Kukaan ei ole pyytänyt Suomelta turvatakuuta – presidentti Niinistö harhauttaa

"Presidentti Niinistö IS:lle: 'Suomi ei voi antaa Virolle turvatakuita'" oli uutisotsikko Ilta-Sanomissa eilen torstaina (IS 11.5.2017).

”Me emme voi antaa Virolle minkäänlaisia turvatakuita, koska meillä itsellämme ei sellaisia ole. Se on minusta aivan selvä asia.”, presidentti Niinistö totesi Ilta-Sanomien toimittaja Hanna Vesalalle Oslossa, jossa presidentti osallistui Norjan kuningasparin 80-vuotisjuhliin.

Turvallisuuspoliittinen keskustelu sotilaallisen avun antamisesta ja saamisesta sekä Suomen turvallisuuspolitiikan linjaerimielisyyksistä alkoi viime viikonloppuna Iltalehden toimittaja Olli Ainolan kirjoituksesta otsikolla ”IL paljastaa: Raju riita kulisseissa Suomen sota-avusta Virolle – eduskunta haastaa Niinistöä” (IL 6.5.2017).

Niinistön turvatakuupuheet juontuvat tuosta Iltalehden kirjoituksesta, josta hän oli suuresti ärsyyntynyt blogimerkintöjensä perusteella (Presidentin kanslia 6.5.2017).

Olli Ainolan viikonlopun kirjoituksessa ei ollut kertaakaan turvatakuu-sanaa. Kukaan ei ole nyt puhunut turvatakuista. Niinistö oli ensimmäinen, joka puhui.

Kukaan ei ole myöskään pyytänyt Natoon kuulumattomalta Suomelta mitään turvatakuiden antamista, ei Viro, ei Yhdysvallat, ei Nato eikä kukaan muukaan. Turvatakuiden antamista ei ole pyydetty myöskään Natoon kuulumattomalta Ruotsilta.

Sotilaallisen avun antaminen ja saaminen sekä turvatakuuasia on väännetty Suomen ulkopoliittisessa johdossa nyt omituiseen muotoon. Puhuessaan turvatakuista Niinistö harhauttaa ja hämmentää nyt tarkoituksella. Hän vie tärkeää asiaa sivuraiteille. Turvatakuupuheilla hän yrittää häivyttää ulkopoliittista linjaerimielisyyttä ja erästä vuoden 2016 keväällä tehtyä huonoa ulkopoliittista päätöstä sellaisen asian taakse, jolle Suomessa ei ole kannatusta, mutta jota kukaan ei ole myöskään esittänyt. Tuo asia on siis turvatakuu.

Avunanto – myös sotilaallinen avunanto – ja turvatakuu ovat kaksi ihan eri asiaa.

                                                                                      ****

Kaikki tämä nyt tapahtuva Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen harhauttaminen ja hämmentäminen juontuu Naton laatimaan Itämeren aluetta koskevaan puolustussuunnitelmaan, joka valmistui vuonna 2016 ja jonka valmistelussa olivat mukana myös Suomi ja Ruotsi.

Ruotsin Gotlannista Latvian rannikolle on lyhimmillään hieman päälle 150 kilometrin matka ja Suomesta Viron rannikolle on lyhimmillään vajaan 100 kilometrin matka. Yhteisessä Itämeren ihanteellisimmassa puolustussuunnitelmassa Viron täydennykset tapahtuisivat Suomesta ja Latvian sekä Liettuan täydennykset tapahtuisivat Ruotsista. Turvallisuusasioita käsiteltäessä Ruotsissa puhutaan enemmän Baltian maista yhtenä kokonaisuutena, kun Suomessa puhutaan enemmän vain Virosta.

Naton laatimassa puolustussuunnitelmassa myös Suomella ja Ruotsilla on tehtävä maiden niin halutessaan, ja tuo tehtävä perustuu maiden ja Naton välisiin isäntämaasopimuksiin (Memorandum of understanding, MoU). Suomen ja Ruotsin edustajat allekirjoittivat sopimukset Naton Walesin huippukokouksessa 4.9.2014, ja Ruotsin parlamentti ratifioi oman sopimuksensa (Promemorian Ds 2015:39) 25.5.2016 parlamentissa lähes yksimielisesti äänin 291-21.

Suomessa isäntämaasopimusta (MoU 82/2014 ja MoU-suomennos 22.4.2015) ei käsitelty eduskunnassa, mikä nyt jälkikäteen ajateltuna saattoi olla virhe.

Naton Itämeren aluetta koskeva puolustussuunnitelma Suomen ja Ruotsin osalta perustuu noihin kahteen edellä mainittuun isäntämaasopimukseen. Maakohtaiset isäntämaasopimukset perustuvat puolestaan Suomen ja Ruotsin laajentuneeseen kumppanuuteen (Enhanced Opportunities Partnership, EOP) ja Naton Host-Nation Support (HNS) -pohja-asiakirjaan (Nato Standard AJP 4.5).

Nato ja Yhdysvallat eivät siis ole pyytäneet Suomelta ja Ruotsilta mitään sellaista, mitä ei jo olisi sovittu ennalta toimintaperiaatteena isäntämaasopimuksissa. Naton Itämeren puolustussuunnitelma perustuu siis jo sovittuihin sopimuksiin eikä turvatakuilla ole mitään tekemistä noiden sopimusten kanssa.

Suomen turvatakuusoppa on Suomen itsensä keittämä ja osoittaa Suomen huonoa ulko- ja turvallisuuspoliittista harkinta- ja päätöskykyä tärkeässä asiassa.

                                                                                      ****

Yhdysvallat lähestyi Itämeren aluetta koskevan puolustussuunnitelman valmistelun merkeissä Suomea ja Ruotsia talvella 2016. Yhdysvaltain kysymys Suomelle ja Ruotsille oli, antaisivatko ne satamiaan, lentokenttiään ja ilmatilaansa Yhdysvaltain sotilasvoiman käyttöön kriisitilanteessa, jolloin omana saarekkeena oleville Baltian maille olisi tarvetta saada nopeasti sotilaallista täydennystä.

Iltalehden toimittaja Olli Ainola kirjoitti tuosta asiasta vuoden 2016 jouluaattona lehtijutun otsikolla ”IL-Analyysi: Suomi mietti keväällä hetken aseveljeyttä Viron ja USA:n kanssa” (IL 24.12.2016).

Ainolan mukaan Ruotsin vastaus Yhdysvaltain tiedusteluun tuli nopeasti, ja se oli yksiselitteinen: kyllä annetaan.

Ruotsi on valmis antamaan satamiaan, lentokenttiään, merialuettaan ja ilmatilaansa Yhdysvaltain ja Naton sotilaskoneiden käyttöön kriisitilanteessa, jossa Baltian turvallisuus olisi uhattuna. Baltian turvallisuus on yhtä kuin Ruotsin turvallisuus.

Kirjoituksessaan Ainola toteaa, että Suomessa Yhdysvalloille annettavaa vastausta miettivät yhdessä presidentti Niinistö ja maan hallitus, eikä hallitus kyennyt tekemään vastauksesta yksimielistä päätöstä.

Hallituksessa kanta, jossa Suomi ilmoittaisi etukäteen tukensa Baltian puolustusjärjestelyille, jäi vähemmistöön.

Suomen ulkopoliittinen johto – presidentti Niinistö ja hallitus – lopulta päättivät, ettei Suomi ennalta sitoudu antamaan tukea Yhdysvalloille ja Natolle Baltian puolustuskuvioihin. Suomen ulkopoliittinen johto oli tosin myös pähkäillyt, että kriisitilanteessa Suomen linja voisi muuttua, mutta Suomi ei osaa päättää asiasta ennalta.

Hallitus ja presidentti eivät tuossa formuloinnissaan kuitenkaan tajunneet, ettei tämänlaatuisissa asioissa kannanmuutosta voi tehdä nopeasti. Tai paremminkin kannanmuutoksesta ei olisi enää tuossa vaiheessa mitään todellista hyötyä, koska operatiivista valmiutta Suomen ja Yhdysvaltojen sekä Naton kesken ei olisi järjestelty ja harjoiteltu ennalta. Nykyisessä nopeassa sodankäynnissä niin sotilaallisen avun vastaanottaminen kuin myös avun antaminen tulee olla harjoiteltu tarkasti ennalta, jotta sillä saavutetaan tuloksia.

Maan ulkopoliittinen johto ilmeisesti pelkäsi Suomen asemaa suhteessa Venäjään, koska operatiivisen valmiuden harjoittelu paljastuisi ennalta myös Venäjälle.

Epävarmana ja päätöskyvyttömänä Suomi oli tiedustellut Yhdysvalloilta myös turvatakuita, toisin sanoen Nato-jäsenyyttä ilman Nato-jäsenyyttä. Koska Suomi ei saanut luonnollisesti Yhdysvaltojen turvatakuita, Suomi ei myöskään luvannut turvatakuita Virolle, mitä Yhdysvallat ei kuitenkaan ole Suomelta koskaan pyytänyt. Yhdysvallat on pyytänyt vain isäntämaasopimuksen ja Naton puitteissa Suomen alueiden käyttöä Yhdysvaltain ja Naton sotilasvoiman käyttöön kriisitilanteessa.

Naton varapääsihteeri Alexander Vershbow kävi Suomessa vielä syksyllä 2.9.2016 käännyttämissä suomalaisten päitä onnistumatta.

”Jos todellinen kriisi tulee, meillä [Natolla] on jo olemassa säännölliset kanavat. Se on meillä lähes verissä, että meillä voi olla konsultaatioita. Jos Suomelta tulisi muodollinen pyyntö, Pohjois-Atlantin neuvosto kokoontuisi muodossa 28+1. Menettely ei eroaisi siitä, mitä Naton jäsenmaa voi tehdä. Naton johdossa lähdetään siitä, että Suomi ja Ruotsi voisivat osallistua Naton vastaoperaatioihin, jos Itämerellä puhkeaa kriisi. Naton rauhankumppanuusasiakirjan 8 §:n mukaan Nato konsultoi kaikkia rauhankumppaneita, jotka kokevat alueellisen koskemattomuutensa, poliittisen itsenäisyytensä tai turvallisuutensa uhatuksi.”, Naton varapääsihteeri totesi suomalaisille (Aamulehti 25.9.2016).

Naton varapääsihteeri Alexander Vershbow ei onnistunut tehtävässään. Suomen ulkopoliittisen johdon päät eivät kääntyneet.

Kuten nyt, Yhdysvalloilla oli myös kylmän sodan aikana etenkin 1950-luvulla vaikeuksia järjestää Skandinavian puolustusta tehokkaalla tavalla. Olen käsitellyt asiaa CIA:n julkaistuihin arkistoihin perustuen kirjoituksessa otsikolla ”Ehdotus idästä 1950-luvulla: Skandinavian valtioliitto ja Karjala Suomelle”, joka löytyy täältä.

                                                                                      ****

Nyt pikkuhiljaa alkaa paljastua myös suomalaisille, kuinka huono ja virheellinen tuo presidentin ja hallituksen yhdessä keväällä 2016 tekemä turvallisuuspoliittinen päätös oli ja kuinka hyvä ja virheetön puolestaan Ruotsin päätös oli.

Yhdysvallat ja Ruotsi harjoittelevat ensi syksynä Aurora 17 -sotaharjoituksessa niitä sotilaallisia toimia, joista Yhdysvallat kysyi talvella reilu vuosi sitten Suomelta ja Ruotsilta, ja joihin Suomi sanoi ei ja Ruotsi kyllä.

Ruotsi on kirjannut syksyisen Aurora 17 -harjoituksen teemaksi Ruotsin joutumisen yllätyshyökkäyksen kohteeksi sekä sotilaisen avun saamisen ja antamisen (”…ska att övas i ett scenario där Sverige utsätts för ett överraskande anfall.” ja ”…internationellt deltagande, eftersom så kallat värdlandsstöd ska övas, där Sverige ska kunna ge och ta emot militärt stöd.”, SVT 8.2.2016).

Vaikka tuleva sotaharjoitus oli julkistettu jo vuoden 2016 alkupuolella, Yhdysvallat ilmoitti laajasta osallistumisesta vahvalla sotilaallisella panostuksesta Patriot-ilmatorjuntaohjusjärjestelmineen, Gotlannin miehityksineen, Apache-rynnäkköhelikoptereineen vasta syksystä 2016 lähtien, kun Ruotsin kanta puolustussuunnitelmatiedusteluun oli Yhdysvaltain tiedossa.

Toisin kuin Suomi, Ruotsi on aina puhunut selkeästi Baltian maiden auttamisesta kykyjensä mukaan, mikäli ne joutuisivat intervention kohteeksi. Ruotsi ei ole koskaan antanut kuitenkaan mitään turvatakuita eikä solminut asioita kirjallisesti. Ruotsin ja Yhdysvaltain suhde perustuu keskinäiseen vahvaan luottamukseen kuten kylmän sodan aikaan.

Baltian tueksi Ruotsi on käyttänyt varsin maltillisia sanamuotoja ja vastaavia pitäisi myös Suomen kyetä huoletta käyttämään.

Ruotsin uusimmassa 8.1.2017 julkaistussa turvallisuusstrategiassakin (Nationell säkerhetsstrategi) on kirjattuna, että Ruotsi jatkaa ja syventää strategiassa kahden- ja monenkeskistä puolustus- ja turvallisuusyhteistyötä. Ruotsi on valmis auttamaan muita EU-maita ja muita Pohjoismaita, mutta edellyttää, että myös Ruotsia autetaan vastaavasti. Huomattavaa on, että Ruotsilla on siis halukkuus auttaa myös Baltian maita ja että Ruotsi on valmis auttamaan myös sotilaallisesti. Ruotsista poiketen Suomi ei ole tehnyt vastaavasti linjauksia Baltian maiden suhteen.

Se julkisesti pidättyväinen Baltian-politiikka, mitä Suomi harjoitti Baltian maiden itsenäistyessä 1990-luvun alkupuolella, ei toimi alkuunkaan enää nykymaailmassa. Sitä politiikkaa Suomi ei voi enää harjoittaa.

Venäjällekään ei ole epäselvää etenkin ensisyksyisen Ruotsin Aurora 17 -sotaharjoituksen jälkeen, etteikö Yhdysvallat tulisi puolustamaan Ruotsia kuin Nato-jäsenmaata. Ruotsi on mukana Yhdysvaltain ja Naton Itämeren puolustussuunnitelmassa aktiivisena tekijänä, Suomi ei.

Ruotsi osasi taas kerran pedata turvallisuutensa hyvin, Suomi taas ei. Ruotsi on käytännössä Nato-maa olematta Nato-maa. Tämän erikoisen episodin johdosta Suomen turvallisuusasema on heikentynyt, Ruotsin vahvistunut. Lopputuloksena hyökkäyskynnys Ruotsiin on kasvanut, Suomeen alentunut.

                                                                                      ****

Miksi sitten tämä episodi heikensi maamme turvallisuuspoliittista asemaa suhteessa Ruotsiin?

Venäjä näkee, että Suomella ei ole riittävää turvallisuuspoliittista uskallusta. Venäjä näkee, että Suomi on turvallisuuspoliittisessa päätöksenteossaan haparoiva, kun asia koskee turvallisuuden keskeisempiä kysymyksiä, esimerkiksi sotilaallisen avun antamista ja saamista.

Venäjä myös tietää, etteivät Naton jäsenmaat katso hyvällä rusinoiden pullasta poimijoita, joille kyllä apu kelpaa, mutta jotka eivät ole valmiita auttamaan muita. Venäjä tietää, että Natosta löytyy aina joitain maita, jotka eivät oli valmiita antamaan Suomelle apua, jos suomalaisetkaan eivät ole valmiita auttamaan muita tavalla ennalta ilmoitetusti, joka olisi Nato-maiden etu.

Jos Venäjällä olisi tarvetta tehdä ”turvallisuuspoliittisia uudelleenjärjestelyjä” Itämeren alueella, olisi Venäjälle hyödynnettävä heikoin lenkki Suomi. Heikoimman lenkin Suomesta tekee maan heikko ennakoiva päätöksentekokyky turvallisuuspoliittisissa asioissa. Suomella ei ole Naton ja Yhdysvaltain kanssa yhteistä puolustussuunnitelmaa, jonka mukaisesti Suomi olisi ennalta harjoitellut avun vastaanottamista niin kuin Ruotsi on harjoitellut ensi syksyn jälkeen.

Venäjä tietää, että mikäli se tekisi intervention Ruotsiin, se saisi vastaansa myös Yhdysvallat ja Naton. Naton varapääsihteeri Alexander Vershbow`n mainitsemat konsultaatiot, joita Ruotsi pyytäisi, saisi Venäjän varmasti kahdesti harkitsemaan, kannattaisiko Ruotsiin hyökätä. Suomelta tuskin löytyisi päätöksentekokykyä edes konsultaatiopyynnön lähettämiseen.

                                                                                      ****

Suomessa on ymmärrettävä, että sotilaallisessa mielessä Venäjä on kuitenkin niputtanut Suomen samaan ryhmittymään Ruotsin ja myös Naton kanssa, vaikka Suomi ei ole suostunut samaan kuin mitä Ruotsi Baltian suhteen.

Tuo tosiasia tuli hyvin esille Moskovassa järjestetyssä kansainvälisessä MCIS-turvallisuuskonferenssissa esitetyistä kalvoista (kuva 1), joita Venäjän armeijan yleisesikunnan päällikkö, kenraali Valeri Gerasimov esitteli 27.4.2017 konferenssiesitelmässään (Минобороны России 27.4.2017 ). Sama asia tuli esille riittävässä määrin itse puheesta, jonka hän piti (МКМБ/MCIS 27.4.2017).

Kirjoituksen liitteenä olevassa kuvassa (kuva 2), joka on Valeri Gerasimovin MCIS-turvallisuuskonferenssissa esittelemä kalvo otsikolla ”Nato’s destabilising activities in Europe”, Venäjä noteeraa sekä Suomen että Ruotsin vahvasti Nato-sidonnaiseksi teksteillä ”Use on Swedish and Finnish infrastructure to support troop deployment in Northern Europe”. Vapaasti suomennettuna: ”Käyttää ruotsalaista ja suomalaista infrastruktuuria tukemaan [Nato-]joukkojen käyttöä Pohjois-Euroopassa”.

Kyseisessä kuvassa on esitetty myös Ahvenanmaan yläpuolella oleva rajattu sinistetty alue Suomen ja Ruotsin välillä neljine sotilasjoukkopisteineen, joka osoittaa Venäjälle Ruotsin ja Suomen hallinnassa olevaa aluetta. Alueella on merkittynä Suomen Pirkkalan sotilaslentokentän ja Porin prikaatin sijaintipisteet ja vastaavat sotilasyksiköt Ruotsin puolella.

Liitteenä oleva kuva 3 on puolestaan vuoden 2015 MCIS-turvallisuuskonferenssista, jossa venäläinen tutkija Dmitri Gorenburg käsitteli Pohjois-Euroopan sotilastilannetta venäläisnäkökulmasta katsottuna. Kuvasta erottuu sinistetty alue, joka sijoittuu Suomen ja Ruotsin Lappiin. Alueella on merkittynä Rovaniemen ja Ruotsin Jokimukan (Jokkmokk) sotilaslentokentät. Kartassa olevassa tekstissä viitataan Suomen ja Ruotsin isäntämaasopimuksiin Naton kanssa. Kuvan venäläistekstissä suomennos kuuluu kutakuinkin näin vapaasti suomennettuna: "ruotsalaisen ja suomalaisen infrastruktuurin käyttämisestä sen takaamiseksi, että Naton joukkoja voidaan siirtää Pohjois-Eurooppaan".

Kuviin 2 ja 3 on siis merkittynä Suomen ja Ruotsin alueita, joita Venäjä arvioi itselleen sotilaallisesti reagoitaviksi. Suomi on siis Venäjän sotilaallisten toimien vahva kohde jo tällä hetkellä, vaikkei Naton jäsenmaa olekaan.

Suomessa tulisi tajuta, että isäntämaasopimus on se asia kirja, joka tällä hetkellä pitkälti määrittelee Venäjän turvallisuuspoliittista ajattelua Suomen suhteen.

Ahvenanmaan pohjoispuolinen alue on mielenkiintoinen, miksi Venäjä merkinnyt myös tuon alueen. Venäjän sotilaalliset riskialuemääritykset sen lähialueilla eivät eroa Suomen ja Ruotsin suhteen, vaikka Ruotsi on nyt lähtenyt mukaan Naton Itämeren puolustussuunnitelmaan ja Suomi ei.

Turvallisuuspolitiikassa olisi Suomen ulkopoliittisessa johdossakin syytä aina miettiä todellista vaikuttavuutta. Millä seikoilla ja teoilla on todellista vaikuttavuutta sotilaallisen uhkan ja lisäturvallisuuden suhteen.

Suomi ei siis osaa arvioida tällä hetkellä Baltiaa ollenkaan oikein etujensa mukaisesti.

                                                                                      ****

Jos Suomi olisi tehnyt vastavan päätöksen kuin Ruotsi Naton Itämeren puolustussuunnitelmaan, olisi Suomessakin voitu järjestää Aurora 17 -tyyppiset sotaharjoitukset, joissa olisi harjoiteltu sotilaallisen avun antamista ja vastaanottamista ensi sijassa Yhdysvalloilta. Venäjälle olisi osoitettu, että käytännössä Suomeen hyökkääminen olisi sama kuin hyökkääminen Nato-maahan.

Suomen ei olisi tarvinnut kuin ilmaista julkisesti samaa myötämieltä Baltian turvallisuutta kohtaan kuin mitä Ruotsi on tehnyt. Sanakaan turvatakuista ei olisi ollut tarvetta käyttää.

Kun presidentti Niinistö puhuu nyt turvatakuista Virolle, hänen tarkoituksena on vain harhauttaa ja hämmentää suomalaisia. Hän hämmentää sitä huonoa ulko- ja turvallisuuspoliittista päätöstä, jonka Suomi keväällä 2016 teki toisin kuin Ruotsi.

Niinistön idea puhua juuri turvatakuista on ottaa tuo sana sellaiseen käyttöön, jota kaikki suomalaiset vastustavat – niin minäkin. Näin huonolle ulko- ja turvallisuuspoliittiselle päätökselle Niinistö haluaa saada hyväksyntää kansalaisilta.