Obaman Syyria-politiikka kelpaa parhaana hyvin myös Trumpille – entä Euroopalle?

Presidentti Barack Obama muutti paljon kahdella presidenttikaudellaan Yhdysvaltain ulkopolitiikan toimintatapoja. Kaikille nuo uudet toimintatavat eivät ole vieläkään oikein avautuneet. Tietämättömiä ja hämmennyksen vallassa ollaan niin Euroopassa kuin Venäjällä. Miksi kaikki ei suju Yhdysvaltojen kanssa esimerkiksi Lähi-idässä niin kuin ennen? Miksi Yhdysvallat on niin nuiva puuttumaan Lähi-idän tilanteeseen?

Kahdeksan presidenttivuoden aikana presidentti Barack Obaman johdolla Yhdysvallat ei käyttänyt sotilaallista voimaa yhdessäkään uudessa maailmanpoliittisessa kriisissä, vaikka tarvetta olisikin ollut – näin jälkikäteen arvioituna. Ensimmäisen presidentinvaalikampanjan aikana syksyllä 2008 antamansa lupauksen mukaisesti Obama pyrki lopettamaan myös Irakin sodan ja vetämään yhdysvaltalaisjoukot pois Irakista.

Barack Obama oli monessa suhteessa poikkeuksellinen johtaja Yhdysvaltain presidentiksi. Obama on luonteeltaan rauhan mies, jolle sotilaallinen voimankäyttö ei kuulunut keinovalikoimaan presidentin tehtävien hoidossa.

Syyskuun 11. päivänä 2001 tapahtuneiden terrori-iskujen jälkeen vuonna 2003 alkaneella Irakin sodalla Yhdysvaltain sotaseikkailu Lähi-itään on tullut kansakunnalle kalliiksi, eikä valmista ole vieläkään syntynyt, päinvastoin. Obaman päämäärä oli irrottaa Yhdysvallat sen kalliista sotilaallisista toimista Lähi-idän alueella, ennen kaikkea Irakista ja Afganistanista. Irrottautuminen Irakista ja Afganistanista on vain osa Yhdysvaltain ulkopolitiikan laajempaa ja pitkäaikaisempaa uudelleenmääritystä niin Lähi-idässä kuin muuallakin maailmassa.

Elokuun viimeisenä päivänä vuonna 2010 Obama ilmoitti Yhdysvaltain sotatoimien olevan ohi Irakissa. Maahan jäi kuitenkin 50 000 yhdysvaltalaissotilasta muun muassa koulutustehtäviin. Yhdysvallat veti viimeisetkin sotilaansa pois joulukuussa 2011, mutta nyt tiedämme, että tuo oli vain väliaikaista.

Yhdysvaltain sotaretki Lähi-itään tuli todella kalliiksi.

Washington Post arvioi 5.9.2010 julkaistusta lehtijutussa, että Irakin sodan kustannukset Yhdysvalloille ovat 3 000 miljardia dollaria (Washington Post 5.9.2010). Rahaa palaa miljardeittain edelleen. 3 000 miljardin dollarin summa vastaa suuruusluokkana Suomen valtion 56 vuoden budjettia, kun budjetin suuruudeksi arvioidaan 50 miljardia euroa.

Kun Yhdysvallat oli vetäytymässä Irakista sotilaallisten toimien osalta vuosina 2010-2011, niin Lähi-idässä kuin myös sen lähiympäristössä alkoivat levottomuudet ja epävakaus heti kukkia. Arabikevään protestit vuonna 2011 koskettivat Syyriaa, Libyaa, Egyptiä, Tunisiaa ja Jemeniä. Syyrian ja Egyptin kansannousut alkoivat 25. ja 26. tammikuuta 2011. Syyrian sodan alkamisajankohdaksi voidaan kirjata 26.1.2011, vain vajaa viisi kuukautta sen jälkeen, kun Obama julistanut Yhdysvaltain sotatoimien olevan ohi Irakissa.

Kun yksi lähtee, toinen tulee. Lähi-idän pelikentälle ainoa ulkopuolinen tulija on toistaiseksi ollut vain Venäjä, ei esimerkiksi EU.

                                                                                       ****

Presidentti Barack Obama antoi The Atlantic -lehdelle laajan haastattelun otsikolla ”The Obama Doctrine”, joka julkaistiin vuoden 2016 maaliskuussa lehden huhtikuun numerossa.

Tuossa laajassa 72 sivua käsittävässä artikkelissa Obaman politiikkaa ja sen perusteita on käsitelty varsin perusteellisesti kymmenessä eri aihepiirissä. Lähi-itä ja sen lähiympäristö ovat mukana kahdeksassa artikkelin aihepiirissä kymmenestä. Muut kaksi aihepiiriä koskevat Venäjää ja Ukrainaa. Lähi-itä on haastattelun keskiössä, ja Obaman harjoittama politiikka Lähi-idässä kertoo paljon myös Yhdysvaltain ulkopolitiikan uusista linjauksista, joita myös Trump näyttää noudattavan alkumetrien jälkeen.

Yhteenvetona Lähi-idän suhteen Obaman doktriinin keskeisin viesti on, että Yhdysvaltojen ulkopolitiikan toimintatavat määrittelee Yhdysvaltain kansallinen turvallisuus. Yhdysvaltain toimet maailmalla on oltava peruteltavissa Yhdysvaltain kansallisella turvallisuudella. Toinen viesti on uskottavuus. Suurvallan sanojen on oltava uskottavia ja se on tehtävä, mitä sanotaan.

Tosiasiallisesti Trumpin ”America first” -vaalilause ei periaatteeltaan poikkea Obaman harjoittamasta ulkopolitiikasta. Sen sijaan keinot jossain määrin poikkeavat sekä linjaus, mitä Yhdysvallat asettaa kansallisen turvallisuuden painopisteeksi ja etusijalle.

Tuosta The Atlantic -lehden artikkelista tuli meille tutuksi myös ”a red line” -ilmaisu viimeisenä varoituksena presidentti al-Assadille, ja jota myös Trumpin hallinto nyt käytti reagoidessaan al-Assadin kaasuiskuun Khan Shaikhounin kaupungissa 4.4.2017.

“We have been very clear to the Assad regime, but also to other players on the ground, that a red line for us is we start seeing a whole bunch of chemical weapons moving around or being utilized. That would change my calculus. That would change my equation.”, lausui Obama elokuun 20. päivänä 2012, kun Syyrian presidentti al-Assad oli tehnyt vähän aikaisemmin useita sariinikaasuiskuja, jotka kohdistuivat myös siviileihin (The White House 20.8.2012).

Vapaasti suomennettuna: ”Olemme olleet hyvin selväsanaisia Assadin hallinnolle, mutta myös muille toimijoille tuolla alueella, että punainen viiva on meille, jos alamme nähdä koko joukon kemiallisia aseita liikuteltavan tai käytettävän hyödyksi [sotatoimissa]. Se muuttaa minun laskelmani [puuttua Syyrian sotaan]. Se muuttaa myös minun yhtälöä.”

Presidentti al-Assad oli käyttänyt kesällä 2012 kaasuaseita, kun al-Assadin vastustajat olivat edenneet lännen avustuksella al-Assadin hallintoa uhmaten. Bašar al-Assadin kaasuaseen käyttö sai presidentti Obaman antamaan elokuussa 2012 tuon ”a red line” -varoituksen viimeisenä varoituksena.

Elokuun 21. päivänä 2013 tapahtui sariinikaasuisku Damaskoksen lähelle Ghoutaan. Iskun siviiliuhreja oli yli 1400. Syyrian hallitus ja presidentti Bašar al-Assad kiistivät perättömänä syytökset kemiallisten aseiden käytöstä. Kaasuisku sai kuitenkin Yhdysvallat reagoimaan, kemiallisten aseiden käyttöä Syyrian sodassa ei sallita. Obaman määrittelemä ”punainen viiva” oli ylitetty, mutta Obaman reagointitapa yllätti.

Obaman pohjimmainen rauhan miehen luonne alkoi tulla pikkuhiljaa esille. Yhdysvallat ei puuttunut sotilaallisesti Syyrian tilanteeseen, vaikka olisi pitänyt. Obama ei kyennyt tekemään päätöstä, joka olisi mahdollistanut sotilaallisen voiman käytön Syyrian hallintoa vastaan. Obama yritti toisenlaista ratkaisua. Kyseessä oli myös suurvallan uskottavuudesta, johon tuli särö.

Ulkoministeri John Kerryn puhe 9.9.2013 Lontoossa, jossa Yhdysvallat uhkasi sotilaallisella puuttumisella Syyrian sotaan, ellei Syyria luovu kemiallisista aseistaan, sai Syyrian tärkeimmän liittolaisen Venäjän reagoimaan. Venäjä ei ollut vielä tuolloin varma, uskaltaisiko Obama puuttua Syyrian sotaan sotilaallisella interventiolla. Yhdysvaltain ohjusiskun vaara Venäjän liittolaismaahan oli Venäjälle kuitenkin todellinen.

Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrovilta tuli pian ehdotus tilanteen ratkaisemiksesi ilman sotatoimia, ja Assadin hallinto myöntyi lokakuussa 2013 kemiallisten aseiden tuhoamiseen. Kemiallisten aseiden tuhoamisprosessi Syyriassa saatiin päätökseen vuonna 2014, mutta nyt vuonna 2017 huhtikuussa olemme saaneet karvaasti tuta, että kemiallisten Syyrian hallinnon aseiden tuhoamisprosessi epäonnistui.

Mielenkiintoinen pieni yksityiskohta on yhdysvaltalaiskenraalien toteamukset, kun Yhdysvallat syksyllä 2013 suunnitteli iskuja Syyriaan Damaskoksen lähelle Ghoutaan tapahtuneiden sariinikaasuiskujen jälkeen, että Syyrian ilmapuolustus on kehittyneintä venäläistä teknologiaa, ja sen tuhoaminen olisi haasteellista.

Huhtikuun 7. päivä 2017 osoitti, että Yhdysvallat kykenee lävistämään Tomahawk-risteilyohjuksilla helposti venäläisen ilmapuolustuksen Syyriassa.

                                                                                       ****

Obaman doktriini sisältää useita yhteen sopivia johtopäätöksiä maailmasta ja Yhdysvaltain roolia niissä (”Obama has come to a number of dovetailing conclusions about the world, and about America’s role in it.”). Doktriini sisältää neljä eri kohtaa seuraavasti:

Ensinnäkin Lähi-itä ei ole enää erityisen tärkeä Yhdysvaltojen eduille. (”The first is that the Middle East is no longer terribly important to American interests.”).

Toiseksi, vaikka Lähi-itä olisi verrattoman tärkeä [Yhdysvalloille], Yhdysvaltain presidentti voisi tehdä vain vähän saadakseen siitä paremman paikan (“The second is that even if the Middle East were surpassingly important, there would still be little an American president could do to make it a better place.”)

Kolmanneksi, myötäsyntyinen Yhdysvaltain halu ratkaista monenlaisia ongelmia, joita ilmenee rajuimmin Lähi-idässä, johtavat väistämättä sodankäyntiin sekä Yhdysvaltain sotilaiden kuolemaan ja lopulta Yhdysvaltain uskottavuuden ja voiman menettämiseen (”The third is that the innate American desire to fix the sorts of problems that manifest themselves most drastically in the Middle East inevitably leads to warfare, to the deaths of U.S. soldiers, and to the eventual hemorrhaging of U.S. credibility and power.”) .

Neljänneksi, maailmalla ei ole varaa nähdä Yhdysvaltain voiman heikentymistä (“The fourth is that the world cannot afford to see the diminishment of U.S. power.”).

Niin yllättävältä kuin kuulostaakin, Donald Trumpin ”America first” -vaalilause on samaa, mitä Obaman doktriini. Trumpin ”America first” -lauseen juuret ulkopolitiikan osalta lienevätkin osittain tuossa Obaman ja demokraattien linjauksessa.

Yhdysvallat ei jatkossa tule puuttumaan maailmalla kaikkiin risauksiin ja kahinoihin, jos maan oma kansallinen turvallisuus ei ole vaarassa. Pohjois-Korea synnyttää jo nyt uhkaa Yhdysvaltain kansalliselle turvallisuudelle, sen sijaan Lähi-itä ei.

The Atlantic -lehden ”Obaman doktriini”- jutussa Obaman Lähi-idän politiikan suuntaviivat ja päämäärät tehdään selväksi Syyrian sodan osalta. Irakin ja Afganistanin sotatapahtumat olivat osoittaneet Obamalle ja samalla myös Yhdysvalloille, ettei Lähi-idän maiden asemaa voida ratkaista kohtuudella sotilaallisesti ulkopuolelta.

Yhdysvallat ei puutu sotilaallisesti sotaan, mutta Yhdysvallat ei salli kansanmurhaa eikä joukkotuhoaseiden – kaasuaseiden tai ydinaseiden – käyttöä sodassa. Presidentti Obaman olisi pitänyt käyttää sotilaallista voimaa rajoitetusti elokuussa 2013 vastaavasti kuin mitä presidentti Trump käytti huhtikuussa 2017.

Syyrian sodalle olisi pitänyt asettaa tiukat reunaehdot jo syksyllä 2013: mitä sodassa sallitaan ja mitä ei sallita. Nyt yhden rajan sodalle on asettanut presidentti Trump.

                                                                                       ****

Venäjällä on suuri halukkuus kasvattaa vaikutusvaltaansa myös Lähi-idässä. Syyria on ollut Venäjän uskollisin liittolainen jo kylmän sodan aikakaudelta, ja Venäjän pitkäaikaisemmat sotilastukikohdat sijaitsevat enää Syyriassa. Venäjällä ei ole enää sotilastukikohtia Egyptissä, Libyassa eikä Albaniassa vastaavasti kuin vielä kylmän sodan aikaan.

Kun Venäjä havaitsi, ettei Lähi-itä muodostanut Yhdysvalloille erityistä kansallista etua sotilaallisesti turvattavaksi ja ettei Obamalla ollut halukkuutta sotilaallisen voiman käyttöön, Venäjä on käyttänyt syntynyttä tilannetta hyödykseen niin Lähi-idässä kuin myös Ukrainassa.

Obama kykeni Yhdysvaltain presidenttinä näkemään Venäjän ja Putinin tilanteen oikein maailmapolitiikassa. Venäjän painoarvo maailmanpolitiikan tekijänä on hupenemistaan huvennut ja tulee hupenemaan edelleen.

Jäljempänä muutama lainaus The Atlantic -lehden haastatetusta Obaman sanomana koskien Venäjää ja presidentti Putinia:

“He’s [Putin is] constantly interested in being seen as our peer and as working with us, because he’s not completely stupid. He understands that Russia’s overall position in the world is significantly diminished. And the fact that he invades Crimea or is trying to prop up Assad doesn’t suddenly make him a player. You don’t see him in any of these meetings out here helping to shape the agenda. For that matter, there’s not a G20 meeting where the Russians set the agenda around any of the issues that are important.”

Vapaasti suomennettuna:

“Hän [Putin] on jatkuvasti kiinnostunut näkemään [Venäjän] meidän vertaisena toimiessaan kanssamme, koska hän ei ole täysin tyhmä. Hän ymmärtää, että Venäjän asema yleisesti maailmassa on merkittävästi kutistunut. Ja tosiasia, että hän hyökkää Krimillä tai yrittää pönkittää Assadia, ei tee hänestä yhtäkkiä toimijaa [maailmanpolitiikassa]. Et näe häntä täällä missään kokouksissa auttamassa asialistan muodostamisessa. Itse asiassa, ei ole yhtään G20-kokousta, jossa venäläiset määräisivät esityslistan niissä asioista, jotka ovat tärkeitä.”

“Putin acted in Ukraine in response to a client state that was about to slip out of his grasp. And he improvised in a way to hang on to his control there. He’s done the exact same thing in Syria, at enormous cost to the well-being of his own country. And the notion that somehow Russia is in a stronger position now, in Syria or in Ukraine, than they were before they invaded Ukraine or before he had to deploy military forces to Syria is to fundamentally misunderstand the nature of power in foreign affairs or in the world generally. Real power means you can get what you want without having to exert violence.”

Vapaasti suomennettuna:

”Putin toimi Ukrainassa vastauksena vasallivaltioon, joka oli livahtamassa ulos hänen otteestaan. Ja hän improvisoi tavallaan pitkittämällä kontrolliaan siellä. Hän on tehnyt täsmälleen saman asian Syyriassa, mistä on syntynyt valtava hinta [hänen] oman maan hyvinvoinnille. Ja ajatus, että Venäjä jotenkin olisi vahvemmassa asemassa nyt Syyriassa tai Ukrainassa kuin mitä he olivat ennen kuin hyökkäsivät Ukrainan tai ennen kuin hän [Putin] joutui sijoittamaan sotavoimaa Syyriaan, on pohjimmiltaan ulkopoliittisen vallan luonteen tai maailman väärinymmärrystä yleisesti. Todellinen valta tarkoittaa, että voit saada mitä haluat ilman väkivallan käyttöä.

“A weak, flailing Russia constitutes a threat as well, though not quite a top-tier threat. Unlike China, they have demographic problems, economic structural problems, that would require not only vision but a generation to overcome. The path that Putin is taking is not going to help them overcome those challenges. But in that environment, the temptation to project military force to show greatness is strong, and that’s what Putin’s inclination is. So, I don’t underestimate the dangers there.”

Vapaasti suomennettuna:

“Heikko, huitova Venäjä uhkaa samoin, mutta Venäjä ei muodosta [Yhdysvalloille] aivan huipputason uhkaa. Toisin kuin Kiinalla, heillä on väestörakenteen ongelmat ja ongelmia talouden rakenteissa, joiden ratkaiseminen edellyttää paitsi visioita myös sukupolvien aikaa. Putinin toimintamalli ei auta heitä voittamaan näitä haasteita. Mutta tässä kehyksessä houkutus käyttää sotilaallista voimaa osoittamaan suuruutta on vahva, ja se on Putinin halu. Joten, en aliarvioi vaaroja siellä [Venäjän suhteen].”

Johtopäätökset noista Obaman totuudenmukaisista sanoista:

Obaman kaudella Yhdysvallat ei nähnyt Venäjään maailmanpolitiikan pelaajana, koska Venäjän taloudellinen kyvykkyys nyt ja lähitulevaisuudessa on heikko.

Obaman mielestä Venäjä ei kykene tekemään uudistuksia taloudellisen kyvykkyytensä parantamiseksi ja taloudellisen voiman kasvattamiseksi. Venäjän taloudellinen kyvykkyys ei kohene, eikä maa saa maailmalla arvostusta talouden saralla. Venäjälle rakkaat Euraasian unioni ja BRICKS eivät ole tuottaneet helpoista Venäjän taloudelliseen asemaan ja sitä kautta Venäjän mahdollisuuteen vaikuttaa suuremmin maailmanpolitikassa, melkeinpä päinvastoin.

Rivien välejä lukien Obaman ajatusmaailmassa taloudellinen kyvykkyys määrittelee lopulta pitkällä aikavälillä kunkin maan vaikutusmahdollisuudet maailmanpolitiikassa, ei sotilaallinen voima. Maan taantuva talous taannuttaa vaikutusmahdollisuuksia myös maailmanpolitiikassa.

Taantuvan talouden on vaikea pitää ympärillään kumppaniverkostoa, mikä saa maan vanhat kumppanit etsimään uutta. Kumppaniverkostoa – Venäjän tapauksessa vanhoista neuvostotasavalloista koostuvaa vasallivaltioiden verkostoa – voidaan pitää yllä aikansa myös sotilaallisella uhalla, mutta ennemmin tai myöhemmin verkosto alkaa syystä tai toisesta repeillä.

Obaman näkemyksen mukaan taloudellisesti taantuva Venäjä käy Ukrainassa ja Syyriassa vaikutusvaltansa eräänlaista loppunäytöstä, koska kylmän sodan aikakauden jälkeen rauhanomaiset keinot Venäjän vaikutusmahdollisuuksien kasvattamiseksi tai edes ylläpitämiseksi eivät ole tuottaneet tulosta. Obaman mielestä Venäjän hupeneva painoarvo maailmanpolitiikassa näkyy siinä, ettei se kykene saamaan haluamiaan asioita edes agendalle.

Trumpin ensiaskeleet presidenttiä olivat hapuilevia, mutta viime aikana harjoitetun politiikan perusteella Yhdysvaltain maailmanpolitiikan perusnäkemykset ja peruslinja Obaman kaudesta eivät ole juurikaan muuttuneet. Toisin kuin Obaman kaudella, Yhdysvallat on valmis käyttämään herkemmin sotilaallista voimaa, mikäli Yhdysvaltain kansallinen etu sitä edellyttää.

Myös Trumpin Yhdysvallat tulee näkemään Venäjän taantuvana, taloudellista arvoaan ja väestöään menettävänä kansakuntana, joka turvautuu entistä helpommin sotavoimaan pitääkseen edes nykyistä asemaansa. Kiina on Yhdysvalloille sen sijaan taloudellisen kyvykkyyden perusteella maailmanpolitiikan todellinen vaikuttaja, ei Venäjä.

                                                                                       ****

Yhdysvaltojen ja länsimaiden on syytä noudattaa sitä pidättyväistä politiikkaa Syyriassa, mitä tähänkin saakka Yhdysvaltojen johdolla on noudatettu. Vastuu on syytä sysätä niille, joilla on aktiivisempaa halua mestaroida Lähi-idässä: Venäjälle siis.

Venäjälle tulee antaa melko vapaat kädet Syyriassa, mutta kansanmurhia ja kaasuaseiden käyttöä ei tule sallia. Kansanmurha ja kaasuaseiden käyttö ovat ”a red line”, johon reagoidaan rajoitetusti vastaavasti kuin mitä Yhdysvallat reagoi 7.4.2017 Tomahawk-risteilyohjuksilla tehdyllä täsmäiskulla. Toiminta Isisiä vastaan on pidettävä erillään, ja se tulee jatkumaan entiseen malliin, kunnes terrorijärjestö on tuhottu.

Vastuu Syyriasta tulee sysätä Venäjälle ja Iranille, jotka ovat lähteneet tukemaan al-Assadin hallintoa sotilaallisesti. Venäjälle on annettava ikään kuin ”opetus”, kuinka vaikea Syyrian tilannetta on hallita ja kuinka kalliiksi ja pitkäaikaiseksi sotilaallinen puuttuminen voi tulla ilman, että lopullista ratkaisua saadaan aikaan.

Jos sitten Syyriassa tapahtuu dramaattisia sotatapahtumia, länsimaiden tulee olla sormet ojossa syyttämässä Venäjää. Syyria on Venäjän vastuulla. Venäjän on tiedettävä luissa ja ytimissä sekä ennen kaikkea kukkarossaan, mihin se on puuttunut ja mihin se ehkä ei löydä kestävää ratkaisua. Tarpeen mukaan länsimaiden on varauduttava myös al-Assadin vastavoimien tukemiseen.

Venäjällä on jo hyvää kokemusta, miten vajavaiset kyvyt silläkin on ratkaista Syyrian sotaa. Venäjä aloitti aktiiviset sotatoimet al-Assadin hallinnon tukemiseksi Syyriassa syksyllä 2015. Tarkalla päivämäärällä Venäjän ilmaiskut alkoivat 30. syyskuuta 2015 ja ne kohdistuivat kaikkiin kapinallisiin.

Asevoimien vetäytymisen Syyriasta Venäjä aloitti puolestaan puolen vuoden sotatoimien jälkeen 15.3.2016 (Yle 14.3.2016), jolloin Venäjä veti noin kaksi kolmasosaa lentokoneistaan pois Syyriasta muutamassa päivässä. ”Olen sitä mieltä, että puolustusministeriölle asetetut tehtävät on yleisesti ottaen täytetty. Siksi määrään aloittamaan joukkojemme pääosan vetäytymisen Syyriasta alkaen tiistaina [15.3.2016].”, Putin totesi (Yle 14.3.2016).

Maaliskuussa 2016 Putinin lausuman mukaan Venäjän joukot olisivat "suurelta osin" saavuttaneet tavoitteensa Syyriassa ja hän pyytää Venäjän ulkoministeriötä lisäämään Venäjän roolia Syyrian rauhanprosessissa. Venäjän avusta ja Putinin sanoista huolimatta presidentti al-Assad ei kyennyt samaan sotilaallista tilannetta hallintaansa Venäjän sotilaallisesta avusta huolimatta ja Venäjä on joutunut tulemaan takaisin uudella sotilaallisella voimalla. Venäjän sotilaallisen voimankäytön ensikerros ei tuottanut toivottua tulosta Yhdysvallissa ei muissakaan länsimaissa. Rauhanprosessi ei edistynyt Venäjän toivomalla tavalla.

Venäjä ja Putin eivät mitä suurimmalla todennäköisyydellä olleet lukeneet samoihin aikoihin viime vuoden keväällä julkaistua presidentti Obaman haastattelua The Atlantic -lehdessä. Venäjän sotilaallisen puuttumisen pohjimmainen päämäärä oli saada Yhdysvallat ja länsimaat tunnustamaan Venäjän ja myös al-Assadin asema Venäjän edusmiehenä Syyriassa. Tuossa Venäjä ei ole onnistunut, ei onnistu eikä tule onnistumaan. Venäjä meni halpaan.

Venäjän politiikka ei toiminut eikä toimi, koska Yhdysvalloilla ei ole suuria kansallisen turvallisuuden intressejä Syyriassa eikä Yhdysvallat toimi noiden intressien pohjalta. Venäjän on turha yrittää saada Yhdysvaltoja sitoutumaan osatekijänä – ikään kuin takuumieheksi – Syyriaan ja etenkin Venäjän päämääriin Syyriassa. Yhdysvallat osallistuu kyllä rauhanneuvotteluihin, mutta Yhdysvaltoja Venäjä ei saa mukaan aktiiviseksi toimijaksi rauhanprosessissa. Ei etenkään niin kauan kuin al-Assad on Syyrian presidentti.

Venäjä on ymmärrettävästi käynyt kärsimättömäksi Syyriassa. Rahaa palaa sotilastoimiin. Presidentti al-Assadin vastavoimat eivät ole alistuneet, ja valmista ei ole syntynyt, vaikka Venäjä on aktiivisesti yrittänyt puolentoista vuoden ajan ja vaikka al-Assad on jälleen alkanut käyttää hermokaasua sotilastoimissaan. Kun vuosi sitten Venäjä veti sotavoimiaan Syyriasta, on se joutunut palaamaan takaisin al-Assadin menettäessä asemiaan vastavoimille.

Palmyran kaupunki on hyvä esimerkki, kuinka tilanteet ovat muuttuneet Venäjän vähentäessä sotilaallista läsnäoloaan Syyriassa. ”Raportti: Näin Venäjä osallistui Palmyran valtaukseen – Isisille iso tappio” oli uutisotsikko reilu vuosi sitten Ilta-Sanomissa (IS 31.3.2016). ”Isis valtasi Palmyran Venäjän ilmaiskuista huolimatta” oli puolestaan uutisotsikko Ylen sivuilla jo reilun yhdeksän kuukauden kuluttua (Yle 11.12.2016).

Venäjä, Iran ja Turkki aloittivat Syyrian rauhanneuvottelut 23.1.2017 Kazakstanin Astanassa ilman Yhdysvaltoja. Yhdysvallat osallistui noihin neuvotteluihin nimellisesti vain suurlähettilästasolla. Neuvotteluista ei saatu tuloksia kuten ei myöskään Astanan rauhanneuvottelujen jatkosta 15.3.-16.3.2017. Myös kaikki Geneven lukuisat rauhanneuvottelut ovat olleet toistaiseksi tuloksettomia. Uusin yritys on tarkoitus aloittaa YK:n puitteissa Genevessä ensi viikolla 24.4.2017, ja mukana on myös Yhdysvallat. Yhdysvaltojen on syytä jatkaa neuvotteluissa vanhaan malliin kuten Obaman kaudella.

Jo länsimaiden uskottavuuden kannalta al-Assad ei voi jatkaa enää Syyrian johdossa. Venäjän ja Iranin päämäärä pitää Syyria al-Assadin avulla Venäjän vasallivaltiona ei tule onnistumaan länsimaiden hyväksymänä niin, että länsimaat olisivat maksavia osapuolia ratkaisussa. Venäjän ja Iranin on syytä antaa ratkoa Syyrian sota heidän parhaaksi katsomalla tavalla.

Länsimaiden Obaman harjoittama politiikka Syyriassa on ainoa oikea tapa niin lyhyellä kuin etenkin pitkällä aikavälillä. Vain niissä tapauksissa, kun al-Assad on tekemässä kansanmurhaa tai käyttämässä hermokaasuja sotatoimissa, länsimaiden on puututtava Yhdysvaltojen johdolla vastaavasti kuin 7.4.2017.

                                                                                       ****

Euroopassa ja etenkään Suomessa ei ole vielä sisäistetty Yhdysvaltain uutta Lähi-idän politiikkaa, jonka keskeisiä periaatteita on kerrottu edellä.

Yhdysvaltain perään Syyrian sodan ratkaisijana yhteistyössä Venäjän kanssa on haikaillut myös presidentti Sauli Niinistö (TS 10.11.2016 ja TPK 1.1.2016).

Lähi-itä ei muodostanut Obamalle ja Lähi-itä ei muodosta Yhdysvalloille vastaavaa painoarvoa kuin aikaisemmin menneinä vuosikymmeninä raakaöljyn sanelemana. Yhdysvallat ei puutu enää Lähi-idän asioihin kuten vielä kylmän sodan aikaan, jolloin Yhdysvallat oli nykyistä riippuvaisempi Lähi-idän öljystä.

Eurooppa ei ole tajunnut Yhdysvaltain politiikan muutosta ja on jäänyt toimettomaksi pakolaiskysymyksessä odottaen vain Yhdysvaltojen aktiivisia toimia, joita ei ole tullut eikä tule. Lähi-itä on Euroopan lähialuetta muttei Yhdysvaltojen lähialuetta. Euroopalla ei ole olemassa mitään todellista sellaista Lähi-idän politiikkaa, jolla olisi vaikuttavuutta myös itse Eurooppaan. Lähi-idän politiikan puutoksen on osoittanut EU:n pakolaiskriisin hoito.

Obama ja Yhdysvaltain hallinto tiesi hyvissä ajoin tarkkaan, mitä Syyrian sota Euroopalle tulee pahimmillaan synnyttämään. Ulkoministeri John Kerryn sanat jo toista vuotta sitten ovat kuvaavia Lähi-idän vaikutuksista Euroopalle:

”You could have a massive migration into Europe that destroys Europe, leads to the pure destruction of Europe, ends the European project, and everyone runs for cover and you’ve got the 1930s all over again, with nationalism and fascism and other things breaking out. Of course, we have an interest in this, a huge interest in this.”

Vapaasti suomennettuna: ”Seurauksena voi olla massiivinen maahanmuutto Eurooppaan, joka tuhoaa Euroopan, johtaa Euroopan perikatoon ja päättää Eurooppa-hankkeen [tuhoaa EU:n]. Jokainen etsii suojaa, ja 1930-luvun tapaan nationalismi ja fasismi sekä muut vastaavat asiat nousisivat esiin. Tietenkin me olemme kiinnostuneita tästä, meillä valtava kiinnostus tässä asiassa.”

Euroopan on varauduttava, että jatkossa Eurooppa joutuu ratkomaan Lähi-idän ongelmia yhä enemmän yksin ilman Yhdysvaltoja. Lähi-idän ongelmat eivät todellakaan ratkea Euroopalle vain EU:n mitäänsanomattomalla Syyria-strategialla tai vaikkapa vain jälleenrakennuksella sodan jälkeen (European Commission 14.3.2017 ja Eurooppa-neuvosto 3.4.2017).

Joka tapauksessa läntinen Eurooppa ei voi lähteä ratkomaan tulevaisuuden Lähi-idän ongelmia Venäjän kanssa.