Olisiko silti ollut parempi Suomelle kuulua itäblokkiin YYA-sopimuksen sijaan?

Ensimmäisen maailmasodan päätteeksi romahtanut Venäjä menetti Neuvosto-Venäjänä laajoja alueita länsirajaltaan. Uusina valtoina syntyivät Suomi, Viro, Latvia ja Liettua sekä myös Puola taas kertaalleen Puolan tasavaltana. Etelämpänä Venäjä menetti Venäjän Bessarabian Romanialle. Menetysten seurauksena Venäjällä ei ollut enää yhteyttä Itämereen kuin aivan Suomenlahden pohjukasta. Vastaavaa tilannetta vanhalla suurvallalla ei ole ollut koskaan aikaisemmin.

Rauhansopimukset viiden uuden Venäjästä irtautuneen valtion kanssa solmittiin vuosina 1920 ja 1921. Uusi Neuvosto-Venäjä oli 1920-luvun alussa niin taloudellisesti kuin sotilaallisesti heikko. Uudella valtiolla ei ollut rahkeita estää ensimmäisen maailmansodan seurauksena alueellisia menetyksiään, mikä jäi kytemään uuteen kommunistisen valtion johtoon vahvana revanssihenkenä.

Revanssihenki ja mieltymys vuoden 1914 rajoihin tuli tyydytetyksi toisessa maailmasodassa, jolloin Viro, Latvia ja Liettua sekä myös Venäjän Bessarabia Romaniasta irrotettuna liitettiin Neuvostoliittoon sosialistisina neuvostotasavaltoina. Venäjän Bessarabiasta muodostettiin Moldavian sosialistinen neuvostotasavalta yhtenä viidestätoista Venäjän neuvostotasavallasta, Baltian maat nimettiin Viron, Latvian ja Liettuan sosialistisiksi neuvostotasavalloiksi. Puolasta tuli Neuvostoliiton satelliittivaltio ja myös Suomi liitettiin Neuvostoliiton sotilaalliseen etupiiriin YYA-sopimuksen kautta.

Kahden vuosikymmenen jälkeen Venäjä sai Neuvostoliiton muodossa kaiken sen takaisin, mitä se oli ensimmäisen maailmansodan seurauksena menettänyt. Suurvallan aluemenetykset tulivat kuitatuiksi korkojen kera.

Elleivät länsiliittoutuneet olisi tehneet Normandian maihinnousua kesäkuussa 1944, Stalinin Neuvostoliitto oli ottanut haltuunsa koko Manner-Euroopan Atlantille saakka. Länsiliittoutuneiden maihinnousuun pakotti siis Stalinin eteneminen Euroopassa, ei Hitlerin lyöminen. Länsiliittoutuneiden ja Neuvostoliiton Euroopan kilpajuoksu päättyi Saksassa Elbe-joelle, josta tuli kylmän sodan aikainen länsi- ja itäblokin raja.

Sodan seurauksena Neuvostoliitto hallitsi sekä sotilaallisesti (Varsovan liitto) että taloudellisesti (SEV) itäeurooppalaisia jäsenmaita, joita olivat Neuvostoliiton lisäksi Bulgaria, Saksan demokraattinen tasavalta, Puola, Romania, Tšekkoslovakia, Unkari ja Albania. Näin laaja Venäjän vaikutuspiiri ei ole ollut koskaan Euroopassa.

Neuvostomiehitystä vaille jäänyt Suomi liitettiin Neuvostoliiton sotilaalliseen etupiiriin ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimuksella (YYA-sopimus). Vaikka Jugoslavia oli sosialistinen valtio, maa ei liittynyt eikä sitä myöskään liitetty SEV:iin eikä Varsovan liittoon. Maalla ei ollut myöskään Suomen tapaista YYA-sopimusta Neuvostoliiton kanssa. Jugoslavia oli paljon vapaampi omiin turvallisuuspoliittisiin ratkaisuihinsa kuin Suomi, vaikka Suomessa ajattelemme toisin Jugoslavian harjoittaman sosialismin perusteella.

                                                                                           ****

Jo pitemmän aikaa henkitoreissaan ollut Neuvostoliitto romahti 1990-luvun alussa. Kuten ennenkin historian eri vaiheissa, taloudellisesti heikko Venäjä alkoi menettää hallinnassaan olevia alueita ja menetykset jatkuvat yhä edelleen. Ilman taloudellista voimaa pelkällä sotilaallisella voimalla Venäjä ei kykene pitämään länsirajallaan niitä alueita hallinnassaan, joita se haluaisi pitää. Viimeiseksi keinoksi etupiirinsä rippeitten ylläpitoon Venäjä on ollut valmis käyttämään myös sotilaallista voimaa.

Bulgariasta tuli EU:n jäsenvaltio 2007 ja Naton jäsenvaltio 2004. Saksan demokraattinen tasavalta liitettiin Saksan liittotasavaltaan ja samalla EU:hun ja Natoon 3.10.1990.

Puolasta tuli EU:n jäsenvaltio 2004 ja Naton jäsenvaltio 1999. Romaniasta tuli EU:n jäsenvaltio 2007 ja Naton jäsenvaltio 2004.

Tšekkoslovakiasta tuli Tšekkinä EU:n jäsenvaltio 2004 ja Naton jäsenvaltio 1999 ja Slovakiana EU:n jäsenvaltio 2004 ja Naton jäsenvaltio 2004. Unkarista tuli EU:n jäsenvaltio 2004 ja Naton jäsenvaltio 1999. Albaniasta tuli Naton jäsenvaltio 2009.

Natoon ovat liittyneet Itä-Euroopasta myös Slovenia vuonna 2004, Kroatia 2009 ja Montenegro 2017. Kroatiasta tuli lisäksi EU:n jäsenmaa vuonna 2013.

Vanhoista Neuvostotasavalloista Viro, Latvia ja Liettua liittyivät Natoon 2004 samoin kuin EU:hun.

Neuvostoliiton romahduksen jälkeen vuodesta 1991 lukien EU on saanut 16 uutta jäsenmaata ja Nato 13 uutta jäsenmaata.

Kaikki 13 uutta jäsenmaata ovat liittyneet Natoon ilman, että jokin vihamielinen valtio olisi kohdistanut sotilaallisia toimia näitä jäsenvaltioita vastaan edes hakuprosessin ollessa käynnissä.

Kaikki entisen Neuvostoliiton itäblokin seitsemän maata sekä lisäksi kolme vanhaa neuvostotasavaltaa ovat nyt siis sekä EU:n että Naton jäseniä kuuluen samalla kaikkiin niihin mahdollisiin läntisiin liittokuntiin, jotka ovat olemassa. Ainoa poikkeus on Albanian puuttuva EU-jäsenyys. Vanhan itäblokin maat kuuluvat yksiselitteisesti länteen solmittujen EU- ja Nato-sopimuksien kautta.

Kun katsotaan Venäjän Euroopan puoleisia rajoja Mustaltamereltä Barentsinmerelle, kaikilla mahdollisilla sopimuksilla länteen kuulumaattomia maita ovat enää Suomi, Ruotsi, Valko-Venäjä ja Ukraina. Suomi ja Ruotsi eivät kuulu Natoon, Valko-Venäjä ja Ukraina eivät kuulu EU:hun eivätkä Natoon. Ruotsin tulkitsen tässä Kaliningradin kautta myös Venäjän rajanaapuriksi, vaikka Itämerta on välissä noin 250 kilometriä.

                                                                                           ****

Siitä, ettei Stalin miehittänyt jatkosodan päätteeksi Suomea ja ottanut maatamme tiukemmin satelliitikseen muiden Itä-Euroopan maiden tapaan, saamme kiittää toisen maailmansodan läntisiä voittajavaltioita Yhdysvaltoja ja Iso-Britanniaa.

Me suomalaiset tulkitsemme yleisesti vuoden 1944 tapahtumat niin, että Suomella olisi ollut mahdollisuus sodan loppuvaiheessa omilla toimilla vaikuttaa sodan lopputulokseen, että kyseessä olisi ollut suomalaisten torjuntavoitto, jolla turvattiin Suomen itsenäisyys. Näkemyksemme on ollut, että onnistuimme torjumaan suomalaisella sitkeydellä Stalinin johtaman Neuvostoliiton suurhyökkäyksen.

Suomi saa kuitenkin kiittää säilynyttä itsenäisyyttään siis länsiliittoutumaa, Iso-Britannian pääministeri Winston Churchillia ja Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Rooseveltiä henkilökohtaisesti.

Suomen ja Baltian maiden kohtalo ratkaistiin Yhdysvaltain, Ison-Britannian ja Neuvostoliiton välisessä konferenssissa 28.11.-1.12.1943 Teheranissa.

Teheranin konferenssin keskustelut löytyvät vuonna 1961 julkaistusta “Foreign Relations of the United States, Diplomatic Papers, The Conferences at Cairo and Tehran 1943”. Kirjan tietoja löytyy täältä ja täältä.

Päämiesten istunto Teheranissa 1.12.1943 klo 13–15, lainauksena Churchillin ja Rooseveltin muutamia erillisiä puheenvuoroja Suomea koskevasta osuudesta (alleviivaukset ovat blogikirjoittajan):

Roosevelt: ”Me Churchillin kanssa haluaisimme nyt ottaa marsalkka Stalinin kanssa yhteisesti pohdittavaksi Suomen ongelman. Olisi toivottavaa, että Suomi irrotettaisiin sodasta.”

Churchill: ”Tässä tilanteessa näkisin mielelläni, että Suomi saadaan irti sodasta ja Ruotsi siihen mukaan.”

Churchill: ”Oletteko valmis pohtimaan Suomen kysymystä liittyen yleisiin ponnisteluihin saada ruotsalaiset yhtymään sotaan toukokuuhun mennessä?”

Roosevelt: ”Olen valmis edistämään Suomen irtautumista sodasta niillä periaatteilla, joista olemme juuri puhuneet. Olen kuitenkin sitä mieltä, että Suomen hallituksen kokoonpanon muutos olisi parasta saada aikaan.”

Churchill: ”Tunsin myötätuntoa suomalaisia kohtaan, kun vuonna 1939 syttyi sota Suomen ja Neuvostoliiton välille. Englannissa olivat sympatiat suomalaisten puolella. Kuitenkin kaikki Englannissa kääntyivät Suomea vastaan, kun suomalaiset liittyivät Saksan hyökkäykseen Neuvostoliittoon. Minusta se oli alhaista käytöstä suomalaisten taholta. ”

Churchill: ”Sitten haluaisin sanoa, että Englannissa koettaisiin suurena onnettomuutena, jos suomalaiset pakotettaisiin vastoin tahtoaan alistumaan toisen maan valtaan. En usko, että olisi Neuvostoliiton taholta tarkoituksenmukaista vaatia Suomelta sotakorvauksia.”

Churchill: ”Uskon, että vahingot, jotka suomalaiset liitossa Saksan kanssa ovat aiheuttaneet, ylittävät sen, mitä tämä köyhä maa kykenee korvaamaan. Kun sanon näin, kuulen korvissani vanhan neuvostolaisen vakuutuksen: ’Rauha ilman alueliitoksia ja muita velvoitteita’. Tämän muistan vielä siltä ajalta, kun Venäjällä tehtiin vallankumous.”

Churchill: ”Se voikin koskea Suomea, köyhää ja heikkoa maata. Suomi ei kykene korvaamaan Venäjälle aiheuttamaansa vahinkoa.”

Suomea ei liitetty Neuvostoliittoon eikä enää Teheranissa myöskään Stalin halunnut liittää Suomea Neuvostoliittoon: ”Moskovasta tuli sitten vastaus, ettei Neuvostoliitolla ole aikomusta tehdä Suomesta maansa provinssia.”

Mielenkiintoista on, että Suomi haluttiin pois toisesta maailmasodasta erikseen jo vuonna 1943. Yhdysvalloille ja Iso-Britannialle Suomi oli siis erillistapaus, vaikka olikin katalasti liittoutunut natsi-Saksan kanssa. Myös Stalin halusi Suomen pois sotatoimista jo vuonna 1943, että voisi keskittää luoteisosan sotavoimiaan Keski-Eurooppaan. Tästä seuraa mielenkiintoinen kysymys: olisiko Stalin päässyt vieläkin pidemmälle kuin vain Elbe-joelle, mikäli Suomi olisi saatu pois sodasta jo vuoden 1944 alussa?

Jos Stalin olisi välttämättä halunnut liittää Suomen uutena sosialistisena neuvostotasavaltana Neuvostoliittoon, olisi se toki onnistunut. Neuvostoliitto olisi kyllä myös onnistunut miehittämään Suomen, vaikka miehitys olisi merkinnyt korkeaa hintaa saatuun hyötyyn nähden. Stalin olisi saanut samalla märkivän avohaavan luoteisrajalleen.

Yhdysvalloille Suomen miehitys ei käynyt, ja myös Iso-Britanniassa oli riittävästi myötätuntoa Suomea kohtaan, vaikka maa olikin lähtenyt omasta tahdostaan natsi-Saksan liittolaiseksi.

Yhdysvalloissa tiedettiin ja ymmärrettiin jo vuonna 1943, mitä sodan jälkeen tuleman pitää ja että Neuvostoliitosta on tuleva Yhdysvaltain vastavoima ja vihollinen hetimiten, kun natsi-Saksa on saatu kukistettua.

Yhdysvaltain myötätuntoa Suomea kohtaan osoittaa myös se, että Yhdysvallat oli valmis miehityksen uhatessa jopa evakuoimaan Suomen kansan Alaskaan (Yle 9.10.2017 ja IS 3.11.2017). Parempi olla elossa Yhdysvaltain Alaskassa kuin tapettuna Stalinin Siperiassa.

                                                                                           ****

Yhdysvalloissa Suomi oltiin halukkaita pitämään mukana lännessä myös toisen maailmansodan sodan jälkeen ja kun Nato oli perustettu. Tämä käy hyvin esille monesta CIA-dokumentista, jotka tänä vuonna on julkaistu netissä (US-blogi 23.5.2017).

Kyse Suomessa Yhdysvalloille ja Iso-Britannialle oli Skandinavian turvallisuudesta, jonka säilyminen läntisessä hallinnassa oli oleellista sekä Länsi-Euroopan että ennen kaikkea Iso-Britannian turvallisuudelle. Norjan rannikkojen ei sallittu joutuvan enää vihollisvoimien haltuun. Skandinavia on kuin sapeli Keski-Euroopan yllä.

Skandinavian merkitys Iso-Britannian turvallisuudelle on edelleen syy, miksi Iso-Britannia on vahvasti mukana Pohjolan turvallisuusjärjestelyissä ja johtaa yhdeksän maan (Iso-Britannia, Tanska, Viro, Latvia, Liettua, Norja, Alankomaat, Ruotsi ja Suomi) Joint Expeditionary Force -joukkoja (JEF).

Skandinavian suuri merkitys Keski-Euroopan turvallisuudelle sekä nyt erikseen myös Nato-Baltian turvallisuudelle on edelleen syy, miksi Yhdysvallat on vahvasti sitoutunut Ruotsiin ja sitoutumassa Suomeen Suomi-Ruotsi-puolustusyhteistyön kautta, vaikka maat eivät ole olekaan vielä Nato-maita. Asian tuloksellinen eteenpäin vieminen edellyttää, että Suomen on oltava valmis myös antamaan sotilaallista apua muille, ei vain vastaanottamaan.

Nato aloitti toimintansa 4. huhtikuuta 1949 ja kaksi puolustusliiton perustajajäsenistä olivat Ruotsin läntinen ja eteläinen rajanaapurimaa Norja ja Tanska.

Ruotsi säilyi puolueettomana ja kasvatti voimakkaasti sotilaallista voimaansa 1950-luvulla harjoittaen samalla Yhdysvaltain kanssa turvallisuuspoliittista yhteistyötä. Ruotsin puolustuskyky Euroopan kolmanneksi suurimmilla ilmavoimilla varustettuna alkoi saada uskottavuutta 1950-luvun jälkipuolella.

Tosiasiallisesti Ruotsi ei ollut kylmän sodan aikaan puolueeton maa. Vuosien 1949–1961 välisenä aikana harjoitettua ulkopolitiikkaa on Ruotsissa luonnehdittu sanalla ”dubbelpolitik”, joka vapaasti suomennettuna tarkoittaa ”kaksoisstrategista ulkopolitiikkaa”, ”kaksoisulkopolitiikkaa” tai ”kahden strategian ulkopolitiikkaa”. Ruotsi oli nimellisesti puolueeton, mutta konfliktin tai sodan puhjetessa Yhdysvaltain suojeluksessa.

Suomi sai Neuvostoliitolta kutsun neuvotteluihin YYA-sopimuksesta 22. helmikuuta 1948. Nopeiden neuvottelujen jälkeen Suomen eduskunta ratifioi sopimuksen Neuvostoliiton kanssa ystävyydestä, yhteistyöstä ja avunannosta jo 28.4.1948. Neuvottelut kestivät vain kahden kuukauden ajan.

Keväällä 1948 Ruotsin Neuvostoliiton suurlähetystössä toiminut diplomaatti Rolf Sohlman teki Neuvostoliitolle selväksi, että jos Neuvostoliiton toimet Suomea kohtaan olisivat liian voimakkaita YYA-neuvotteluissa, puolueettomuusasema Ruotsissa harkittaisiin uudelleen. Toisin sanoen Ruotsi liittyisi perusteilla olevaan läntiseen puolustusliittoon ja luopuisi puolueettomuudesta. Ruotsin viesti Sohlmanin välittämänä Neuvostoliitolle oli vahvaa diplomaattista kieltä.

On uskottavaa, että Ruotsi olisi liittynyt Norjan ja Tanskan tapaan Natoon, mikäli Neuvostoliitto olisi vetänyt Suomen kanssa käytävissä YYA-neuvotteluissa niin tiukkaa linjaa, että Ruotsi olisi kokenut asemansa uhatuksi.

Edellä kuvattu lännessä muotoiltu ratkaisu oli järkevin mahdollinen Suomen turvallisuuden ja Suomen länsisuhteiden kannalta kylmän sodan aikana. Kiitos siitä kuuluu Yhdysvalloille, Iso-Britannialle ja Ruotsille.

Ruotsin liittyminen Natoon olisi merkinnyt Suomelle joutumista Neuvostoliiton täydelliseen sotilaalliseen hallintaan. Idän ja lännen välinen blokkiraja olisi muodostunut Tornionjokeen ja Suomi olisi menettänyt länsikaupan. Suomi olisi ollut täysin osa Neuvostoliiton hallitsemaa itäblokkia vastaavasti kuin Bulgaria, Itä-Saksa, Puola, Romania, Tšekkoslovakia, Unkari ja Albania.

Ruotsin asema ja Ruotsin harjoittama politiikka olivat tiedossa tuolloin myös Neuvostoliitossa, mutta Suomessa ei ehkä niinkään, – jos ollenkaan. On todennäköistä, että tätä asetelmaa ei ymmärretty Suomessa, koska sitä ei käytetty ollenkaan maan eduksi ratkottaessa vaikeita asioita Neuvostoliiton kanssa. Myöntyväisyys Neuvostoliittoa kohtaan oli liiallista turvaamaan maan omia etuja.

                                                                                           ****

Suomi liittyi Pohjoismaiden neuvostoon vuonna 1955, kun muut neljä pohjoismaata perustivat järjestön vuonna 1952.

Suomi liittyi Euroopan neuvostoon vuonna 1989 Neuvostoliiton ollessa jo luhistumassa, kun Ruotsi on ollut järjestön perustajajäsen jo vuodesta 1949.

Suomesta tuli Eftan liitännäisjäsen vuonna 1961 ja täysjäsen vasta vuonna 1986, kun taas Ruotsi on ollut järjestön perustajajäsen jo vuodesta 1960.

Suomi liittyi OECD:hen vuonna 1969, kun vastaavasti Ruotsi on ollut järjestön perustajajäsen jo vuodesta 1961.

EEC:n vapaakauppasopimus vuonna 1973 on ainoa sopimus, jonka Suomi ja Ruotsi solmivat samanaikaisesti. On kuitenkin muistettava, että Ruotsi teki päätöksen jo vuonna 1961 hakea assosiaatiota (”en lösare anknytning än medlemskap”) EEC:hen, ja uuden hakemuksen Ruotsi teki vuonna 1967. Ruotsi oli tässäkin asiassa Suomea paljon edellä, vaikka lopulta EEC:n vapaakauppasopimukset astuivatkin voiman sananaikaisesti vuoden 1974 alussa.

Suomi ei vetänyt EEC-asiaakaan Neuvostoliiton kanssa tiukalle ja oli valmis jatkamaan Kekkosen presidenttikautta poikkeuslailla vuoteen 1978 saakka. Demokratian toimivuuden kannalta kylmän sodan aika oli Suomelle todella synkkää.

Ruotsi ensin, Suomi sitten -periaate jatkui myös Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen: Ruotsi jätti EY-jäsenhakemuksen heinäkuussa 1991, kun Suomi jätti EY-jäsenhakemuksen maaliskuussa 1992. Länsi-integraatiossa toisen maailmansodan jälkeen Ruotsi on ollut majakka ja Suomi perävaunu. Tuo oli myös länsivaltojen ja ennen kaikkea Ruotsin harjoittaman Suomi-politiikan pohjimmainen ideologia kylmän sodan aikana: pitää Suomi taloudellisesti mukana lännessä Ruotsin avulla.

Neuvostoliiton johto ymmärsi kyllä kuvion ja tiesi myös sen, että länsi edelleen ymmärsi Suomen kuuluvan Neuvostoliiton sotilaalliseen etupiiriin YYA-sopimuksen kautta. Länsikään ei halunnut muodostaa Suomella sotilaallista painetta Neuvostoliitolle. Euroopan ja myös Skandinavian turvallisuustilanne oli näillä järjestelyillä status quo myös Suomen osalta.

Neuvostoliitossa ymmärrettiin jo 1950- ja 1960-luvuilla taloudellisen länsi-integraation merkitys maan luisumiselle myös sotilaallisesti länteen. Asia käy ilmi tuoreesta kustannusyhtiö Docendon kirjasta otsikolla ”Varjo Suomen yllä – Stalinin salaiset kansiot”. Nykyään Venäjä näkee, että EU-jäsenyydestä seuraa Venäjän läntisillä raja-alueilla myös maan liittyminen Natoon. Esimerkiksi Ukrainan kohdalla Venäjä on vastustanut maan lähentymis- ja vapaakauppasopimuksia EU:n kanssa kuin myös maan EU-jäsenyyttä.

Nyt jälkeen päin on helppo sanoa, että Suomi oli kylmän sodan aikaan liian Neuvostoliittoa pelkäävä, jota osaltaan ilmentää, ettei Suomi ollut sisäistänyt Pohjolan turvallisuuskuviota. Neuvostoliitto oli kyennyt saamaan Suomeen itsellensä mieluisan ja Neuvostoliiton etuja ajavan ulkopoliittisen johdon ja laajan poliitikkokaartin koko kylmän sodan ajaksi.

Suomi olisi voinut saada itsellensä enemmän ja helpommin etuja sen uhan tiedostaen, että Ruotsi voi liittyä Natoon, jos Suomelle käy huonosti ja jos Suomen taloudellisia länsi-intressejä Neuvostoliitto ei kunnioita riittävästi.

                                                                                           ****

”Jotta me pääsisimme tuosta taakasta, jota tämä suomettumiskeskustelu aiheutti ja johon palataan kansainvälisissä keskusteluissa aina silloin tällöin, niin on loogista, että Suomi tulee mukaan kaikkiin niihin järjestöihin, joissa demokraattiset, läntiset valtiot ovat mukana. Tämä merkitsee minusta myös sitä, että olemme Natossa mukana ja EU:ssa ihan täysin rinnoin.", totesi presidentti ja rauhannobelisti Martti Ahtisaari jo vuonna 2003 Yleisradion TV1:n Lauantaiseurassa 13.12.2003 (MTV3 13.12.2003).

Tuon jälkeen Ahtisaari on todennut useaan kertaan ”Suomen tulee olla mukana kaikissa niissä järjestöissä, joissa demokraattiset, läntiset valtiot ovat mukana” eikä hän ole sulkenut pois Suomen Nato-jäsenyyttä kertaakaan.

Nyt lähes kaikki itäisen Euroopan valtiot ovat Naton jäsenmaita Venäjän vastaiseen rajaan saakka. Jo myös kolme vanhaa neuvostotasavaltaa on Naton jäsenmaita. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Natoon on liittynyt 13 Euroopan maata.

Kuinka tässä näin pääsi käymään? Miksi Suomi jäi jälkeen muusta Euroopasta eikä liittynyt Natoon ajallaan?

Miksi Suomi on halunnut ja haluaa edelleen itsensä olevan pois siitä päätöksentekijäjoukosta, jotka päättävät Euroopan turvallisuudesta 29 läntisen yhteisön Nato-maan kesken?

Oltiinpa edelleen Suomessa mikä mieltä hyvänsä, Nato on kuitenkin läntisen puolustusyhteistyön korkeimpana sopimusjärjestelynä keskeisin turva sille, ettei Venäjä tule enää liitämään näitä kertaalleen menettämiänsä alueita takaisin itseensä missään olosuhteissa niin kauan kuin länsi on ylipäätään olemassa. On muistettava, että myös Suomi on aikanaan kuulunut Venäjään ja että myös Suomi on Venäjän menettämä alue.

                                                                                           ****

Kun tarkastellaan jälkiviisautena kylmän sodan aikaista historiaa, olisiko Suomelle ollut parempi kuulua YYA-sopimuksen sijaan sosialistisena valtiona kaikkein keskeisimpään itäblokkiin Varsovan liiton ja SEV:n jäsenyyden kautta?

Olisiko itäblokkijäsenyyden seurauksena Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Suomi ollut eturintamassa liittymässä Euroopan unioniin ja Natoon jo vuonna 1999?

On muistettava, että Suomi liittyi kuitenkin vain 4 vuotta aikaisemmin EU:hun vuonna 1995, kun ensimmäiset vanhat Varsovan liiton jäsenmaat liittyivät Natoon vuonna 1999.

Itäblokkiin kuuluminen sosialistisena valtiona olisi tiennyt ankeita aikoja meille kaikille suomalaisille vuodesta 1945 vuoteen 1991. Jos Suomi olisi kuulunut Varsovan liittoon, Ruotsi olisi ollut Norjan ja Tanskan tapaan Naton perustajajäsenmaa vuodesta 1949. Tuossa tapauksessa sekä Suomi että Ruotsi olisivat nyt Natossa, ja keskeisin turvallisuushuoliasia olisi jo ratkaistu Itämeren ympäristössä pysyvästi, kun Suomella ja Ruotsilla ei olisi enää tarvetta hakea uusia turvallisuusjärjestelyjä.

Huolimatta YYA-sopimuksesta ja sen kautta sotilaallisesta kuulumisesta Neuvostoliiton sotilaalliseen alaisuuteen, Suomi pystyi taloudellisesti vaurastumaan kylmän sodan vuosina kohtuullisen hyvin, muttei kuitenkaan vapaampien ja vakaampien länsimaiden tahtiin.

Neljän vuosikymmenen aikana vuoden 1948 YYA-sopimuksesta vuoden 1991 Neuvostoliiton hajoamiseen saakka Neuvostoliitto kykeni luomaan sen omien etujensa mukaisen ilmapiirin Suomeen, joka kantaa täällä edelleen. Tuosta johtuen Suomessa Nato-jäsenyyden kannatus on alhaisempaa kuin Ruotsissa ja muissa niissä itäisen Euroopan maissa, jotka eivät kuulu vielä Natoon.

”Varjo Suomen yllä – Stalinin salaiset kansiot” -kirja kertoo hyvin, kuinka taitavasti Neuvostoliitto kykeni tätä itsellensä suotuisaa ilmapiiriä Suomessa luomaan ja ylläpitämään suomalaispoliitikkojen voimin ilman, että Suomeen syntyi suurempaa Neuvostoliitolle vihamielistä kansalaismielipidettä. Oleellista oli juuri, että Neuvostoliitto kykeni saamaan kylmän sodan aikaiset suomalaispoliitikot laaja-alaisesti puolelleen.

Neuvostoliitto kykeni luomaan Suomeen vahvan Yhdysvallat- ja Nato-vastaisen ilmapiirin, joka ei edelleen hellitä edes osassa poliitikkoja ja kansaa yli 22 EU-jäsenyysvuoden jälkeen.

Suomessa ei pitäisi kuitenkaan unohtaa muutamaa perusasiaa kylmän sodan ajalta. Ensinnäkin Suomen ei pitäisi vetää niitä virheellisiä johtopäätöksiä kylmän sodan ajastaan ja omasta turvallisuudestaan, mitä se nyt on halukas tekemään Venäjän paineen kasvaessa. Toiseksi Suomen on hyvä muistaa, että Suomen asemaa eivät päättäneet Suomi ja Neuvostoliitto yhdessä, vaan vahvoja päättäjiä olivat ennen kaikkea Yhdysvallat ja Ruotsi ilman näkyvää roolia.

Mielenkiintoinen kysymyksenasettelu on, mikähän olisi tilanne Euroopassa nyt, jos Neuvostoliitto olisi harjoittanut itäblokin maissa samaa politiikkaa, mitä se harjoitti Suomessa. Tuskinpa Nato ja EU olisivat laajentuneet sillä vauhdilla, millä ne nyt ovat laajentuneet Neuvostoliiton hajottua.

Mielipiteeni on, että Suomen pitäisi kyetä irrottautumaan kaikesta kylmän sodan ajan perinteestä ja liittyä niiden Euroopan maiden joukkoon, jotka ovat jo liittyneet Natoon Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Suomelle tämä on vaikeaa imagosyistä, koska meille olisi vaikeaa myöntää itäisen Euroopan edistyksellisyys liittoutumisasiassa ja koska Suomi virheellisesti kokee, että Suomi olisi samaa syvintä läntistä yhteisöä kylmän sodan ajan perusteella kuin vanhat Länsi-Euroopan maat.

Niiden henkilöiden tulisi muistaa, jotka kokiessaan Venäjän uhkaa ja etsiessään siihen ratkaisua puolueettomuudesta, ettei Suomi ole koskaan tosiasiallisesti ollut puolueeton. Suomella on ollut puolueettomuuskäsitteen romuttava YYA-sopimus Neuvostoliiton kanssa.

Suomella ei ole koskaan ollut asemaa, jonka olisi määritellyt vain Suomi itse Suomen itsensä ilmoittamana. Puolueettomuus vaatisi todella vahvoja omia asevoimia ja riippumattomuutta muiden aseellisesta tuesta kaikissa tilanteissa. Maan tulisi tulla toimeen omillaan ja sitä Suomi ei kykene tekemään. Viisimiljoonaisella kansalla ei yksinkertaisesti riitä siihen pelimerkit, on pakko harjoittaa vähintään sotilaallista yhteistyötä muiden maiden kanssa.

Lähihistoriassa Venäjä on romahtanut kaksi kertaa. Vuoden 1917 romahduksen seurauksena Suomi itsenäistyi, vuoden 1991 romahduksen seurauksena Suomi liittyi Euroopan yhteisöön.

Toivottavasti kukaan ei ajattele, että Venäjän pitäisi romahtaa kolmannen kerran, jotta Suomi voisi liittyä Natoon.