Tämän takia Niinistö saa tylyn vastaanoton pyytäessään sotilaallista apua EU:sta

Iltalehti julkaisi äskettäin lehtijutun otsikolla "Presidentti Niinistö: ’Suomi kyllä auttaa Viroa, on auttanut eikä se ole muuttunut’" (Iltalehti 13.5.2017). Kirjoituksessa presidentti Niinistö totesi:

"Olemme kuulleet kysymyksiä, kuinka Suomi voi auttaa Viroa. Emme ole kuulleet montakaan kertaa, kuka voi auttaa Suomea. Vuosien aikana olen kysellyt ympäri Eurooppaa, mitä he ajattelevat Lissabonin sopimuksesta. Ei vastausta."

"Suomi antaa sotilaallista apua muille maille siinä määrin kuin sitä on luvattu Suomelle. Meille ei ole sitä luvattu. Siksi yritän saada Euroopan unionin keskustelua eteenpäin."

Vain pari päivää aikaisemmin presidentti Niinistö totesi Ilta-Sanomille Norjassa: ”Me emme voi antaa Virolle minkäänlaisia turvatakuita, koska meillä itsellämme ei sellaisia ole. Se on minusta aivan selvä asia.” (Ilta-Sanomat 11.5.2017).

Niinistön lausahdukset iltapäivälehdille tulivat häneltä pettymyksien puuskissa.

Avunantaminen ja avunsaaminen sotilaallisessa konfliktitilanteessa ovat Niinistölle arka paikka. Asiaan liittyvät kysymykset saavat Niinistön ärsyyntymään, koska avunantokysymys on Suomelle ratkaisematon.

Niinistö on kokenut ikäviä pettymyksiä tiedustellessaan avunsaantimahdollisuuksia muita EU-mailta. Apua ei ole ollut luvassa. Niinistö ja Suomi muistavat hyvin yksinjäämisen pelon 80 vuoden takaa, kun Neuvostoliiton hyökkäys ja sota uhkasivat.

Noista Niinistön muutamista lauseista Iltalehdelle ja Ilta-Sanomille voidaan vetää johtopäätöksiksi:

• Niinistö on tiedustellut EU:n jäsenmailta ennalta [sotilaallisen] avunsaannin mahdollisuutta, mikäli Suomi apua katsoisi kriisi- tai sotatilanteessa tarvitsevansa.

• Niinistö ei ole saanut EU:n jäsenmailta varmuutta [sotilaallisesta] avunsaannista, mikäli Suomi apua kriisi- tai sotatilanteessa pyytäisi.

• Suomi Niinistön johdolla tasapainottaa avun antamisen ja avun saamisen. Kun kukaan ei ole Suomelle sotilaallista apua luvannut, ei Suomikaan ole apua luvannut muille. Suomi on myös linjannut, ettei se avusta muita sen enempää kuin mitä itse saisi apua muilta.

• Niinistö on yrittänyt ratkaista avunsaantiongelmaansa vain EU:n kautta, ei Naton kautta avaamalla keskustelua Naton rauhankumppanuusasiakirjan 8. pykälän mukaisista konsultaatioista Nato-avun saamiseksi tai vaihtoehtoisesti harkitsemalla liittymistä Natoon ja sen perussopimuksen 5. artiklan avunantovelvoitteisiin.

Niinistön ilmoittamana yksikään EU-maa ei siis ole luvannut Suomelle EU:n puitteissa sotilaallista apua, kun hän on sitä usean vuoden aikana kysynyt. Niinistö ei ole saanut myöskään vastausta, miten EU:n jäsenmaat todella suhtautuvat 1.12.2009 voimaan astuneen Lissabonin sopimuksen avunantoklausuuleihin (SEU 42 art 7 kohta).

Miksi presidentti Niinistö ei ole sitten saanut etukäteen EU:n jäsenmailta Lissabonin sopimuksen mukaisia lupauksia avunannosta, mikäli Suomi joutuisi sotilaalliseen konfliktiin vaikkapa Venäjän kanssa? Miksi muut EU-maat – Ruotsia ja Viroa lukuun ottamatta – ovat olleet kylmäkiskoisia ja nuivia Suomelle avunantokysymyksissä?

Niinistön ja Suomen on syytä katsoa aluksi peiliin ja tarkastella omaa historiakäyttäytymistä. Sitä saa mitä tilaa, ja se koskee myös EU:n puolustusyhteistyötä ja sotilaallista avunantoa EU:n puitteissa.

Suomi ei ole oikein ymmärtänyt eikä sisäistänyt Naton ja Nato-maiden vahvaa roolia myös EU:n puolustuskysymyksissä.

                                                                             ****

1990-luvun jälkipuolelta sekä Suomen että Ruotsin kannat Lissabonin sopimuksen 42. artiklan 7. kohdan mukaisessa avunannossa ja avunsaannissa ovat kääntyneet nyt 180 astetta päinvastaisiksi.

Suomi voi kysyä itseltään, miksi EU:n piiriin ei ole syntynyt toimivaa puolustusulottuvuutta. Tähän saakka Suomi on ollut Ruotsin ohella rikkomassa kaikkea sitä, mikä olisi vienyt EU:n yhteistä puolustusta eteenpäin. Suomi ja Ruotsi ovat halunneet eriyttää aina näihin päiviin saakka puolustuspolitiikan pois unionista.

Suomi ja Ruotsi ovat aktiivisilla toimillaan nimenoman pyrkineet estämään EU:ssa kaikki ne toimet, joilla EU voisi itse luoda jäsenmailleen sotilaallista turvaa. Olen käsitellyt tuota teemaa tarkemmin 10.3.2015 julkaistussa kirjoituksessa otsikolla ”Suomi omilla toimillaan on pyrkinyt estämään EU-armeijan muodostamisen”, joka löytyy täältä sekä 23.12.2015 julkaistussa ”Ahtisaari vaihtui Haloseen, menikö Suomen Nato-jäsenyysmahdollisuus siinä?”, joka löytyy täältä.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen 1990-luvun alussa eurooppalaiset Nato-maat ja EU olivat yhtä, Euroopan unionilla oli koordinoidun puolustuspolitiikan mahdollisuus Nato-jäsenyyksien ja Länsi-Euroopan unionin WEU:n kautta. Kylmän sodan EU- ja WEU-ajalta jäsenyydet olivat riittävän yhteneviä ja politiikka siten yhteistä. Vuonna 1995 ennen kuin Itävalta, Suomi ja Ruotsi liittyvät unioniin, EU-maista vain Tanska ei kuulunut WEU:hun täysjäsenenä.

Vuonna 1995 sotilaallisesti liittoutumattomien Suomen, Ruotsin ja Itävallan liittyminen unioniin oli alkutahtia yhteisen puolustuspolitiikan eriytymiselle unionista. Toisaalta Venäjän heikkous ei luonut uhkaa unionille, EU-koordinoidun puolustusyhteistyön annettiin kuihtua uusien sotilaallisesti liittoutumattomien maiden tavoitteiden mukaisesti.

EU:n yhteisessä puolustuspolitiikassa ratkaiseva oli Amsterdamin huippukokous vuonna 1997. Suomen ja Ruotsin tekemän aloitteen pohjalta sisällytettiin unionin toimivaltaan sotilaallinen kriisinhallinta, ja WEU:n oli määrä luoda sille operatiivista toimintakykyä. Unionin on määrä sopia WEU:n kanssa vuoden kuluessa Amsterdamin sopimuksen voimaantulosta unionin ja WEU:n välisten suhteiden lujittamisesta.

Suomen ulkoministeri Tarja Halonen (sd.) ja Ruotsin ulkoministeri Lena Hjelm-Wallén (sd.) estivät jo vuoden 1997 Amsterdamin huippukokouksen päätösprosessissa tosiasiallisesti WEU:n sulautumisen EU:hun, ehdot olivat toteutuskelvottomat mm. päätösten yksimielisyysvaatimusten vuoksi.

Suomi ja Ruotsi onnistuivat leipomaan WEU-päätösprosessin niin, että Suomi yksinkin olisi voinut estää päätöksen edellyttämän yksimielisyyden WEU:n jatkosta. WEU:n taru unionissa päättyi lopullisesti 2011, ja ”kiitos” siitä kuuluu Suomelle ja Ruotsille.

Suomi ja Ruotsi tuhosivat WEU:n sulautumisen EU:hun ja siinä meni EU:n yhteinen puolustuspolitiikka sillä kertaa.

Tuo Suomen ja Ruotsin harjoittama puolustusulottuvuuteen liittyvä politiikka EU:ssa oli varsin häikäilemätöntä. Suomessa tuon politiikan mestareita olivat Tarja Halonen ja Erkki Tuomioja. Heidän päämäärä oli pitää puolustusulottuvuus poissa EU:sta, ja asioita verhoiltiin suomelle sopivaan ”kriisinhallintaan”.

EU:ssa sorvattiin perustuslakia 2000-luvun alussa. Perustuslakiin kaavailtiin myös turvatakuupykälää, jota presidentti Halonen kiivaasti vastusti. Perustuslaki kaatui Ranskan ja Alankomaiden kansanäänestyksiin, mutta lopputuloksena oli Lissabonin sopimus, joka sisältää tuon kuuluisan turvatakuulausekkeen, millä nimellä sopimuksen kirjausta vain Suomessa kutsutaan.

Noiden samojen mestareiden – siis presidentti Tarja Halosen ja ulkoministeri Erkki Tuomiojan – käsialaa on myös Lissabonin sopimuksen 42. artiklan 7. kohtaan kirjattu ”Tämä ei vaikuta tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen.” Nuo ”tietyt jäsenvaltiot”, joihin Suomi kuului, halusivat olla erillään sotilaallisesta liittoutumisesta ja samalla siis tosiasiallisesti sotilaallisesta avunantovelvoitteesta.

Suomen ja Ruotsin pohjimmainen päämäärä oli, ettei sotilaallisesti liittoutumattomien maiden tarvitsisi antaa apua ennen kaikkea Naton jäsenmaille ja EU:ssa olisi ikään kuin kaksi kuppikuntaa. Nyt tuo Suomen ja Ruotsin vaatima kirjaus vesittää muiden maiden avunantovelvoitteen Suomelle, jonka perään Suomi kovasti kuitenkin haikailee, kun kokee akuuttia sotilaallista uhkaa Venäjästä.

                                                                             ****

EU:ssa on 28 jäsenvaltiota kuten Natossakin. 

Montenegrosta tulee Naton 29. täysivaltainen jäsenvaltio lähiaikoina. Montenegron hallitus teki liityntäpäätöksen 29.4.2017, ja Nato-maiden liityntäsopimuksen ratifiointikierros on parhaillaan meneillään.

Natoon kuulumattomia EU-maita ovat vain Ruotsi, Suomi, Irlanti, Itävalta, Kypros ja Malta. Näistä maista mahdollisen sotilaallisen avunsaannin todellista tarvetta on vain Suomella ja Ruotsilla, ei muilla Naton ulkopuolisilla EU-mailla.

Irlannilla, Itävallalla, Kyproksella ja Maltalla ei ole avunsaantitarvetta eikä turvallisuusuhkaa Venäjästä vastaavasti kuin Suomella ja Ruotsilla. Näillä neljällä maalla ei ole erityistä tarvetta Lissabonin sopimuksen avunantoklausuuleihin ulkopuolisen valtiollisen sotilaallisen uhan muodossa.

EU:n sotilaallisen avun rungon voivat muodostaa vain EU:n Nato-maat, kuudesta Naton ulkopuolisesta valtiosta ei ole kummoiseksi auttajaksi toisilleen, ei edes Ruotsista.

EU:ssa Naton ulkopuolisissa maissa vain Suomi ja Ruotsi ovat siis EU:ssa muista poikkeavassa asemassa Lissabonin sopimuksen avunantoklausuulien suhteen. Vain näillä kahdella maalla on konkreettinen ja nimettävissä oleva valtiollinen sotilaallinen uhka, jonka muodostaa Venäjä.

EU:n 28 jäsenmaasta 22 jäsenmaata ovat myös Naton jäsenmaita Euroopassa. Noissa Naton eurooppalaisissa jäsenmaissa Lissabonin sopimuksen avunantoklausuuleilla ei ole suurempaa arvoa sotilaallisesti, jos Naton jäsenmaahan kohdistuva uhkatekijä on sotilaallinen jonkun ulkopuolisen valtion taholta. Asia hoidetaan Naton sisällä Nato-maiden kesken.

Edellä kerrottu kuvaa hyvin, miksi Lissabonin sopimuksen 42. pykälän 7. kohdalla on niin vähän merkitystä lähes kaikille EU-maille silloin, kun kyse on sotilaallisesta uhasta EU:n ulkopuolisen valtion taholta.

Varmemmaksi vakuudeksi Lissabonin sopimuksen 42. artiklan 7. kohtaan on kirjattu Nato-maiden vaatimuksesta: ”Tämän alan sitoumusten on oltava Pohjois-Atlantin liiton puitteissa tehtyjen sitoumusten mukaisia, ja Pohjois-Atlantin liitto on jäseninään oleville valtioille edelleen niiden yhteisen puolustuksen perusta ja sitä toteuttava elin.”

Nato-maa voi siis avustaa Natoon kuulumatonta EU-maata sotilaallisesti, jos Nato sen kollektiivisella päätöksellä sallii ja jos se on Naton etujen mukaista. Avunantomahdollisuus on sidottu kulloisen meneillään olevan kriisin akuuttiin sotilaalliseen tilanteeseen ja Naton alueellisiin puolustussuunnitelmiin.

Vaikka Viron puolustusministeri Margus Tsahkna "Viro tulee varmasti apuun, jos Suomea uhkaa vaaratilanne" -sanakääntein (IL 7.5.2017) oli nopeasti tarjoamassa apua Suomelle, asettaa Nato ehdot myös Viron Suomen sotilaalliselle auttamiselle, jos Venäjä hyökkäisi Suomeen.

”Viron tarjoama suora sotilaallinen tuki riippuu Naton 28 jäsenvaltion päätöksestä. Sitä, millainen tuo päätös olisi, ei ole järkeä spekuloida, sillä emme voi tietää millaiseen konfliktiin Suomi voi joutua ja miten Suomen mahdollinen vihollinen voi toimia.”, lausui Viron valtion rahoittaman Kansainvälisen puolustustutkimuskeskuksen (RKK/ICDS) tutkija Kalev Stoicescu Iltalehden jutussa, jonka otsikko oli: ”Virolaistutkija: Viro auttaa Suomea sotilaallisesti vain jos Nato antaa luvan” (IL 14.5.2017).

Mahdollisuudet Nato-maiden Suomen auttamiselle on juuri niin kuin virolaistutkija esittää.

Yksikään Nato-maa ei siis tule lupaamaan Natoon kuulumattomalle Suomelle sotilaallista apua sitovasti etukäteen, vaikka Suomi ja presidentti Niinistö sotilaallista apua kuinka ruinaisivat.

Nato-mailla ei siis ole sotilaalliseen avunantoon edes juridista velvollisuutta Lissabonin sopimuksen kirjauksen perusteella.

Poliittisesti Suomelle annettava etukäteislupaus edellyttäisi, että hyötyjen lupauksesta pitäisi olla molemminpuolisia. Suomen tulisi olla sitoutunut esimerkiksi Naton puolustussuunnitelmiin Itämeren alueella ja olla sotilaallinen yhteistyötoimija Naton rinnalla.

                                                                             ****

Myös EU:n Lissabonin sopimukseen kirjattu avunantovelvoite Suomelle tuottaa ongelmia, ei vain avunsaantivelvoite.

Avunantovelvoite tuottaa Suomelle ongelmia Nato-maiden suhteen. Kysymys on, uskaltaisiko Suomi avustaa sotilaallisesti Venäjä huomioiden EU:hun kuuluvia Nato-maita, joista meitä lähinnä on Viro. Kauempana olevia Nato-maita Suomi voi helpommin auttaa, jos avustustilanne ei liity Venäjään eikä siitä synny riskiä Venäjän toimista Suomea kohtaan. Todellinen sotilaallinen auttaminen tulisi olemaan Suomelle kuitenkin erittäin vaikeaa.

Venäjä on nimennyt lukuisissa virallisissa asiakirjoissaan Naton vihollisekseen. Uskaltaisiko Suomi avustaa lähialueillaan Venäjän vihollisekseen nimeämää puolustusliittoa? Tosiasiallisesti Venäjä vielä tällä hetkellä pystyy määrittelemään poliittisella painostuksella Suomelle, missä määrin Suomi voisi antaa sotilaallista apua EU:n Nato-jäsenmaalle. Tämän vuoksi Baltian maat ovat tuottaneet Suomelle suuria vaikeuksia, kun puhutaan avunannosta.

Suomen vaikeudet tulivat hyvin ilmi, kun Nato ja Yhdysvallat kysyivät Suomelta osallistumismahdollisuutta Naton Itämeren ympäristöä koskevaan puolustussuunnitelmaan, jossa Baltian maiden auttamisessa oli rooli myös Suomella. Suomi ei kyennyt tekemään asiassa yhtenäistä päätöstä eikä toistaiseksi osallistu Naton puolustussuunnitelmaan.

Suomella ei ole tukenaan Lissabonin sopimuksen sopimustekstiin perustuvaa vastavuoroisuusperiaatetta, mikäli EU:n Nato-maa joutuisi Lissabonin sopimuksen 42. artiklan 7. kohtaan kirjatun aseellisen hyökkäyksen kohteeksi. Vastavuoroisuusperiaatteella tarkoitan, että periaatteessa sopimusteksti mahdollistaa Nato-maita olla antamatta sotilaallista apua Suomelle muttei päinvastoin.

Sopimuksessa on 42. artiklan 7. kohdassa on teksti: ”Tämä ei vaikuta tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen.”

Noita ”tiettyjä jäsenvaltioita” ei sinänsä ole erikseen nimetty, mutta niillä alun perin lienee tarkoitettu Naton ulkopuolisia EU-jäsenmaita, siis myös Suomea.

Suomessa tuon lauseen arkkitehteja ovat Tarja Halonen ja Erkki Tuomioja.

Onko Suomella vielä edelleen turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa ”erityisluonnetta”, jonka perusteella se voisi kieltäytyä sotilaallisesta avunannosta?

Suomi voisi vedota sotilaalliseen liittoumattomuuteen ”Suomi on sotilasliittoon kuulumaton maa.” -termein, mutta toisaalta Suomi on poliittisesti linjaamassa eduskuntakäsittelyssä olevassa puolustuselonteossa avunantoa: ”… ettei Suomi salli alueensa käyttämistä vihamielisiin tarkoituksiin muita valtioita vastaan. Valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon linjausten pohjalta tämä ei rajoita Suomen mahdollisuuksia antaa ja ottaa vastaan kansainvälistä apua tai tiivistää puolustusyhteistyötä.” (Valtioneuvoston puolustusselonteko 5/2017).

Suomi on jo siis sinänsä poliittisesti sitoutumassa antamaan ja ottamaan vastaan kansainvälistä apua.

Suomen kohdalla sotilaallinen liittoutumattomuus ei ole enää sellainen ”erityisluonne”, jonka perusteella Suomi voisi kieltäytyä antamasta myös sotilaallista apua. Lissabonin sopimukseen kirjattua erityisluonnetta ei ole määritelty tarkasti missään, mutta se ei voi olla oleminen sotilasliiton ulkopuolella.

”Erityisluonne” -termin tilalle Suomi on ottanut samaa asiaa ajavaan tarkoitukseen ”tapauskohtainen” -termin, ja tuosta termistä lisää kirjoituksen viimeisessä kappaleessa.

                                                                             ****

Suomen nyt harjoittama sotilaalliseen avunantoon ja avunsaantiin liittyvä politiikka on Venäjän etujen mukaista. Suomen politiikka pitää yllä Venäjän poliittisiin päämääriin kuuluvaa Itämeren alueen epävarmuutta, koska kukaan ei tiedä riittävällä varmuudella ennalta, miten Suomi konfliktitilanteessa toimisi.

Venäjä haistaa kaukaa kuin korppikotka veren kunkin maan heikkoudet ja osaa iskeä kunkin maan heikkouksiin. Venäjä haistaa hyvin Suomen vaikeuden tehdä Natoa sitovia ja koskevia puolustukseen liittyviä päätöksiä.

Venäjä näki, että Suomi oli poliittisesti erimielinen, kun Nato ja Yhdysvallat tiedustelivat Suomelta osallistumista Naton Itämeren ympäristön puolustussuunnitelmaan. Toisin kuin Ruotsi, Suomi ei lähtenyt mukaan.

Venäjä tietää, että mikäli Itämeren ympäristössä syntyisi konflikti, lännen heikon lenkki vaikuttamiskohteeksi olisi Suomi. Venäjä myös näkee, että tekemiensä linjausten vuoksi Suomella on mahdollisuus jäädä ilman läntistä apua, jos Suomi on suututtanut Nato-maita haluttomuudellaan tarkastella Baltian maita Naton näkökulmasta.

Venäjä osaa horjuttaa taitavasti Suomea jo normaalioloissa tavoilla, jotka vetoavat osaan suomalaisia päättäjiä ja suomalaismediaa.

”Venäjä arvostaa erittäin korkealle kansainvälistä arvovaltaa, joka Suomella on puolueettomuuspolitiikkansa ansiosta.”, totesi Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov Porvoossa Suomen vierailullaan 4.5.2017. Venäjälle on Suomi edelleen vanha kunnon puolueeton maa ja tuo Lavrovin viesti vetoaa edelleen moneen suomalaispoliitikkoon, kuten vaikkapa Erkki Tuomiojaan. Osa vanhemmasta poliitikkokaartista Suomessa halajaa edelleen Suomen puolueettomuuteen, mitä käsitystä Venäjä on valmis ruokkimaan.

Venäjä osaa helposti hämmentää Suomea pienillä lausahduksilla ja tietää, että Suomeen on helppo vaikuttaa etenkin, jos Suomella ei ole etukäteen kiveen hakattua toimintalinjaa ja jos poliittiset päätökset ovat ennalta tekemättä. Pari venäläistä sotalaivaa Suomenlahdelle ja muutama vakava ilmatilan loukkaus, niin Suomi tekee sellaisia Venäjän etuja palvelevia päätöksiä, mitä Venäjä haluaa.

                                                                             ****

Mitä sitten Suomen nyt pitäisi tehdä?

Presidentti Niinistö on epäonnistunut avunsaantikerjuumatkoillaan, kun hän on puskenut asiaansa EU:n kautta. Niinistö on kolkutellut vääriä ovia. Niinistön olisi pitänyt kolkutella Naton ovia eikä EU:n ovia. Päätökset sotilaallisesta avusta myös EU:n piirissä tekevät Nato-maat, vaikka sotilaallinen apu tulisikin Nato-mailta Suomeen EU:n kautta Lissabonin sopimuksen viitoittamana.

Avunsaantiasiassa Suomi ei voi nojautua jatkossakaan EU:n tiivistyvään puolustusyhteistyöhön, koska sillä ei tosiasiallisesti ole mitään tekemistä sotilaallisen avunsaannin suhteen.

Jos Nato-maat antaisivat Suomelle sotilaallista apua konfliktitilanteessa, apu annettaisiin todennäköisemmin EU:n Lissabonin sopimuksen puitteissa. Näin Nato pyrkisi olemaan ärsyttämättä Venäjää tarpeettomasti. Tosiasiallinen päätös tehtäisiin kuitenkin Natossa Nato-maiden kesken.

”On kuitenkin hyvä muistaa, että Lissabonin sopimus ei ole sotilaallinen automaatti. Avunannosta ja avun vastaanottamisesta päätetään aina tapauskohtaisesti.”, totesi puolustusministeri Jussi Niinistö eduskunnan täysistunnossa 8.3.2017 (Pöytäkirja PTK 19/2017 vp).

Tapauskohtaisella päättämisellä Suomi pyrkii jättämään itselleen takaportin, jota kautta se voisi luikkia ulos avunantovelvoitteistaan, jos avun antaminen merkitsisi Suomelle hankaluuksia Venäjän kanssa. Venäjällä olisi tällöin tosiaankin veto-oikeus Suomen avunantoon, ja Suomen mahdollinen avunanto tapahtuisi Venäjän ehdoilla. Tuonlaatuisissa tilanteissa Venäjä osaisi järjestellä asiat Suomessa kokemuksensa perusteella itsellensä sopiviksi.

Tapauskohtainen päättäminen ei saa hämärtää sitä, että muiden – ennen kaikkea Nato-maiden – on tiedettävä ennalta, miten Suomi mahdollisessa konfliktitilanteessa toimisi ja käyttäytyisi. Suomen kanta olisi tiedettävä ennalta etenkin, sallisiko se alueensa käytön Naton sotavoiman siirtoihin ja huoltoon Baltian maihin, lähinnä Viroon.

Suomen toiminnan tulee olla ennakoitavissa niin, että Nato voi toteuttaa ennalta laatimaansa Itämeren alueen puolustussuunnitelmaa ilman Suomen tuottamia yllätyksiä. Se lisäisi luonnollisesti myös Suomen pelotetta Venäjää kohtaan, jos Suomi päättäisi nojautua Natoon. Myös Venäjän on hyvä tietää ennalta Suomen käyttäytyminen.

Tällä hetkellä Suomen toimintaa Itämerta koskevassa konfliktitilanteessa ei tiedä kukaan. Suomi on täysi arvoitus ”tapauskohtaisesti”.

Ruotsi on avunantoasian kohdaltaan ratkaissut jo uskottavasti. Ruotsi on mukana Naton Itämeren aluetta koskevassa Naton puolustussuunnitelmassa. Ensi syksyn Aurora 17 -sotaharjoituksen ohjelmasta on luettavassa, kuinka Ruotsi toimisi, jos Itämerellä syntyisi konflikti. Olen käsitellyt tarkemmin tuota asiaa kirjoituksessa otsikolla ”Ruotsin Aurora 17- ja Venäjän Zapad-17-sotaharjoitukset ottavat mittaa syksyllä”, joka löytyy täältä.

Ruotsi on näin varmistanut avusaantia kriisi- ja sotatilanteessa etenkin Yhdysvalloista. Toisin kuin Suomi, Ruotsi on kyennyt nostamaan maahan kohdistuvaa hyökkäyskynnystä liittoutumalla tiiviiseen sotilaalliseen yhteistyöhön Yhdysvaltain kanssa.

Toisin kuin Ruotsi ensi syksyn Aurora 17 -sotaharjoituksen jälkeen, Suomi ei ole harjoitellut avunantoa ja -saantia etukäteen omalla alueellaan. Sotilaalliseen harjoitustoimintaan liittyen Suomi on linjannut, että ”Osallistuminen kansainväliseen koulutus- ja harjoitustoimintaan suunnitellaan pitkäjänteisesti ja siten, että se tuottaa lisäarvoa Suomen puolustukselle.” (Puolustushallinto, kansainvälinen koulutus- ja harjoitusyhteistyö). Avunantoteemaa ei toistaiseksi ole hyväksytty Suomen osallistumiskriteeriksi kansainväliseen sotilaallisen koulutus- ja harjoitustoimintaan.

Ruotsin kanta on selvä sotilaallisesta avunannosta ja avunsaannista. Toisin kuin Suomi, Ruotsi on julkisilla kannanotoilla selkeästi ilmoittanut, että se on valmis auttamaan Natoon kuuluvia Baltian maita myös sotilaallisesti antamalla alueitaan Naton käyttöön kriisi- ja sotatilanteessa. Ruotsi ei harrasta ”tapauskohtaistamista”.

Suomen tulisi seurata Ruotsia, josta se on nyt jäänyt jälkeen.

Suomen olisi tehtävä poliittinen päätös ja viestitettävä selkeästi, kuinka se suhtautuu Nato-maan – siis Baltian maiden ja ennen kaikkea Viron – avustamiseen kriisi- ja sotatilanteessa. Suomen olisi tehtävä poliittinen päätös, onko Suomi valmis osallistumaan Naton Itämeren aluetta koskevaan puolustussuunnitelmaan Ruotsin tavoin.