Ahvenanmaa on Suomen puolustuksen keskeisin riskitekijä ja samalla uhkatekijä

Tämä kirjoitus on pitkä ja vaatii lukijalta sekä kärsivällisyyttä että suurta mielenkiintoa kirjoituksessa käsiteltyyn aiheeseen.

Keskustelu Ahvenmaan sotilaallisesta asemasta nousi taas hieman esille lyhyen tauon jälkeen, kun Ilta-Sanomat julkaisi lehtijutun otsikolla ”Suomen armeija ei voi harjoitella Ahvenanmaalla – puolustusministeriö pitää uhkana” (IS 3.10.2017).

Juttu perustui puolustusministeriön tilaamaan selvitykseen otsikolla ”Puolustusvoimien antaman virka-avun nykytila ja kehittäminen” (4005, 4007 ja Puolustusministeriö 21.9.2017), jossa tarkastellaan Puolustusvoimien antaman virka-avun nykytilaa ja kehittämistarpeita niin koko maan kuin myös Ahvenanmaan osalta.

”Vaativien virka-aputilanteiden koulutusta ja harjoittelua ei voida tehdä Ahvenanmaalla, jonka vuoksi virka-avun antajien paikallistuntemus ja osaaminen ovat heikommalla tasolla kuin Manner-Suomessa.” totesi ministeriön kansallisen puolustuksen yksikönjohtaja Antti Lehtisalo Ilta-Sanomille selvityksestä. 

Ensimmäisen kerran Venäjän Krimin valtauksen jälkeen Ahvenmaan sotilaallinen asema Puolustusvoimien näkökulmasta nousi laajempaan keskusteluun vuonna 2015 puolustusministeri Jussi Niinistön Lännen medialle antamassa haastattelussa (esim. Pohjalainen 30.7.2015).

Niinistö totesi haastattelussa: ”Tahdomme luottaa kansainväliseen oikeuteen, ja Suomi toimii aina sen mukaisesti, mutta emme voi siihen 100-prosenttisesti luottaa kriisitilanteessa. Näin asia vain on. Tämä on otettava [puolustus]suunnittelussa huomioon.”

Tuo kannanotto ei vielä räjäyttänyt julkista keskustelua Ahvenanmaan sotilaallisesta asemasta, mutta seuraava puolustusministerin kannanotto syksyllä 2016 räjäytti (Jussi Niinistö-blogi 17.10.2016, IL-blogi 17.10.2016 sekä Yle Areena 15.10.2016). 

Niinistö totesi blogissaan: ”Demilitarisoituna Ahvenanmaa muodostaa sotilaallisen tyhjiön. Se on altis myös rajoitetuille, pienin voimin toteutettaville nopeille operaatioille.”

Jussi Niinistön sukunimikaima tyrmäsi pian puolustusministerin huolet Ahvenanmaan sotilaallisesta asemasta. Niin presidentti Sauli Niinistön kuin myös pääministeri Juha Sipilän mukaan demilitarisoidun maakunnan asemaan ei ole tulossa muutosta ja Ahvenanmaan sotilaspoliittisen aseman jatkossakin määrittelee kansainvälinen sopimus, jota Suomi ei voi rikkoa yksipuolisesti (IS 18.10.2016, Suomenmaa 18.10.2016, Maaseudun Tulevaisuus 18.10.2016 ja MTV3 18.10.2016). 

Tasavallan presidentin ohella myös ahvenanmaalaiset ärsyyntyivät perinpohjaisesti puolustusministerin turvallisuushuolista (mm. KSML 24.10.2016, Demokraatti 24.10.2017 ja IS 20.10.2016).

Mielenkiintoisia ovat presidentin ja pääministerin seuraavat lausunnot, joiden sisältöön palaan myöhemmin:

Presidentti Niinistö: ”Keskustelu [demilitarisoinnin purkamisesta] täytyy aloittaa ahvenanmaalaisten kanssa, sillä asia koskee ensisijaisesti heitä.” (IS 18.10.2016).

Pääministeri Sipilä: ”Ahvenanmaa on demilitarisoitu vyöhyke ja sodan aikana puolueeton. En näe mitään syytä muuttaa tätä.” (MTV3 18.10.2016).

                                                                                         ****

Ahvenanmaan saariston länsilaidan saaret ovat vain noin 100 kilometrin päässä Tukholmasta ja vain noin 20 kilometrin päässä manner-Ruotsista.

Ahvenanmaa on keskeisin Tukholman turvallisuuteen vaikuttava tekijä, joka ei kuulu Ruotsin puolustuksen alaisuuteen. Sama kuin Porkkala Helsingin vieressä ei kuuluisi Suomen puolustuksen alaisuuteen.

Ahvenanmaan saaristo on kautta historian ammoisista ajoista kuulunut Ruotsille. Ruotsin jälkeen saariryhmä siirtyi Venäjän hallintaan Suomen sodassa, jonka Ruotsi hävisi. Ahvenmaan asema Venäjään kuuluvana vahvistettiin Haminan rauhassa 17.9.1809.

Venäjä eikä edes Neuvostoliitto ole koskaan hallinnut Ahvenanmaata lähempänä Tukholmaa kuin 17.9.1809-30.3.1856 välisenä aikana. 30.3.1856 solmittiin Krimin ja Oolannin sodan päätteeksi Pariisin rauhansopimus (sopimusteksti 30.3.1856), johon liittyen Ranska, Iso-Britannia ja Venäjä solmivat ensimmäinen sopimuksen Ahvenanmaan saarten linnoittamattomuudesta.

Ahvenanmaan linnoittamattomuutta – demilitarisointia, rankan kielellä démilitarisation – koskevan kaksiartiklaisen sopimusosuuden ensimmäisen artiklan mukaan Ranskan, Ison-Britannian ja Venäjän valtiopäämiehet sopivat, että Ahvenanmaan saaria ei linnoiteta ja ettei alueelle rakenneta eikä siellä säilytetä mitään sotilaallista tai merilaitosta.

”Noudattaakseen Heidän Majesteettiensa Suur-Britannian ja Irlannin Yhdistyneen Kuningaskunnan Kuningattaren ja Ranskalaisten Keisarin toivomusta, selittää Hänen Majesteettinsa kaikkien Venäläisten Keisari, että Ahvenanmaan saaria ei linnoiteta ja ettei siellä tule säilytettäväksi tai rakennettavaksi mitään sotilaallista tai merilaitosta.” kuuluu sopimuksen ensimmäinen artikla ranskan kielestä käännettynä tekstin isot alkukirjaimet säilyttäen.

Sotilaallisella laitoksella tarkoitettiin tässä tapauksessa tukikohtaa tai varuskuntaa. Merilaitoksella ymmärrettiin laivastotukikohtaa tai rannikkotykistölinnoitusta.

Ruotsi petasi oikealla käyttäytymisellään ja asettumalla Ranskan ja Iso-Britannian puolelle Oolannin sodassa sen, ettei venäläinen sotavoima ollut enää vajaan 47 vuoden väliajan jälkeen Tukholman porteilla. Ranska ja Iso-Britannia antoivat Ruotsille myös mahdollisuuden saada Ahvenanmaa itselleen, mutta tätä tilaisuutta Ruotsi ei Venäjän pelossa käyttänyt. 

Ruotsi sai kuitenkin siis työnnettyä Venäjän sotilaallista uhkaa toista sataa kilometriä idemmäksi, mikä tuon ajan sotilaallisen voiman ulottuvuudella mitaten on pitkä matka.

Venäjä ilmoitti jo vuonna 1870, ettei Pariisin rauhassa sovittu Mustanmeren demilitarisointi sitonut enää Venäjää. Venäjä olisi varmasti ilmoittanut myös Ahvenanmaan demilitarisoinnin päättyneeksi Mustanmeren alueen tapaan, ellei Ahvenanmaa olisi ollut osa Suomen suurruhtinaskuntaa. 

                                                                                         ****

Ahvenanmaan demilitarisointi ei kestänyt ensimmäisen maailmansodan painetta. Ensimmäisen maailmasodan lopputiimellyksessä Ruotsi koki taas kerran Ahvenanmaasta uhkaa Tukholman turvallisuudelle.

Maailmansodan kulkiessa kohti loppuaan kevättalvella 1918 Ahvenanmaalle tunkeutui samanaikaisesti peräti viiden armeijan – Venäjän, Suomen, Ruotsin, Saksan ja Iso-Britannian – sotilaita. Ruotsi nousi maihin Ahvenanmaalle helmikuussa 1918, mutta ruotsalaiset väistyivät jo toukokuussa saksalaisten astuessa saarille. Vuoden 1856 Ahvenanmaan demilitarisointia koskenut sopimus osoitti ensimmäisen kerran pätemättömyytensä.

Suomen itsenäistyttyä Ruotsi halusi Ahvenanmaan saaret itselleen. Ensisijaisena Ahvenanmaassa Ruotsille kyse oli valtakunnan turvallisuudesta ja ennen kaikkea Tukholman turvallisuudesta.

24. kesäkuuta 1921 päivätyn Kansainliiton päätöksen mukaan Ahvenanmaan saaret kuuluvat Suomelle. Päätöksen yksi edellytys oli vuoden 1856 solmitun Ahvenanmaan linnoittamattomuutta koskevan sopimuksen korvaaminen laajemmalla sopimuksella Ahvenanmaan demilitarisoinnista.

Ahvenanmaan linnoittamattomuutta ja puolueettomuutta koskeva sopimus sai päivänvalon 20.10.1921. Sopimukseen liittyivät Saksa, Tanska, Viro, Suomi, Ranska, Iso-Britannia, Italia, Latvia, Puola ja Ruotsi. Sopimukseen ei liittynyt Neuvosto-Venäjä, josta oli pian tuleva Neuvostoliitto. 

Ahvenanmaan linnoittamattomuutta ja puolueettomuutta koskeva kymmenartiklainen sopimus löytyy suomenkielisenä Suomen lainsäädännöstä (Finlex 1/1922) ja englanninkielisenä Iso-Britannian hallituksen ylläpitämästä UK Treaties Online -palvelusta. Sopimusalueen laajuus on esitetty kuvassa 1 vihreällä katkoviivalla.

Ruotsia puhuvat ahvenanmaalaiset halusivat kuulua Ruotsiin, mutta Kansainliitto katsoi Ruotsin hallinneen vuoteen 1809 Ruotsiin kuulunutta Ahvenanmaata Turusta käsin, joka nyt kuului Suomeen. Kansainliiton ratkaisussa tuo oli ratkaisevin turvallisuuspolitiikan ulkopuolinen peruste Ahvenanmaan kuulumiselle Suomeen eikä Ruotsiin. 

Turvallisuuspoliittisesti 20.10.1921 Kansainliitossa solmittu sopimus Ahvenanmaan linnoittamattomuudesta ja neutralisoinnista oli selväviestinen. Sopimukseen liittyneiden maiden yhteinen tekijä oli Neuvosto-Venäjä ja epäily tähän uuteen muodostuvassa olevaan valtioon, josta oli tuleva Neuvostoliitto.

Kymmenestä sopimukseen liittyneistä valtioista vain kolme ei ollut Itämeren rantavalioita. Ulkopuolella olevat Ranska, Italia ja Iso-Britannia olivat ensimmäisen maailmansodan voittajaympärysvaltoja. 

Saksa hävinneenä keskusvaltana oli yrittänyt saada Baltian maat ja Suomen hallintaansa maailmansodan loppuvaiheessa siinä kuitenkaan onnistumatta. 

Ratkaisevat tekijät Ahvenanmaan demilitarisoinnille olivat toisaalta muodostumassa oleva Neuvostoliitto, toisaalta tulevan emämaa-Suomen heikko kyvykkyys puolustaa Ahvenanmaata, johon Saksakaan ei uskonut maailmansodan voittajavaltojen tapaan.

Sopimukseen liittyneistä maista Baltian maat ja Suomi olivat saaneet itsenäisyyden monien vaiheiden jälkeen Neuvosto-Venäjästä. Viron, Latvian, Liettuan ja Suomen rauhansopimukset Neuvosto-Venäjän kanssa solmittiin vuonna 1920. Puolan tasavalta Neuvosto-Venäjästä irtautuen syntyi myös pian maailmasodan jälkeen. Puolan ja Neuvosto-Venäjän välisen sodan Riian rauhansopimus solmittiin 18.3.1921, kun Kansainliiton Ahvenanmaa-päätös tehtiin 24.6.1921 ja saarien demilitarisointipäätös 20.10.1921.

Ahvenanmaan linnoittamattomuutta ja neutralisointia koskevaa sopimusta vuodelta 1921 on osattava tulkita oikein tuolloin Itämerellä vallinneessa turvallisuustilanteessa, jossa Itämeren uusilla Venäjästä irronneilla rantavaltioilla ja maailmansodan hävinneellä Saksalla ei ollut sotilaallista kyvykkyyttä.

Turvallisuustilannetta väritti pelko muodostumassa olevan ja Itämeren rantoja menettäneen kommunistivaltion laajenemishalukkuudesta Itämeren ympäristössä. Toisen maailmansodan alku osoitti pelon olleen aiheellisen, kun Neuvostoliitto pyrki liittämään menetetyt alueet uudelleen itseensä.

Demilitarisointisopimusta on siis osattava peilata sopimukseen liittyneiden maiden turvallisuuspoliittisiin päämääriin sekä ennen kaikkea sopimukseen liittymättä jääneen Neuvosto-Venäjän turvallisuuspoliittisiin päämääriin.

Ruotsikaan ei voinut luottaa Suomen sotilaalliseen kykyyn pitää Ahvenanmaa hallinnassaan. Neuvosto-Venäjälle kuten aikaisemmin Venäjälle oli parempi vaihtoehto Ahvenanmaan olla demilitarisoitu kuin militarisoitu vieraan vallan alla niin, että Pietarin turvallisuus olisi Suomenlahden kautta enemmän uhattuna.

Venäjä oli menettänyt Ahvenanmaan sotilaallisesti jo vuonna 1856, joten saarten pysyminen aseistamattomina oli Venäjälle tyydyttävä ratkaisu etenkin, kun maan ei itsensä tarvinnut siihen sitoutua sopimuksella.

                                                                                         ****

Suomi joutui solmimaan talvisodan jälkeen Neuvostoliiton kanssa erillisen sopimuksen Ahvenanmaan demilitarisoinnista. Sopimus on päivätty päivämäärälle 11. lokakuuta 1940.

Ahvenanmaan linnoittamattomuutta ja neutralisointia koskeva neliartiklainen sopimus löytyy suomenkielisenä Suomen lainsäädännöstä (Finlex 24/1940) ja venäjänkielisenä täältä. Sopimuksen allekirjoitussivu on esitetty kuvassa 2. Sopimuksen allekirjoittajat olivat Paasikivi ja Molotov.

Kun Suomi nyt 2000-luvun toisella vuosikymmenellä miettii Ahvenanmaan sotilaallista merkitystä Suomen turvallisuudelle, on Neuvostoliiton kanssa lokakuussa 1941 solmittu sopimus ratkaiseva, ei suinkaan Kansainliitossa vuonna 1921 solmittu sopimus. Vuoden 1921 sopimus määrittelee määrällisesti tarkasti sen, mitä Suomen sotilaalliselle läsnäololle Ahvenanmaalla sallitaan.

Vuoden 1921 Kansainliiton sopimukseen mukaan lähteneet kymmenen maata ovat nykyisin kaikki Nato-maita Ruotsia ja Suomea lukuun ottamatta.

Kaikille sopimuksen liittyneille maille – ehkä Suomea lukuun ottamatta – sopisi hyvin, että Ahvenanmaan demilitarisoinnista voitaisiin myös sinänsä luopua turvallisuuspoliittisin perustein. Saarien demilitarisointi ei lisää läntisen yhteisön turvallisuutta Itämerellä, päinvastoin. Monet maat pitävät demilitarisoinnin purkamista jo toivottavana, Viro sekä myös muut Baltian maat esimerkkinä.

Vuoden 1940 sopimuksen ensimmäiseen artiklaan on kirjattu Neuvostoliiton vaatimuksesta: 

”Suomi sitoutuu demilitarisoimaan Ahvenanmaan saaret, olemaan linnoittamatta niitä sekä olemaan asettamatta niitä muiden valtioiden aseellisten voimien käytettäväksi.

Tämä merkitsee myöskin, ettei Suomi eivätkä muutkaan valtiot saa Ahvenanmaan saarten vyöhykkeellä tai sinne rakentaa mitään sotilas- tai laivastorakennusta tai -tukikohtaa, mitään sotilasilmailurakennusta tai -tukikohtaa eikä mitään muutakaan sotilastarkoituksiin käytettävää laitetta ja että saarilla olevat tykkiperustat on hävitettävä.”

Vuoden 1940 sopimuksen kolmas artikla on mielenkiintoisin:

”Neuvostoliitolle myönnetään oikeus pitää Ahvenanmaan saarilla oma konsulinvirastonsa, jonka toimivaltaan, tavanomaisten konsulintehtävien lisäksi, kuuluu valvoa, että tämän sopimuksen 1 artiklassa määrättyjä, Ahvenanmaan saarten demilitarisointia ja linnoittamattomuutta koskevia sitoumuksia noudatetaan.

Niissä tapauksissa, jolloin Neuvostoliiton konsuliedustaja havaitsee seikkoja, jotka hänen käsityksensä mukaan ovat ristiriidassa tässä sopimuksessa olevien, Ahvenanmaan saarten demilitarisointia ja linnoittamattomuutta koskevien määräysten kanssa, hänellä on oikeus tehdä Ahvenanmaan maakunnan lääninhallituksen välityksellä Suomen viranomaisille ilmoitus yhteisen tutkimuksen suorittamisesta.”

Vuoden 1940 sopimus rajoittaa Suomen itsemääräämisoikeutta ja se on ainoa jäljellä oleva sopimus toisen maailmansodan ajoilta, jossa toiselle valtiolle annetaan konsuliedustajan kautta oikeus valvoa toisen valtion aluetta. Jostakin syystä Suomi ei mitätöinyt tuota sopimusta samaan aikaan, kun se mitätöi Pariisin rauhansopimuksen sotilasartiklat vuonna 1990.

Palaan Venäjän oikeuteen pitää konsulivirastoa Ahvenanmaalla valvomassa Suomeen kuuluvan alueen demilitarisointia myöhemmin tässä kirjoituksessa.

                                                                                         ****

Kuten Ahvenanmaan demilitarisointi ei kestänyt ensimmäisen maailmansodan painetta, ei se kestänyt sen paremmin toisen maailmansodankaan.

Itseasiassa Suomi ja Ruotsi sopivat jo 1930-luvulla ennen maailmansotaa yhdessä Ahvenanmaan linnoittamisesta. Ahvenanmaan puolustus hoidettaisiin yhteisvoimin, Suomen armeijan ja Ruotsin laivaston avulla. Hanke kuitenkin kaatui, kun Ruotsin haluamaa hyväksyntää demilitarisoinnin purkamiselle ei ymmärrettävästi saatu Neuvostoliitolta.

Toisen maailmansodan ja talvisodan alettua Suomi ja Ruotsi kuitenkin miinoittivat yhdessä Ahvenanmaan ja Ruotsin välisen merialueen estääkseen Neuvostoliiton laivaston pääsyn Pohjanlahdelle. Joulukuun alussa 1939 Suomi miehitti Ahvenanmaan rannikkotykistöllä ja manner-Suomesta tuodulla jalkaväellä.

Suomi myös linnoitti Ahvenanmaata talvisodan aikana rakentamalla seitsemän linnoitettua patteria rannikkotykistöille.

Linnoittamista jatkettiin talvisodan loputtua aina keskikesään 1940 saakka ja siis lähelle sitä ajankohtaa, jolloin Suomi joutui solmimaan Neuvostoliiton kanssa sopimuksen Ahvenanmaan demilitarisoinnista päivämäärällä 11.10.1940.

Lyhyen rauhanajan jälkeen Suomi aloitti uudestaan Ahvenanmaan miehittämisen 22.6.1941, siis samana päivänä kuin Hitler aloitti hyökkäyksen Neuvostoliittoon. 

Suomella oli ennalta tiedossa, milloin Saksan oli määrä hyökätä Neuvostoliittoon ja mistä lähtien Suomen oli varmistettava Ahvenanmaan pysyminen sotilaallisessa hallinnassaan.

Nopeus ja kilpajuoksu demilitarisoidun Ahvenanmaan sotilaalliseen haltuunottoon oli ratkaisevaa lähes 80 vuotta sitten. Nopeus on ratkaisevaa korostetusti nytkin. Nopeus demilitarisoitujen saarien sotilaalliseen haltuunottoon on oleellinen peruste Ahvenanmaan turvallisuusvaikutuksia käsiteltäessä.

                                                                                         ****

Ahvenanmaalla on vain noin 29 500 asukasta. 

Neuvostoliitolla ja Venäjällä on ollut Ahvenanmaalla konsulin johtama konsulivirasto koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan lokakuusta 1944 lukuun ottamatta ajankohtaa kesäkuusta 1998 kesäkuuhun 2003, jolloin Ahvenanmaalla ei ollut konsuliedustajaa.

Konsulin saapuminen viiden vuoden tauon jälkeen kesäkuussa 2003 takaisin Ahvenanmaalle oli turvallisuuspoliittinen asia, ei suinkaan Venäjän talouden vahvistumisen mahdollistama kysymys, kuten Suomessa aikanaan arveltiin. Venäjä oli muovailemassa länsirajan turvallisuuspolitiikkaansa uudelleen Vladimir Putinin tultua valituksi presidentiksi vuonna 2000, ja kun Nato alkoi laajentua kohti Venäjän rajoja myös Itämerellä. 

Noita Venäjän tekemiä pieniä turvallisuuspoliittisia yksityiskohtia ei tuolloin ennen vuotta 2008 osattu lukea lännessä oikein.

Venäjällä oli jälleen konsuliedustajan johtama konsulivirasto Ahvenanmaalla 2003, kun Baltian maista tuli Naton jäsenmaita 29.3.2004 ja kun virallinen päätös maiden hyväksynnästä Nato-jäseneksi tehtiin Prahan huippukokouksessa 21.11.2002. Baltian Nato-jäsenyyksien myötä myös Suomessa virisi laaja Nato-keskustelu syksyllä 2003.

Maarianhaminan konsulaattiin Venäjä on sijoittanut runsaasti henkilökuntaa huomioiden Ahvenanmaan vähäinen asukaslukumäärä ja konsulaatin tavanomaisten tehtävien työvoimatarve. 

Ahvenanmaan konsulaatti on tosiasiallisesti Venäjän valvonta- ja tiedustelukeskus itsenäisen Suomen maaperällä. Venäjälle konsulaatti on yksi väline varmistaa Ahvenanmaan demilitarisointi vuoden 1940 sopimuksen mukaisesti: "konsulaatin kuuluu valvoa, että Ahvenanmaan saarten demilitarisointia ja linnoittamattomuutta koskevia sitoumuksia noudatetaan".

Konsulaatti on osa Venäjän valvontakoneistoa saarella, jonka tavanomaiset konsulitehtävät voitaisiin hoitaa hyvin Venäjän Turun konsulaatista, joka toimii Venäjän pääkonsulaattina Suomessa.

Erityisen ikävää tässä konsulaattiasiassa on se, että Ahvenanmaan maakuntahallinto sallii itse asiassa venäläisille "diplomaateille" vapaammat mahdollisuudet harjoittaa heidän haluamaansa toimintaa kuin mitä Suomen puolustusvoimilla on Ahvenanmaalla mahdollisuus.

Venäjän Ahvenanmaan konsulaatti tietää ja tuntee Ahvenanmaan hyvin myös sotilaallisista lähtökohdista. Uskallan väittää, että Venäjän konsulaatti Ahvenanmaalla tietää Ahvenanmaan asiat paremmin kuin Suomen puolustusvoimat. 

                                                                                         ****

Ahvenmaa on yksi Itämeren kolmesta strategisesta pisteestä, joiden hallinnalla on suuri merkitys koko Itämeren sotilaalliseen hallintaan. Kaksi muuta pistettä ovat Tanskalle kuuluva Bornholm ja Ruotsille kuuluva Gotlanti. Tanska, Ruotsi ja Suomi ovat saarineen samassa veneessä.

Bornholm on Nato-saari, jonka turvallisuus on taattu Nato-voimin. Gotlannin turvallisuutta harjoiteltiin Aurora 17 -sotaharjoituksen yhteydessä mukaan lukien ilmatorjuntaohjuspuolustusta, vaikka Öölannin saaret saivat korvata Gotlannin pitkän kantaman Patriot-ilmatorjuntaohjusten harjoittelupaikkana. 

Aurora-sotaharjoitus osoitti, että Yhdysvallat on sitoutunut sotilaallisiin toimiin, joilla Gotlanti pidetään Ruotsin hallinnassa.

Aurora-harjoituksessa oli myös toinen ranskalainen pitkän kantaman ilmatorjuntaohjusjärjestelmä, joka oli sijoitettuna Tukholman alueelle. SAMP/T-järjestelmän tarkempaa sijaintia ei ole kerrottu eikä myöskään sitä, olisiko järjestelmän sijainnin puolesta kyetty harjoittelemaan ilmatorjuntaa Ahvenanmaan yllä.

Näistä Itämeren kolmesta strategisesta pisteestä Ahvenanmaan turvallisuus on tällä hetkellä heikoimmin järjestetty. Ahvenanmaata voidaan pitää turvallisuusriskinä.

En käsittele tässä luvussa Ahvenanmaan saarien sotilaallisen hallinnan merkitystä Itämeren merialueen ja Suomenlahden hallinnalle vaan saarien merkitystä manner-Suomen ja myös manner-Ruotsin turvallisuudelle. Tuo on tähän saakka jäänyt suomalaisessa Ahvenanmaata koskevassa turvallisuuskeskustelussa huomiotta. Edes toisen maailmansodan aikaisia asioita Suomessa ei enää muisteta esimerkkinä, Oolannin sodasta nyt puhumattakaan.

Suomi ei paljonkaan välittäisi itse Ahvenanmaan alueen ja sen 29 500 asukkaan joutumista vaikkapa Venäjän sotilaalliseen vaikutuspiiriin, ellei Suomi samalla menettäisi osaa länsirannikolla olevien merkittävien alueiden sotilaallisen turvallisuuden ja Itämeren huoltoreittien hallinnasta.

Ahvenanmaa on pullonkorkki, jossa itse pullo on Pohjanlahti. Jos et kykene pitämään korkkia kiinni, et hallitse pullon sisältöä ja siis Pohjanlahtea. 

Suomella ja Ruotsilla on kokemusta Oolannin sodasta jo yli 150 vuoden takaa, jolloin Iso-Britannia pääsi Pohjanlahdelle ja Pohjanlahden suomalaiskaupunkien – Uudenkaupungin, Porin, Raahen, Kokkolan, Pietarsaaren jne. – kohtalo oli Iso-Britannian valinnassa.

Edelleen Pohjanlahti on sekä Suomelle että Ruotsille sotilaallisesti herkkää aluetta. Ahvenanmaa ratkaisee Pohjanlahden ja sen rannikkoseutujen kohtalon molemmissa maissa. Suomelle merkittävin osuus vientiteollisuudesta on Pohjanlahdella Turusta pohjoiseen lukien.

Suomen ja Ruotsin lähtökohta sotilaallisessa varautumisessa on ollut, ettei mahdollinen vihollinen hyökkäisi Suomeen tai Ruotsiin Pohjanlahden kautta. Suomen ja Ruotsin puolustuslähtökohta on ollut, ettei mahdollisen vihollisen sota-aluksilla ole pääsyä Pohjanlahdelle Ahvenmaan länsi- eikä itäpuolelta.

Ahvenanmaan demilitarisoitu alue on kuitenkin kuvan 1 mukaisesti lähes 2/3-osaa alueen leveydestä Ruotsin mantereelta Suomen manterelle. Vaatii suuria ponnisteluja estää tuon demilitarisoidun alueen kautta tapahtuvaa sotavoimien vihamielistä siirtoa Pohjanlahdelle. Saaristoalue on kaikin puolin haastava puolustaa.

                                                                                         ****

Suomi ei ole varautunut merelliseen hyökkäykseen takaovesta Pohjanlahden kautta. Suomi ja Ruotsi eivät ole riittävästi varautuneet suluttamaan demilitarisoitua Ahvenanmaata.

Suomi ei ole varautunut etelämpänä Itämerellä olevista merialuksista – etenkin sukellusveneistä – laukaistavien ballististen eikä risteilyohjusten kulkureittiin demilitarisoidun Ahvenanmaan muodostavan yli 100 kilometriä leveän käytävän kautta. 

Risteilyohjukset ohjelmoidaan kulkemaan sieltä, missä ilmatorjunta on heikointa. Risteilyohjuksen kulkema matka ei ole ratkaiseva. Ratkaisevaa on siis vastapuolen ilmatorjunnan kyvykkyys, minkä perusteella ohjuksen kulkureitti valitaan. Ahvenanmaalla ei ole ilmatorjuntaa. Pullonkorkki on auki ohjuksille ja Pohjanlahti voi vuotaa.

Ahvenanmaan ilmatorjunnan lisäksi toinen asia Suomelle manner-Suomen turvaamisessa on vihollismerivoimien pääsyn estäminen suojaamaattomalle Pohjanlahdelle. Suomelle olisi tuhoisaa, jos vihollismaan laivasto sukellusveneet mukaan lukien kykenisi pääsemään laajamittaisesti Pohjanlahdelle.

Venäjä on ottanut eteläisen Selkämeren Ahvenanmaan pohjoispuolella yhdeksi erityisalueeksi. Venäjän sotilaskartoissa tuo alue on uhkasinistetty liitteenä olevan kuvan mukaisesti (kuva 3). Tuolla sinistetyllä alueella Ruotsin Gävle ja Suomen Pori on merkitty sinisellä pisteellä. Toinen Suomeen liittyvä uhkasinistetty alue on Rovaniemen tienoilla sekin Ruotsin alueelle yltäen.

Jos Itämeri olisi sota- tai kriisitilanteessa blokattu etelämmässä poikki niin, etteivät laivayhteydet toimisi Tanskan salmien kautta, eteläisen Suomen huoltoreitit siirtyisivät Ruotsista Pohjanlahden kautta Suomeen, esimerkiksi Ruotsin Gävlen ja Suomen Porin syväsatamien välille. Huoltoreittien tulee aina olla toimivia myös Pohjanlahden yli.

Ahvenanmaassa kyse ei siis ole itse Ahvenanmaan turvallisuudesta, vaan sen muodostamasta turvallisuusriskistä Suomelle ja Ruotsille myös Pohjanmeren kautta. Mikään ei ole muuttunut reilussa 150 vuodessa Oolannin sodan ajoista Ahvenanmaata ajatellen.

                                                                                         ****

Vuosien 2012-15 puolustusvoimauudistuksessa myös Suomen merivalvonta järjestettiin uudelleen. Vuodesta 2013 Suomenlahden merivalvonta on keskitetty Upinniemen merivalvontakeskukseen.

Meripuolustusalueiden lakkauttamisen myötä merivalvontaa toteutetaan Rannikkoprikaatin Upinniemen merivalvontakeskuksessa sekä Rannikkolaivaston merivalvonta-asemalla Turun Pansiossa. Rajavartiolaitoksen merivartioasemia on toki edelleen ripoteltu pitkin rannikkoa myös Pohjanlahdelle.

Pohjanlahdella ei ole Merivoimien merivalvonnan henkilö- eikä hallintokoneistoa. Rannikkolaivaston tukikohdat sijaitsevat siis Turussa ja Kirkkonummella, rannikkoprikaati niin ikään Kirkkonummen Upinniemessä. Uudenmaan prikaati, joka kouluttaa rannikkojääkärijoukkoja, toimii Raaseporissa, siis Suomenlahdella sekin.

Suomi on panostanut meripuolustuksessaan vain Suomenlahteen. Suomen puolustus ajattelee, että Ahvenanmaan korkki pysyy kiinni ja vain alle kolmannes Suomen merirannikosta Turusta itään tarvitsee aktiivista meripuolustusta.

Suomi on lähtenyt siitä, että Ahvenanmaan kautta ei mahdollisella vihollisella ole pääsyä Pohjanlahdelle, ja Suomen puolustus on rakennettu pitkälti tuon olettaman pohjalle. Linjaus tehtiin jo ennen Krimin valtausta eikä sitä ole muutettu vuoden 2014 jälkeen tehdyissä uhkakuvatarkastuksissa.

                                                                                         ****

Demilitarisoitu Ahvenanmaa on tällä hetkellä Suomen puolustuksen alueellinen riskitekijä numero yksi. 

Huhtikuussa 2014 Maanpuolustuskorkeakoulu julkaisi kapteeniluutnantti Alexander Lindgrenin laatiman tutkielman otsikolla "Valmiuden kohottaminen Ahvenanmaan demilitarisoidulla vyöhykkeellä" (E4395, EUK66).

Tutkielmassa Lindgren käsittelee, miten Suomi voi oikeutta rikkomatta toimia, jos Ahvenanmaan saarten rauha on uhattuna. Lindgren käsittelee demilitarisointisopimuksia ja Suomen mahdollisuuksia toimia sotilaallisesti sopimusten pohjalta.

Lindgrenin tutkielma on hyvä ja se on syytä lukea.

Puolustusministeriö julkaisi 17.4.2015 selvityksen otsikolla "Puolustusvoimille säädettyjen, muiden viranomaisten tukemiseen liittyvien tehtävien toimeenpano Ahvenanmaalla" (HARE PLM001:00/2014 ja HARE PLM001:00/2014, lausuntoliite), jossa käsiteltiin  puolustusvoimien osallistumista puolustusvoimille säädettyihin virka-apu- ja muihin tehtäviin, jotka liittyvät muiden viranomaisten tukemiseen Ahvenanmaalla ottaen huomioon maakunnan erityisasema.

Verrattuna Lindgrenin tutkielmaan, puolustusministeriön laatima selvitys on heikkotasoinen. Ehkäpä oli Ruotsalaisesta kansanpuolueesta olevan puolustusministerin päämäärä, ettei Puolustusvoimien toimintamahdollisuuksia Ahvenmaalla käsitelty tuossa selvityksessä kovinkaan perusteellisesti.

Suomalaisessa puolustusajattelussa on Ahvenanmaan turvallisuuden suhteen kaksi perusvirhettä, jotka toistuvat poliitikkojen lausunnoissa.

Presidentti Niinistö: ”Keskustelu täytyy aloittaa ahvenanmaalaisten kanssa, sillä asia koskee ensisijaisesti heitä.” (IS 18.10.2016).

Pääministeri Sipilä: ”Ahvenanmaa on demilitarisoitu vyöhyke ja sodan aikana puolueeton. En näe mitään syytä muuttaa tätä.” (MTV3 18.10.2016).

Perusongelma suomalaisessa Ahvenanmaa-keskustelussa on, että Ahvenanmaan demilitarisoinnin vaikutukset nähdään vain itse Ahvenanmaan turvallisuuteen vaikuttavana, ei niinkään manner-Suomen turvallisuuteen vaikuttavana. Toinen ongelma on, että demilitarisointisopimukset nähdään kiveen hakattuina niin, ettei niiden muutosta sallita edes tarkasteltavan. 

Ahvenanmaan demilitarisointikysymys ei ole vain ahvenanmaalaisten oma asia, vaan se on Suomen ja koko Itämeren ympäristön turvallisuusasia. Presidenttimme oli väärässä sanoessaan demilitarisointiasian koskevan vain ahvenanmaalaisia.

                                                                                         ****

Mitä nyt Suomen pitäisi tehdä Ahvenanmaalla turvatakseen oman manner-Suomen turvallisuutensa? Mitä nyt Suomi voi ylipäätään tehdä Ahvenanmaalla turvatakseen oman turvallisuutensa?

Yksikään sotilasjohtaja Suomessa ei voi sanoa ja vakuuttaa, että Ahvenanmaan turvallisuusasiat olisivat tällä hetkellä kunnossa. Toimenpiteitä siis tarvitaan.

Oleellisinta on varmistus, että Pohjanlahti pysyy Suomen ja Ruotsin sisämerenä, jonne muiden maiden sotavoimilla ei ole asiaa ilman Suomen tai Ruotsin lupaa. Tarkoin vartioitu portti on Ahvenanmaan saaristo.

Demilitarisointiin liittyvät sopimukset ovat poliittisia, ja niiden muuttaminen tai kumoaminen on poliittinen kysymys, ei tekninen pykäläkysymys.

Demilitarisointisopimuksia ei tässä tilanteessa ole syytä julistaa pätemättömiksi, mutta niiden tulkintaa on syytä Suomen aloitteesta muuttaa vanhasta.

Tulkintamuutoksissa Suomen on syytä lähteä vahvistamaan niitä sotilaallisia toimenpiteitä, joilla varmistetaan Ahvenanmaan saarten pysyminen sotatoimien ulkopuolella sota- ja kriisitilanteessa. Vastuu tuosta on Suomella.

Kansainliiton sopimus vuodelta 1921 ei ole ongelma. Ne Nato-maat ja Ruotsi, jotka ovat mukana sopimuksessa, hyväksyisivät ilomielin ne toimenpiteet, joita Suomi esittäisi Ahvenanmaan demilitarisoinnin vahvistamiseksi ja jotka poikkeaisivat vuoden 1921 sopimuksen teknisistä rajoitteista.

Ongelmaksi Suomi todennäköisesti asettaisi Venäjän ja Venäjän kanssa vuonna 1940 solmitun sopimuksen.

Jos Suomi olisi sopinut tarvittavat muutostulkinnat aluksi Nato-maiden ja Ruotsin kanssa, se loisi Venäjälle painetta hyväksyä Suomen esitykset. Kenties vastustavalta Venäjältä voisi sitten kysyä, eikö Venäjä halua niitä valvonta- ja varautumistoimenpiteitä, joilla Suomi pyrkii varmistamaan Ahvenanmaan demilitarisointia?

Venäjälle esitettynä Suomi voisi käyttää diplomaattisia sanankäänteitä: "Itämeren turvallisuustilanteen pitämiseksi vakaana Suomen on syytä varmistaa omalta osaltaan, että Ahvenanmaan demilitarisointi on varmennettu ja Suomella on riittävä kyky puolustaa Ahvenanmaan pysymistä sotilaallisesti koskemattomana kaikissa tilanteissa."

Suomella ja Ruotsilla tulee olla kattava ilma- ja meritilan valvonta Suomen Turusta Ruotsin Kapellskäriin. Yksikään risteilyohjus tai sukellusvene minisukellusveneestä nyt puhumattakaan ei saa ylittää tuota valvontaverkostoa Suomen ja Ruotsin tietämättä.

Suomella pitää olla puolustussuunnitelma siltä varalta, että jokin vihollismielinen haluaisi tuoda "vihreitä ukkeleita" muutaman tunnin varoajalla Ahvenanmaalle. Suomella pitää olla puolustussuunnitelma ilmatorjunnalle, joka pystyy eliminoimaan myös Ahvenanmaan ilmatilaan tulevat risteilyohjukset. Suomella pitää olla puolustussuunnitelma, joilla se pystyy eliminoimaan Ahvenanmaan merialueelle tulevat vihollismieliset merialukset, siis myös sukellusveneet.

Suomen tulee ensiksi mitoittaa Ahvenanmaan puolustustarpeet ja vasta sen jälkeen katsoa, mitä se poliittisesti ja Ahvenanmaata koskevien demilitarisointisopimusten puolesta vaatii. Tuo on se ainoa oikea päämäärähakuinen marssijärjestys.

Nykysotatekniikka huomioiden Ahvenanmaalle ei tarvita pysyviä puolustuslaitteita eikä edes paikan päällä tapahtuvaa ennakkoharjoittelua.

Venäjäkin on joutunut miettimään Ahvenanmaata koskevat sotilaalliset toimenpiteet kuivaharjoitteluna siltä pohjalta, mitä tietoa sen konsulaatin "diplomaatit" ovat Ahvenanmaalta Venäjälle toimittaneet. Suomelle pitää olla riittävää sama omalla maaperällä.

                                                                                         ****

Lopuksi pieni neuvo ahvenanmaalaisille:

Ruotsin alaisuudessa Ahvenanmaa ei olisi koskaan saanut vastaavaa itsehallintoa kuin mitä se on Suomen alaisuudessa saanut.

Suomen Puolustusvoimien olemassaolo Ahvenanmaalla vahvistaa ja varmistaa Ahvenanmaan itsehallintoa, ei missään nimessä päinvastoin.

Ahvenanmaalaisten etu ei ole käyttää Venäjää ja Venäjän konsulaattia vääntövälineenä Suomea kohtaan varmistamaan Ahvenanmaan itsehallintoa. Olisi Venäjän etujen mukaista, että Ahvenanmaa olisi helposti otettavissa sotilaalliseen haltuun. Tuo asia on ahvenanmaalaisten syytä muistaa.

Ahvenanmaan itsehallinto varmistuu parhaiten ilman Venäjää ja pitämällä huoli, että Puolustusvoimillamme on riittävät mahdollisuudet varmistaa Ahvenanmaan autonominen asema.

Puolustusministeri Jussi Niinistö on pitänyt tärkeää Ahvenanmaan puolustusasiaa esillä kiitettävästi, josta hänelle suuret kiitokset. Sen sijaan muut poliitikot ovat pyrkineet päinvastaiseen, mistä heille suuret moitteet. 

                                                                                         ****

Ranskan kieltä osaaville hyvä lukukokemus Ahvenanmaasta olisi varmasti netistä löytyvä laaja, 286 sivua käsittävä julkaisu otsikolla ”La question des Îles Åland. Hier, aujourd’hui et demain”. Vapaasti Suomennettuna ”Ahvenanmaan saarien kysymys. Eilen, tänään, huomenna”. Julkaisu löytyy täältä. Julkaisuun on liitetty laajasti Ahvenmaata koskevia arkistodokumentteja, joita olen käyttänyt hyväksi tässä kirjoituksessa. Itse en osaa ranskaa.