Onko presidenttiehdokas Sauli Niinistö ulkopoliittinen tuuliviirimies?

Puolustusministeriön alainen valtiollinen turvallisuuskomitea on laatimassa selvitystä, jossa esitetään Venäjän mahdollisia keinoja vaikuttaa Suomen seuraaviin vuonna 2018 pidettäviin presidentinvaaleihin. Lopullisen selvityksen asiantuntijoiden esitysten pohjalta on määrä valmistua marraskuun loppuun mennessä.

Turvallisuuskomitean selvitysluonnoksesta uutisoi ensimmäisenä viime viikonloppuna Helsingin Sanomat (HS 28.10.2017), ja tarkempia yksityiskohtia luonnoksesta julkaisi seuraavana päivänä Iltalehti (IL 29.10.2017).

Turvallisuuskomitean ensimmäinen selvitysluonnos sai aikaan laajan mediahuomion, olihan kyseessä varsina rohkeista Venäjää koskevista näkemyksistä ilman ennakkosensuuria. Vastaavaa ei Suomessa ole ennen koettu, kun puhutaan Venäjästä viranomaissuulla.

Lähes kaikki Venäjään myönteisesti suhtautuvat presidenttiehdokkaat presidenttiehdokas Sauli Niinistön johdolla arvostelivat turvallisuuskomitean selvitysluonnosta maanantaisessa Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA:n järjestämässä ensimmäisessä presidentinvaalitentissä (MTV3 30.10.2017 ja IS 30.10.2017).

Sauli Niinistö arvosteli vaalitentissä kovin sanoin asiantuntija-arviota Venäjän mahdollisista vaikuttamisyrityksistä: ’Asiantuntijaverkosto on huolissaan trollaamisesta ja trollaa itse’”, uutisoi Helsingin Sanomat (HS 30.10.2017) Niinistön ärtymystä turvallisuuskomitean käyttämiä asiantuntijoita kohtaan. 

Ei pitäisi olla kenellekään epäselvää, että aikaisemmin Neuvostoliitto on pyrkinyt aktiivisesti sekaantumaan Suomen presidentinvaaleihin. Neuvostoliiton jalanjäljessä Venäjä pyrkii edelleen vaikuttamaan Suomen presidentinvaaleihin silloin, kun tarvetta vaikuttamiselle ilmenee Venäjän ulko- ja turvallisuuspoliittisten etujen turvaamiseksi.

                                                                                  ****

Olemme nyt lokakuussa saaneet todisteellista näyttöä Neuvostoliiton ja sen korkeimman johdon sekaantumisesta Suomen presidentinvaaleihin, kun kustantamo Docendo Oy julkaisi alkuperäisiä dokumentteja Stalinin arkistoista kirjassa otsikolla ”Varjo Suomen yllä – Stalinin salaiset kansiot”. Todellakin lukemisen arvoisen kirjan ovat kirjoittaneet professorit Ohto Manninen, Kimmo Rentola ja Timo Vihavainen sekä myös Venäjän tiedeakatemian varajohtaja Sergei Žuravljov.

Kirjan sisältö todistaa, että Neuvostoliitto on sekaantunut Suomen presidentinvaaleihin aina toisesta maailmansodasta lähtien. Itänaapurillamme on ollut valmis puuttumaan vaaleihin, mikäli on ollut näköpiirissä, ettei Suomessa noudatettaisi sitä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa valittavan presidentin johdolla, mikä varmistaisi itänaapurimme ulko- ja turvallisuuspoliittiset edut Suomessa.

Seuraavassa luvussa jäljempänä olevat lainaukset ovat alkuperäisiä korkeimman neuvostojohdon laatimista ja korkeimmalle neuvostojohdolle laadituista tai toimitetuista asiakirjoista, joita on koottu edellä mainittuun Docendon julkaisemaan kirjaan.

Syyttömiä eivät ole suomalaisetkaan, jotka ovat pyytäneet venäläisiä puuttumaan Suomen presidentinvaaleihin, jotta oma mieluisa ehdokas tulisi valituksi tai jotta omaa sisäpoliittista agendaa voitaisiin edistää raadollisesti vieraalla ulkomaisella tuella.

Docendo-kirjan puitteissa näitä itäistä apua pyytäviä henkilöitä olivat mm. Suomen kommunistisen puolueen pääsihteeri Ville Pessi vuoden 1950 presidentinvaalien yhteydessä sekä Suomen Moskovan-suurlähettiläs Eero A. Wuori vuoden 1962 presidentinvaalien yhteydessä.

On varsin poikkeuksellista, että suurlähettiläs Wuori ei toiminut vain Kekkosen vaan myös koko Suomen ulkopoliittisen hallinnon poliittisena sanansaattajana Moskovassa pyrkimyksenä saada Neuvostoliitolta apua vaikuttaa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan hoitoon.

Tiedämme, etteivät Pessi ja Wuori ole ainoita suomalaispoliitikkoja, jotka ovat käyttäneet Neuvostoliittoa tai Venäjää oman agendan ajamiseen maan edun kustannuksella.

Korkeimmalle neuvostojohdolle toimitetuista tai laadituista asiakirjoista käy siis ilmi, että suomalaispoliitikot käyttivät kylmän sodan aikaan Neuvostoliiton korkeinta johtoa välineenä edistämään oman presidenttiehdokkaan asemaa silloin, kun arvioitiin Neuvostoliiton etujen olevan yhtenäisiä omien etujen kanssa. Poliitikon oma etu ei suinkaan ole aina Suomen etu.

Taitaa sama touhu edelleen toimia, kun katsoo vaikkapa SDP:tä ja kansanedustaja Erkki Tuomiojan ahkeraa matkailua Moskovaan myös ulkoministeripestin jälkeen tapaamaan ulkoministeri Lavrovia (IS 17.3.2016 ja Demokraatti 9.10.2017). Miksi ihmeessä Venäjän ulkoministeri Lavrov haluaa tavata säännöllisesti vähäisemmässä ulkopoliittisessa asemassa olevaa kansanedustaja Erkki Tuomiojaa?

                                                                                  ****

Ohessa muutamia asiakirjalainauksia ”Varjo Suomen yllä – Stalinin salaiset kansiot” -kirjasta vuosien 1950, 1956 ja 1962 presidentinvaaleihin liittyen. Tekstialleviivaukset ovat blogikirjoittajan.

V. Grigorjan Stalinille 13.8.1949 Suomen presidentinvaaleista

Olemme samaa mieltä kanssanne presidenttiehdokkaan valinnasta sellaisten ehdokkaiden joukosta, joita muutkin kuin SKDL:n kannattajat tukisivat. Pidämme kommunistipuolueen jäsenen valintaa ehdokkaaksi epätarkoituksenmukaisena.” totesi Stalin nimimerkkiallekirjoituksella Filippov, kun Suomen kommunistisen puolueen pääsihteeri Ville Pessi oli kirjannut VKP(b):n keskuskomitealle (VKP(b) on Neuvostoliiton kommunistinen puolue) menneeseen viestiin: ”Käsitellessään kysymystä SKDL:n ehdokkaasta tuleviin presidentinvaaleihin poliittinen jaosto totesi, että ehdokkaaksi olisi toivottavaa asettaa henkilö, jolla olisi mahdollisuuksia saada ääniä myös peruskannattajakuntamme ulkopuolelta. Sopivina henkilöinä kyseeseen voisivat tulla Mauno Pekkala ja Eino Kilpi.

Vagan Grigorjan oli VKP(b):n keskuskomitean ulkopoliittisen komission puheenjohtaja. Neuvostoliitto pyrki siis vaikuttamaan suomalaiskommunistien ehdokasvalintaan ja piti sopivina ehdokkaina Mauno Pekkalaa ja Eino Kilpeä vuoden 1950 vaaleissa. Neuvostoliiton korkeimman johdon mielestä ja Stalinin henkilökohtaisen kirjauksen perusteella piti siis löytää presidentinvaaliehdokas, jota tukisivat myös muut kuin vain suomalaiskommunistit.

V. Grigorjan Stalinille 11.10.1949 Suomen presidentinvaaleista

Toveri Stalinille

Suomen kommunistisen puolueen keskuskomitean poliittinen jaosto (tov. Pessi, H. Kuusinen) on pyytänyt VKP(b):n keskuskomitealta neuvoa, olisiko kommunistipuolueen suostuttava poikkeuslakiin, jonka mukaan eduskunta valitsisi presidentin, vai olisiko vaadittava presidentinvaalien pitämistä perustuslain edellyttämässä järjestyksessä yleisen salaisen äänestyksen kautta valittujen valitsijamiesten kautta.

Skp:n keskuskomitean poliittinen jaosto kannattaa valitsijamiesvaalien pitemmistä. Samalla Skp:n keskuskomitean poliittinen jaosto lähtee siitä, että suostumus presidentin valintaan eduskunnassa merkitsee suostumista Paasikiven valintaan presidentiksi ja samalla Paasikiven innoittaman nykyisen [Neuvostoliitto-myönteisen] hallitussuunnan hyväksymistä.

Katson mahdolliseksi suostua Skp:n keskuskomitean poliittisen jaoston mielipiteeseen.

V. Grigorjan

Savonenkoville

Välittäkää tov. Pessille ja Kuusiselle, että me emme vastusta presidentinvaalien pitemmistä perustuslain edellyttämän järjestyksen mukaisesti.

Neuvostoliitto siis katsoi, että olisi Neuvostoliiton etujen mukaista pitää vuoden 1950 vaalit valitsijamiesvaaleina ilman poikkeuslakia. Vuoden 1950 vaaleissa Neuvostoliiton kanta oli eri kuin vuonna 1973, jolloin Kekkonen valittiin presidentiksi poikkeuslailla vuoteen 1978 saakka.

A. Gromyko Stalinille 21.11.1949 toimenpiteistä Suomen suhteen

Tässä asiakirjassa on kymmenkohtainen toimenpideluettelo Suomessa tehtävistä toimista, joiden päämäärä olin varmistaa Neuvostoliitolle mieleinen presidentinvaalitulos vuoden 1950 vaaleissa. Yksi Neuvostoliiton pyrkimys oli kaataa Fagerholmin hallitus.

Ottaen huomioon, että Fagerholmin hallitus päätyy lähiaikoina vaikeaan asemaan taloustilanteen heikentyessä ja luokkataistelun laajetessa maassa, ja ottaen myös huomioon lähestyvät presidentinvaalit (tammi—helmikuussa 1950) SNTL:n ulkoministeriö pitäisi välttämättömänä painostaa Fagerholmin hallitusta taholtamme, mikä saattaa huomattavasti auttaa Suomen demokraattisia järjestöjä muodostamaan olosuhteet nykyisen Fagerholmin hallituksen kaatamiselle ja vaihtamiselle hallitukseen, johon kansandemokraatit ottaisivat osaa.

A. Gromyko

Andrei Gromyko oli vuoden 1949 lopulla ulkoministeriön ensimmäinen varaministeri ja myöhemmin Neuvostoliiton ulkoministeri vuodesta 1957. Neuvostoliitto oli siis valmis kaatamaan Suomessa hallituksen varmistaakseen ulko- ja turvallisuuspoliittiset edut vuoden 1950 presidentinvaaleissa.

Molotovin sähke Helsinkiin 24.11.1955

No. 889. Ehdotuksenne keskusteluista Kekkosen ja Skogin kanssa eivät herätä vastalauseita. Ottakaa selvää, miten he arvioivat tilannetta maassa ja hallituskoalition puolueiden yhteistyönäköaloja.

Käyttäkää tapaamista ystävien [’ystävillä’ Moskova tarkoitti paikallista kommunistipuoluetta] kanssa saadaksenne täydellisempää tietoa heidän tilannearviostaan ja käsityksistään poliittisista voimista maassa presidentinvaalien alla. Osoittakaa mielenkiintoa ystävien mielipiteisiin meidän mahdollisista toimenpiteistämme Paasikiven-Kekkosen linjan kannattajien asemien vahvistamiseksi ennen vaaleja.

Esityksenne keskusteluista kokoomuslaisten kanssa ovat vajavaisesti harkittuja, sillä he saattavat arvioida yritykset suostutella heitä tukemaan Kekkosta epävarmuuden osoituksiksi ja esittää ne sekaantumisena Suomen sisäisiin asioihin.

Esittäkää näkemyksenne mahdollista toimenpiteistämme tulevaan presidentinvaalikampanjaan liittyen.”

Neuvostoliitto Molotovin esittämänä pyrki siis ohjaamaan suomalaisia puolueita mukaan lukien myös Kokoomusta siten, että Paasikiven-Kekkosen linja vahvistuisi vuoden 1956 vaaleissa. Neuvostoliitto puhui siis jo ennen vuoden 1956 vaaleja Paasikiven-Kekkosen linjasta, vaikka Kekkonen ei vielä ollut ollut presidenttinä päivääkään.

Paasikiven-Kekkosen linja -termistä oli toki tullut julkinen jo ennen Molotovin sähkettä Moskovaan 24.11.1955, kun termi oli kirjattuna Maalaisliiton pää-äänenkannattajassa 18.9.1955. Termin ottivat ensimmäisenä käyttöön Maalaisliiton Neuvostoliitto-mielinen puoluesihteeri Arvo Korsimo ja Neuvostoliitto-mielinen akateemikko Kustaa Vilkuna.

Paasikiven-Kekkosen linja -termi on pitkälti venäläinen lanseeraus, jonka suomalaiset ottivat helposti omakseen Maalaisliiton tuomana. Termin käytöllä Neuvostoliitolla oli aluksi pyrkimys osaltaan varmistaa Kekkosen valinta vuoden 1956 vaaleissa. Termistä syntyi mantra, jonka tyyppisten mantrojen syntymistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan pitäisi pyrkiä visusti välttämään, koska toiset valtiot voivat käyttää niitä omaksi hyväkseen poliittisessa toiminnassa myöhemmin vaikkapa tyyliin: ”Eikö Suomi enää olekaan Paasikiven-Kekkosen linjalla?”.

A. Drozdovin muistio keskusteluista lähettiläs Wuoren kanssa 15.5.1960

Puhuessaan tulevista presidentinvaaleista Wuori ilmoitti, ettei Neuvostoliiton ystävänä hän ei pidä ketään Kekkosta parempana ehdokkaana tuohon virkaan, mutta jotta Kekkonen valittaisiin, on Neuvostoliiton välttämätöntä tukea häntä kaikin puolin sekä hänen hankkeissaan että vaalikampanjassa, joka Suomessa on jo alkanut. Tuen on kuitenkin tapahduttava siten, etteivät oikeistopiirit voi käyttää sitä Kekkosta vastaan.

Wuoren mielestä on hyödyllistä, jos Suomen ja Neuvostoliiton valtiojohtajat tapaisivat useammin pohtiakseen osapuolia kiinnostavia kysymyksiä. Esimerkkeinä hän viittasi länsimaiden johtajien keskuudessa yleisiin tapaamisiin. Wuori totesi, että olisi äärimmäisen toivottavaa järjestää Suomen vuorineuvokset tapaamaan neuvostovaltion johtoa ’avoimia keskusteluja’ varten.

A. Drozdov

Sosiaalidemokraatti Eero A. Wuori oli Suomen Moskovan-suurlähettiläs vuosina 1955-1963. Wuori oli SDP:ssä Neuvostoliiton tapaan Väinö Tannerin ja tannerilaisuuden merkittävimpiä kriitikkoja. Wuori oli vahvasti Neuvostoliitto-sitoutunut jo jatkosodan aikaan ja hankki näillä toimilla Neuvostoliiton luottopoliitikon leiman.

On varsin poikkeuksellista, että maan suurlähettiläs – siis todellisuudessa virkamies, joka on myös juridisessa vastuussa – edistää yhden poliittisen ehdokkaan etenemistä presidentinvaaleissa vieraan valtion voimin. Wuori tuskin toimi Kekkosen aseman edistämisisessä omin päin ja omasta aloitteesta.

                                                                                  ****

Docendon ”Varjo Suomen yllä – Stalinin salaiset kansiot” -kirja käsittää valittuja dokumentteja vuosilta 1917-1964.

On syytä olettaa, että itänaapurin vastaava toiminta päämääränä toisen maan sisäisiin asioihin puuttumien on jatkunut aina Neuvostoliiton hajoamiseen saakka 1990-luvun alkuun ja jatkuu edelleen, mutta toki toimintavälineet nykyaikaan päivitettynä. Jatkoa Neuvostoliiton vaikuttamisesta Suomen presidentinvaaleihin saamme, kunhan arkistotietoja vuoden 1964 jälkeen julkaistaan. Kiintoisia tapahtumia ovat mm. Kekkosen valinta poikkeuslailla vuonna 1973 ja Mauno Koiviston valinta vuonna 1982. Millainen oli Neuvostoliiton vaikutus noissa tapahtumissa?

Venäjän nykyajan toimintavälineitä vaikuttaa vieraiden valtioiden vaaleissa olemme osaltaan nähneet viime syksyisissä Yhdysvaltain presidentinvaaleissa. Viime päivät ovat saattaneet julkisuuteen Yhdysvalloista aivan uutta tietoa.

Nyt julkisuuteen tullut puolustusministeriön turvallisuuskomitean selvitysluonnos on siis täyttä asiaa ja se on syytä ottaa vakavasti sinänsä. Toki Venäjän sekaantuminen vieraiden maiden vaaleihin kulloinkin riippuu siitä, onko Venäjällä tarvetta vaikuttaa.

Turvallisuuskomitean selvitysluonnoksen sisältö on yks yhteen niiden toimien kanssa, mitä Neuvostoliitto harjoitti etenkin vuoden 1956 vaaleissa laatiessaan kymmenkohtaisen toimenpide-ohjelman varmistamaan itselleen mieluisan ehdokkaan Suomen presidentiksi. Tuo kymmenkohtainen luettelo on syytä käydä lukemassa ”Varjo Suomen yllä – Stalinin salaiset kansiot” -kirjan sivuilla 402 ja 403.  

Otetaan kolme esimerkkiä (kohdat 4, 7 ja 10) tähän kirjoitukseen noista kymmenestä kohdasta:

4. Suomen ja SNTL:n välisissä kauppaneuvotteluissa marraskuussa suomalaisten annetaan ymmärtää, ettei SNTL ole kiinnostunut kiirehtimään uuden kauppasopimuksen solmimista nykyisen hallituksen ollessa vallassa.

7. Informaatiokomitean aineistoa Suomessa olevan laittoman järjestön vakoilutoiminnasta Neuvostoliittoa vastaan käytetään sosiaalidemokraattisen puolueen oikeistojohtajien [= Tanner] ja eräiden Fagerholmin hallituksen ministerien saamiseen kyseenalaiseen valoon. (Toteutussuunnitelma liitteenä 8).

10. Vastatoimina näihin toimenpiteisiin liittyvien angloamerikkalaisen liittouman [= Nato] mahdolliseen propagandakampanjaan käytetään informaatiokomitean mahdollisuuksia vastapropagandaan erityisesti Skandinavian maissa.”

Informaatiokomitea on yhtä kuin propagandaosasto, johon nyky-Venäjällä voidaan katsoa kuuluvan myös mm. Venäjän valtion harjoittama trollaustoiminta.

Venäjä yrittää edelleen 2010-luvulla ohjata Suomea – ja myös Suomen presidentinvaaleja niin ollessa tarpeen – kohdan 4 mukaisesti kaupanvaihdolla ja ennen kaikkea energiatoimituksilla. Hyvä esimerkki on Fortumin pieleen menneet suunnitelmat pysyä erossa venäläisydinvoimalasta ja saada sähkövoimalaitoksia Venäjän Karjalasta (IL 17.9.2015).

Venäjä yrittää edelleen ohjata 2010-luvulla Suomea – ja myös Suomen presidentinvaaleja niin ollessa tarpeen – hallituksen länsimyönteisiä ministereitä muuttamaan kantaansa. Hyvä esimerkki tästä on puolustusministeri Jussi Niinistön häätilaisuuden häirintä Porvoossa vuonna 2015 ilmatilaloukkauksella (ESS 26.6.2015 ja IL 30.9.2017).

Venäjä yrittää edelleen ohjata 2010-luvulla Suomea – ja myös Suomen presidentinvaaleja niin ollessa tarpeen – niin, ettei kansalaisten Nato-myönteisyys vain Suomessa ja Ruotsissa veisi kohti maiden Nato-jäsenyyttä (SVT 1.6.2017 ja IS 7.10.2017).

Venäjä kykenee siis edelleen suuresti vaikuttamaan liittoutumattomiin naapurimaihinsa – ennen kaikkea Suomeen – varsin vähäisen ponnisteluin ja historiassa myös Suomen omien poliitikkojen avustuksella.

                                                                                  ****

Vuoden 2018 Suomen presidentinvaalien asetelma on selvä. Vaaleissa on edustettuna kolme ulko- ja turvallisuuspoliittista linjaa.

Vaaleissa on vain yksi länsimyönteinen ehdokas, joka ajaa Suomen yksiselitteistä liittoutumista länteen ja Natoon. Hän on RKP:n ehdokas Nils Torvalds.

Nato-myönteisen presidenttiehdokkaan riittävällä menestymisellä antaisimme tarvittavan viestin myös Venäjälle. Viestin vieminen Venäjälle olisi ehdottomasti Suomen etu ja päämäärä, ettei Venäjä voisi enää niin helposti vaikuttaa Suomen sisäisiin asioihin ja Suomen omiin ratkaisuihin.

Vaaleissa on vain yksi ehdokas, joka ajaa Suomen yksiselitteistä irrottautumista läntisestä liittoutumisesta ja jopa EU-jäsenyydestä. Hän on Perussuomalaisten ehdokas Laura Huhtasaari.

Mielenkiintoista vaaleissa tulee olemaan, kuka tulee toiseksi ja tarvitaanko toinen kierros.

Olisi toivottavaa ihan taktisista syistä, että Nato-myönteinen Torvalds tulisi toiseksi presidentinvaaliehdokas Sauli Niinistöä vastaan toiselle kierrokselle. Näin saataisiin raaputettua Niinistön todellinen Nato-kanta, jonka toteutumista tultaisiin seuraamaan seuraavat kuusi vuotta.

Ulko- ja turvallisuuspoliittisesti presidentinvaaliehdokas Pekka Haavisto on vain Niinistön heikennetty kopio. Haavisto ei ole uskottava ehdokas, koska hänen ulko- ja turvallisuuspoliittinen linjansa ei oleellisissa asioissa poikkea Niinistöstä. Miksi äänestää Haavistoa, kun voi äänestää saman linjan Niinistöä?

Sekä Niinistö että Haavisto vastastavat Suomen Nato-jäsenyyttä ja jäsenyyden kautta muodostuvaa tiiviimpää puolustusyhteistyötä ja poliittista sitoutumista länteen. Maanantaisessa EVA:n presidenttiehdokastentissä ei Niinistö eikä myöskään Haavisto montakaan kertaa maininneet puolustusliiton nimeä verrattuna Torvaldsiin. Nato-sanan sanomista tietoisesti kavahdettiin. Niinistölle ja Haavistolle oli vaikeaa nimetä Natoa Suomen yhteistyökumppaniksi puolustuksessa.

Matti Vanhasen, Tuula Haataisen ja Merja Kyllösen ulkopoliittinen linja Haaviston tapaan ei poikkea Niinistön linjasta, vain Torvaldsin ja Huhtasaaren linjat poikkeavat.

Matti Vanhasen, Tuula Haataisen, Merja Kyllösen ja Pekka Haaviston jääminen Nato-myönteisen Nils Torvaldsin tai EU- ja Nato-kielteisen Laura Huhtasaaren taakse olisi näille henkilöille ja heidän edustamilleen puolueille poliittinen katastrofi.

Vuosi sitten 53 prosenttia Kokoomuksen kannattajista tuki Suomen Nato-jäsenyyttä (Verkkouutiset 30.11.2016). Minun on vaikea nähdä, miten monet kokoomuslaiset, jotka kannattavat Suomen Nato-jäsenyyttä, voisivat äänestää etenkin ensi kierroksella ehdokasta, jonka kanta Natoon on häilyvä ja jopa kielteinen.

Olisiko syytä näiden äänestäjien esittää ensi kierroksella äänestyskäyttäytymisellään Nato-mielipide, joka varmasti veisi läntistä puolustusintegraatiota Suomen osalta eteenpäin joka tapauksessa.

Vastaava koskee niitä äänestäjiä Huhtasaaren suhteen, jotka haluavat Suomen pois EU:sta. Nyt ensimmäinen kierros on vapaa ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan äänestämiselle johtuen Niinistön tämänhetkisestä suuresta kannatuksesta.

                                                                                  ****

Ongelma Niinistössä on, että hän on poliittinen laskelmoija ja hänen poliittiset kannanotot vaihtelevat sen mukaan, mitä hänen henkilökohtainen kannatus edellyttää.

Niinistö analysoi tarkasti, millä asioilla on vaikutusta hänen kannatukseensa. Hänen tekojen ja puheiden välillä on usein ristiriitaa ja on vaikea saada selvää, mikä on hänen todellinen linjansa. Tekojen ja puheiden välillä havaitsee suurtakin ristiriitaa, jos Niinistön puheita kuuntelee tavallisena äänestäjänä eikä lakimiehenä.

Kun on seurannut Niinistön ulko- ja turvallisuuspoliittista linjaa pitkällä aikavälillä vuodesta 2006, niin voidaan sanoa Niinistön olevan tuuliviiri, joka muuttaa suuntaansa ja kantaansa sen mukaan, mistä kulloinkin sattuu tuulemaan. Esimerkkejä kannanvaihdoista löytyy paljonkin.

Niinistö ei perustele linjaansa vakuuttavasti niin, että sama linja kestäisi vuosikymmenestä toiseen. Yksi esimerkki on suhtautuminen eurooppalaiseen puolustusyhteistyöhän EU:n puitteissa. Vuoden 2006 presidentinvaalien yhteydessä Niinistö kannatti eurooppalaista puolustusta, vuoden 2012 vaalien yhteydessä ei kannattanut ja nyt taas kannattaa.

Niinistön ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan perusta ei ole paikallaan pysyvässä peruskalliossa. Linja muuttuu kansainvälisen tilanteen ja Venäjän tilanteen muuttuessa. Niinistön ulko- ja turvallisuuspolitiikassa Venäjä pitkälti ohjaa edelleen Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittista linjaa.

Miksi esimerkiksi sotilaallinen liittoutuminen käy Ruotsin kanssa käy Niinistölle, muttei sotilaallinen liittoutuminen Nato-maiden kanssa? Siksi, koska Niinistö haluaa antaa Venäjälle veto-oikeuden. Niinistön Suomi on valmis vain siihen omista eduista piittaamatta, mitä Venäjä Suomelle sallii. Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan pohjimmaisissa perusteissa mikään ei ole muuttunut suurimmassa kuvassa toisen maailmansodan jälkeen.

Otetaan pari esimerkkiä Niinistön puheista ja teoista ristiriitoineen.

Esimerkki 1

Presidentti Niinistö ydinkieltosopimuksesta: ’Asiasta voidaan keskustella ihan avoimesti’” oli uutisotsikko Ilta-Sanomissa lokakuun puolivälissä (IS 18.10.2017), ja Niinistö jatkoi: ”Minulla ei ole mitään ydinkieltoakaan vastaan”.

Niinistö antaa puheillaan kuvan, että hän kannattaisi Vihreiden presidenttiehdokas Pekka Haaviston ja SDP:n presidenttiehdokas Tuula Haataisen tapaan sitä, että Suomi liittyisi YK:n piirissä laadittuun ydinasekieltosopimuksen.

Mielestäni Niinistö ja Suomi toimivat aivan oikein, kun eivät ole hyväksymässä ja allekirjoittamassa Ruotsin tapaan YK:n ydinasekieltosopimusta. Linja on siis täysin oikea.

Presidentille ei kuitenkaan ole sopivaa, että jostakin asiasta ei oteta selkeää henkilökohtaista kantaa eikä harjoitettavaa politiikkaa ilmoiteta yksiselitteisesti. Nytkin Suomen ulkopoliittinen johto pääministeri Sipilän johdolla ilmoitti, että ydinasekieltoasiasta pitäisi Suomessa käydä keskustelua eduskunnassa asianomaisissa valiokunnissa, vaikka eduskunnalla ei olisi asiassa todellista ulkopoliittista päätösvaltaa linjan määrityksen muodossa. Jos presidentti toteaa ”Minulla ei ole mitään ydinkieltoakaan vastaan”, niin moniko äänestäjä uskoo, että Suomi voisi sittenkin allekirjoittaa YK:n ydinasekieltosopimuksen? Kyse noissa Niinistön käyttämissä sanamuodissa on äänten kalastelusta juristin otteella sinänsä juridisesti oikein ilmaistuna.

Esimerkki 2

Edellisissä vuoden 2012 vaaleissa Niinistö puhui lämpimästi ensimmäisen kierroksen vaalikamppailussa eurooppalaisesta puolustusyhteistyöstä ja myös Natosta. Tavoite oli varmistaa osaltaan noilla puheilla läntiseen puolustusintegraation myönteisesti suhtautuvien äänet ensimmäisellä kierroksella. Niinistön puheet olivat tarkemmin analysoimatta sellaisia, että Niinistö kannattaisi kovastikin läntistä puolustusintegraatiota. Niinistön kannat kuitenkin muuttivat yhdessä yössä, kun toiselle kierrokselle oli tulossa vastaehdokkaaksi Nato-kriittinen Pekka Haavisto.

Talousmies Sauli Niinistö kehuu ulkopoliittista kokemustaan ja tyrmää Nato-jäsenyyden.” oli Ilta-Sanomien lehtijutun alaotsikko 23.1.2012 (IS 23.1.2012), kun vuoden 2012 presidentinvaalien ensimmäinen kierros oli juuri pidetty ja toiselle kierrokselle olivat päässeet Sauli Niinistö ja Pekka Haavisto. Liian länsimyönteinen näkemys olisi vienyt ääniä Haaviston laariin. Kun vielä ennen vaaleja vaalikoneeseen Niinistö oli kirjannut Nato-kannakseen ”Nato-jäsenyys ei nyt ole ajankohtainen, mutta asiaa on voitava harkita tarvittaessa uudestaan” (HS-vaalikone 2012), niin Ilta-Sanomien lehtijutussa 23.1.2012 Niinistö totesi: ”En.”, kun toimittaja Mika Lehto kysyi Niinistön Nato-kantaa kysymyksellä: ”Kannatatteko Natoa?” (IS 23.1.2012). Niinistön Nato-kanta ei pitänyt enää sisällään edes harkintaa.

Niinistö tulee käyttäytymään vastaavasti myös näissä vaaleissa, ja hänen kannat voivat muuttua täysin yhdessä yössä, jos äänestäjäkunnan saaminen hänen kannattajakseen sitä edellyttää.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu