkintapäätäntää.

Euroopassa olisi uskallettava tehdä sitova poliittinen päätös, että Venäjää vastaan voidaan käyttää myös sotavoimaa, mikäli tarve ilmaantuu. Sotilaallinen voimankäyttö on siis oltava mahdollista Venäjää vastaan ilman pienitäkään epäilystä. Uskottavuus on oleellista pelotteen ja pelotevaikutuksen kannalta. Nyt Venäjä on päässyt etulyöntiasemaan, kun se tietää, ettei Eurooppa ole valmis käyttämään sitä vastaan sotatoimia itäistä Eurooppaa koskevissa asioissa. Venäjän on annettu synnyttää Euroopan turvallisuutta heikentävät jäätyneet konfliktit ilman pelkoa läntisen Euroopan sotilaallisesta väliintulosta.

                                                                                        ****

Millaista olisi Nato-Euroopan puolustuksen johtovaltioiden johtamien eri puolustusalueiden toiminta? Osa-puolustusalueet olisivat sukua Venäjän neljälle sotilaspiirille tai Suomessa lakkautetuille vanhoille sotilaspiireille ja -lääneille. Idea Euroopan jakamisesta puolustuksen osa-alueisiin olisi sama kuin sotilaspiireissä. Mitä sotilaallisia toimia kunkin osapuolustusalueen tulisi kyetä hoitamaan itse, miten yhteistyössä muiden puolustusalueiden kanssa, mitä koko Euroopan laajuisesti ja mitä yhteistyössä Yhdysvaltojen kanssa.

Yksi tällainen puolustusalue voisi olla Pohjois-Eurooppa, jonka johtovaltioita olisivat Iso-Britannia ja Saksa. Jonkin maan kuuluminen kokonaisessaan ei olisi välttämätöntä puolustusalueessa, vaan maa voisi olla jaettuna kahteen eri puolustusalueeseen. Kukin puolustusalue muodostettaisiin esimerkiksi siihen kohdistuvien uhkien, maiden olemassa olevien yhteistyöverkostojen, huoltoreittien ja maantieteellisten rajojen perusteella.

Jos Suomi ja Ruotsi kuuluisivat Natoon, Pohjois-Euroopan Nato-puolustusalueeseen kuuluisivat Iso-Britannia, Norja, Ruotsi, Suomi, Tanska, Islanti, Viro, Latvia ja Liettua sekä Saksan ja Puolan pohjoisosat Itämereen liittyen. Meristä alueeseen kuuluisivat Itämeri ja Pohjanmeri.

Johtovaltioita olisivat Iso-Britannia sekä Saksa Itämeren eteläosien ja -rantojen osalta. Alueella olevan sotakaluston määrä olisi alueeseen kuuluvien maiden sotakaluston määrä, jota sitten olisi lisätty tarpeen mukaan puolustussuunnitelman perusteella. Alueella olisi alueeseen kohdistuvien uhkien varalle oma puolustussuunnitelma, joka olisi integroitu koko Euroopan yhteiseen puolustussuunnitelmaan.

Esimerkiksi hävittäjäkalustoon alueella kuuluisivat Iso-Britannian, Norjan, Ruotsin, Suomen ja Tanskan hävittäjät sekä osa Puolan ja Saksan hävittäjistä. Hävittäjien toiminta-alue olisi siis koko puolustusalue yhden sotilasjohdon alaisuudessa. Suomikin todennäköisesti selviäisi vähemmällä kuin 64 omalla hävittäjällä, kun mukana olisi hävittäjiä 6 maasta. Ilmavalvonta- ja ballististen ohjusten ohjustorjuntajärjestelmät olivat sen sijaan koko Euroopassa yhtenä järjestelmänä.

Yhdentyminen tuo säätöjä ja tehokkuutta. Mikä pätee talouteen, pätee myös puolustukseen. Oikeiden puolustusalueiden määrittelyllä tarvitaan vähemmän aseistusta kuin tilanteessa, jossa jokainen maa vastaa vain omastaan. Jos jokainen vastaa vain omastaan, aseistus ei tällöin ole tehokkaassa käytössä ja myös pelotevaikutus vähäisemmällä aseistuksen määrällä on vähäisempi. Avainsanoja ovat koordinaatio ja yhteensovittaminen.

Euroopan puolustuksessa on tärkeää, että jokainen kantaa vastuunsa sen mukaan, mitä maan talouden tuotantokyky on. Mitä suurempi tuotantokyky, sitä suurempi vastuu. Vastuunkanto ei siis menisi sen mukaan, kuinka riskialttiilla alueella maa sijaitsee. Muiden maiden hyödyntämisen tulee loppua, ilmaista puolustusta ei ole.

Jos Venäjä harkitsisi hyökkäystä yksinään olevaan ja liittoutumattomaan Suomeen, Venäjän ei tarvitsi ottaa huomioon niin paljon aseistusta, kuin mitä se joutuisi, jos Suomi olisi osana suurempaa Nato-puolustusaluetta.

Edellä mainittu järjestely Euroopan puolustuskyvyn parantamiseksi on mahdollista vain Naton puitteissa, ei EU:n puitteissa.

Kun Euroopan yhdentyminen ei tunnu onnistuvan talouden kautta, ehkäpä se onnistuisi paremmin puolustuksen kautta Yhdysvaltain vetämänä.