Suomen ilmapuolustus – miten kykenemme pitämään aina ilmatilan hallinnassamme?

”Asiantuntijat huolissaan Suomen kyvystä torjua Venäjän pelättyjä Iskander-ohjuksia: ’Meillä ei ole välinettä’” oli uutisotsikko Ilta-Sanomissa 17.11.2017 (IS 17.11.2017). Jutussa turvallisuusanalyytikko Juha Pyykösen mukaan Suomesta puuttuu Ruotsin hankkima ohjustentorjuntakyky. Kyseessä on Suomen kannalta ongelma, johon on löydettävä ratkaisu.

”On se siinä mielessä vakavaa, että meillä ei ole Iskander-ohjuksia vastaan välinettä. En tiedä, korjaantuuko se lähitulevaisuudessa.”, Pyykönen kysyi osoittaen kysymyksen Suomen puolustushallinnolle, siis puolustusministeriölle ja puolustusvoimille.

Prikaatinkenraali evp. Juha Pyykönen tietää, mistä puhuu. Pyykönen on toiminut nyt taakse jäänellä sotilasurallaan Porin prikaatin komentajana vuosina 2011-2014 sekä Maanpuolustuskorkeakoulun Strategian laitoksen johtajana ja esikuntaupseerina Naton kansainvälisessä esikunnassa. Hän on johtanut myös Euroopan turvallisuus- ja puolustuskorkeakoulua. Pyykönen on kovan luokan sotilasasiantuntija.

Samaa Suomen ohjustentorjuntakyvykkyysasiaa käsitteli myös Ylen toimittaja Timo Keränen 23.11.2017 julkaistussa jutussa otsikolla ”Siviilin analyysi: Voisiko tulevasta hävittäjäkaupasta säästää miljardin puolustuksesta tinkimättä?” (Yle 23.11.2017).

Toimittaja Keränen esittää aiheellisen kysymyksen:

”Suomi valmistelee vuosisadan asekauppaa. Tarkoituksena on korvata nykyiset, vanhoiksi käyvät Hornet-hävittäjät. Kaupan arvo on seitsemän ja kymmenen miljardin euron välillä. Lisäksi tulee jopa kaksin verroin käyttökustannuksia.

Samaan aikaan Suomella ei ole yhtään pitkän kantaman ilmatorjuntaohjusta, vaikka ne ovat pelottavan tarkkoja torjumaan vihollisen koneita ja ohjuksia. Suomen nykyinen Nasams-järjestelmä on hädin tuskin keskipitkän matkan torjuntaan sopiva.”

                                                                                          ****

Onko myös Suomen syytä hankkia pitkän kantaman torjuntaohjusjärjestelmillä ilmapuolustusturvaa venäläisohjuksien varalta?

Keskustelu ryöpsähti, kun Ruotsi oli tehnyt päätöksen hankkia uudeksi ilmatorjuntajärjestelmäkseen yhdysvaltalaisen Raytheonin Patriot-järjestelmän (SVT 7.11.2017).

Muu Eurooppa Suomea lukuun ottamatta on jo havahtunut Venäjän muodostamaan ohjusuhkaan. Havahtuminen tapahtui pian vuoden 2014 Krimin ja Ukrainan tapahtumien jälkeen. Ruotsi on nyt ollut viimeinen havahtuja.

Venäläisiin lyhyen matkan ballistisiin Iskander-M-ohjuksiin ja Kalibr-risteilyohjuksiin sekä myös muihin ohjuksiin pureutuvaksi pitkän kantaman ohjuspuolustusjärjestelmäksi on Euroopassa valikoitumassa yhdysvaltalainen Patriot-ilmatorjuntaohjusjärjestelmä. Patriot-järjestelmät ovat saamassa pikkuhiljaa riittävää kattavuutta itäisessä Euroopassa. Ruotsin ja Romanian lisäksi järjestelmä on tulossa Puolaan ja on jo Saksassa. Ruotsin myötä Patriot-maat alkavat jo muodostaa vyöhykettä Mustalta mereltä Barentsinmerelle (kuva 3). Euroopan ohjuspuolustusjärjestelmä on muotoutumassa kaikilla tasoilla itäisen Euroopan turvaksi.

Baltian maat on anelleet venäläisohjuksiin pureutuvia ilmatorjuntaohjusjärjestelmiä Natolta, joten Baltiassakin tiedetään niiden tarve ja hyödyllisyys. Natossa todennäköisesti päädytään järjestelyyn, jossa kriisin uhatessa Baltiaan siirretään järjestelmiä Keski-Euroopasta vastaavasti kuin Saksasta, Hollannista ja Yhdysvaltojen Eurooppa-tukikohdista siirrettiin Turkkiin Syyrian sodan alkuvaiheessa 2013 (The Guardian 21.11.2012).

Suomi on nyt jäämässä näistä eturintamamaiden ilmatorjuntaohjusjärjestelmäkuvioista sivuun. Eduskunnasta kesäkuussa 2016 ulos tullut 2020-luvun puoliväliin yltävä puolustusselonteko (Valtioneuvoston puolustusselonteko 2017) ei käsittele ohjuspuolustusasiaa jostakin syystä ollenkaan, vaikka ilmatorjuntakalustoa poistuu merkittävästi käytöstä 2020-luvun puolivälissä. Uuden kalustohankinnan valmistelut olisi hyvä aloittaa viimeistään 2020-luvun alussa.

Suomessa ei ole syntynyt minkäänlaista keskustelua pitkän kantaman ilmatorjuntaohjusjärjestelmäasiasta puolustushallinnon sisällä eikä myöskään poliitikkojen keskuudessa. Asia on suomalaisille puolustuspäättäjille pyhä ja pyhäksi asian heille tekee Venäjä.

                                                                                         ****

Venäjän ohjusuhka kaikille sen länsirajan tuntumassa oleville länsimaille on todellinen. Venäjä on luonut länsirajalleen Mustaltamereltä Barentsinmerelle vahvan sekä hyökkäykseen että puolustukseen kykenevän ohjusjärjestelmien verkoston (kuvat 1 ja 2). Näillä järjestelmillä Venäjä osaltaan pyrkii ottamaan mahdollisessa sotilaallisessa kriisissä naapurimaiden ilmatilaa hallintaansa. 

Suomen pinta-alasta lähes puolet on Venäjän ohjuspeiton alla. Suomen sotilaalliset kohteet ovat venäläisohjusten tavoitettavissa lyhimmillään muutamissa minuuteissa ja pisimmilläänkin todella reilusti alle kymmenessä minuutissa. Karjalankannaksen Vaskelassa olevasta tukikohdasta (1544-й ЗРП-rykmentin sivutukikohta Vaskelassa) pääkaupunkiseudun Iskander-ohjukset tavoittavat noin viidessä minuutissa.

Lyhyt reagointiaika mahdolliselle ohjushyökkäykselle on Suomelle hyvin haasteellista kuten kaikille muillekin Venäjän länsirajaan liittyville etulinjan länsimaille. Alueensa hallinnassa Suomi ei voi tukeutua vain hävittäjien JASSM-risteilyohjuksiin päämääränä tuhota venäläisohjusten laukaisualustat.

Suomen kuuluminen Venäjän tukikohtien muodostamaan ohjuspeittoalueeseen 24/7-periaatteella vaikuttaa myös Suomen hävittäjähankintaan.

Suomen oleminen Venäjän vahvan ohjuspeiton alla merkitsee sitä, että hankittavien hävittäjien häiveominaisuudet pitää olla parhaat, mitä länsimaista on saatavissa. Hävittäjien häiveominaisuusien suhteen Suomen ei ole syytä tinkiä. Suomalaishävittäjien on kyettävä toimimaan esimerkkisi venäläisten S-300- ja S-400-ilmatorjuntaohjuksien seassa.

Ohjusuhkaa torjuttaessa tärkeintä on siis ilmatilan hallinta. Maa, joka ei hallitse ilmatilaansa, ei hallitse yhtään mitään. Vaikka maalla olisi millainen maa-armeija ja millaiset miehistöreservit hyvänsä, jos maa ei hallitse ilmatilaansa, maa ei hallitse yhtään mitään. Ilmantilan hallinnan tärkeyden me olemme nähneet viimeksi Syyriassa, jossa ilmatilan hallintaa ei ollut niin Isisillä kuin ei myöskään Syyrian hallitusta vastustavilla kapinallisilla. Venäjä on saattanut Al-Assadin hallinnon voitolle juuri ilmatilan kautta tapahtuvilla sotatoimilla.

Suomi pitää yllä suuria miehistöreservejä – nyt peräti 280 000 sotilasta -, mutta tuolla joukolla Suomi ei tee yhtään mitään, jos Suomi ei hallitse ilmatilaansa. Ilmatilaa hallitsevan on kohtuullisen helppo tuhota vihollismaavoimia ilmasta käsin, ja siitä on niin paljon esimerkkejä: Yhdysvaltain ilmaiskut Irakiin 2003 tai Naton ilmaiskut Serbiaan vuonna 1999.

Onko Suomella sellainen puolustus tällä hetkellä, että se kykenee hallitsemaan ilmatilaansa kaikissa olosuhteissa? Mielestäni ei ole.

                                                                                         ****

Mikä Suomen ilmatilan hallinnassa on sitten kriittistä, kun Suomi sijaitsee Venäjän länsirajan takaisessa eturintamassa ja Venäjän ohjuspeiton alla? Riittääkö Suomelle uudet hävittäjät vai tarvitsemmeko lisäksi uusia pitkän kantaman ilmatorjuntaohjuksia muun Euroopan tapaan?

Lyhyt, vain minuuttien reagointiaika mahdolliselle ohjushyökkäykselle on Suomelle hyvin haasteellista kuten kaikille muillekin Venäjän länsirajaan liittyville etulinjan länsimaille. Alueensa hallinnassa Suomi ei voi tukeutua vain hävittäjien risteilyohjuksiin päämääränä tuhota venäläisohjusten laukaisualustat.

Venäjä pyrkii aina kaikessa sotilaallisessa toiminnassa yllätykseen niin, ettei vastavoima olisi Venäjän toimiin varautunut. Jos Itämeren tilanne kiristyisi ja Venäjän olisi tehnyt poliittisen päätöksen sotilasintervention suorittamisesta, Venäjän sotilasjohto ei tosiaankaan alkaisi koota näkyvästi panssariarmeijaa länsirajalleen hyökätäkseen maata pitkin Suomeen tai Baltiaan. Tuollaista typeryyttä ei yksikään Venäjän ammattisotilas edes harkitse.

Sen sijan Ukrainan kohdalla Venäjä voisi tehdä suoraan maahyökkäyksen Ukrainaan, koska Ukrainan maa-voimilla ei ole erityistä suorituskykyä. Venäjä onkin jo muutaman vuoden ajan koonnut paljon maavoimaa Ukrainan itärajalle.

Venäjän ennakoivan ohjuksilla tapahtuvan ensi-iskun uhka edellyttää Suomelta lyhimmillään vain minuuttien reagointikykyä, mikä ei onnistu vain hävittäjillä. Tuollainen ohjushyökkäyksenä tapahtuva Venäjän ennakkotoimi – siis ensi-isku – olisi varmasti lamaannuttava Suomelle, jos siihen ei olla varauduttu.

Ohjuksilla voidaan siis tehdä yllättävä ensi-isku, kuten Yhdysvallat teki Syyrian hallituksen hallussa olevalle Shayratin sotilaslentokentälle Tomahawk-ohjuksilla 7.4.2017. Sotilaslentokentän ilmatorjunta 59 Tomahawk-risteilyohjukselle ei ollut al-Assadilla kunnossa. Yhdysvaltain ohjusisku yllätti jopa Venäjän (The New York Times 6.4.2017).

Mahdollisen sotilaallisen kriisin uhatessa Itämerellä myös Suomi joutuu muiden läntisten eturintamamaiden tapaan varautumaan sellaiseen uhkakuvaan, että Venäjä pyrkisi ennakkotoimena eliminoimaan Suomesta kriittisiä strategisia sotilaskohteita, kuten esimerkiksi tietoliikenneinfrastruktuuria, lennonjohtoa, tutka-asemia ja myös itse hävittäjäkalustoa.

Kriittinen tehtävä Suomelle olisi suojata hävittäjien käyttämät lentotukikohdat sekä kiito- ja rullaustiet ohjusiskuilta. Jos hävittäjät eivät pääsisi ilmaan ohjusiskun jälkeen hetimmiten, olisi ilmatila käytännössä menetetty. Jos Venäjä kykenisi pitämään suomalaishävittäjät maassa vaikkapa vain tunnin, se ottaisi ilmatilan helposti haltuunsa ja jatkaisi strategisten sotilaskohteiden tuhoamista omilla ilmavoimillaan.

On eri asia yrittää torjua jopa kaksi kilometriä sekunnissa liikkuvia Iskander-ohjuksia hävittäjillä kuin ilmatorjuntaohjusjärjestelmillä. Ohjus kulkee sadan kilometrin matkan noin minuutissa. Hävittäjien saaminen maasta taivaalle torjuntatehtävävalmiuteen ei käy ihan minuutissa. Lisäksi Suomella hävittäjäkalusto on pääosiltaan kallioluolissa, pinnalla on rauhanoloissa yleensä vain päivystys (US-blogi 15.1.2017).

Kun maailmalla ja itäisessä Euroopassa rakennetaan ohjuspuolustusta venäläisohjuksia vastaan, ei itäisen Euroopan Nato-maiden ja Ruotsin logiikka tyhmyyttään perustu pitkän kantaman ohjuspuolustusjärjestelmiin. Jos hävittäjillä tai lyhyen kantaman tai keskipitkän kantaman torjuntaohjuksilla saataisiin riittävä puolustuskyky ilmatilan hallinnan varmistamiseksi, ei turvallisuuden takaamiseksi rakennettaisi kalliita pitkän kantaman järjestelmiä.

Yllättävän ensi-isku-uhan vuoksi Suomella tulee olla kyvykkyys tuhota myös jo laukaistut ohjukset, mikä edellyttää pitkän kantaman ilmatorjuntaohjusjärjestelmän hankintaa vastaavasti kuin mitä muut etulinjan länsivaltiot itäisessä Euroopassa ovat jo tehneet tai ovat tekemässä. Tämä koskee siis niitä maita, joiden alueita on Venäjän ohjustukikohtien muodostaman ohjuspeiton alla kuvan 1 mukaisesti 24 tuntia vuorokaudessa.