Mykkäsen kiintiöpakolaisuus ei edelleenkään ratkaise EU:n turvapaikkaongelmaa

Kokoomuslainen sisäministeri Kai Mykkänen on esittänyt EU:ta piinaavan siirtolaiskriisiin ratkaisuksi kiintiöpakolaismäärän kasvattamista kymmenkertaiseksi. Mykkäsen mukaan ratkaisu olisi parempi kuin vastaanottokeskusten perustaminen EU:n rajojen ulkopuolelle (US-blogi 20.6.2018).

Kiintiöpakolainen on henkilö, jonka Yhdistyneiden kansankuntien pakolaisasiain valtuutettu UNHCR on määritellyt pakolaiseksi. Kiintiöpakolaismääritteen tärkein kriteeri on vuoden 1951 Geneven pakolaissopimus ja tuon sopimuksen vuoden 1967 laajennus. Suomi liittyi pakolaissopimukseen vuonna 1968 (77/1968). Kiintiöpakolaisuuden määrittelee siis UNHCR Yhdistyneiden kansankuntien alaisuudessa.

Sisäministeri Mykkänen olisi halukas sälyttämään pakolaisohjelmaa ja pakolaisten valintaa turvapaikkahakemusten pohjalta EU:n ulkopuolelle YK:n alaiselle virastolle.

Mykkäsen ajatukset kiintiöpakolaisten määrän kasvattamisesta eivät ole uusia Suomessa. Samaa ovat kannattaneet Mykkäsen edeltäjä kokoomuslainen sisäministeri Paula Risikko (Yle 13.4.2017) ja keskustalainen pääministeri Juha Sipilä (IL 19.5.2017). Hallituksen sisällä siniset ovat torjuneet Suomen kiintiöpakolaismäärän kasvattamista.

Sipilä on esittänyt myös kantanaan, että pakolaisongelmat tulisi ratkaista jo syntysijoilla ennaltaehkäisevästi. Syntysijoilla Sipilä tarkoittaa esimerkiksi Syyriaa, jossa on sodittu verisesti jo yli seitsemän vuotta.

En ole kuitenkaan kuullut Sipilän esittävän mitään konkreettista ratkaisua, millä esimerkiksi Syyrian sota tai Kongon viime vuosikymmeneltä peräisin oleva kriisi saataisiin ratkaistua niin, ettei ihmisillä olisi tarvetta paeta kotimaastaan.

Kongosta on paennut Sambiaan noin 33 000 ihmistä pitkään jatkuneiden väkivaltaisuuksien vuoksi. Suomen tämän vuoden pakolaiskiintiö on suuruudeltaan 750 pakolaista, jotka Suomi ottaa syyrialaisten ja kongolaisten joukosta ja jotka UNHCR on määritellyt pakolaiseksi.

Suomen pakolaispolitiikka on hieman tekopyhää eikä tosiasiallisesti poikkea paljonkaan Itä-Euroopan maista, jotka eivät suostu ottamaan yhtään pakolaista ja turvapaikanhakijaa. Suomen perinteistä pakolaispolitiikkaa on sekoittanut vain vuosi 2015, jolloin turvapaikanhakijoita oli yhteensä 32 476 henkilöä. Tuon jälkeen olemme palanneet lähemmäksi tavanomaisia 3 000-4 000 hakijan lukuja (Maahanmuuttovirasto 30.1.2018).

                                                                                              ****

UNHCR raportoi vuoden 2016 pakolaismääräksi 65,6 miljoonaa ihmistä. Tänä vuonna maailman pakolaismäärä on kasvanut jo 68,5 miljoonaan (UNHCR, Statistical Yearbooks). Pakolaislukumäärä on suurempi kuin koskaan.

Rikkaissa länsimaissa olisi kuitenkin hyvä muistaa, että köyhät maat kantavat suurimman vastuun maailman pakolaisista. Yli 70 prosenttia maailman pakolaisista on köyhissä kehitysmaissa, ei suinkaan rikkaissa länsimaissa. 

Pakolaiskysymykseen ei saa sotkea sitä siirtolaisuutta, joka tapahtuu vain paremman elintason toivossa.

Köyhä auttaa köyhää, rikas ei auta köyhää. Köyhä antaa vähästään, rikas ei paljostakaan. Nuo ovat ominaisia piirteitä ihmisluonteessa. Vanha sananlasku ei muutu, vaikka köyhä rikastuisi. Rikas ei auta köyhää. Rikastuva köyhä ei enää muista vanhaa asemaansa.

Rikkaan Euroopan olisi syytä muistaa myös ne tapahtumat ja se ajankohta, jolloin Geneven pakolaissopimus neuvoteltiin ja saatiin valmiiksi päivämäärällä 28.7.1951. Tähän päivään verrattaessa on pienoista ironiaa, että juuri Tanska oli sen ensimmäinen sopimuksen allekirjoittaja päivämäärällä 28.7.1951. 

Nyt Tanska on ensimmäisenä esittänyt pääministeri Lars Løkke Rasmussenin suulla kokoamisleirien tai säilytyskeskuksen perustamista EU:n ulkopuolelle kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneille ja lähtömaihinsa palauttamista odottaville. Tanska oli ensimmäisessä joukossa pystyttämässä rajavalvontaa EU-maiden sisärajoille.

Tanskan jälkeen vuosina 1951-52 Geneven pakolaissopimuksen 18 allekirjoittajasta 13 allekirjoittajaa oli Euroopan maita: Belgia, Ranska, Itävalta, Länsi-Saksa, Kreikka, Italia, Liechtenstein, Luxemburg, Hollanti, Norja, Ruotsi, Sveitsi ja Iso-Britannia (UN, Treaty Collection).

Näille pakolaisongelman kourissa olleille Euroopan maille oli yhteistä toisen maailmansodan runtelema talous. Ruotsia ja Sveitsiä lukuun ottamatta maat olivat sodan raunioittamia ja Eurooppaa vaivasivat sisäiset pakolaisvirrat. Ruotsia ja Sveitsiä lukuun ottamatta maat olivat samassa taloudellisessa tilanteessa. Eurooppalainen köyhä siis auttoi eurooppalaista köyhää Geneven pakolaissopimuksessa.

Yhdysvallat rikkaana valtiona peläten hallitsematonta pakolaistulvaa Euroopasta ei lähtenyt mukaan Geneven pakolaissopimukseen. Sodan jälkeen runsasta muuttoa Yhdysvaltoihin Euroopasta toki oli.

Vaikka Yhdysvallat ei liittynyt 1950-luvun alussa Geneven pakolaissopimukseen, Yhdysvallat kantoi vastuunsa Euroopalle myös pakolaiskysymyksessä. Vaikka Marshall-avussa ei ollut kyse Euroopan pakolaisongelmasta, jälleenrakennusohjelma auttoi Euroopan maita osaltaan saamaan myös pakolaisvirtoja hallintaan.

On myös muistettava, että jo toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen Euroopan pakolaisia avusti Yhdysvaltain ehdotuksesta vuonna 1943 perustettu YK:n hätäapu- ja jälleenrakennusjärjestö UNRRA. Suomalaisten on syytä muistaa, että UNRRA osallistui myös Lapin jälleenrakentamiseen vuonna 1945.

UNRRA:n työtä jatkoi vuonna 1946 perustettu kansainvälinen pakolaisjärjestö IRO, joka oli YK:n ensimmäinen sodan jälkeinen yritys vastata sodan synnyttämään pakolaisuuteen. IRO:a seurasi UNHCR, kun IRO oli sotkettu poliittisesti sodanjälkeisiin valtasuhteisiin ja kylmän sodan käänteisiin.

Geneven pakolaissopimus on siis eurooppalainen luomus Euroopan tuolloisiin tarpeisiin. Tuo on eurooppalaisten syytä muistaa kunnioituksella. Nyt Eurooppa ei kykene saamaan aikaan mitään luomusta omiin tarpeisiinsa.

Geneven sopimus ja vuoden 1968 sopimuspäivitys ovat tietyiltä osin vanhentuneet ja vaatisivat päivitystä. Päivitystä vaatisivat etenkin sotien synnyttämät pakolaisvirrat, joiden perusteella pysyvä turvapaikka ei välttämättä ole oikea ratkaisu edes hätään joutuneen kannalta.

Geneven pakolaisopimusta on kuitenkin mahdotonta muuttaa, koska sopimuksen allekirjoittaneet maat ovat niin erilaisessa taloudellisessa asemassa. Ei kannata edes yrittää.

Euroopalla tulisi olla oma ratkaisunsa, jota olisi paras hakea toissijaisen suojeluaseman puitteissa väliaikaisena toimenpiteenä, kunnes suojeluaseman myöntämisen perusteet eivät enää ole voimassa erimerkiksi sodan loppumisen perusteella.

                                                                                              ****

Mistä nyt pohjimmiltaan on kysymys vuonna 2018 EU:ta hajottavassa maahanmuuttopolitiikassa, jota viimeksi yritetään ratkaista tänään 24.6.2018 kuudentoista EU-maan kesken?

Niin Suomen kuin koko Euroopan pakolaisvirrat ovat laantuneet vuosista 2015-16 eikä nykyiset Eurooppaan pyrkivien ihmisten määrä pitäisi olla erityinen ongelma. EU:n turvapaikanhakijamäärä on palaamassa vuoden 2015 edeltäneelle 40 000-50 000 hakijan kuukausitasolle (kuva 1, lähde Yle 18.6.2018).

Nyt kaksi vuotta akuutin kriisin jälkeen niitämme satoa, joka kylvettiin poikkeustilanteen asioiden huonosta hoidosta. Kreikalla ja Italialla on täysi syy olla katkera siitä vähäisestä avusta, mitä muut EU-maat kaksikolle tarjosivat pakolaisvirtojen ollessa runsaimmat. Omahyväiset rikkaat eivät auttaneet muita hyväosaisia.

Kyse on nyt EU-maissa vallitsevan kahden vastakkaisen poliittisen virtauksen harjoittamasta valtapolitiikasta, ei varsinaisesti EU-maiden harjoittamasta maahanmuuttopolitiikasta. Vastakkain on kaksi poliittista linjaa, joista toiselle maahanmuutto on poliittinen väline vallan hankinnassa.

Sisäministerin Mykkäsen kiintiöpakolaisesitys kuvastaa osaltaan EU-maiden halua joko ulkoistaa maahanmuuttoon liittyvät vaikeat asiat YK:lle ja muille valtioille tai kieltää täysin maahanmuuttoon liittyvät vaikeat asiat estämällä pakolaisten ja siirtolaisten tulo täysin.

Yhteisvastuun tunnetta Euroopassa ei enää ole vastaavasti kuin Geneven pakolaissopimuksen solmimisen aikaan oli. Eurooppa muisti vielä tuolloin hyvin sodan kauheudet.

Suurin osa EU-maista luovuttaisi mielellään pois vastuultaan turvapaikanhakijat ja paperittomat maahanmuuttajat ulkopuoliselle. Mykkänen ulkoistaisi pakolaisongelmaa UNHCR:lle.

EU-maat haluavat ennakoitavuutta maahanmuuttajista. Vuotuiset turvapaikanhakija- ja pakolaismäärät eivät saisi vaihdella ennalta tietämättä niin, että se sekoittaa koko maan toiminnan ja poliittisen järjestelmän. Arvioisin, että EU-mailla olisi valmius ottaa myös enemmän maahanmuuttajia turvapaikanhakuprosessin kautta, kunhan maahanmuuttajien lukumäärä olisi hyvissä ajoin tiedoissa ja siihen olisi hallinnossa varauduttu.

Vuosien 2015-16 turvapaikanhakijoiden pakolaisaallot eivät saa toistua niin, ettei niihin ole varauduttu teknisesti eikä ennen kaikkea poliittisesti. Turvapaikanhakijamäärä pitää olla kussakin maassa käsitelty ennalta poliittisessa päätöksenteossa. EU:n tulee edelleen varautua, että poikkeustilanne voi toistua nopeasti ja yllättäen. Poikkeustilanteen varaltakin pitää olla valmis suunnitelma.

                                                                                              ****

Monet poliitikot ympäri Eurooppa ovat alkaneet etsiä syyllistä siirtolaiskriisiin Schengen-sopimuksesta, joka määrittelee vapaan liikkuvuuden Schengen-maiden välillä. Schengen-sopimukselle asetettiin ja asetetaan edelleen painetta rajavalvonnalla Schengen-alueen sisärajoilla. Tuorein paineenasettaja on Saksan sisäministeri Horst Seehofer. Kyse tuossakin on nyt EU-maissa vallitsevan kahden vastakkaisen poliittisen virtauksen harjoittamasta valtapolitiikasta.

Schengen-sopimuksen kariuttamisesta ei löydy ratkaisua Euroopan siirtolaisongelmiin. Schengen-sopimus ei ole syy EU:n maahanmuuttopolitiikan epäonnistumiseen ja siirtolaisongelman olemassaoloon. Sisärajavalvonnalla ei ratkaista EU:n maahanmuuttopolitiikkaa eikä siirtolaisongelmaa.

Siirtolaiskriisiin ongelma on se, ettei EU:n rajavalvontaa ja turvapaikanhakuprosessia ole mukautettu Schengen-sopimukseen. Schengen-alue on laajuudeltaan eri kuin Schengen-alueen 26 sopimusmaata, joilla kullakin on oma maahanmuuttopolitiikka. Schengen-alue ja maahanmuuttopolitiikka-alue eivät ole yhteneviä.

Schengen-alueen ulkoraja on kuin liittovaltion ulkoraja. Yksi valtio, yhdet säännöt -periaate tulisi olla voimassa. Ulkorajalla kaikki rajanylitykseen liittyvien toimintojen tulisi olla yhteneviä, olipa kysymys maahantuloyrityksestä ilman matkustusasiakirjoja tai turvapaikan hakemisesta. Nyt ne eivät ole yhteneviä Schengen-ulkorajalla, mistä myös EU:n maahanmuutto-ongelmat pääosin johtuvat.

Jos on yhteinen rajavalvonta-alue, tulisi tuolla alueella olla vain yksi rajavalvoja, joka vastaisi rajojen valvonnasta ja myös turvapaikkahakemusten vastaanotosta. EU:n alueella rajavalvonta tulisi siirtää kansallisilta rajavartiolaitoksilta Frontexin vastuulle. Jatkossa turvapaikkahakemukset tulisi olla mahdollista jättää vain Frontexille, ei enää kunkin maan poliisiviranomaiselle.

Siirtolaiskriisin seurauksena eri EU-maat ovat pystyttäneet rajoilleen erilaisia muureja vähentääkseen sääntelemätöntä muuttoliikettä. Mahdollisuus saada turvapaikkahakemuksen kautta pakolaisstatus tai oleskelulupa suojeluntarpeen perusteella vaihtelee paljon EU-maasta toiseen. Schengen-alueella on 26 tapaa hoitaa turvapaikkaprosessointia. EU-alueella on 28 tapaa hoitaa turvapaikkaprosessointia.

Tuosta on seurannut muun muassa se, että tiukkaan maahanmuuttoon suhtautuvasta EU-maasta turvapaikanhakija on siirtynyt joko maan alle tai sellaiseen EU-maahan, josta turvapaikkahakemukselle odotetaan myönteisempää tulosta. Turvapaikanhakemusta ei olekaan jätetty ulkorajamaan hyväksynnällä siihen maahan, jossa raja on ylitetty. Väärennetty identiteetti on osaltaan mahdollistanut turvapaikan hakua kahdesti.

Nyt Italian kiristäessä maahanpääsyä, pakolaisvirrat Afrikasta tulevat todennäköisesti kääntymään kohti Espanjaa ja Ranskaa. Musta Pekka -pelikortti siirtyy Italian kädestä Espanjan käteen.

Järjestelmä on sekaisin, koska tekniset puitteet yhteisten toimielinten muodossa asioiden hoidolle eivät ole kunnossa. Järjestelmä on sekaisin, koska EU:n ja Schengen-alueen toimijamaat noudattavat erilaista maahanmuuttopolitiikkaa.

Samaa ongelmaa on myös Yhdysvalloissa, jossa eri osavaltioilla on omaa maahanmuuttoon liittyvää lainsäädäntöä. Viimeisenä esimerkkinä osavaltion ja liittovaltion erimielisyyksistä on Meksikosta saapuvien perheiden hajottaminen, minkä seurauksena ainakin 11 osavaltiota on haastanut presidentti Donald Trumpin hallinnon oikeuteen (Yle 22.6.2018).

Frontexin lisäksi EU:lla tulisi olla myös vain yksi virasto, joka käsittelisi kaikki EU:n alueelle jätetyt turvapaikkahakemukset. Tuo virasto olisi EU:n turvapaikkavirasto EUAA (European Union Agency for Asylum). Nyt ongelma on, että eri EU-maiden turvapaikkakäytännöt poikkeavat niin paljon toisistaan, että Schengen-sopimus natisee liitoksistaan ja EU-maat ovat riitautumassa toistensa kanssa sekä sisällään lamaannuttaen koko EU:n toiminnan.

Maahanmuutto on aina poliittinen kysymys. Maahanmuuttopolitiikan tiukkuus on aina poliittinen kysymys. EU- ja Schengen-alueen politiikka pitäisi päättää jäsenmaiden kesken niin, että politiikan toteutus olisi yhtäläinen koko Euroopassa eikä yhdenkään jäsenmaan vedätettävissä. Tämä edellyttää, että toimijat koko EU- ja/tai Schengen-alueella olisivat yhdet ja samat, siis Frontex ja EUAA, mutta näiden kahden toimijan harjoittaman politiikan sisällön päättäisivät EU-maat. Olen käsitellyt tuo tarkemmin aikaisemmin blogissani otsikolla ”Pysyvä ratkaisu EU:n rajavalvonta- ja turvapaikkapolitiikkaongelmiin” (US-blogi 13.6.2018).

                                                                                              ****

Mikä sisäministeri Kai Mykkäsen kiintiöpakolaisesityksessä on eniten pielessä?

Eniten pielessä on se, että UNHCR:n pakolaisstatusmäärittelyn puitteissa EU ottaisi alueelleen Mykkäsen esittämät 250 000 pakolaista nykyisen 25 000 pakolaisen sijaan, kun EU-maihin kuitenkin tulee vuosittain tavanomaisenakin aikana noin 500 000-600 000 turvapaikanhakijaa (ks. kuva 1).

Mitä Mykkänen tekee noille EU-alueelle vuosittain saapuville 250 000-350 000 turvapaikanhakijalle, joiden asemaa UNHCR ei ole määritellyt EU-alueen ulkopuolilla pakolaisleireillä? Mykkäsen turvapaikanhakijaluvut ratkaisun ja tarpeen osalta eivät kohtaa alkuunkaan.

Mykkäsen mukaan kiintiöpakolaisten määrän kasvattaminen olisi parempi ratkaisu kuin vastaanottokeskusten perustaminen EU:n rajojen ulkopuolelle. Kuinka kummassa vastaanottokeskusten perustaminen EU:n rajojen ulkopuolelle voitaisiin korvata kiintiöpakolaisten määrän kasvattamisella? Kuinka kummassa Mykkänen näkee nuo kaksi ei asiaa toistensa korvaajina?

Kuinka sitten, jos Eurooppaan kohdistuisi uudestaan vuosina 2015-16 koettu pakolaisaalto? Kuinka Mykkäsen kiintiöpakolaisesitys kykenisi ratkaisemaan tuon poikkeustilanteen?

Mykkäsen esitys, jota Suomen hallitus pääministeri Juha Sipilän aikaisempien kannanottojen perusteella tukee, on täysin maho. Kyseessä on Suomen poliittisesta näennäisaktiivisuudesta maahanmuuttoon liittyvien ongelmien ratkaisemiseksi, joka ei kestä minkään sortin tarkempaa analyyttista tarkastelua.