EU-puolustusyhteistyön tiivistäminen edellyttää muutoksia myös Venäjä-suhteisiin

Venäjän Krimin niemimaan valloitus ja sotatoimet Itä-Ukrainassa saivat viimeinkin eurooppalaiset ajattelemaan omaa puolustusta ja turvallisuuttaan. Yhdysvallat on vaatinut jo pitkän aikaa Eurooppaa ottamaan suuremman vastuun omasta turvallisuudestaan ja puolustuksestaan.

Yhdysvaltain vaatimaton tavoite olisi, että Euroopan Nato-maat käyttäisivät puolustusbudjetteihinsa 2 prosenttia bruttokansantuotteesta vuoteen 2024 mennessä. Asia on ollut lukuisia kertoja esillä jo ennen Venäjän Krimin niemimaan valloitusta.

Ylen uutisotsikko vuodelta 2011 on kuvaava: ”USA:n puolustusministeri: Naton tulevaisuus heikko” (Yle 11.6.2011). Juttu toteaa: ”Yhdysvaltain puolustusministerin Robert Gatesin mukaan sotilasliitto Naton tulevaisuus näyttää heikolta. Gatesin mukaan Euroopan tiukka rahankäyttö sekä haluttomuus eturintamataisteluihin Naton operaatiossa ovat syynä hänen arvioonsa sotilaisliiton heikosta tulevaisuudenkuvasta.”

Syyt Euroopan puolustusongelmiin ovat siis Euroopassa itsessään.

Syyskuussa 2016 yli kaksi vuotta Venäjän Krimin niemimaan valloituksen jälkeen Bratislavan huippukokouksessa 27 Eurooppa-neuvoston EU-johtajaa päättivät viimein antaa uutta pontta Euroopan ulkoiselle turvallisuudelle ja puolustukselle. Venäjän luomassa haastavassa geopoliittisessa toimintaympäristössä ja pakolaispaineessa EU:n yhteistyötä ulkoisen turvallisuuden ja puolustuksen alalla oli lopultakin määrä vahvistaa.

Joulukuussa 2016 Eurooppa-neuvosto antoi päätelmät yhteisen julistuksen täytäntöönpanosta EU:n ja Naton yhteistyössä. Yhteistyön vahvistaminen ulkoisen turvallisuuden ja puolustuksen alalla sisältää kolme painopistettä, jotka ovat EU:n globaalistrategia turvallisuus- ja puolustuspolitiikan alalla (A Global Strategy for the European Union’s Foreign And Security Policy 6/2016), Euroopan puolustusalan toimintasuunnitelma (European Defence Action Plan 30.11.2016) ja Varsovassa heinäkuussa 2016 allekirjoitetun EU:n ja Naton yhteisen julistuksen jatkotoimina annettujen yhteisten ehdotusten täytäntöönpano (NATO-EU Joint declaration 8.7.2016).

EU:n puolustusyhteistyön tiivistämisen käännekohta oli vuonna 2016 Naton Varsovan huippukokous, ja aloitteellisia puolustusyhteistyön tiivistämisessä olivat Nato ja Nato-maat, ei EU.

Oleellista EU:n puolustusyhteistyön tiivistämiselle on Nato ja Nato-maiden positiivinen suhtautuminen EU:n puolustusyhteistyöhön. Nato-maat tulevat lopulta määrittelemään tämän eurooppalaisen puolustusyhteistyön sisällön.

Tällä hetkellä EU:n jäsenmaita, jotka eivät kuulu Natoon, ovat vain Suomi, Ruotsi, Itävalta, Irlanti, Malta ja Kypros. Nämä kuusi maata ovat pieniä eivätkä muodosta yhtenäistä ryhmää. Tällä kuusikolla ei ole lähellekään sitä painoarvoa puolustusyhteistyön kehittämisessä, mitä Nato-mailla on.

                                                                                      ****

”Jos joku jäsenmaa lähtee tähän [EU-maiden on yhteiseen puolustukseen], niin se ei ole enää vapaaehtoista, vaan jäsenmaan täytyy sitoutua näiden suorituskykyjen kehittämiseen, ovat ne sitten ilmatankkausta, lennokkeja tai jotakin muuta ja myös niiden käyttöön, esimerkiksi taisteluosastojen käyttöön.” totesi kenraalimajuri Esa Pulkkinen eduskunnan käytävillä ollessaan eduskunnassa sekä puolustus- että ulkoasianvaliokunnan (UaVP 18/2017 vp ja PuVP 16/2017 vp) kuultavana 14.3.2017 (Yle 14.3.2017). Kuultavana oli myös eversti Sami Nurmi samasta EU:n sotilasesikunnasta.

Lähinnä alkuvaiheen kriisinhallintaan tarkoitetut EU:n kaksi taisteluosastoa ovat olleet kymmenen vuotta käyttämättä, mikä osoittaa EU:n kriisinhallintapolitiikan tuloksellisuutta, – siis sen heikkoutta. Poliittinen tahto ei ole ollut riittävä taisteluosastojen todelliseen käyttöön hajanaisessa EU:ssa, vaikka tarvetta olisikin ollut. Nyt asiaan tulee muutos.

Pulkkisen mainitsemia suorituskykyjä on yhteensä seitsemän, ja ne ovat hybridiuhkien torjunta (hybrid treats), operatiivinen yhteistyö mukaan . lukien meripuolustus (operational cooperation including maritime issues), kyberturvallisuus (cyber security), puolustuskyky (defence capabilities), puolustusteollisuus ja tutkimus (industry and research), harjoitustoiminta (exercises) ja puolustuskapasiteetin rakentaminen (capacity building).

Suomalaiskenraali Esa Pulkkinen on toiminut Euroopan unionin sotilasesikunnan (The European Union Military Staff, EUMS) johtajana toukokuusta 2016. Pulkkisen sotilasvirka on unionin toiseksi korkein.

EU:n tiivistyvä puolustusyhteistyö esitetyissä muodoissa tulee olemaan Suomelle ja Suomen ulkopoliittiselle johdolle vaikea ratkaisu. Asia tulee olemaan vaikea myös tulevan 2018-2024-kauden presidentille.

Tämän saakka Suomi on pyrkinyt ratkomaan EU:n yhteistä puolustuspoliittista yhteistyötä vapaaehtoisuuden pohjalta, mikä on tarkoittanut erillistä harkintavaltaa osallistumisesta EU:n puolustuksellisiin hankkeisiin ja operaatioihin. Tähän saakka Suomi ei ole hyväksynyt automaattisia velvoitteita.

Suomen avainsana on ollut kriisinhallinta kolmansissa maissa, jotka eivät ole EU:n jäsenmaita ja jotka eivät liity Venäjään.

Suomen pyrkimys on ollut rajata itsensä ulos sellaista puolustus- ja turvallisuuspoliittisista hankkeista ja tehtävistä, jotka koskettavat Venäjää. Suomi on pyrkinyt pitämään EU:n tiukasti sivussa kaikista sellaisista asioista, joilla voisi olla vaikutusta Suomen ja Venäjän kahdenkeskisiin asioihin turvallisuuspolitiikassa.

                                                                                      ****

EU-maissa keskustellaan nyt Saksan, Ranskan, Italian ja Espanjan aloitteesta, tulisiko osalle jäsenmaita sallia nopeampi integraatio ilman kaikkien jäsenmaiden yhteistä etenemistä, jossa hitain maa määrää tahdin. Paineita eritahtisuudelle on olemassa sekä talouden että turvallisuuden osalta. Puhutaan ykköskehästä, johon kuuluisivat tiiviin yhteistyö maat. Puhutaan kakkoskehästä, johon kuuluisivat maat, joille riittäisi vähäisempi tiivistyvä yhteistyö.

Asiaan otti kantaa pääministeri Juha Sipilä, jonka mukaan Suomelle sopii jatkossakin eritahtinen eurooppalainen yhteistyö, jossa osa jäsenmaista voi tehdä muita tiiviimpää yhteistyötä esimerkiksi puolustuksessa, rahaliitossa ja Schengen-alueen puitteissa. Sipilä ei kuitenkaan laatimassaan prosessikaaviossa edellytä Suomen olevan kaikissa asioissa EU:n ykköskehällä.

EU:n tiivistyvään yhteistyöhön otti kantaa myös entinen pääministeri Paavo Lipponen Helsingin Sanomain mielipidepalstalla kirjoituksessa otsikolla ”Vain EU:n täysjäsenyys sopii Suomelle” (HS 19.3.2017). Lipposen mukaan Suomen tulee kuulua kaikessa EU:n sisäpiiriin ja ykköskehälle. ”Lähtökohdan on oltava selkeä: Suomi haki EU:n täysjäsenyyttä, emmekä voi tyytyä vähempään. Paikkamme on lähellä Saksaa ja Ranskaa sekä muita nyt tiiviimmässä yhteistyössä, kuten eurossa, mukana olevia maita.”, Lipponen kirjoitti.

Sisäpiirissä ja ykköskehällä pysyminen edellyttää Suomelle uutta ulko-ja turvallisuuspolitiikan määrityksiä tiivistyvän puolustustyön osalta. Käytännössä Suomi joutuu samoihin linjauksiin kuin mitä sillä olisi Nato-jäsenyyttä harkittaessa. EU:n puolustusytimeen kuuluminen tarkoittaa kaikkiin puolustusyhteistyöhankkeisiin osallistumista ilman eri valintaa. Yhdestäkin seitsemästä suorituskyvystä ulosjäänti merkitsee tippumista Lipposen määrittelemältä ykköskehältä EU:n puolustusyhteistyön osalta.

EU:n tiivistyvää puolustusyhteistyötä määrittelevät Nato-maat, eivät kuusi Naton ulkopuolista maata. Käytännössä tiivistyvässä EU-puolustusyhteistyössä Suomi olisi Nato-maa ilman Nato-maan 5. artiklan turvaa.

Kenraali Esa Pulkkinen antoi 14.3.2017 selvän viestin suomalaisille siitä, mitä tuleman pitää. Asioita on periaatteellisella tasolla myös kirjattu edellä ensimmäisessä luvussa nimettyyn kolmeen asiakirjaan. Jatkossa tiivistyvään puolustusyhteistyöhön lähtevä ei voi sisäpiirissä ja ykköskehällä käyttää enää erillistä harkintaa vaan mukana on oltava kuten Natossakin Naton jäsenmaana.

                                                                                      ****

”NATO IMS and EUMS Senior Military Officials meet to enhance EU-NATO cooperation” oli uutisotsikko EU:n nettisivuilla 1.12.2016 (EU 1.12.2016). Naton sotilaskomitean ja Euroopan unionin sotilasesikunnan tapaamisessa 29.11.2016 työstettiin EU-Nato-yhteistyön vahvistamista.

NATO IMS on Naton kansainvälinen sotilasesikunta, joka on sotilaskomitean (Military Committee = MC, NATO MC)  toimenpaneva elin (International Military Staff = IMS, NATO IMS). Sotilaskomitealla on rooli Naton poliittisen päätöksenteon ja sotilaallisen kapasiteetin välillä. EUMS on Euroopan unionin sotilasesikunta, jonka johdossa on siis suomalaiskenraali Esa Pulkkinen.

29.11.2016 Naton ja EU:n sotilashenkilöiden tapaamisen yhteydessä Pulkkinen totesi, että myönteinen viesti tiiviimmälle sotilaalliselle yhteistyölle (”military-to-military cooperation”) on nyt tärkeämpää ja tarpeellisempaa kuin koskaan. Pulkkinen korosti, että EUMS ja NATO IMS ovat enemmän kuin yhteen toimivia ("are more than interoperable”), ja kyseiset sotilasorganisaatiot täydentävät toisiaan. Pulkkisen mukaan erityisesti Naton ja EU:n Varsovassa hyväksymä yhteinen julistus (”The Joint Declaration”) toimii puitteena lisätä ja laajentaa edelleen yhteistyötä EUMS:n ja NATO IMS:n välillä.

Suomennettuna tuo kaikki tarkoittaa sitä, että ne EU-maat, jotka lähtevät täysimääräisesti EU:n tiivistyvään puolustusyhteistyöhön, on käytännössä sitouduttava Naton ja EU:n yhteisiin sotilasoperaatioihin military-to-military-pohjalta ilman eri harkintaa. Tuo military-to-military-termi on erittäin tärkeä, ja siihen on syytä kiinnittää huomiota.

EU:n jäsenmaat eivät jatkossa hoida kriisien ratkaisemista vain siviilitoimilla, rauhanturvaamisella tai rauhaan pakottamisella, vaan tarpeen mukaan myös Naton sotilasjohdon alaisuudessa sotilastoimilla military-to-military-periaatteella. EU:n Nato-maille asia ei ole erityinen, mutta Naton ulkopuoliselle maille saattaa ollakin.

Tuo sama asia tuli selväksi myös Pulkkisen vieraillessa eduskunnan ulkoasiain- ja puolustusvaliokunnissa tiistaina 14.3.2017. Puolustusyhteistyöhön osallistuville valtioilla ei ole enää valinnan vapautta sen jälkeen, kun mukaan on lähdetty ja sitoumus on annettu. Kun sotilaallista voimaa tarvitaan, sitä pitää myös varmuudella olla. Pulkkisen sanat eduskunnan käytävillä on syytä muistaa: ”EU-maiden on yhteisessä puolustuksessa ei ole enää vapaaehtoisuutta, vaan jäsenmaan täytyy sitoutua [seitsemän] suorituskyvyn kehittämiseen.”

                                                                                      ****

Natoon kuulumattomille Suomelle ja Ruotsille puolustussitoutumisesta saattaa muodostua ongelmia, mikäli maat vielä vetoavat sotilaalliseen liittoutumattomuuteen. Maat joutuvat myös kysymään, miksi tämä sama käy EU:n jäsenenä, muttei Naton jäsenenä? Miksi helvetissä me olemme enää Naton ulkopuolella?

Jos Suomi on jatkossa mukana mm. Pulkkisen mainitsemissa EU:n uudelleen muotoilluissa taistelujoukoissa, Suomen on oltava mukana, vaikka niitä käytettäisiin Venäjää vastaan. Suomen olisi toimitettava taistelujoukoille sotilaita ja aseita ennakkosuunnitelmien mukaan automaattisesti ilman erillistä harkintaa.

Kun EU-maat pyrkivät jatkossa puolustusyhteistyön tiivistämisellä vaikuttamaan kriisien syntysijoilla, merkitsee se todennäköisemmin toimintaa myös vanhoissa neuvostotasavalloissa, joissa etenkin Venäjällä ovat perinteisesti olleet suuret intressit ja vaikutuspyrkimykset. Georgia, Ukraina ja Moldova esimerkkeinä.

Kaikki Euroopan konfliktit ja sodat kylmän sodan jälkeen liittyvät vanhoihin neuvostotasavaltoihin tai entisen Jugoslavian alueeseen, siis Venäjään.

Suomen lähteminen mukaan EU:n tiivistyvään puolustusyhteistyöhön kaikilla suorituskykyosa-alueilla olisi suuri muutos Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen linjaukseen ja eikä se periaatteessa eroaisi päätöksenteossa Nato-jäsenyydestä ja Nato-jäsenyyden velvoitteista.

Jos Suomi voisi olla EU:n tiivistyvän puolustuspolitiikan ykköskehällä, miksi ei saman tien Naton jäsenmaana? Mikä olisi todellinen ero? Pelkääkö Suomi vain Venäjän reaktiota?

Kun tiivistyvään puolustusyhteistyöhön edellytetään jo heti alkuvaiheessa maan täydellistä sitoutumista, pyritään sillä estämään ne virheet ja se moraalikato, joka on liittynyt talousyhdentymiseen ja euroon. Samoja virheitä ei EU:ssa haluta toistaa. Nyt alkuvaiheessa määriteltyjen EU-puolustusyhteistyön seitsemän suorituskykyosa-alueen jälkeen yhteistyö tulee tiivistymään uusilla puolustusosa-alueilla ja muodoilla.

Jos Suomi lähtee nyt mukaan EU-puolustusyhteistyön ykköskehälle, on meidän oltava siinä mukana kuten eurossakin. Sitoumuksilta ei voi enää välttyä.

                                                                                      ****

EU:n tiivistyvällä puolustusyhteistyöllä on linkitys laajempaan kuvioon Euroopan puolustuksessa. Pohjimmaisena taustalla on Yhdysvaltain toivomus, että Eurooppa kykenisi hoitamaan edes oman alueensa ja lähiympäristönsä turvallisuuskysymykset ilman Yhdysvaltoja.

Pitkälti Euroopan sotilaallisen kyvykkyyden kasvattamisessa kysymys on myös Saksan asemasta ja Saksan sotilaallisen voiman kasvattamisesta, kun Iso-Britannia on eroamassa EU:sta suurimpana sotilasmahtina.

Saksa on Euroopan taloudellinen suurvalta. Saksan sotilaallinen suurvaltarooli on vähäinen. Saksa on pyrkinyt välttämään vastuutaan Euroopan turvallisuudesta historian painolasti niskassaan. Ongelma Saksalle on Suomen tapaan Venäjä.

Jotta EU kykenisi lisäämään Euroopan turvallisuutta, ei pelkkä sotilaallisen yhteistyön kasvattaminen riitä vaan myös Venäjä-politiikka on uudistettava. Vaatimus koskee erityisesti Saksaa. Jatkossa ei voida sulkea pois myös sotilaallisia toimia Venäjää vastaan. Nyt Venäjä ei koe lähialueillaan toimiessaan minkälaista sotilaallista uhkaa EU:sta eikä Euroopan Nato-maista. Kenttä on ollut Venäjälle vapaa.

Yhdysvallat patisteli jo Obaman presidenttikausilla Saksaa ottamaan enemmän turvallisuusvastuuta Euroopasta. Vaatimukset ovat vain kiihtyneet Trumpin tultua presidentiksi.

Ensimmäinen Yhdysvaltain asettama näytönpaikka Saksalle oli Itä-Ukrainan sota. Euroopan piti omin voimin ilman Yhdysvaltoja sopia Venäjän kanssa rauhasta Itä-Ukrainassa. Saksan ja Ranskan aikaansaama Minskin sopimus epäonnistui. Tilanne Itä-Ukrainassa olisi täysin sama, vaikka mitään Minskin sopimusta ei olisi olemassa.

Kylmän sodan jälkeinen sotahistoria Euroopassa on synkkä. Neljännesvuosisadassa Euroopan sodissa on kuollut yli 200 000 ihmistä. Useimmissa sodissa osapuolena on ollut Venäjä.

Euroopan tämänhetkistä kyvyttömyyttä turvallisuusasioissa kuvaa hyvin myös Balkanin tilanteen kiristyminen uudelleen. Kun Natolla ja EU:lla on parhaillaan mennessä yhteistyöprojekti Länsi-Balkanin turvallisuuden parantamiseksi, niin Venäjä on onnistunut varsin vähäisillä toimilla horjuttamaan Balkanin alueen vakautta melkeinpä sotatoimien partaalle.

Entisen Jugoslavian alue kuvaa hyvin EU:n ja myös Naton tämän hetkistä kyvyttä Euroopan turvallisuuskysymyksien ratkaisemisessa. Kyvykkyyttä tällä hetkellä ei ole. Yhdysvaltain puolustusministeri Robert Gatesin sanat vuodelta 2011 ovat todellakin totta, ja muutos Euroopassa on tarpeen.

Mikäli EU:ssa sallitaan yhdentymisen eritahtisuus Saksan ja kolmen muun vanhan EU-maan johdolla kaiken muun ohella myös puolustuksessa, on erityisesti Saksan uudistettava Venäjä-politiikkaansa. EU:n ja Saksan Venäjä-politiikka on epäonnistunutta turvallisuuskysymyksissä. Yli 200 000 kylmän sodan jälkeisen aikakauden sotauhria on liikaa.

EU ei voi enää ajatella Naton ulkopuolisten neuvostotasavaltojen olevan ikään kuin Venäjän ”itäblokkia”, jossa Venäjän toteuttamiin väliintuloihin ei puututa. Puuttumattomuuden ajatus on vallalla etenkin Saksassa.

                                                                                      ****

Suomessa on ymmärrettävä, mikä on se pohjimmainen syy, miksi EU:n Nato-maat työstävät nyt Naton ja EU:n välistä puolustusyhteistyötä, joka edellyttää melko tiukkaa sitoutumista yhteistyöhön ryhtyviltä mailta. Miksi tarvitaan EU-puolustusta, vaikka Nato on jo olemassa?

Nato puolustusliitto, jonka tehtävä on pitää vain liiton jäsenmaat turvassa. Liiton tehtävä on puolustaa vain jäsenmaitaan. Nato ei ole hyökkäysliitto. Aikanaan edes Irakin sota ei ollut Nato-operaatio.

Kun EU:n puolustusyhteistyön päämääräksi on selkeästi asetettu toiminta EU:n turvallisuuden varmistamiseksi kriisien syntysijoilla – siis EU-alueen ulkopuolella -, ei Nato ole sopiva tähän toimintaan Venäjän Nato-vihollisnäkemysten vuoksi. Naton olisi vaikea toimia etenkin vanhoissa neuvostotasavalloissa, jotka ovat useimmiten kriisien syntysijoja. Toimintaorganisaatio on siis EU, vaikka itse sotilaallinen toiminta olisi samaa kuin Natossa.

Naton puuttumisen ongelma havaittiin konkreettisesti Krimin niemimaan valtauksen ja Itä-Ukrainan sodan yhteydessä, vaikka sinänsä puuttuminen Naton puitteissa ei ollut edes vakavassa harkinnassa. Natolla on kylmän sodan aikaisen Naton ja Varsovan liiton välisen vastakkaisenasettelun vuoksi vaikea toimia, jos vastapuolella on Venäjä jossakin muodossa. EU:lla ei ole vastaavaa painolastia ja siksi Naton ja EU:n välistä puolustusyhteistyötä kehitetään, vaikka Nato ja sen puolustuskyky on jo olemassa.