Angela Merkel – Minskin rauhansopimukset ajavat vain Venäjän etua, eivät lännen

Länsimaiden turvallisuuspoliittinen kyvykkyys Euroopassa on kriisissä. On ollut jo vuodesta 2014.

Vaikka Euroopan unioni on kansantaloutena yhtä suuri kuin Yhdysvallat, ei unioni kykene näillä voimavaroilla pitämään huolta edes Euroopan omasta turvallisuudesta.

Tälläkin hetkellä Euroopassa käydään veristä sotaa. On käyty jo viidettä vuotta. Kuolleita tuossa sodassa jo yli 10 000.

Talvisadassa kaatui tai katosi tarkasti tilastoituna 25 904 Suomen kansalaista. Toivottavasti Itä-Ukrainassa ei koskaan päädytä samoihin lukuihin. Pitäisi kuitenkin täällä Euroopassakin ymmärtää, kuinka suuresta sodasta Itä-Ukrainassa on kysymys.

                                                                                           ****

”Merkels Vermächtnis steht auf dem Spiel” oli uutisotikko Der Spiegel-lehdessä marraskuun lopulla (Spiegel 29.11.2018).

Vapaasti suomennettuna: ”Merkelin perintö on vaarassa”.

Kirjoitus on hyvä. Se kannattaa lukea myös konekäännöksenä englantiin, jos saksan kieltä ei osaa.

Poliitikot ympäri Eurooppaa pitivät Ukrainan kriisin sovittelua ja Minskin sopimuksia Angela Merkelin ulkopoliittisena mestariteoksena. Yhä edelleen monien mielestä Saksan liittokansleri esti toiminnallaan konfliktin kehittymisen Venäjän ja Ukrainan väliseksi sodaksi. Etenkin Saksassa on tulkittu mielellään, että Ukrainan kriisin sovittelu loi Angela Merkelille maineen maailmanpoliitikkona ja rauhantekijänä.

Ensimmäinen Minskin sopimus oli tulitaukosopimus, joka solmittiin 5. syyskuuta 2014. Toinen Minskin sopimus solmittiin 12. helmikuuta 2015. Kirjoitan jatkossa noista sopimuksista Minskin sopimuksina.

Nyt neljä vuotta myöhemmin edes ensimmäistä kohtaa Minskin toisesta sopimuksesta ei ole pantu täytäntöön. Tuota Minskin sopimusta on toimeenpantu neljä vuotta panematta toimeen sopimuksen yhtään kohtaa. Kaikesta huolimatta Euroopassa Minskin sopimuksien hypetys etenkin EU-poliitikkojen – ei enää muiden tahojen – keskuudessa jatkuu yhä vaan.

Suomessakin johtavat ulkopolitiikan tekijät jaksavat yhä vaan vaatia Minskin sopimuksen toimeenpanoa. Ovat vaatineet jo neljä vuotta.

"Minskin sopimus on elintärkeä. Se pitäisi toimeenpanna niin pian kuin mahdollista, jotta voisimme elää normaalia elämää Ukrainassa ja laajemminkin Euroopassa." totesi presidentti Sauli Niinistö vielä hiljattain 17.1.2018 (TPK 17.1.2018).

Miten sopimus voi olla elintärkeä, jos sitä ei ole saatu edes voimaan eikä millään muotoa toimintaan?

”Niin pian kuin mahdollista” -lausahdus kuulostaa hieman koomiselta, kun jälkimmäisen sopimuksen solmimisesta on kulunut kolme vuotta eikä siis yhtään sen kohtaa ole vielä pantu toimeen. Presidentti Niinistön lausunto kuvaa hyvin sitä neuvottomuutta asiassa, joka koskee Venäjän sotilaallista toimintaa Euroopan turvallisuuden horjuttamiseksi.

”Itä-Ukrainaan on saatava kestävä tulitauko, jotta Minskin sopimuksen toimeenpanossa edetään. Tie rauhaan käy ainoastaan poliittisen vuoropuhelun kautta. Suomi tukee konfliktinratkaisuja, jotka kunnioittavat Ukrainan alueellista koskemattomuutta ja suvereniteettia.”, totesi puolestaan ulkoministeri Timo Soini, kun oli lähdössä vierailulle Ukrainaan viime keväänä (VN 5.3.2018).

Luojan kiitos sentään, että Suomi tukee vain ratkaisuja, jotka eivät uhkaa Ukrainan alueellista koskemattomuutta ja itsemääräämisoikeutta.

Suuri toivomukseni olisi, etten enää yhtään kertaa kuule Suomen ulkopoliittisen johdon kommenttia, jossa vaaditaan Minskin jälkimmäisen sopimuksen toimeenpanoa. Saksa ja Ranska eivät tuota sanaa hylkää, mutta muiden jo pitäisi. Tuon toimeenpano-sanan käyttö on viimeistään nyt neljän vuoden jälkeen suoranaista vittuilua ukrainalaisille.

                                                                                           ****

"The progress that Ukraine needs cannot be achieved by more weapons.” totesi liittokansleri Angela Merkel 7.2.2015 The New York Timesin artikkelissa, kun liittokansleri Merkel oli saanut Ranskan presidentti Hollanden kanssa uuden rauhansuunnitelmaehdotuksen laadinnan päätökseen (The New York Times 7.2.2015).

Vapaasti suomennettuna: ”Ukrainan tarvitsemaa etenemistä [rauhassa] ei voida saavuutta lisäaseistuksella”. 

Merkel siis lausui nuo sanat pian neljä vuotta sitten ja ajankohtana, jolloin Itä-Ukrainan sodassa oli kuolleita noin 5 000 vähemmän. Ennen rauhasopimusta sodassa kuolleiden määrä oli noin 5 400.

Merkelin keinovalikoimassa Ukrainan aseistaminen ja aseiden käyttö muutoinkaan eivät kuuluneet agendaan luoda vastavoimaa Venäjälle ja ratkaista Ukrainan tilanne.

Kutsun tätä Merkelin ja Saksan harjoittamaa Venäjää koskevaa turvallisuuspolitiikkaa sosiaalidemokraattiseksi tai suomalaiseksi tuomiojalaiseksi turvallisuuspolitiikaksi, jossa asevoimien käyttö on kiellettyä, mutta jossa annetaan sotatoimien tappaa ihmisiä. Uhrien lukumäärällä ei väliä, kunhan me emme vain käytä aseita. Saksassa tätä linjaa voimallisesti edustaa tuolloin vuonna 2015 ulkoministerinä toiminut sosiaalidemokraatti Frank-Walter Steinmeier.

“Ukraine crisis: 'Last chance' for peace says Hollande” oli uutiotsikko BBC:n sivuilla niin ikään 7.2.2015 (BBC 7.2.2015). Lausetta tuskin minun tarvitsee kenellekään erikseen yrittää kääntää.

Minskin sopimuksen toinen länsimainen neuvottelija Ranskan presidentti François Hollande siis totesi, että Minskin rauhansuunnitelman on "viimeinen mahdollisuus" tilanteen ratkaisemiseksi. Hollanden mukaan suunnitelma laadittiin vastineeksi yhdysvaltalaisille ehdotuksille asetuesta Ukrainan valtiolle. Yhdysvallat oli erimielinen Saksan ja Ranskan kanssa. Liittokansleri Merkel siis totesi edellä mainitusti samana helmikuun 7. päivänä, että aseapu olisi vain pahentanut tilannetta.

Tuota Hollanden mainitsemaa ”viimeistä mahdollisuutta” ei ole tullut vieläkään neljän vuoden jälkeen.

Olen ollut Minskin sopimuksien arvostelija niiden syntymästä lähtien. Tiesin, etteivät ne toimi. Olen arvostellut sopimuksia ja ennen kaikkea Saksan toimintaa liittokansleri Merkelin johdolla niin blogikirjoituksissa kuin paperilehtien palstoilla.

Epäilen, että Merkel ja Hollande tiesivät jo 12.2.2015 neuvottelutulosten perusteella, ettei tämä tule toimimaan. Silti länsi on ollut hirttäytyneenä noihin sopimuksiin jo neljän vuoden ajan. Tuo hirttäytyminen on vaatinut Ukrainalta yli 5 000 sotauhria lisää ja nyt Venäjä on sulkemassa Ukrainan meriyhteydet sekä oikeudet yksinomaiseen talousvyöhykkeeseen Mustallamerellä.

Tilanne tuskin olisi ollut huonompi, jos sopimuksia ei olisi koskaan laadittu. Sotatoimet jatkuivat heti, kun tulitauon oli määrä alkaa 15.2.2015 klo 00.00.

                                                                                           ****

Jotenkin tuntuu siltä, että Euroopan kaikissa poliittisissa piireissä ei enää tunneta Venäjän toimintatapoja ja Venäjän logiikkaa päämääräasetteluineen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Jonnekin kylmän sodan aikainen tietotaito on hävinnyt välivuosien aikana. Tai sitten pelkästään politiikanteon taito on hävinnyt.

En ollut jo aikanaan Minskin sopimusten arvostelussa yksin.

Minun on ollut helppo yhtyä niihin poliittisiin kannanottoihin, joita saatiin vuonna 2015 Yhdysvalloista ja Iso-Britanniasta. Maailman johtavat turvallisuuspoliittiset asiantuntijat eivät ole koskaan esittäneet hyväksyntää Minskin sopimukselle kriisin ja sodan ratkaisuna.

Yhdysvaltain korkeimmalta taholta moitittiin Merkelin luomusta kovin sanoin jo viisi päivää ennen sen syntymistä, kun rauhansuunnitelman ehdotusteksti oli julkistettu.

Varapresidentti Joe Bidenin arvostelu oli selkeää Münchenin rauhankonferenssissa 7.2.2015:

”Too many times President Putin has promised peace and delivered tanks, troops and weapons. So we will continue to provide Ukraine with security assistance, not to encourage war but to allow Ukraine to defend itself.” (Reuters 7.2.2015).

Vapaasti suomennuttuna:

“Liian monta kertaa presidentti Putin on luvannut rauhaa, mutta toimittaa kuitenkin panssareita, joukkoja ja aseita. Annamme siis jatkossakin Ukrainalle turvallisuustukea, mutta emme rohkaise sodankäyntiin, vaan sallimme Ukrainan puolustaa itseään."

Tuota samaa ”sallimme puolustaa itseään” -periaatetta Yhdysvallat noudattaa myös Suomeen ja Ruotsiin. Asia on sanottu diplomaattisesti, mutta tarkoittaa muuta.

Tuo periaate on tarkoittanut Yhdysvaltojen halukkuutta varmistaa Naton ulkopuolisten Itä-Euroopan maiden puolustuskykyä aseistamalla ja sitomalla maita läntisen puolustusintegraatioon nostattaen maihin kohdistuvaa hyökkäyskynnystä. Yhdysvaltojen idea on siis kasvattaa Venäjän aseellista hyökkäyskynnystä, mikä periaate ei käynyt Saksalle ja Ranskalle Ukrainan kohdalla.

Kun presidentti Niinistö on todennut venäläisille Suomen tiivistyvästä yhteistyöstä Nato-maiden kanssa ja Suomen osallistumisesta Nato-johtoisiin harjoituksiin ”jokaisella maalla on oikeus kehittää omaa puolustuskykyään” -huomautuksella saaden venäläiset hiljaiseksi, on huomautuksen idea syntynyt Yhdysvalloissa, ei suinkaan Niinistön päässä eikä Suomen Puolustusvoimissa.

Ranskan presidentti Macron vielä eilenkin joulukuun 1. päivänä keskusteli presidentti Putinin kanssa Argentiinan G20-kokouksessa Minskin sopimukseen täytäntöönpanosta taas kerran. Kuvaa hyvin, kuinka toivottomia Venäjän suhteen Euroopassa ollaan.

Euroopan ja Yhdysvaltain erilaista näkemystä ratkaista Ukrainan kriisiä ja sotaa kuvaa hyvin edellisessä luvussa mainittu The New York Timesin artikkeli otsikolla ”Western Nations Split on Arming Kiev Forces” (The New York Times 7.2.2015). Vapaasti suomennettuna: “Länsimaat ovat erimielisiä Kiovan aseistamisessa”.

Tuossa artikkelissa kovimman kritiikin esitti edesmennyt republikaanisenaattori ja kovan luokan turvallisuuspolitiikan asiantuntija John McCain, joka totesi Merkelin sanoista jättää aseet Ukraina-ratkaisun sivuun: ”Foolishness”.

Tuokaan sana tuskin tarvitsee käännöstä.

On helppo olla McCainin kanssa samaa mieltä: Merkelin ajatukset ja ratkaisumalli Ukrainan tilanteen ratkaisemiseksi olivat täyttä sinisilmäistä typeryyttä.

Tuossa samassa artikkelissa Merkelin ratkaisumallin haastoi myös mm. republikaanisenaattori Bob Corker, joka oli tuolloin vuonna 2015 ja on edelleen senaatin ulkosuhteiden komitean puheenjohtaja. Moni yhdysvaltalaissenaattori oli Corkerin tavoin valmis varustamaan Ukrainaa asein, mikä ei saanut Euroopassa Saksan ja Ranskan kannatusta.

Myös Iso-Britannian entinen ulkoministeri Malcolm Rifkind arvosteli Merkelin aikaansaannoksia. Hän totesi, että on epätodennäköistä, että rauhansopimus voitaisiin saavuttaa, ellei sotilaallisesta avusta ja diplomatiasta olisi olemassa yhdistelmää, jossa Venäjän tukemat separatistit joutuisivat kohtaamaan enemmän ukrainalaista sotavoimaa.

Aina diplomaattisesti käyttäytyvä presidentti Barack Obama on myöhemmin todennut, että oli virhe jättää Ukraina-asia Euroopan ratkaistavaksi.

Nyt neljän vuoden jälkeen me kaikki tiedämme, että Minskin sopimukset ovat olleet katastrofi ja itse asiassa vain pahentaneet Ukrainan tilannetta verrattuna siihen, ettei sopimuksia olisi ollut.

                                                                                           ****

Nyt kun turvallisuustilanne Asovanmerellä on kiristynyt, on keskusteluun noussut jälleen Minskin sopimukset ja Saksan rooli Ukrainan tilanteen ratkaisuissa.

Deutsche Welle kirjasi hyvin liittokansleri Merkelin ja siis Saksan linjan, jonka Merkel ilmoitti torstaina 29.11.2018 kolmannessa Saksan ja Ukrainan talousfoorumissa Berliinissä. Linja ei ole muuttunut:

”German Chancellor Angela Merkel has condemned Russia for seizing three Ukrainian ships in the Sea of Azov. But she failed to offer any military support to Ukraine or further economic sanctions against Russia.” (DW 29.11.2018).

Vapaasti suomennettuna:

“Saksan liittokansleri Angela Merkel on tuominnut Venäjän kolmen ukrainalaisen aluksen takavarikoinnista Asovanmerellä. Hän ei kuitenkaan tarjonnut sotilaallista Ukrainalle tukea eikä Venäjälle lisää taloudellisia pakotteita.”

Yhdysvaltain Ukrainan-erityisedustaja Kurt Volker vihjasi Reutersin haastattelussa, että Ranska ja Saksa eivät ole hänen mielestään etsineet erityisen aktiivisesti uusia Venäjä-pakotteita. Jutun otsikko oli ”U.S. official urges Europe to consider more Russia sanctions” (Reuters 28.11.2018), vapaasti suomennettuna “Yhdysvaltojen virkamies vaatii Eurooppaa harkitsemaan uusia Venäjä-pakotteita”.

Kurt Volker toteaa melko suoraan, missä on ongelma:

“We certainly encourage our European allies to look harder at what additional sanctions could be implemented. I’ve seen at this point that is not something Germany and France have said they’re considering but these things, I think, can develop over time.”

Vapaasti suomennettuna:

”Me todellakin kannustamme eurooppalaisia liittolaisiamme pontevammin, mitä lisäpakotteita voitaisiin toteuttaa. Tässä vaiheessa mielestäni Saksa ja Ranska eivät ole todenneet, että he harkitsisivat [lisäpakotteita], mutta nämä [Venäjä-pakote]asiat voivat mielestäni edistyä ajan myötä."

Volkerin ja Yhdysvaltain mielestä ongelma Ukrainan tilanteen ratkaisussa ovat siis Saksa ja Ranska. EU:n voimakaksikko, joka tosiasiallisesti päättää EU:n Venäjä-politiikasta pakotteineen. Jos Saksa ja Ranska eivät kannata pakotteita, EU ei aseta pakotteita.

Jos Saksan ja Ranskan – siis Volkerin tarkoittamien Yhdysvaltain eurooppalaisten liittolaisten – kanta ei muutu joulukuussa, tämä on jo toinen kerta tänä vuonna, kun Eurooppa ei halua lähteä kiristämään Venäjä-pakotteita. Edellinen kerta jäi julkisuuden piiloon eikä myöskään Yhdysvallat lähtenyt tekemään asiasta julkista.

Tuo aikaisempi kerta liittyi Skripal-kaasumyrkkytapaukseen. Yhdysvallat ilmoitti 8.8.2018 uusista pakotteista Venäjälle (The Atlantic 9.8.2018), kun Iso-Britanniasta oli saatu julkaisematonta varmennettua tietoa Venäjän osallisuudesta kaasumyrkkyiskuun. EU ei enää sen sijaan asettanut lisäpakotteita. EU katsoi, että kevään diplomaattikarkotuksilla asia oli jo ratkaistu eivätkä lisäpakoteet ole enää paikallaan.

EU ei ole ollut kovin halukas asettamaan Venäjää vastaan pakotteita. EU yrittää aina keksiä syitä, joilla Venäjä-lisäpakotteiden asettaminen voidaan asettaa perusteettomiksi.

EU sai vaivoin pakotteet aikaan, kun Venäjä otti haltuun Krimin niemimaan ja aloitti sodan Itä-Ukrainassa. EU ei ole asettanut lisää uusia erillisiä tosiasiallisia pakotteita sitten syksyn 2014 (Eurooppa-neuvosto, pakoteaikajana). Toisin kuin Yhdysvalloilla, EU:n kynnys Venäjä-pakotteille on todella korkea. Tähän mennessä ne ovat edellyttäneet sotilaallista tunkeutumista maahan, en sijaan muulla tavoin Venäjän suorittamat alueanastukset eivät ole saaneet EU:ta erityisemmin reagoimaan.

Muilla tavoilla suorituilla alueanastuksilla tarkoitan nyt Asovanmeren haltuunottoa sekä pyrkimystä Ukrainan yksinomaisen talousvyöhykkeen sotilaalliseen haltuunottoon alueen länsiosaa lukuun ottamatta.

                                                                                           ****

Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin apulaisprofessori ja Puolustusvoimien Venäjä-ryhmän jäsen Katri Pynnöniemi totesi Helsingin Sanomissa oivallisesti, millainen merkitys pakotteilla on ollut Venäjän toimintaan (HS 28.11.2018).

Tuon Helsingin Sanomien lehtikirjoituksen otsikko esittää myös kysymyksen, johon tämän blogikirjoituksen viimeisessä kappaleessa yritän etsiä vastauksia. Tuo otsikko kuuluu: ”Venäjä tulitti Ukrainan laivastoa ja vie uusia aseita Krimille, länsi on vastannut toistaiseksi vain sanoin – Miksi Venäjän rankaiseminen on Euroopalle niin vaikeaa?”

Pynnöniemi totesi haastattelussa oikein, että pakotteet ovat jälkikäteinen reaktio. Länsimaiden tulisi Venäjä-politiikassaan miettiä ja suunnitella toimia, joilla olisi ennaltaehkäisevä vaikutus. Kyse on siitä, että pitäisi kyetä ennalta nostaa Venäjän kynnystä tehdä niitä toimia, joita se on nyt tehnyt esimerkiksi Ukrainassa jo neljän vuoden ajan. Kyse on siis tavallaan hyökkäyskynnyksen nostosta, vaikka varsinaisista sotatoimista ei puhuttaisikaan.

EU:lle on ollut vielä kohtuullisen helppoa aina Venäjän uusimman offensiivin jälkeen lisätä uusi venäläisnimi olemassa olevaan pakotelistaan. Nimien lisääminen on vielä sujunut helposti, mutta uusien todella vaikuttavien pakotteiden määrääminen ei enää ollenkaan. Jonkin uuden venäläisnimen lisääminen vanhaan pakotelistaan ei Venäjää juurikaan hetkauta, ellei kyseessä ole elinkeinoelämän suurvaikuttaja. Tuon tietää myös EU, joka on jättänyt venäläiset elinkeinoelämän suurvaikuttajat rauhaan.

EU tuntee jotain tehneensä ”jotain on tehty ja asiaan on reagoitu” -periaatteella, mutta tuollainen toiminta ei luonnollisesti vaikuta Venäjän toimintaan. EU:n vastatoimien vaikuttavuus on toissijaista, kunhan kaikilla on EU:ssa hyvä mieli ja tunne, että jotain on mukamas tehty.

EU:ssa Saksan ja Ranskan johtajilla ei ole ollut halukkuutta lähteä edes niihin pakotetoimiin, joita Yhdysvallat on esittänyt ja joihin Yhdysvallat on ryhtynyt. Yhdysvallat on nähnyt oikein myös Nord Stream 2 -kaasuputken rakentamisen uhaksi Euroopan turvallisuudelle, kun Merkelin johtama Saksa on nähnyt hankkeen vain taloudellisena. Merkelin näkemykset eivät kestä lähempää tarkastelua. Nord Stream 2 -hanke on Venäjälle kaikkea muuta taloudellinen.

                                                                                           ****

EU:n turvallisuuspoliittinen kyvykkyys on tällä hetkellä kutakuinkin nolla. Tarkoitan erityisesti Euroopan turvallisuuspoliittista kyvykkyyttä Venäjän varalta. Kiitos tuosta nollasta kuuluu Ranskalle ja Saksalle.

Ukraina on hyvä esimerkki Euroopan ja EU:n turvallisuuspoliittisesta nollakyvykkyydestä.

Venäjä on päässyt Minskin sopimusten varjolla varustelemaan pohjoisen Mustanmeren aluetta ja varautumaan vapaasti laajempaan konfliktiin sopimusten ollessa voimassa mutta toimimattomina. Sillan rakentaminen manner-Venäjältä Krimille on hyvä esimerkki. Krimin varustaminen raskaalla ohjusaseistuksella on toinen hyvä esimerkki. Tuo ohjusaseistus uhkaa koko Mustaamerta ja lähes koko Ukrainaa.

Venäjä tiesi, miten neuvotella rauhansopimusta Ranskan ja Saksan kanssa, kun Ranska Sarkozyn johdolla ja Saksa Merkelin johdolla olivat estäneet Ukrainan ja Georgian Nato-jäsenyyden Bukarestin huippukokouksessa 2008. Yhdysvallat ja Itä-Euroopan Nato-maat olisivat ottaneet maat jäsenyyteen. Olen käsitellyt tuota asiaa tarkemmin kirjoituksessa otsikolla ”Naton Bukarestin kokouksessa 2008 ratkaistiin Ukrainan kohtalo, entä Suomen?” (US-blogi 13.3.2016). Putin tiesi saapuessaan Minskiin 11.2.2015, että Saksa ja Ranska ovat lännen heikkoja lenkkejä sopimaan yhtään mitään Ukrainan eduksi.

On siis aihetta syyttää paljon Saksaa ja Rankaa väärästä Venäjä-politiikasta. Saksan jo neljä vuotta harjoittama Venäjä-politiikka ei ole tuottanut tulosta. Päinvastoin, se on vienyt asiat pahempaan umpisolmuun. Venäjä on käyttänyt päämääriinsä pyrkimyksissä Saksaa ja Merkeliä taidokkaasti hyväkseen. 

Saksan ja Ranskan ohella myös muut länsimaat ovat olleet varsin neuvottomia Venäjän edessä. Lännessä on edelleenkin suurta halukkuutta elää Neuvostoliiton hajoamisen jälkeistä reilun vuosikymmenen kestänyttä postaikaa, jolloin Venäjä oli vielä kaikin tavoin heikko. Nyt Venäjän uusiin turvallisuuspoliittisiin toimintatapoihin ei ole halua reagoida, koska reagointi edellyttäisi myös sotilaallista toimintaa ja vähintäänkin sotilaallista varustautumista.

Viime päivinä on netissä ollut runsaasti ”Germany offers to mediate between Russia and Ukraine” -uutisotiskkoja (DW 27.11.2018, Taiwan News 28.11.2018 jne.). Vapaasti suomennettuna: ”Saksa tarjoutuu välittäjäksi Venäjän ja Ukrainan välille”.

Saksa haluaa siis taas välittäjäksi Ukrainan tapahtumiin.

Saksan ja Merkelin välitykset on nähty jo neljä vuotta sitten ja ne ovat nyt johtamassa Ukrainan tuhoon. Saksan ajama politiikka on pitänyt Ukrainaa sotilaallisesti heikkona. Saksa on tavallaan tyrkyttänyt Ukrainaa lautasella Venäjälle.

Saksan toimintaa suhteessa Venäjään mitoittaa edelleen toinen maailman sota, jonka painolastia Saksa kantaa edelleen. Toinen asia etenkin Itä-Saksasta kotoisinolevelle poliitikoille on Saksojen yhdistyminen, josta Merkel henkilökohtaisesti kokee olevan edelleen velkaa Venäjälle.

Sama kuin me kokisimme olevan jotain velkaa Venäjälle, jos Venäjä olisi luovuttanut meille Karjalan takaisin. Tunne on sinänsä ymmärrettävä.

Saksan taloudellinen asema on vahva Euroopassa, mutta se on sotilaallinen kääpiö. Vielä muutama vuosi sitten asetelma oli toimiva, mutta ei enää Venäjän kasvattaessa sotilaallista voimaa. Saksassa tätä ei ole ymmärretty. Taloudellinen voima on menettänyt asemaansa politiikantekovälineenä.

Saksa on kuin Euroopan Japani, joka vasta nyt pienin ja hitain askelin on toipumassa toisen maailman tapahtumista. Saksa ei vieläkään. Nykyisen Euroopan turvallisuuspolitiikassa tuollaisille maille ei enää ole tilaa Venäjän muodostaman paineen kasvaessa.

Jos Minskin sopimuksen arkkitehti ei olisi Länsi-Euroopan puolella Angela Merkel ja jos lännellä olisi muita vaihtoehtoja, Minskin sopimukset olisi jo ajat sitten kuopattu toimimattomana. Hukkuva tarttuu vaikka oljenkorteen viimeisenä toivona, jos ei ole mitään muuta, johon tarttua. Länsi on nyt tarttunut "hukkuvana" Merkelin Minskissä solmittuun rauhansopimukseen, joka on kuin oljenkorsi.

Angela Merkel on Euroopan turvallisuuspoliittinen katastrofi.

                                                                                           ****

Kuinka sitten Ukrainan tilannetta pitäisi yrittää ratkoa?

Ratkaisun on syytä lähteä niistä lähtökohdista, joita Yhdysvallat esitti jo vuonna 2015. Sotilaallista voimaa ei pidä sulkea keinovalikoimasta, kuten Saksa on kategorisesti tehnyt antaen samalla Venäjälle vapaammat kädet. Jos puhutaan sotilaallisesta voimasta, puheen tulee olla uskottavaa.

Aivan aluksi pikatoimena olisi hyvä, että edes vaikuttavia lisäpakotteita saataisiin aikaan Yhdysvaltain ja EU:n yhteisvoimin. Myös Nord Stream 2 -kaasuputken rakentaminen pitäisi panna jäihin. Tämän jälkeen pitäisi siirtyä reaktiiveista – siis jälkikäteisistä – toimista aktiiveihin – siis ennakoiviin – toimiin.

Ukrainaa tulisi alkaa varustaa sotilaallisesti niin, että Venäjän hyökkäyskynnys nousisi. Toistaiseksi Ukrainaa ei ole toimittu varsinaista sotakalustoa lukuun ottamatta Yhdysvaltain panssarintorjuntaohjuksia. Muu sotilaallinen apu on ollut teknistä ja koulutuksellista.

Ukrainan sotilaallinen kyvykkyys olisi syytä saada Naton ulkopuolisen Suomen ja Ruotsin tasolle. Ukrainalla ei ole varoja, joten länsimaista on tultava apua Saksan ja Ranskan vastuksesta huolimatta. Avustukset on tehtävä taiten luomatta avustuksista Venäjälle syytä hyökätä Ukrainaan.

Nato-mailla on myös syytä pikkuhiljaa olla valmius sotilaalliseen yhteenottoon Venäjän kanssa. Yhteenottoon on varauduttava. Valmius edellyttää ennen kaikkea päätöksentekokyvyn parantamista. On varauduttava toimiin, joilla puolustetaan läntisiä perusarvoja, kuten vaikkapa vapaata kulkuoikeutta Asovanmeren satamiin. Länsimaiden on myös avustettava voimallisesti Ukrainaa niissä toimissa, joilla varmistetaan Ukrainan oikeudet Mustallamerellä.

Kun Minskin sopimus on toimimaton, lännessä on ymmärrettävä, mitä ovat Venäjän lopulliset päämäärät alueella.

Riittäkö Venäjälle pelkästään länsimaiden ja Ukrainan tunnustus Krimin niemimaan haltuunotolle, mutta muutoin Ukraina menköön lännen leiriin? Haluaako Venäjä edelleen Novorossiaa, siis Ukrainan itä- ja eteläosien haltuunottoa niin, että Ukraina olisi eristetty Mustastamerestä? Viimeaikaiset Venäjän toimet – Asovanmeren kiristynyt tilanne ja voimistuneet sotatoimet Itä-Ukrainassa – antavat ymmärtää, ettei Venäjä ole suinkaan haudannut vielä Novorossia-ajatusta. Onko Venäjän lopullinen päämäärä saada koko Ukraina puskuri- ja alusmaana hallintaan tasolla, joka varmistaa Valko-Venäjän kaltaisen liittolaissuhteen Venäjään.

Viimeinen kohta saattaa olla, mihin Venäjä pyrkii. ”Putin: Sota jatkuu, kunnes Ukrainan hallitus vaihtuu” -uutisotsikko Ilta-Sanomissa (IS 1.12.2018) saattaa kuvata hyvin Venäjän tavoitteita Ukrainassa. Kyse olisi siis saada Ukraina Venäjälle uskolliseksi puskuri- ja alusmaaksi, joka ei haikaile Naton eikä EU:n perään. Jos Ukraina tunnustaisi Krimin Venäjään kuuluvaksi, Venäjä ei enää kinastelisi talousvyöhykkeestä Mustallamerellä.

Tällä hetkellä lännessä ei tiedetä, mitkä ovat Venäjän lopulliset päämäärät Ukrainassa. Pitäisi tietää.

Tunnen venäläiset hyvin. Tunnen venäläisen tavan hoitaa ja junailla asioita heidän omaksi venäläiseksi eduksi.

En koskaan lähde neuvottelemaan venäläisten kanssa, jos minulla ei ole jotain, jolla voin vääntää. Venäläisillä on aina neuvotteluissa jotain, jolla vääntää vastapuolta omia päämääriä toteuttavaksi.

Kun Merkeli neuvotteli Minskissä helmikuun puolivälissä 2015 rauhansopimuksesta, hänellä ei ollut mitään, millä vääntää. Osan lopputuloksesta me näemme jo nyt, mutta kaikkea ei vielä ole nähty.

Jos vääntövälineeksi otetaan sotilaallinen voima ja sotilaallisella voimankäytöllä uhkaaminen, voimaa tarvitaan paljon. Sitä tarvittaisiin Romaniaan, Puolaan ja Mustallemerelle. Sitä tarvittaisiin niin paljon, että Venäjä näkisi todellisena uhkana sotilaallisen yhteenoton Naton kanssa.

Länsimaiden on ymmärrettävä, että Ukrainassa ei ole kyse vain Ukrainasta, vaan siitä, miten länsimaat hoitavat jatkoissa suhteitaan Venäjään ja kenen ehdoilla. Millainen valtakirja Venäjälle annetaan toimia läntisissä rajamaissaan.

Angela Merkel tulee jäämään historiankirjoihin 2000-luvun Neville Chamberlainina. Chamberlain ei lukenut oikein Saksaa eikä Merkel Venäjää.