Nykysodat ovat ohjussotia, joihin Suomi on varautunut heikonlaisesti

Russia vows to shoot down any and all missiles fired at Syria. Get ready Russia, because they will be coming, nice and new and ‘smart!’”.

Vapaasti suomennettuna: “Venäjä lupaa ampua alas kaikki Syyriaan laukaistut ohjukset. Valmistaudu Venäjä, koska ne tulevat, mukavat ja uudet ja ’älykkäät!’" (Twitter 11.4.2018).

Noin Yhdysvaltain presidentti Donald Trump ennakoi Venäjälle Yhdysvaltain tulevaa ohjusiskua 11.4.2018. Trumpin ennakoima ohjusisku tapahtui aamuyöllä 14.4.2018 Syyrian aikaa. Yhdysvaltain, Iso-Britannian ja Ranskan asevoimat laukaisivat kolmeen syyrialaiseen kohteeseen 105 risteilyohjusta, jotka olivat noita ”älykkäitä”. Kaukaisimmat ohjukset laukaistiin reilusti yli tuhannen kilometrin päästä Persianlahdelta. Iskussa ei syntynyt henkilömenetyksiä, mutta iskukohteet tuhoutuivat täysin.

Nykyiset sodat ovat ohjussotia, jossa ohjukset voivat tulla kaukaa ja yllättäen ilman mitään ennakkovaroitusta.

Ohjushyökkäyksin tehtäviä ohjussotia sodat ovat etenkin silloin, kun vastakkain on kaksi sotilaallisesti kehittynyttä voimaa, kuten esimerkiksi Venäjä ja länsivallat.

Nykyaikana niin Venäjä kuin länsivallat pyrkivät välttämään sellaisia sotatapahtumia, joissa asetettaisiin sotilaiden turvallisuus ja henki alttiiksi. Ihmisuhreja omissa riveissä pyritään välttämään viimeiseen asti. Sotilaiden viemistä hyökkäyskohteeseen pyritään välttämään.

Itä-Ukrainan sota ja Syyrian sota eivät ole olleet ohjussotia. Miksi eivät?

Nuo sodat ovat olleet sotia, joissa on vallattu myös alueita. Valloitussotia siis, joissa valloitukselle on asetettu jokin päämäärä. Yhteistä molemmissa sodissa on ollut, että Venäjä on pyrkinyt ulkoistamaan sotilaiden turvallisuutta ja henkeä uhkaavat sotatoimet välikäsille, jotka ovat toimineet Venäjän asevoimien ulkopuolella.

Itä-Ukrainassa Venäjän on luonut venäjämielisten kapinallisten avulla jäätyneen konfliktin niin, että Venäjän asettamat päämäärät sotatoimille on täytetty. Käymällä jatkuvaa asemasotaa Venäjä ei anna Ukrainalle mahdollisuutta lähentyä EU:ta ja Natoa.

Välikäsinä sotatoimissaan Venäjä on käyttänyt myös sotilasyrityksiä, joiden palkkalistoilla on paljon Venäjän armeijasta eläköityneitä sotilaita. Tunnetuin tällainen Venäjän välikätenä käyttämä sotilasyritys on Wagner-ryhmä (Группа Вагнера tai ЧВК Вагнера). Syyriassa al-Assadin hallinon sotavoimat ovat myös Venäjän välikäsi ylläpitämään valtiota Venäjän hallinnassa.

Venäjän ja länsimaiden välille mahdollisesti syntyvässä sotilaallisessa konfliktissa ei kyse olisi valloitussodasta kuten kylmän sodan aikaan ensisijaisena vaihtoehtona pelättiin. Tuo kylmän sodan aikainen uhka ei enää ole ensisijainen. Toki jatkuva ja pitkittyvä konflikti voisi muuttua myös valloitussodaksi, muttei konflikti ei joka tapauksessa alkaisi millään panssariarmeijan vyörytyksellä.

On myös huomattava, että Venäjä on tehnyt Itä-Euroopassa alueiden miehitystyyppisiä haltuunottoja vain sellaisilla alueilla, joilla paikallisilla ihmisillä on mieltymyksiä Venäjää kohtaan ja Venäjän toimia kohtaan. Näin niin Krimin niemimaalla, Itä-Ukrainassa ja Kaukasiassa. Venäjä on pyrkinyt varmistamaan, että Venäjä ei valtaa alueita, joita se ei kykenisi myöhemmin hallitsemaan ilman suuria sotilaallisia ponnistuksia. Venäjä tarvitsee paikallisten asukkaiden tuen. Ukrainassa paikallisten asukkaiden tuki jäi pienelle alueelle eikä laajempi valloitus Novorossijaksi onnistunut.

Länsimaissa sellaisia alueita ei Venäjälle ole, joissa alueen asukkailla olisi laajaa mieltymystä Venäjää ja Venäjän miehitystä kohtaan. Ei edes Baltian maissa venäläisvähemmistön keskuudessa.

Venäjä voisi ottaa rajoitettuja pieniä ja helposti hallinnassa pidettäviä alueita ikään kuin panttivankina politiikan teon välineeksi, mutta laajoja resursseja sitovia ja sotavoimia kuluttavia miehityksiä länsimaissa Venäjänkään ei olisi järkeä tehdä. Asetetut tavoitteet olisivat saavutettavissa helpommin muilla keinoilla kuin miehityksellä.

Edellä lausuttu on Suomenkin syytä muistaa, kun se asettaa sotilaallisia uhkia tärkeysjärjestykseen ja tekee puolustusinvestointeja.

                                                                                           ****

”Perinteisen sodan mahdollisuus on palannut takaisin uhkavalikkoon.” puolustusministeri Jussi Niinistö totesi, kun Suomi oli päättänyt kasvattaa sodanajan joukkojen kokoa 20 prosentilla 280 000 sotilaaseen vuoden 2017 alkupuolella (Kaleva 16.2.2017).

Suomi on siis vastannut muuttuviin uhkiin kasvattamalla reservejään. Reservejä on kasvatettu kuitenkin vain paperilla ja näin Suomi huijaa itseään lahjakkaasti.

”Uusia uhkia on syntynyt, kuten kybersota, mutta Ukraina opettaa meille, että perinteinen voimankäyttö on edelleen mahdollista politiikan jatkeena.” Jussi Niinistö totesi jo vuonna 2014 (MTV3 2.3.2014).

Entinen puolustusvaliokunnan puheenjohtaja ja nykyinen puolustusministeri Niinistö tarkoitti perinteisellä sodalla sotaa, jossa Suomen maa-alueita pyrittäisiin ottamaan hallintaan vastaavasti kuin Itä-Ukrainassa. Niinistö tarkoitti siis valloitussotaa.

Toki Suomen pitää varautua myös valloitussotaan ja sellaiseen maahanhyökkäykseen, jossa vieraan vallan sotilaita voisi yrittää Suomen alueelle pääsyä, mutta se ei ole Suomen ensisijainen uhka enää. Meidän ei ehkä tulisi enää kohdistaa kaikkia sotilaallisia voimavaramme tuon uhkan torjuntaan. Tuo uhka ei kriittinen Suomen turvallisuuden kannalta. On paljon kriittisempiäkin uhkia.

Suomi tuskin enää tarvitsisi esimerkiksi Euroopan suurinta tykistövahvuutta eikä yhtä suurimmista panssarivaunuvahvuuksista, jollaiset meille on jostain syystä muodostuneet. Enkä se luo Puolustusvoimissa vielä joillekin turvallisuuden tunnetta laajaa panssaririvistöä katsoessa, mutta ei ainakaan minulle. Vähemmälläkin Venäjä tietää ja ymmärtää, ettei kannata päämääriin päästäkseen yrittää Suomen valloitusta maavoimilla.

Onko siis kalustohankinnat kohdistettu oikein, kun on ostettu sellaista rautaa rajalle, jossa ei ole Trumpin peräänkuuluttamaa ”älykkyyttä”. Tykistöä ja panssareita pitää olla, mutta ovatko hankinnat olleet ylimitoitettuja? On ostettu, kun halvalla on saatu.

Vastaavasti Puolustusvoimat on ilmoittanut, että oikea hävittäjämäärä Suomen kokoiselle maalle Suomen sijainnilla olisi yli 90 hävittäjää. Suomi on nyt ostamassa vain noin 60 hävittäjää. Onko hankinta alimitoitettu? Ei osteta, kun halvalla ei saada.

Suomessa pitää ymmärtää puolustusministerimme mukaan lukien, että Venäjä tuskin kohdistaisi ensisijaisesti samanlaisia alueita valloittavia sotilastoimia länsimaata kohtaan kuin sellaista vanhaa neuvostotasavaltaa kohtaan, jossa on Venäjään myötäisesti suhtautuvia ihmisryhmiä. Suomen ei pidä ottaa yks yhteen mallia Georgian eikä Itä-Ukrainan tai Syyrian tapahtumista, vaikka se olisi meille helpointa pitää yllä näennäistä korkeaa puolustuskykyä. Malli sopisi hyvin Suomen vanhaan aluepuolustukseen.

                                                                                           ****

Suomen nykyinen puolustusjärjestelmä ja maanpuolustuksen perusratkaisu on alueellinen puolustusjärjestelmä. Järjestelmän perusta on vihollistahon suorittaman maahantunkeutumisen torjunta vihollista kuluttaen alueen syvyyssuunnassa.

Suomen alueellisen puolustusjärjestelmän strategia on edelleen pitkälti Deterrence by denial -tyyppinen strategia. Strategian perusteet on luotu jo 1960-luvulla.

Alueellisen puolustuksen rakenteen muodostavat alueelliset joukot ja operatiiviset joukot. Operatiivisten joukkojen tehtävä on estää ja torjua myös maahan kohdistuva strateginen isku, siis esimerkiksi ohjushyökkäys. Operatiivisten joukkojen toinen keskeinen tehtävä on suojata reserviarmeijan liikekannallepano, joka on tunnetusti hidas prosessi.

Suomelle strategisen iskun uhkakuva on alkujaan 1980-luvun Ruotsista, josta se otettiin myös Suomen puolustusjärjestelmään. Ruotsalaiset käyttävät termiä strategiskt överfal. Itse asiassa jo 1950-luvulta lähtien Suomen uhkakuvana on ollut yllätyshyökkäys ja sittemmin kaappauksen omainen hyökkäys. Strategista iskua terminä on käytetty Suomessa 1990-luvun lopulta lähtien, ja 2000-luvulla se on uhkana nostettu laajamittaisen hyökkäyksen – siis valloitussodan – edelle.

Tällä vuosituhannella alueellista puolustusjärjestelmää on uusittu kahdesti vuonna 2008 ja vuosina 2014-15, mutta alueellisen puolustuksen pohjimmaista perustaa ei ole kuitenkaan muutettu eikä kyseenalaistettu. Ei välttämättä syytäkään, mutta kaikissa sotilaallisissa uhkakuvissa Suomen puolustuspolitiikan takaravoissa on ajatuksena laaja maahan kohdistuva valloitushyökkäys tai sitä vastaava strateginen isku, ei niinkään muunlainen strateginen isku, jossa maahan ei tunkeuduta sotilasvoimin.

Olen muutamassa aikaisemmassa kirjoituksessa kritisoinut Suomen alueellisen puolustuksen nykyisessä muodossa olevaa järjestelmää. Järjestelmä ei enää vastaa kaikkiin tämän ajan puolustushaasteisiin eikä riittäviä uudistuksia ole saatu aikaan. Nuo kirjoitukset ovat ja ”Miksi Suomen alueellinen puolustusjärjestelmä kaipaisi oikein uudistuksia?” (US-blogi 30.10.2016) ja ”Alueellinen puolustus – antaako se enää vastauksen puolustuksemme haasteisiin?” (US-blogi 15.10.2016).

En ole ollut noissa kirjoituksissa romuttamassa alueellista puolustusjärjestelmää, vaan olen vaatinut sen kehittämistä tämän päivän sotilaallisiin haasteisiin, joihin tällä hetkellä Suomi ei kykene enää vastaamaan.

Kyse on yllätyksellisistä ensivaiheen sotilaallisista toimista, joilla vihollistaho kykenee lamaannuttamaan Suomea muutaman tunnin kestävällä hyökkäyksellä. Kyse on Suomen sotilaallisten voimavarojen suuntaamisessa niihin uhkiin, jotka ovat ensisijaisia ja ensivaiheisia ja joiden varassa on maan turvallisuus lyhytaikaisen hyökkäyksen jälkeen. Kyse on lamaannuttamisesta.

                                                                                           ****

Alueellinen puolustus perustuu siihen, että hyökkääjä päästetään omalle maalle ja sotatoimet käydään omalla maalla, josta seuraa omaan maahan kohdistuva tuhonta. Tuo on alueellisen puolustusjärjestelmän suurin heikkous.

Kylmän sodan aikaan ja vielä pitkään sen jälkeenkin puolustusvoimat varautui pääasiallisesti torjumaan laajamittaista hyökkäystä Suomen alistamiseksi tilanteessa, jossa Euroopassa oleva konflikti oli eskaloitumassa pohjoisen Itämeren alueelle. Tuohon uhkakuvaan liittyi pitkä varautumisaika, jota enää ei ole. Tuo uhkakuva oli Suomelle pitkään ensisijainen kylmän sodan jälkeenkin, vaikka se oli jo vanhentunut. Suomessa puolustuksen uudistuminen on sangen hidasta.

Vaikka uhkakuvat muuttuvat, ei puolustusstrategia Suomessa muutu, jos Suomessa ei ole varaa uudistaa puolustustaan uuden strategian ja uusien uhkakuvien pohjalta. Puolustusta ei ikään kuin ratkaista lähtien muuttuvista uhkakuvista, jos uusien uhkakuvien torjuntaan ei ole varoja. Pysytään mieluummin vanhoissa uhkakuvissa ja torjutaan niitä. Kaikilla on hyvä olo.

Suomen ajattelema strateginen isku ei tosiasiallisesti eroa periaatteiltaan paljon laajamittaisen hyökkäyssodan muodosta kuin vain aikakäsitteen ja laajuuden osalta. Erona olisi, että Suomi tuskin saisi strategisesta iskusta ennakkovihiä vastaavasti kuin laajemmasta valloitussodasta.

”Alueellisen puolustuksen tavoitteena on estää maahantunkeutujan pääsy strategisesti tärkeille alueillemme ja olosuhteitamme hyväksi käyttäen hidastaa sekä kuluttaa hyökkääjän joukkoja ja muodostaa valitsemiimme ratkaisukohtiin meille tarpeellinen ylivoima hyökkäyksen torjumiseksi ja lyömiseksi.” lausui pääesikunnan päällikkö kenraaliluutnantti Ari Puheloinen niinkin myöhään kuin vuoden 2007 lopulla Suomen puolustusratkaisusta (Pääesikunta 5.11.2007). Kyse tuossa on Deterrence by denial -strategiasta.

Ari Puheloisen puhe oli vielä jollakin keinoin hyväksyttävä tuohon aikaan, mutta ei enää kymmenen vuotta myöhemmin.

Sotilaallisia uhkakuvia on muuttanut ja muuttaa etenkin aseteknologian nopea kehitys, jossa pienen maan on vaikea – melkeinpä mahdotonta – pysyä uskottavasti perässä. Suuri trendi aseteknologiassa on ollut, että ihmisen merkitys sotatoimissa koko ajan vähenee. Maahan ei enää vyöry suuria sotajoukkoja. Maahan vyöryy ohjuksia ja ilma-aluksia.

”Korkeassa valmiudessa ja tehokkailla ja ajanmukaisilla järjestelmillä varustetuilla, kaikkien puolustushaarojen joukkoja sisältävillä valmiusjoukoilla pyritään ensisijaisesti estämään tilanteen kiihtyminen aseelliseksi hyökkäykseksi Suomea kohtaan. Tilanteen niin vaatiessa valmiusjoukoilla kyetään torjumaan Suomea vastaan tehty ensi-isku. Laajaan reserviin perustuvalla ja tarkoituksenmukaisella materiaalilla varustetuilla alueellisilla joukoilla luodaan kyky vastata myös laajamittaisiin hyökkäyksiin.” totesi puolestaan Puolustusvoimien komentaja Jarmo Lindberg valtakunnallisen maanpuolustuskurssin avajaispuheessaan syksyllä 2016 (Puolustusvoimat 12.9.2016).

Suomen nyrkki nopeaan ensi-iskuun on siis valmiusjoukot, joiden tehtävä on estää aseellinen hyökkäys Suomeen ennalta. Tuon lausuman perusteella valmiusjoukot toimisivat Suomen rajojen ulkopuolella, mitä epäilen.

Lindberg kuitenkin totesi maanpuolustuskurssin avajaistilaisuudessa myös:

”Ennakkovaroitusajan lyheneminen edellyttää meiltä paremman tilannetietoisuuden lisäksi myös kykyä vastata nopeammin syntyvää uhkaa vastaan eli parempaa toimintavalmiutta. Olemme monin tavoin kehittämässä valmiuttamme. Kesällä voimaantulleet muutokset asevelvollisuuslakiin ovat yksi esimerkki valmiutemme kehittämisestä. Reserviläisiä voidaan nyt määrätä Tasavallan presidentin päätöksellä kertausharjoituksiin ilman kolmen kuukauden ennakkoilmoittamisaikaa Suomen turvallisuusympäristössä ilmenevän välttämättömän tarpeen sitä edellyttäessä.”

Valmiuden todellisessa kehittämisessä Lindbergin esimerkkinä esittämä reserviä koskeva kertausharjoitusmääräys on lähinnä silmänlumetta. Ei todellista vaikuttavuutta puolustuskyvylle nopean strategisen iskun tapauksessa.

Tuo Jarmo Lindbergin mainitsema yksi esimerkki valmiuden kehittämisestä taitaa olla melkeinpä ainoa ja sekin liittyy sellaiseen sotilaalliseen tilanteeseen, jolloin maahamme tunkeuduttaisiin sotilailla ja sotilasjohtoisesti. Sotatoimissa Suomeen siis tulisi aina vieraita sotilaita, jota yritettäisiin valmiusjoukoilla torjua.

Entäpä, jos sotilaita ei tulekaan valmiusjoukkojen torjuttavaksi?

Kykeneekö valmiusjoukot torjumaan Suomeen tehdyn ohjusiskun, joka olisi tyypiltään vaikkapa länsivaltojen 14.4.2018 Syyriaan tehdyn ohjusiskun tapainen? Epäilen, että valmiusjoukkomme eivät kykenisi.

Entäpä, jos Suomeen tehtäisiin sotilaallinen ensi-isku, jonka kesto olisi vain korkeintaan muutamia kymmeniä minuuttia, mutta jonka tuhovoima ja vaikutus olisi suurempi kuin periteisen sotilailla tehtävän strategisen iskun? Onko Suomella riittävä kyvykkyys torjua tuollaista lamaannuttavaa iskua?

Suomi on haasteellinen puolustettava. Haasteen luovat pitkä maaraja Venäjän kanssa ja harvaan asutetut seudut, joissa Suomella ei ole sotilaallista voimaa. Nämä alueet olisivat sinänsä helposti vallattavissa mitä pohjoisemmaksi mennään.

Suomen on toki rakennettava puolustuksensa myös torjumaan sotilailla tapahtuvaa maahanhyökkäystä vastaan, mutta se ei riitä alkuunkaan. Pelkästään tuolla puolustuksella Suomi ei ole sotilaallisesti riittävän turvallinen nykymaailmassa.

                                                                                           ****

Nykyisin sotatoimista on haastavaa saada ennakkovaroitusta.

“All warfare is based on deception. Hence, when we are able to attack, we must seem unable; when using our forces, we must appear inactive; when we are near, we must make the enemy believe we are far away; when far away, we must make him believe we are near.”

Vapaasti suomennettuna: ”Kaikki sodankäynti perustuu petokseen. Kun meillä on kyky hyökätä, meidät tulee nähdä kyvyttöminä hyökätä. Kun käytämme voimaamme, meidän tulee näyttäytyä voimaa käyttämättömäksi. Kun olemme lähellä, meidän on saatava vihollinen uskomaan, että olemme kaukana. Kun olemme kaukana, meidän on saatava vihollinen uskomaan, että olemme lähellä."

Nuo sanat ovat viisaita ja pätevät edelleen.

Nuo sanat lausui kiinalainen kenraali, strategi ja filosofi Sun Tzu (544-496 eKr.) teoksessaan Art of War (Sodankäynnin taito). Teos on edelleen lukemisen arvoinen kirja sotilasstrategiasta.  

Nyt kansainvälinen tilanne ei suinkaan ole vielä sellainen, että olisi erityistä syytä pelätä Venäjän interventiota länsimaata kohtaan, mutta elämme levottomia aikoja. Kaikkeen on syytä varautua. Tilanteet voivat muuttua hyvinkin nopeasti arvaamattomasta syystä niin, ettemme voi ollenkaan vaikuttaa muutokseen.

Venäjäkin on lukenut Sun Tzun ajatukset: jos haluat yllättää, älä näytä ennakkoon, että tulet yllättämään. Venäjä yllätti Krimin niemimaalla eikä länsi saanut tuosta yllätyksestä mitään ennakkomerkkiä.

Jos Venäjä päättäisi tehdä juuri tällä sekunnilla yllättäen jostakin kummallisesta syytä vastaavanlaisen ohjusiskun yli sadalla ballistisella lyhyen kantaman Iskander-ohjuksilla ja Kalibr- sekä Kh-sarjan risteilyohjuksilla maalta, mereltä ja ilmasta laukaistuna, kuinka Suomen valmiusjoukot kykenisivät torjumaan tuollaisen lamaannuttavan ensi-iskun?

Kuinka Suomi kykenisi torjumaan sen ensi-iskun valmiusjoukoillaan, johon Jarmo Lindbergin on viitannut maanpuolustuskurssin avajaispuheessaan syksyllä 2016? 

Onko Suomi varautunut myös sellaiseen uhkakuvaan, että Venäjä pyrkisi risteilyohjuksilla tuhoamaan vaikkapa Suomen 10-15 kriittisintä strategista kohdetta, minkä seurauksena Suomi menettäisi ilmatilansa hallinnan ja sen jälkeen Venäjä voisi jatkaa ”moukarointia” ilmatilasta käsin. Tunnissa voidaan menettää todellisesta puolustuskyvystä oleellinen. Siis sellainen, jolla olisi todellista merkitystä puolustuskyvylle jatkossa, kuten vaikkupa oman ilmatilan hallinta.

Kykenisikö Suomi torjumaan maata vastaan tehdyn ohjushyökkäyksen puolen tunnin ennakkovaroitusajalla tai edes päivän ennakkovaroitusajalla? Olisiko Suomen valmiusjoukoilla edes oikeat ohjustorjunta-aseet ohjusiskun torjumiseksi? Onko Suomella oikeaa toimintastrategiaa ohjusiskun torjuntaan?

Ranskan, Iso-Britannian ja Yhdysvaltain tekemä ohjusisku Syyriaan kesti alle tunnin. Noin 45 minuuttia. Tuossa lyhyessä ajassa toista sataa ohjusta kohdistettiin tällä kertaa vain kolmeen kohteeseen, mutta ne olisi voitu suunnata useampiinkin kohteisiin. Ohjukset laukaistiin lentokoneista ja merialuksista kaukaa maalikohteista. Ohjuksia olisi voitu laukaista paljon enemmänkin ja paljon kauempaakin. Ohjushyökkäyksessä kaksi tuntia olisi jo pitkä aika.

Sotaa käyvällä Syyrialla ei ollut kykyä torjua ohjushyökkäystä. Syyrian puolustuskyky oli puuteellinen eikä se hallinnut ilmatilaansa, jossa lentelivät vieraat risteilyohjukset. Risteilyohjukset ovat viheliäitä torjuttavia, mutta niitäkin voidaan torjua.

Läntisten suurvaltojen tapaan myös Venäjällä on kyky tehdä ohjushyökkäyksiä suurilla ohjusmäärillä. Venäjän ohjukset ovat lähellämme. Kyky ei ole siis vain läntisillä suurvalloilla.

Nykysodat ovat ohjussotia, joihin Suomi on varautunut heikonlaisesti. Tosiasiassa Suomi ei ole varautunut ohjussotiin ollenkaan.

Suomi on varautunut päävoimiltaan vain sellaisiin sotiin, joihin on ollut halpaa varautua, mutta jospa sellaisia sotia ei enää ole oikein ensivaiheessa olemassakaan?

Pääperiaatteena Suomi on varautunut puolustuksessaan aluepuolustussotaan ja siihen liittyvään sissitoimintaan maahan hyökkäyksen tiimoilta, joka oli relevanttia vielä 1960-luvulla ja vielä 1980-luvulla, muttei oikein enää. Toki tällaiseenkin pitää varautua, koska ensisijaisesti vain heikkouksiin isketään, mutta nykyaikana ei tehdä enää miehityksiä ja laajojen maa-alueiden haltuunottoja, vaan asetettuihin päämääriin pyritään muutoin vähemmän sotavoimaa kuluttavasti. Venäjä hallitsee tuon nykyajan jo varsin hyvin.

Puolustusvoimien olisi syytä valottaa kansalaisille hieman Suomen ohjustorjuntakykyä. Kykenisikö Suomi torjumaan Syyriaan tehdyn ohjushyökkäyksen kaltaisen hyökkäyksen?