Putin – taktikko vai strategikko?

Tämä Venäjää ja presidentti Vladimir Putinia käsittelevä kirjoitus on ollut minulla työn alla todella pitkään. Jo vuodesta 2012 aineiston keräämisen muodossa. Ajankohdasta, jolloin ei vielä tiedetty yhtään mitään Venäjän tekemästä Krimin valtauksesta, Venäjän puuttumisesta Syyrian sotaan eikä myöskään Venäjän puuttumisesta Yhdysvaltain presidentinvaaleihin.

Tiedossa vuonna 2012 olivat presidentti Putinin puhe Münchenin turvallisuuskonferenssissa vuonna 2007 (Yle Areena) ja Venäjän käymä sota Georgiassa vuonna 2008.

Ajattelin aluksi tämän kirjoituksen otsikoksi ”Putin – loistava taktikko, mutta surkea strategikko”, mutta valitsin tuon yllä olevan, jonka perusteella kukin lukija voi tehdä vapaammin omat johtopäätöksensä Putinin taidoista toteuttaa strategiaa ja tehdä oikeita taktisia päätöksiä strategian toteuttamiseksi.

Ajatukseni on ollut kerätä vuosien varrelta Putinin turvallisuuspoliittisiin päätöksiin liittyvää aineistoa ja analysoida noissa päätöksissä Venäjän asettamien strategisten päämäärien toteutumista.

Onko Venäjän strategian – erityisesti geo- ja suurstrategian – päämärät toteutuneet Putinin toimintatavoilla vai ovatko asiat menneet lopulta Venäjän kannalta päin helvettiä, vaikka strategian toteuttamiseen liittyvä taktinen toiminta olisikin ollut onnistunutta. Monet Putinin taktiset toimet ovat herättäneet hieman ihailua myös länsimaissa.

Kirjoitukseni saattamisen loppuun sai Helsingin Sanomien juttu koskien suursijoittaja George Sorosia, kuinka hän on sekä presidentti Putinin että presidentti Trumpin vihaama (HS 4.8.2017). Helsingin Sanomien jutussa ei käsitelty Putinia taktikkona eikä strategikkona, mutta Soros on aikaisemmin ottanut asiaan kantaa The Guardianin sivuilla (The Guardian 11.2.2016). ”Putin is a gifted tactician, but not a strategic thinker.” Soros kirjoitti puolitoista vuotta sitten jo tuolloin melko yleisesti hyväksytyn luonnehdinnan Putinista.

Ensimmäinen kirjoitus, jossa Putinin strategisia kykyjä kysellään, löytyy minun nettiarkistosta vuodelta 2012. In Moscow’s Shadows -blogisivuston kirjoitus otisikolla “Putin: Tactician or Strategist?” (In Moscow’s Shadows 19.10.2012).

Kirjoitus on Mark Galeottin (MS-blog, CV). Mark Galeottilla on kirjoituksissaan suurta näkemystä Venäjää koskeviin asioihin. Galeotti osasi jo vuonna 2012 analysoida, ettei Putin ole strategikko vaan vain taktikko, vaikka hän analysoikin tuossa 19.10.2012 päivätyssä kirjoituksessa melko vähäisiä Putinin päätöksiä. Putinin luonteen kyvykkyys tulee kuitenkin jo vuoden 2012 kirjoituksesta esille.

Galeottin kirjoituksen jälkeen Putinin taktikko-strategikko-asiaa on käsitelty lukuisissa lehtikirjoituksissa. ”Putin: a brilliant strategist, a cunning tactician, or mad?” (The Telegraph 7.2.2015), “V. Putin after Syria: still master tactician and poor strategist?” (GCSP 23.3.2016), “Report: Is Putin a Great Strategist?” (Gordon M. Hahn 28.9.2016) ja “Putin Is A Good Tactician, But A Terrible Strategist” (Nations And States 7.11.2016) esimerkkeinä.

Mark Galeotti kirjoittaa vuonna 2012 hyvin kahdessa virkekokonaisuudessa, mitkä kuluneet viisi vuotta ovat osoittaneet oikeiksi analyyseiksi Putinista:

”My view rather is that while Putin has a definite worldview, an idea of where he wants Russia in the world and what kind of Russia that should be, he no more has a logical and methodical notion of how to get there than, to be blunt, near enough any other leader in the world.” ja “The answer is that there is no strategy. Putin the risk-averse leader does not seem to know how to assess the dangers and opportunities of the current political environment and so is doing lots of ‘stuff’ but not articulating any overarching plan.”

Vapaasti suomennettuna:

“Minun [Mark Galeottin] näkemykseni pikemminkin on se, että vaikka Putinilla on selkeä maailmankuva, ajatus Venäjän paikasta maailmassa ja millaisen Venäjän pitäisi olla, hänellä ei ole enää johdonmukaista ja järjestelmällistä käsitystä siitä, miten päästä päämäärään, ja on sievistelemättömästi kaukana muista maailmassa johtajista.” ja ”Vastaus on, ettei [Putinilla] ole strategiaa. Putinin on riskialtis johtaja eikä näytä tietävän, miten arvioida nykyisen poliittisen ympäristön vaaroja ja mahdollisuuksia, ja niin hän tekee paljon ’kaiken maailman juttuja’, muttei ilmaise selkeästi mitään yleispätevää suunnitelmaa.”

                                                                                 ****

Venäjän ja presidentti Putinin strateginen päämäärä on ollut saavuttaa Venäjälle vahvempi asema maailmanpolitiikassa ja maailmanjärjestyksessä. Aseman tulisi vastata Neuvostoliiton asemaa kylmän sodan aikana.

Putin kertoi selkeästi Münchenin turvallisuuskonferenssissa vuonna 2007, mitä hän haluaisi maailmanpolitiikassa tapahtuvan (Kreml 10.2.2007). Hän haluaisi Venäjän takaisin maailmanpolitiikan toimijaksi, koska Putinin mukaan kylmän sodan jälkeinen maailmanjärjestys on ollut yksinapainen Yhdysvaltain vetämänä. Toisin sanoen Venäjän mielestä Yhdysvallat päättää yksin maailman asioista.

”Для современного мира однополярная модель не только неприемлема, но и вообще невозможна.”

Vapaa suomennos:

”Nykymaailmassa yksinapainen malli ei ole vain hyväksyttävä, vaan myös mahdoton."

Samoja ajatuksia maailmanpolitiikan järjestyksestä Putin toisti Sotšissa 24.10.2014 pitämässä ns. Valdain puheessaan (Kreml 24.10.2014). Noissa kahdessa puheessa Putin pyrki perustelemaan – ehkäpä lähimpänä itselleen -, miksi maailmassa Venäjän pitäisi edelleen olla päättämässä maailman asioista vastaavasti kuin Neuvostoliitto oli päättämässä kylmän sodan aikaan, jolloin maailma oli kaksinapainen ja jolloin toinen napa oli Neuvostoliitto.

Vahvempi asema maailmanpolitiikassa ei ole itsetarkoitus vaan malli järjestää Venäjän etuja koskevia asioita Venäjän kannalta helpommin.

Asema maailmanpolitiikassa edellyttää maalta riittäviä voimavaroja, joista muut maat ovat vakuuttuneita. Maailmanpoliittista asemaa arvioidaan voimavarojen tuomalla kyvykkyydellä asioiden hoitoon, jota kukin maa saa vain taloudellisella ja/tai sotilaallisella vahvuudellaan.

                                                                                 ****

Tarkastellaanpa Venäjän omia edellytyksiä hankkia ja ylläpitää asemaa maailmanpolitiikassa rauhanomaisesti, siis talouden avulla. Miten Venäjän taloudelliset edellytykset maailmanpolitiikkaan ovat kehittyneet kylmän sodan jälkeen.

Vuosien 1992-2016 välisenä aikana – siis Neuvostoliiton hajoamisesta tähän päivään – Venäjän bruttokansantuotteen vuotuinen reaalinen kasvuvauhti asukasta kohti on ollut vain 1,5 prosenttia. Kehittyväksi taloudeksi Venäjän talouskasvu kalliista raakaöljyn hinnasta vuosina 2004-2015 ja sen tuomista lisätuloista huolimatta on ollut heikkoa.

Johtavista kehittyvistä maista Intian vuotuinen talouskasvu on ollut vastaavasti 5,1 prosenttia ja Kiinan peräti 8,9 prosenttia. Kehittyvänä maana kylmän sodan jälkeen Kiina on kyennyt siis kasvattamaan bruttokansantuotettaan keskimäärin kuusinkertaisella nopeudella Venäjään verrattuna ilman fossiilisia polttoaineita, joita Kiinalla ei ole vietäväksi (IMF, World Economic Outlook Database).

Ostovoimapariteettiin perustuvan arvion mukaan tänä päivänä Venäjän talous muodostaa vain hieman yli kolme prosenttia maailman tuotannosta (IMF, World Economic Outlook Database). Yhdysvaltojen osuus on vastaavasti 16 prosenttia. Kiinan osuus on jo Yhdysvaltojakin suurempi, 18 prosenttia.

Kolmen prosentin maailmantuotanto-osuudella mikään maa ei kykene pitämään taloudellisin perustein korkeaa asemaa maailmanpolitiikassa. Venäjä ei ole kyennyt luomaan edes talouteen perustuvaa toimivaa rajanaapuriverkostoa tuolla maailmantuotanto-osuudella. Venäjän läntisessä naapurustossa maa toisensa jälkeen on pyrkinyt lähestymään EU:ta Venäjän sijaan.

Dollarikursseilla Venäjän bruttokansantuote on alle 7 prosenttia Yhdysvaltain bruttokansantuotteesta ja alle 8 prosenttia EU:n bruttokansantuotteesta.

Verrattaessa Venäjän taloutta Yhdysvaltojen tai EU:n talouteen, on sama kuin Gabonin, Pohjois-Korean tai vaikkapa Brunein taloutta verrattaisiin Suomen talouteen. Silti Venäjä pyrkii noilla talousresursseilla samaan maailmanpoliittiseen asemaan kuin mikä Yhdysvalloilla on.

Venäjän kansantuote vuonna 2016 oli 1 280 miljardia dollaria, ja samalla tasolla olivat Australia ja Espanja. Australia ja Espanja eivät ole yksinään minkään sortin maailmanpolitiikan päättäjiä.

                                                                                 ****

Venäjän talouden riippuvuus viedyistä fossiilisista polttoaineista – raakaöljystä ja maakaasusta – on suuri. Lähes kaksi kolmasosaa – noin 63 prosenttia – Venäjän viennistä on öljyä (OEC, Russia Visualizations).

Venäjän talous on käytännössä riippuvainen raaka-aineiden viennistä ja erityisesti fossiilisten polttoaineiden viennistä. Fossiilisten polttoaineiden ja raaka-aineiden viennin ohella Venäjällä on lähinnä vain ase- ja ydinvoimavientiä.

Kylmän sodan jälkeen Venäjä on siis jäänyt talouden kasvussa paljon jälkeen siitä muusta maailmasta, johon Venäjä haluaisi itseään verrattavan. Venäjän talous ei kasva, ei uudistu eikä keksi uutta. Venäjä vie vain energiaa ja raaka-aineita.

Taloudellisen vahvuuden keskeisin tekijä on asukaslukumäärä. Jos valtio menettää puolet väestöstään, menettää se myös puolet taloudestaan. Mitä suurempi väestö, sitä enemmän resursseja talouskasvulle.

Neuvostoliiton ajoista Venäjä on menettänyt paljon väestöstään. Kun Neuvostoliiton asukasluku sen hajotessa vuonna 1991 oli noin 293 miljoonaa, Venäjän asukasluku vuonna 2016 oli noin 142 miljoonaa. Asukasluku siirryttäessä Neuvostoliitosta Venäjään on puolittunut neljännesvuosisadassa. Neuvostoliiton ajoista Venäjä on siis menettänyt tätäkin väestönmäärään perustuvaa painoarvoa Neuvostoliiton hajoamisella 15 valtioksi.

Samalla 25-vuotisikaudella Yhdysvaltain väkiluku on kasvanut 253 miljoonasta 324 miljoonaan. Venäjällä ei ole taloudessa minkäänlaisia mahdollisuuksia minkäänlaisella bruttokansantuote per asukas -luvulla päästä Yhdysvaltain ja Kiinan veroiseksi maailmanpolitiikan päättäjäksi.

Vaikka kuinka Venäjä uudistaisi talouttaan ja vaikka kuinka sen kansantuote lähtisi rakettimaiseen kiitoon, Venäjän on mahdotonta saavuttaa Yhdysvaltain ja Kiinan etumatkaa. Venäjän väestömäärä ei siihen yksinkertaisesti riitä.

Noista talouden lähtökohdista presidentti Putinin pitäisi siis pitää Venäjälle yllä Yhdysvaltojen ja Kiinan veroista roolia maailmanpolitiikassa.

Talouden uudistamisen ja talouskasvun kautta Venäjä voisi kohentaa hieman asemaa maailmanpolitiikassa vasta vuosikymmenten päästä. Toistaiseksi Venäjä ei ole kyennyt uudistamaan talouttaan eikä historian perusteella tule kykenemäänkään. Miksi nyt, kun ei aikaisemminkaan?

Kiina on hyvä esimerkki, miten pitkään aseman hankkiminen maailmanpolitiikassa vie, kun sen tehdään pysyvälle perustalle: talouskasvulle.

                                                                                 ****

Kun Venäjän oma suhteellinen osuus maailmataloudessa on vähentynyt, Venäjä on pyrkinyt kasvattamaan maailmanpoliittista painoarvoaan talouden kautta perustamalla EU:ta mallaavan entisistä neuvostotasavalloista muodostuvan Euraasian unionin, johon kuuluvat tällä hetkellä Venäjän ohella Valko-Venäjä, Armenia, Kazakstan ja Kirgisia. Vaivoin edennyt hanke käynnistyi unionina vuoden 2015 alusta.

Venäjän alkuperäinen tarkoitus oli muodostaa Venäjän johtama talousunioni, johon kuuluisivat lähes kaikki vanhat neuvostotasavallat mukaan lukien myös Ukraina. Euraasian unionin perustamisessa Venäjä ja Putin eivät ole harjoittaneet edes hyvää taktiikkaa, strategiasta nyt puhumattakaan.

Unionimaille ja Venäjän unioniin vielä lisäksi haluamille maille Venäjän yksipuoliset vain Venäjän etuja ajavat tavoitteet eivät ole vieneet unionihanketta vauhdilla eteenpäin.

Kuten Euraasian unionilla, myös BRICKS-maiden yhteistyöllä vuodesta 2009 Venäjä on pyrkinyt osaltaan pitämään yllä ja kohentamaan maailmanpoliittista asemaansa saamalla muiden jäsenmaiden näkemyksiä Venäjän taakse. Venäjän strategiassa BRICKS on ollut yksi väline pyrkimyksissä maailman moninapaistamiseen.

Venäjä on yksi viidestä BRICKS-maasta. BRICKS-maiden yhteenliittymässä, jossa Venäjän lisäksi mukana ovat Brasilia, Intia, Kiina ja Etelä-Afrikka, Venäjän bruttokansantuote vuonna 2016 oli toiseksi pienin. Vain Etelä-Afrikan bruttokansantuote oli BRICKS:ssä Venäjää pienempi (294 miljardia dollaria). Viime vuonna Venäjä muodosti vain 7,6 prosenttia BRICKS-maiden kansantuotteesta. 7,6 prosentilla Venäjä ei voi vetää BRICKS:n poliittista linjaa.

Euraasian unionissa ja BRICKS:ssä Venäjällä ja Puntilta ovat epäonnistuneet sekä strategia että taktiikka.

Euraasian unionissa Venäjän on onnistunut ärsyttämään muita unionimaita ja eritoten Valko-Venäjää. Venäjän vaikutusvalta juuri Valko-Venäjällä on heikentynyt.

Talousunionissa pitää olla vahva ja tuottava talousveturi, jotta unioni voisi tehokkaasti tuottaa talouden lisäarvoa koko unionin alueelle. EU:ssa se on Saksa, mutta Euraasian unionissa se ei ole Venäjä. Kiinalla olisi taloudelliset edellytykset luoda vahva talousunioni Aasiaan, muttei vielä poliittisia edellytyksiä.

Nyt Venäjän taloudellinen heikkous kuorrutettuna Venäjän kyseenalaisilla toiminnalla on heijastunut unionin välityksellä unionin kaikkiin jäsenmaihin. Venäjän tulisi ymmärtää, ettei fossiilisten polttoaineiden jakeluorganisaatio koskaan voi muodostaa toimivaa talousunionia. Energian jakelu ei riitä syyksi perustaa talousunionia.

Venäjä on jo toki ymmärtänyt, ettei se kykene saavuttamaan vahvempaa asemaa maailmanpolitiikassa taloudellisella kyvykkyydellään. Ainoa, mitä sillä on vielä taloudessa maailmanpolitiikkaan suuremmin vaikuttavaa, on energiamyynti EU:hun.

Maailmanpoliittista asemaa saadakseen Venäjä onkin siirtynyt selkeämmin taloudesta sotilaalliseen voimaan.

                                                                                 ****

Presidentti Barack Obamalla oli ollessaan Yhdysvaltain presidenttinä selkeä käsitys, mikä on Venäjän nykyinen painoarvo maailmanpolitiikassa ja mikä on Venäjän nykyinen asema maailmassa. Tuo sama käsitys oli myös presidenttiehdokas Hillary Clintonilla.

Obaman ja Clintonin käsitykset eivät olleet Venäjän mieleen alkuunkaan, mikä on tullut esille Venäjän Yhdysvaltoja koskevissa kärjekkäissä kannanotoissa.

Yhdysvaltain presidentti Barack Obama antoi The Atlantic-lehdelle laajan haastattelun, joka julkaistiin maaliskuussa 2016 lehden huhtikuun numerossa (The Atlantic 4/2016).

Tuossa laajassa 72 sivua käsittäessä artikkelissa on Obaman politiikkaa ja sen perusteita käsitelty perinpohjaisesti kymmenessä eri aihepiirissä. Haastattelun otsikko oli ”The Obama Doctrine”.

Tässä luvussa seuraavassa on esitetty lainaus aikaisemmasta kirjoituksestani otsikolla ”Obaman Syyria-politiikka kelpaa parhaana hyvin myös Trumpille – entä Euroopalle?”, jonka julkaisin 19.4.2017 ja joka kokonaisuudessaan löytyy täältä.

Tuo lainattu tekstiosuus osoittaa, ettei Obama pitänyt Venäjää minkäänlaisena maailmanpolitiikan toimijana Venäjän heikon taloudellisen suorituskyvyn pohjalta.

Obama kykeni Yhdysvaltain presidenttinä näkemään Venäjän ja Putinin tilanteen oikein maailmapolitiikassa. Venäjän painoarvo maailmanpolitiikan tekijänä on hupenemistaan huvennut ja tulee hupenemaan edelleen.

Jäljempänä muutama lainaus The Atlantic -lehden haastatetusta Obaman sanomana koskien Venäjää ja presidentti Putinia:

“He’s [Putin is] constantly interested in being seen as our peer and as working with us, because he’s not completely stupid. He understands that Russia’s overall position in the world is significantly diminished. And the fact that he invades Crimea or is trying to prop up Assad doesn’t suddenly make him a player. You don’t see him in any of these meetings out here helping to shape the agenda. For that matter, there’s not a G20 meeting where the Russians set the agenda around any of the issues that are important.”

Vapaasti suomennettuna:

“Hän [Putin] on jatkuvasti kiinnostunut näkemään [Venäjän] meidän vertaisena toimiessaan kanssamme, koska hän ei ole täysin tyhmä. Hän ymmärtää, että Venäjän asema yleisesti maailmassa on merkittävästi kutistunut. Ja tosiasia, että hän hyökkää Krimillä tai yrittää pönkittää Assadia, ei tee hänestä yhtäkkiä toimijaa [maailmanpolitiikassa]. Et näe häntä [Putinia] täällä missään kokouksissa auttamassa asialistan muodostamisessa. Itse asiassa, ei ole yhtään G20-kokousta, jossa venäläiset määräisivät esityslistan niissä asioista, jotka ovat tärkeitä.”

“Putin acted in Ukraine in response to a client state that was about to slip out of his grasp. And he improvised in a way to hang on to his control there. He’s done the exact same thing in Syria, at enormous cost to the well-being of his own country. And the notion that somehow Russia is in a stronger position now, in Syria or in Ukraine, than they were before they invaded Ukraine or before he had to deploy military forces to Syria is to fundamentally misunderstand the nature of power in foreign affairs or in the world generally. Real power means you can get what you want without having to exert violence.”

Vapaasti suomennettuna:

”Putin toimi Ukrainassa vastauksena vasallivaltioon, joka oli livahtamassa ulos hänen otteestaan. Ja hän improvisoi tavallaan pitkittämällä kontrolliaan siellä. Hän on tehnyt täsmälleen saman asian Syyriassa, mistä on syntynyt valtava hinta [hänen] oman maan hyvinvoinnille. Ja ajatus, että Venäjä jotenkin olisi vahvemmassa asemassa nyt Syyriassa tai Ukrainassa kuin mitä he olivat ennen kuin hyökkäsivät Ukrainan tai ennen kuin hän [Putin] joutui sijoittamaan sotavoimaa Syyriaan, on pohjimmiltaan ulkopoliittisen vallan luonteen tai maailman väärinymmärrystä yleisesti. Todellinen valta tarkoittaa, että voit saada mitä haluat ilman väkivallan käyttöä.

“A weak, flailing Russia constitutes a threat as well, though not quite a top-tier threat. Unlike China, they have demographic problems, economic structural problems, that would require not only vision but a generation to overcome. The path that Putin is taking is not going to help them overcome those challenges. But in that environment, the temptation to project military force to show greatness is strong, and that’s what Putin’s inclination is. So, I don’t underestimate the dangers there.”

Vapaasti suomennettuna:

“Heikko, huitova Venäjä uhkaa samoin, mutta Venäjä ei muodosta [Yhdysvalloille] aivan huipputason uhkaa. Toisin kuin Kiinalla, heillä on väestörakenteen ongelmat ja ongelmia talouden rakenteissa, joiden ratkaiseminen edellyttää paitsi visioita myös sukupolvien aikaa. Putinin toimintamalli ei auta heitä voittamaan näitä haasteita. Mutta tässä kehyksessä houkutus käyttää sotilaallista voimaa osoittamaan suuruutta on vahva, ja se on Putinin halu. Joten, en aliarvioi vaaroja siellä [Venäjän suhteen].”

Nuo Obaman sanat ovat totuuden sanoja Venäjästä.

Johtopäätökset noista Obaman totuudenmukaisista sanoista ovat:

Obaman kaudella Yhdysvallat ei nähnyt Venäjään maailmanpolitiikan pelaajana, koska Venäjän taloudellinen kyvykkyys nyt ja lähitulevaisuudessa on heikko.

Obaman mielestä Venäjä ei kykene tekemään uudistuksia taloudellisen kyvykkyytensä parantamiseksi ja taloudellisen voimansa kasvattamiseksi. Venäjän taloudellinen kyvykkyys ei kohene, eikä maa saa maailmalla arvostusta talouden saralla. Venäjän väestömäärä ja -rakenne eivät luo laajoja edellytyksiä talouden kasvattamiselle.

Kun Venäjä ei ole saanut asemaa maailmanpolitiikassa taloudella, se on turvautunut sotilaallisiin toimiin asemansa säilyttämiseksi.

                                                                                 ****

Putin ja Venäjä tietävät, mitä heillä nyt on ja mitä heillä nyt ei ole pyrkimyksissä Venäjän parempaan maailmanpoliittiseen asemaan.

Heillä ei ole taloudellista kyvykkyyttä. Heillä ei ole riittävästi väestöä eikä sellaisia painoarvoa tuovia liittolaisia, jotka olisivat Venäjän hallittavissa. Liittolaisia Venäjällä toki on, muttei painoarvoa tuovia liittolaisia. Venäjän pieni taloudellinen voima asettaa kaikessa rajoja.

Heillä on fossiilista energiaa. Heillä on ydinaseet.

Heillä on rinnallaan myös EU-Eurooppa, jolla on ollut suurta halukkuutta tukea Venäjän asemaa maailmanpolitiikassa energiariippuvuudella Venäjästä.

EU-Euroopan saamisessa pauloihin Venäjä on onnistunut parhaiten harjoittamassaan maailmapolitiikassa pitkällä aikavälillä.

Venäjä on säilyttänyt asemansa EU:n suurimpana raakaöljyn ja maakaasun toimittajana.

Vuonna 2014 noin 29,0 prosenttia EU-maiden raakaöljyn tuonnista oli peräisin Venäjältä ja yli kaksi kolmasosaa (69,1 prosenttia) EU-maiden maakaasun tuonnista oli peräisin Venäjältä ja Norjasta Venäjän ollessa suurin kaasutoimittaja.

Vuonna 2014 EU:n energiariippuvuusaste oli suurin juuri raakaöljyn (88,2 prosenttia) ja maakaasun (67,4 prosenttia) osalta (Eurostat, Statistics Explained ja Eurostat Statistics Explained). Venäjä toimittaa EU-maihin eniten juuri maakaasua ja öljyä.

EU ei voi olla minkään sortin suurvalta niin kauan kuin se on riippuvainen jonkun ulkopuolisen maan – siis Venäjän – energiasta niin, ettei EU hallitse ulkopuolisen energian tuontia ja energian saannin varmuutta EU:n itsensä asettamilla ehdoilla.

Venäjän maailmanpoliittiseen asemaan on oikeastaan vain kaksi vaikuttavaa asiaa: maan ydinaseet sekä myös muu sotilaallinen voima ja maan energiavienti EU-alueelle.

Ilman energiavientiä EU-maihin Venäjällä ei olisi mitään taloutta. Venäjän ulkomaan kaupasta noin puolet käydään EU-maiden kanssa. EU-maat voisivat niin halutessaan säädellä kaupankäynnillä ja energian tuonnilla Venäjän asemaa maailmanpolitiikassa. Jostakin syystä EU-maat eivät tuota ole halunneet.

Kiinaan ja Yhdysvaltoihin nähden EU:n asema maailmanpolitiikassa on heikko, suorastaan surkea. Venäjä osaa taitavasti käyttää EU:ta hyväkseen energialla. EU:hun liittyvissä toimissaan Venäjä on onnistunut parhaiten pitämään yllä maailmanpoliittista asemaansa.

                                                                                 ****

EU-maat rahoittavat Venäjän taloutta ja myös Venäjän asevarustelua energiaostoillaan. Hullunkurista EU-maiden harjoittamassa maailmanpolitiikassa on, että EU rahoittaa energiaostoillaan vahvasti Venäjää, joka käyttää noita EU-mailta saamiaan rahavaroja EU-maiden sotilaalliseen uhkaamiseen ja sotatoimiin itäisessä Euroopassa.

Kylmän sodan ajan jälkeisissä sodissa Euroopassa, joissa Venäjän on ollut suoraan mukana tai aktiivisena toimijana muutoin, on kuollut jo vähintään 200 000 eurooppalaista, jos Jugoslavian hajoamissodat lasketaan mukaan.

EU:n harjoittamassa maailmanpolitiikassa ja Venäjä-politiikassa ei ole järkeä. EU:n keskeisin maa Saksa olisi rakentamassa nyt vielä lisää energiariippuvuutta Venäjästä Nord Stream 2 -kaasuputkella. Toivottavasti Yhdysvaltojen asettamat uudet pakotteet estävät tuon putken rakentamisen.

EU:n Venäjä-politiikka on ollut huonoa politiikkaa. Huonoa politiikkaa se on ollut etenkin niille itäisen Euroopan maille, jotka eivät vielä kuulu EU:hun ja Natoon, mutta joilla olisi suuri halukkuus liittyä noihin eurooppalaisiin yhteistoimintaorganisaatioihin.

Presidentti Obama on myöntänyt, että häneltä oli taktinen virhe jättää Ukrainan tilanteen ratkaisu eurooppalaisille, siis Saksan liittokansleri Merkelille ja Ranskan presidentti Hollandelle.

Minskin rauhansopimusneuvottelut olivat Obamalle suuri pettymys. Kokeilu epäonnistui, ja maksamme nyt siitä kovaa hintaa myös ihmishenkinä. Jo noin 10 000 ukrainalaista on kuollut sodassa. Minskin rauhansopimus on siis ollut verinen sopimus. Se on ollut verisin rauhansopimus kylmän sodan jälkeen.

Minskin rauhanneuvottelut osoittivat myös, kuinka heikko vaikutusvalta Venäjään EU-mailla on, vaikka EU-maat muodostavat noin puolet Venäjän ulkomaankaupasta.

Minskin sopimus oli Putinin taktinen voimannäyte. Täydellinen onnistuminen. On muistettava, että Venäjän bruttokansantuote on vain 7,8 prosenttia EU:n bruttokansantuotteesta, mutta Venäjä kykenee hallitsemaan keskeisissä asioissa – siis sodassa ja rauhassa – edukseen EU:ta.

EU ja sen jäsenmaat eivät uskalla käyttää hallussaan olevia painostuskeinoja Venäjää kohtaan.

Neuvottelut Venäjän kanssa edellyttävät aina tekijöitä, jotka Venäjä kokee vastapuolelta Venäjään vaikuttavaksi painostusmahdollisuudeksi. Neuvottelijalla pitää olla jotain todellista, millä vääntää. Painostuskeinoja nykyinen Eurooppa ei halua käyttää Venäjää kohtaan, mikä tuli esille Merkelin ja Hollanden rauhansopimusneuvotteluissa Putinin kanssa.

Ongelma nyt on se, että toimimattomaan Minskin rauhansopimukseen on jumiuduttu, eikä uusia ratkaisuja edes haeta.

Kun sopimuksen tekijät – siis Merkel ja Hollande – ovat siirtyneet sivuun myöhemmin, historia vuosien päästä tulee osoittamaan Minskin rauhansopimuksen ratkaisut vääriksi.

                                                                                 ****

Historiassa on paljon esimerkkejä maista ja niiden autoritäärisistä johtajista, jotka ovat siirtyneet pönkittämään kansainvälistä asemaansa sotilaallisella varustautumisella ja sotilaallisilla toimilla, kun taloudellinen valta on huvennut heikon tuottavuuden, heikon talouskasvun, loppuvien raaka-aineresurssien tai vähenevän väestön vuoksi. Tällä hetkellä ydinasetta kehittelevä Pohjois-Korea on kuvaavin esimerkki.

Venäjä on jo siirtynyt sotilaalliseen vaiheeseen. Kynnys pyrkiä vaikuttamaan maailman menoon sotilaallisin toimenpitein on yleensä korkea. Venäjälle se ei ole ollut korkea, mikä osoittaa huonoa taktiikkaa strategialle, kuten tässä kirjoituksessa myöhemmin käy ilmi.

Neuvostoliitto hajosi, kun sen yhtälö hajosi: Neuvostoliitolla ei ollut taantuvassa taloudessaan varaa pitää yllä maailmanpoliittista asemaa ylläpitävää sotilaallista voimaa. Sotavoimalla kiinni pidetyt liittolaiset Itä-Euroopassa irtautuivat ensiksi.

Nyt Venäjän todellisen aseman maailmanpolitiikassa määrittelevät sen ydinaseet. Venäjä on suuri ydinasevalta. Ilman ydinaseita pelkillä konventionaalisilla aseilla Venäjällä olisi paljon nykyistä pienempi asema maailmanpolitiikassa.

Venäjän aseman heikkenemistä Yhdysvaltain ja Naton strategisen ohjuspuolustusjärjestelmän muodostamassa paineessa kuvaa hyvin se, että Venäjä on joutunut uhkailemaan länsimaita ydinaseillaan, mitä Kiinan ei ole missään vaiheessa toistaiseksi ole tarvinnut tehdä.

Venäjän pohjimmainen pelko on, että tulevina vuosikymmeninä se menettäisi ydinaseiden pelotevoimalla varmistetun aseman maailmanpolitiikassa, mikäli lännen strateginen ohjuspuolustusjärjestelmä kykenisi Venäjän ydinaseet eliminoimaan. Tuo pelko on noin 10 vuoden ajan pohjimmiltaan ohjannut Venäjän harjoittamaa suurstrategiaa.

                                                                                 ****

Käsitellään seuraavaksi muutamin esimerkein Putinin taktiikkaa, onko harjoitettu taktiikka ollut oikeaa Venäjän strategisten päämäärien saavuttamiseksi.

Laajempina esimerkkeinä on käsitelty Venäjän taktinen toiminta sotimalla Georgiassa ja Ukrainassa sekä pyrkimällä vaikuttamaan Yhdysvaltain politiikan sisältöön Yhdysvaltain presidentin valinnan kautta.

Aikaisemmissa kappaleissa on käsitelty, ettei Venäjä ole onnistunut BRICKS:iin ja etenkin Euraasian unioniin liittyvässä strategiassa eikä edes taktiikassa.

Venäjä kävi viisipäiväisen sodan Georgiaa vastaa elokuussa 2008. Venäjä valtasi Krimin niemimaan Ukrainalta vuoden 2014 alkupuolella ja on käynyt siitä lähtien sotaa Ukrainaa vastaan maan itäosissa.

Georgia ja Ukraina ovat pyrkineet lähteen, EU- ja Nato-jäsenyyteen. Venäjän strateginen päämäärä on ollut puolestaan pitää Euroopan puoleisilla rajoillaan etupiirivaltiota sotatoimi- ja puskurialueina. Venäjä on linjannut, ettei mahdollisia sotia käydä sen omilla mailla.

Kun Venäjän tarjoamat talousmahdollisuudet eivät olleet riittäviä pitämään Georgiaa ja Ukrainaa Venäjän etupiirissä, Putin otti taktiikakseen sotilaalliset toimet. Maat pidetään etupiirissä tai vähintään EU- ja Nato-jäsenyyden ulkopuolella pakolla tarvittaessa myös sotatoimin.

Venäjä toiminta Ukrainassa ei ole ollut Venäjän päämäärille tuloksellista. Venäjä ei ole saanut Ukrainaa hallintaansa puskurivaltioksi vaan Ukraina on liukumassa länteen Krimistä ja Itä-Ukrainasta riippumatta.

Venäjä on onnistunut suututtamaan sotatoimillaan Ukrainan veljeskansan täysin ja lopullisesti. Ei ole näköpiirissä, että Ukraina enää tulisi nojautumaan Venäjään. Ukrainassa ei luoteta EU:hunkaan auttajana, mutta Venäjään vielä vähemmän. Sama tilanne on Georgiassa.

Venäjän Ukrainassa suorittamia taktisia toimia ja niiden tuloksellisuutta on lännessäkin ihailtu, miten Venäjä sotatoimilla pystyi pitämään Ukrainan EU- ja Nato-jäsenyyden ulkopuolella. Mutta strategiaa katsotaankin vuosikymmeniksi eteenpäin, ei vain lyhyinä hetkittäisinä ajanjaksoina kuten taktiikkaa strategian toteuttamiseksi.

Venäjän yksi keskeisin perusongelma on, ettei se pidä niitä maita tasaveroisina kumppaneina, joiden kanssa se toimii. Venäjä pyrkii alistamaan. Alistaminen on huonoa taktiikkaa myös lyhytaikaisena.

Ei ole näköpiirissä, että Venäjä saisi toimiensa seuraksensa Ukrainaa enää takaisin kumppanikseen ja puskurikseen. Venäjä joutuu toteuttamaan puolustuksensa niin, että Ukraina on vastapuolella.

Pohjimmiltaan tilanne Venäjän osalta ei suuri poikkea siitä, että Ukraina olisi Nato-maa. Venäjä on ilmoittanut, että se saattaa valmiiksi 40 uutta sotilastukikohtaa läntiseen sotilaspiiriin vielä tämän vuoden loppuun mennessä, eivätkä kaikki tukikohdat ole vain Nato-maita varten (Tass 5.8.2017). Nato-maiden lisäksi osansa tulevat samaan sekä Valko-Venäjä että Ukraina.

Venäjä ei päässyt lopulliseen päämäärinsä Ukrainassa ja joutuu nyt keskittämään enemmän uutta sotavoimaa länsirajalleen. Venäjä on lisäksi saanut myös Naton lisäämään sotavoimaansa Venäjän rajan pinnassa olevissa Nato-maissa. Venäjä joutuu tekemään merkittäviä sotilaallisia panostuksia vahvistamalla puolustustaan omalla alueella ilman puskurivaltio-Ukrainaa.

Ukrainassa harjoittamallaan taktiikalla Venäjä ei ole päässyt strategiseen päämääräänsä. Ukrainassa Venäjä ja Putin ovat harjoittaneet strategisesti huonoa politiikkaa. Sinänsä taktiset toimet irrallisina tarkasteltuina ovat toki olleet onnistuneita.

Myös Balkanin alue ensimmäisenä todella slaavilaisena alueena on nyt valumassa EU- ja Nato-jäsenyyteen, mikäli länsimaat vain panostavat riittävästi asioiden viemisessä loppuun. Putinin olisi pitänyt ymmärtää Balkanin alue esimerkkinä, mitä pitkällä aikavälillä maiden pitäminen liittolaisena edellyttää. Sotimalla ja pakkoalistamisella se ei onnistu, taloudella ja kärsivällisyydellä alistamatta se onnistuu.

Balkanilla Albaniasta ja Kroatiasta tuli Naton jäsenmaita 1.9.2009, Montenegrosta 5.6.2017. Kroatiasta tuli EU:n jäsenmaa 1.7.2013. Balkanin viisi muuta maata ovat esittäneet suuren kiinnostuksen EU-jäsenyyteen. Serbia jätti EU-jäsenyyshakemuksen 22.12.2009 ja jäsenyysneuvottelut alkoivat vuoden 2014 alussa, kun Serbian asenne Kosovon itsenäistymisestä muuttui.

                                                                                 ****

Venäjä halusi Donald Trumpin Yhdysvaltain presidentiksi Hillary Clintonin sijaan. Venäjä sai kuin saikin Donald Trumpin Yhdysvaltain presidentiksi. Venäjä taktinen ajatus oli, että Trumpin kanssa Venäjä voisi sopia asioita niin, että Venäjä saisi suuremman roolin maailmanpolitiikassa. Venäjällä oli tiedossa Obaman ja Clintonin ajatusmaailma Venäjän asemasta maailmanpolitiikassa. Clintonin valinta presidentiksi olisi ollut Venäjälle kauhistus.

Putin onnistui taktiikassaan saada Donald Trump Yhdysvaltain presidentiksi. Samppanjamaljat on varmasti nostettu Kremlissä korkealle Trumpin tultua valituksi viime marraskuussa.

Putinin taktiikka onnistui, mutta strategia ei. Venäjä ja Putin saivat karvaan oppitunnin siitä, miten länsimainen demokratia toimii. Poikkeuksellisesti tässä tilanteessa Yhdysvaltain edustajainhuone ja senaatti ovat ottaneet poliittista valtaa presidentiltä – ja pohjimmainen kiitos siitä kuuluu Venäjälle.

Venäjä nyt Trumpin aikana saanut Yhdysvalloista niskaansa sitä, mitä se ei saanut Obaman aikakaudella ja mitä se tuskin olisi saanut Clintoninkaan aikakaudella. Maiden suhteet ovat juuri tällä hetkellä huonoimmat kuin koskaan, ja tuo asia on molemmilta puolilta todettu. Venäjän puolta toteaja oli Kremlin lehdistöpäällikön Dmitri Peskov sekä pääministeri Dmitri Medvedev ja Yhdysvaltain puolelta itse presidentti Trump ”Maiden väliset suhteet ovat vaarallisen huonossa kunnossa” -toteamuksella.

”Yhdysvaltain senaatti hyväksyi Venäjä-pakotteet”, oli uutisotsikko 28.7.2017 (Yle 28.7.2017).

”Yhdysvallat harkitsee vastausta diplomaattien karkotukseen Venäjältä” oli uutisotsikko 31.7.2017 (Yle 31.7.2017).

”Tillerson: Yhdysvallat vastaa syyskuuhun mennessä diplomaattiensa karkotukseen Venäjältä” oli uutisotsikko 7.8.2017 (Ilta-Sanomat 7.8.2017).

Venäjä on saattanut toimillaan Venäjän tilannetta edelleen heikentävän pakoteryöpyn lisäksi Yhdysvaltain presidentin toimintakyvyttömäksi, mikä kaikkein vähiten on Venäjän etu. Vaikutusyrityksissä Yhdysvaltoihin Venäjä ja Putin ovat harjoittaneet strategisesti huonoa politiikkaa. Sinänsä taktiset toimet irrallisina tarkasteltuina ovat toki olleet onnistuneita.

Venäjän taktiikka ei ole ollut toimiva myöskään Syyriassa, mikäli päämäärä on ollut Venäjän aseman vahvistaminen maailmanpolitiikassa. Venäjän ja Putinin strateginen ongelma Syyriassa on se, etteivät Venäjä ja Putin kyenneet lukemaan Obaman Syyria-strategiaa oikein. Syyria ei ole enää kynsin ja hampain kiinnipidettävä strateginen kohde Yhdysvalloille.

Venäjä on nyt tavallaan turhaan tuhlannut voimavarojaan Syyriassa, mikäli Venäjälle Syyrian ensisijainen tarkoitus oli saada suurempaa asemaa maailmanpolitiikassa. Olen käsittelyt tuota asiaa yksityiskohtaisemmin kirjoituksessa otsikolla ”Obaman Syyria-politiikka kelpaa parhaana hyvin myös Trumpille – entä Euroopalle?” (Uusi Suomi -blogi 19.4.2017).

Tällä hetkellä ei ole näköpiirissä, että Venäjä pääsisi strategiseen päämääräänsä saada vahvempi asema maailmanpolitiikassa niin, että se pystyisi esimerkiksi hallitsemaan paremmin myös länsirajansa puskurimaita. Putinin taktiikat eivät ole toistaiseksi toimineet strategian kannalta haluttuun päämäärään.

Mitä pienemmäksi Venäjän osuus maailmantaloudesta käy, sitä enemmän Venäjä joutuu tukeutumaan sotilaalliseen voimaan ja ydinasepelotteluun. Kolmen prosentin osuus maailmantaloudesta on todella pieni, mutta on sillä vielä mahdollisuus tippua juuri tuo kolme prosenttia.

Toivottavasti Venäjästä ei kuitenkaan tule Pohjois-Koreaa.