Yhdysvallat-Venäjä-tapaamiset Suomessa, mikä nyt taas meni Suomella pieleen

Suomella on edelleen suuri halukkuus toimia isäntämaana Yhdysvaltain ja Venäjän presidenttien tapaamisissa. Suomella on ollut suuri merkitys historiassa suurvaltajohtajien tapaamispaikkana ajankohtana, jolloin kylmä sodan aikakausi murtui ja maailmaan piti saada uusi turvallisuusjärjestys. Tuolloin myös suurvaltajohtajien tapaamispaikalla oli merkitystä osoittamaan, ettei kumpikaan osapuoli ollut niskanpäällä tai etulyöntiasemassa. Vastavuoroisuutta ja tasapuolisuutta neuvotteluasetelmien muodostamisessa kunnioitettiin. Suomi oli yksi oivallinen kohtaamispaikka.

Kylmän sodan loppuvaiheessa ja kylmän sodan aikakauden päättymisen jälkeen Yhdysvaltain ja Venäjän presidentit ovat tavanneet Suomessa yhteensä kaksi kertaa. Yhdysvaltain presidentti George H. W. Bush ja Neuvostoliton ensimmäinen presidentti Mihail Gorbatšov tapasivat Helsingissä 8.9.-9.9.1990. Seuraava suurvaltajohtajien tapaaminen Suomessa tapahtui 20.3.-21.3.1997, kun presidentti Bill Clinton tapasi presidentti Boris Jeltsinin.

Lisäksi presidentti Ronald Reagan pysähtyi Helsinkiin 25.5.-29.5.1988 jatkaakseen huippukokoukseen Moskovaan. Presidentti George H. W. Bush osallistui Helsingissä 8.7.-9.7.1992 pidettyyn Etykin seuranta- ja huippukokoukseen, jossa ei kuitenkaan ollut mukana Venäjän presidentti Boris Jeltsiniä.

Suomi suurvaltajohtajien tapaamispaikkana on historiaa, joka liittyi kylmän sodan aikakauden päättymiseen. Enää vastaavaa tapaamispaikka-arvoa Suomella ei ole.

Edellä mainittujen historiatapahtumien johdosta Suomessa Yhdysvaltain ja Venäjän presidenttien tapaamisesta on tainnut tulla Suomen kulloisen presidentin kyvykkyyden mitta. Kylmän sodan jälkeisistä presidenteistä suuravaltajohtajien presidenttitapaamisten isännöintiin ovat pystyneet presidentti Koivisto ja presidentti Ahtisaari. Presidentti Halonen ei ole pystynyt.

Nyt päästääkseen historian kirjoihin tapaamista yrittää kuumeisesti presidentti Niinistö. Et ole mikään presidentti Suomessa etkä jää millään muotoa historian kirjoihin, jos et järjestä Suomea mukaan jonkin maailmanpoliittisen tapahtuman lääkäriksi ja ratkaisijatahoksi vähintään olemalla merkittävän kokouksen isäntämaa Suomessa.

Suomessa ei ole vieläkään ymmärretty eikä etenkään Suomen tasavallan presidentin kansliassa ole ymmärretty, että kylmä sota on jo ohi ja maailma on täysin muuttunut. Suomen asema on muuttunut. Etenkin tasavallan presidentin kansliassa taidetaan edelleen elää syvää kylmän sodan aikaa.

                                                                                 ****

”Ниинисте предложил провести встречу Путина и Трампа в Финляндии” oli näyttävä uutisotsikko Ria Novosti sivuilla 30.3.2017 (Ria Novosti 30.3.2017). Vapaasti suomennettuna: ”Niinistö on tarjonnut pitopaikkaa Putinin ja Trumpin kokoukselle”.

Vastaavia otsikoita oli venäläismedia pullollaan 30.3.2017 (RG 30.3.2017, ABN 30.3.2017 ja Gazeta 30.3.2017 esimerkkeinä). Se on siis presidentti Niinistö ja Suomi, joka on järjestämässä tapaamista Putinin ja Trumpin välille, ei presidentti Putin eikä Venäjä. Esimerkiksi Gazetan juttua oli laitettu terävöittämään Niinistön ja Putinin yhteiskuva Suomesta, jossa ”kaverukset” ovat todella hyvää pataa hymysuin kuin rakastavaiset kuunaan.

Koko tämä nyt nähty prosessi Arkangelissa oli Venäjän taitavaa organisointia ja johdattelua, johon Suomi taas kerran hyväuskoisena ja tyhmyyttään lankesi tasavallan presidentin johdolla. Edellisestäkään lankeamiskerrasta ei ole paljon aikaa ja näistä on nyt näyttää olevan tulossa maan tapa. Edellinen kerta oli Itämeren transponderiasia viime kesältä, jossa Suomi toimi tietämättään Venäjän äänitorvena länteen päin.

Arkangelin arktisen konferenssin tiedostustilaisuudessa, jossa venäläistoimittaja niin auliisti kysyi Yhdysvaltain ja Venäjän presidenttien tapaamisesta Suomessa ja johon presidentti Putin vielä auliimmin vastasi selvin pasmoin ilman harkintaa, ei ollut presidentti Putinille yllättävä. Putin tarjosi Suomea Yhdysvaltain ja Venäjän presidenttien tapaamisen isäntämaaksi muutamassa sekunnissa.

Venäjä oli asian tarkasti mietittänyt ja suunnitellut ennalta. Toimittajankaan kysymys tuskin lienee tullut Putinille yllätyksenä hänen tarkoin jäsennellyn vastauksen perusteella. Sen sijaan Niinistölle asia tuli yllätyksenä ja hänen myöntyväisyysvastaus ei ollut suuresti harkittu. Niinistön vastauksesta sai kuvan, että Suomi toimii vain Venäjän viestin sanansaattajana Yhdysvalloille. Se ei olisi kummoinen asema Suomelle välittäjänä idän ja lännen välillä.

                                                                                 ****

Tämä Suomen perin hyväuskoiselta näyttävä käyttäytyminen Venäjän kanssa alkaa olla rasittavaa. Venäjä käyttää Suomea ilmiselvästi hyväksi, kun Suomi antaa siihen hyvän mahdollisuuden. Me emme taida päästä kylmän sodan historiasta ja painolastista millään eroon, ja tuo koskee erityisesti presidenttejämme.

Venäjä tietää hyvin, että Suomi ajaa voimakkaasti lännen ja Venäjän tiivistä yhteydenpitoa ulko- ja turvallisuuspolitiikkansa päämääränä, vaikka lännessä asiaa ei nähdä samoin. Venäjä käyttää nyt tätä Suomen pyrkimystä hyväkseen.

Yksi perusongelma on se, että lännessä tulkitaan, että Suomi toimii edelleen ikään kuin Venäjän äänitorvena ja Venäjän sanansaattajana länteen kuten kylmän sodan aikaan. Kylmän sodan aikaa tämä oli vielä jollain keinoin hyväksyttävää, muttei enää nykyaikana. Suomi tavallaan edelleen ostaa olemassaolo-oikeutustaan toimimalla lääkärinä – ei tuomarina – idän ja lännen välillä. Suomi toimii idän ja lännen välillä Venäjän sanansaattajana länteen ikään kuin se olisi Suomen ikuisuuskohtalo.

Suomen presidentit ja erityisesti presidentti Niinistö pyrkivät nyt saamaan itselle oikeutusta ja historiaa maailmakirjoihin toimimalla välittäjänä idän ja lännen välillä. Pyrkimys jatkuvaan ja ehdottomaan yhteydenpitoon myös vuoden 2014 tapahtumien jälkeen presidentti Putinin kanssa on osa tuota prosessia. Se on itseasiassa keskeinen osa, jota olemme vahvasti tyrkyttäneet myös Ruotsille.

Ongelma Suomelle on, että Venäjä tietää Suomen politiikan sekä Suomen pyrkimykset ja käyttää Suomea hyväkseen. Suomi nähdään lännessä hieman sinisilmäisenä ja ehkäpä jopa tyhmänä Venäjän suhteiden suhteen, eikä Arkangelin arktisen konferenssin tapahtumat tätä mielikuvaa ainakaan hälventäneet.

Suomi yrittää kynsin hampain järjestää Arktisen neuvoston puheenjohtajuuden varjolla Venäjän ja Yhdysvaltain presidenttien tapaamista ja saattaa näin tärkeän järjestön omien päämäärien ajamisen välineeksi. Tuollaista toimintaa Suomen ei pitäisi harjoittaa. Suomelle ei siis ole arktiset asiat tärkeitä, vaan kunhan Suomi vain pääsisi pätemään tapaamisjärjestäjänä.

Välillä hävettää suuresti tämä Suomen harjoittama vain omaa etua ajava politiikka.