Presidentti Kekkonen käsitteli aluevaihtoja Neuvostoliiton kanssa kolmesti

Etsiskelin erääseen blogikirjoitukseeni viime viikonloppuna netistä venäjänkielistä aineistoa. Sattumalta silmiini osui yksi mielenkiintoinen sivusto. Tuon sivuston voisi kääntää ehkä Wiki-lukemistoksi (ВикиЧтение) ja sivustolta löytyy eri alojen venäjänkielisiä nettikirjoja laidasta laitaan, historiasta puutarhanhoitoon.  

Mielenkiintoni osuin sivuston kirjaan otsikolla ”Финляндия. Через три войны к миру”. Suomennettuna kutakuinkin ”Suomi. Kolmen sodan kautta rauhaan”.

Kirjan kirjoittaja on venäläinen tietokirjailija Aleksandr Borisovitš Širokorad (Александр Борисович Широкорад), jota en tunne enkä tiedä. Henkilöstä löytyy kyllä venäjänkielinen ja saksankielinen Wikipedia-sivu (Широкорад, Александр Борисович  ja Alexander Borissowitsch Schirokorad).

Kirjan 39. luku (Глава 39) on kiinnostava. Luku käsittelee menettämäämme Karjalaa. Luvun otsikko on suomennettuna kutakuinkin: ”Miksi he [suomalaiset] oikein unelmoivat niin kauan Karjalasta”. Venäjän kielellä: ”Почему им так долго снится Карелия”.

Oheiset tekstikappaleet alkuperäisellä venäjän kielellä ovat tämän blogikirjoitukseni aihe:

”Следующий финский президент — Урхо Кекконен (1956–1981) также пытался убедить советское правительство вернуть Финляндии хотя бы часть утраченных земель. Он трижды конфиденциально предлагал руководству СССР обменять Выборг на северо-восточный район финского Заполярья.

В 1963 г. гостивший в Финляндии редактор «Известий» Аджубей (зять Хрущева) к предложению Урхо Кекконена обсудить территориальный вопрос отнесся с пониманием. В апреле 1964 г. на праздновании 70-летия Хрущева их разговор продолжился. Финский президент намекнул, что при положительном решении этого вопроса Финляндия поддержит СССР в споре о статусе Западного Берлина.

После ухода Хрущева ситуация изменилась, теперь финнам нужно было налаживать доверительные отношения с новым советским руководством. Вторая попытка использовать «германскую карту» была сделана осенью 1965 г. Финский президент сообщил через советника посольства СССР Степанова, что Финляндия в обмен на Выборг готова признать ГДР.

Последний раз территориальный вопрос Кекконен поднял в президентскую избирательную кампанию 1967 года. Кандидат в президенты Вейкко Веннамо включил в свою программу пункт о переносе восточной границы к Сайменскому каналу. Тогда же активисты Карельского союза попытались передать Кекконену письмо с предложением затронуть проблему утраченных территорий на переговорах с руководством СССР. Президент отказался принять обращение и настойчиво рекомендовал не выносить впредь карельский вопрос на публичное обсуждение. Он все еще надеялся добиться желаемого с помощью личной дипломатии. И лишь в 1982 г. новый президент, Мауно Койвисто в отличие от своих предшественников отказался от дипломатического зондажа, связанного с территориальной проблемой. Запретной стала эта тема и для обсуждения в печати.”

Palaan tuon tekstin  suomennokseen myöhemmin. Kyse tuossa tekstipätkässä on presidentti Urho Kekkosen ja Neuvostoliiton välisestä yhteydenpidosta, tunnusteluista ja neuvotteluista alueiden vaihdosta Suomen ja Neuvostoliiton välillä.

Suomen ja Neuvostoliiton välinen aluevaihtoasia on ollut jo sinänsä tiedossa, muttei koko laajuudessa. Ei täällä Suomessa, mutta Venäjällä paremmin.

Jo blogikirjoituksen tässä vaiheessa on syytä todeta, että Suomi pelasi Kekkosen johdolla todella vaarallista peliä 1960-luvun ydinsodan partaalla olevassa maailmassa. Todella kovaa peliä, jota Kekkonen ei ymmärtänyt Karjala-kiilto silmissään.

                                                                                        ****

Suomessa on ollut jo jonkin aikaan tiedossa, että vuonna 1968 presidentti Kekkonen tarjosi Neuvostoliiton kommunistisen puoleen pääsihteeri Leonid Brezhneville – siis Neuvostoliitolle – 67. leveyspiirin pohjoispuolisia alueita Lapista.

Vastineeksi Suomi olisi saanut osia Karjalasta, kuten Viipurin ja sen länsipuolisen alueen sekä Saimaan kanavan. Tarkasti ei ole tiedossa, mistä alueista Lapista olisi ollut kysymys. Voi olla, ettei Kekkonen itsekään ollut asiaa tarkemmin vielä miettinyt.

Vuoden 1968 aluevaihtoasiaa ovat selvitelleet Joensuun yliopiston dosentti Juha Pohjonen ja historioitsija, entinen Oulun maakunta-arkiston johtaja Samuli Onnela. Asiasta on muistaakseni mainintoja myös Juhani Suomen kekkoskirjoissa.

Asia tuli parempaan julkisuuteen reilut kymmenen vuotta sitten, kun sanomalehti Kalevassa julkaistiin Pohjosen ja ulkoministeriön tutkija Jussi Pekkarisen kirjoittama artikkeli. Asia uutisoitiin tuolloin ainakin Ylen sivuilla (Yle 13.9.2007).

Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun CIA:n avautuneilta arkistosivuilta löytyy myös jonkin verran aineistoa Suomen ja Neuvostoliiton välisistä aluevaihtosuunnitelmista ja Neuvostoliiton aluevaatimuksista Suomelle. Itsekin olen noista kirjoittanut kirjoituksessa otsikolla ”Ehdotus idästä 1950-luvulla: Skandinavian valtioliitto ja Karjala Suomelle” (US-blogi 7.2.2017).

Asiasta on merkintöjä myös vielä 1970-luvun puolivälistä. Esimerkiksi Kekkosen päiväkirjasta löytyy oheinen vielä tammikuun 28. päivältä 1975:

”Rex Bosley [= brittitiedustelija] luonani. Kertoi, että eräs KGB:n mies suurena salaisuutena kertonut Englannin tiedustelupalvelulle toukokuussa 1974, että Suomen ja Neuvostoliiton välillä käydään salaisia neuvotteluja aluevaihdosta. Suomi saa Viipurin ja osan Karjalaa ja luovuttaa NL:lle Pohjois-Suomen esim. Muoniota myöten, että NL saa yhteistä rajaa Ruotsin kanssa.”

Lapin geostrateginen asema oli heti toisen maailmansodan sodan jälkeen ja myös koko kylmän sodan ajan äärimmäisen tärkeä. Kyse ei ollut vain Neuvostoliiton Murmanskin alueen turvallisuudesta Neuvostoliitolle vaan Neuvostoliiton pääsystä Skandinavian niemimaan kautta Tanskan salmille. Olen käsitellyt asiaa aikaisemmin useissa blogikirjoituksissa enkä avaa asiaa enää enempää.

Luovutettu Karjala sekoitti monen suomalaispoliitikon harkintakyvyn presidentti Kekkosen tapaan.

Suomessa ja Kekkosella ei ollut hajuakaan, millaista turvallisuusongelmaa Suomi olisi lännelle synnyttänyt, mikäli Neuvostoliitto olisi päässyt aluevaihtojen seurauksena kiinni Ruotsin rajaan ja syvemmälle Norjan rajaan.

CIA:n arkistoista ensimmäiset asiakirjat Neuvostoliiton Lappi-vaateista löytyvät siis vuodelta 1953. Kuva 1 on CIA-arkistoista vuodelta 1953 ja siinä on esitetty Neuvostoliiton Suomen Lapista haluamat alueet ”Area to rumored to be cededto U.S.S.R” -kirjauksella. Vapaasti suomennettuna: ”Alueet, joita huhutaan Neuvostoliitolle luovutettaviksi”.

                                                                                        ****

Ensimmäisessä kappaleessa oleva teksti on kokonaisuudessaan suomennettuna kutakuinkin seuraava.

Kyseessä on vapaa suomennos, jossa pyrin suomentamaan sujuvalle suomen kielen ilmaisulle asioita, en sanoja. Jokainen venäjää osaava tehköön oman mieleisen suomennoksensa.

”Suomen seuraava presidentti Urho Kekkonen (1956–1981) yritti myös saada neuvostojohdon palauttamaan Suomelle ainakin osan menetetyistä alueista. Hän ehdotti luottamuksellisesti Neuvostoliiton johdolle kolme kertaa Viipurin vaihtoa napapiirin pohjoispuolisen alueen koillisosiin.

Vuonna 1963 Izvestijan päätoimittajan [Aleksei Ivanovitš] Adžubej (Hruštšovin lanko) ollessa vieraana Suomessa hän suhtautui myönteisesti Kekkosen ehdotukseen keskustella aluekysymyksestä. Huhtikuussa 1964 Hruštšovin 70-vuotisjuhlan kunniaksi heidän [Adžubejin ja Kekkosen] välinen keskustelu jatkui. Suomen presidentti vihjasi, että tämän [alueluovutus]asian tullessa ratkaistua myönteisesti, Suomi tukisi Neuvostoliiton kantaa Länsi-Berliinin asemasta.

Hruštšovin eron jälkeen tilanne muuttui ja suomalaisten oli luotava uudet luotettavat suhteet Neuvostoliiton uuteen johtoon. Toinen yritys käyttämällä ”Saksan karttaa” tehtiin syksyllä 1965. Suomen presidentti kertoi Neuvostoliiton suurlähetystön neuvonantajan [Vladimir] Stepanovin kautta, että vastineeksi Viipurin saannille Suomi olisi valmis tunnustamaan DDR:n.

Viimeisen kerran Kekkonen otti aluekysymyksen esiin vuoden 1967 presidentinvaalikampanjan aikana. Presidenttiehdokas Veikko Vennamo oli sisällyttänyt vaaliohjelmaansa kohdan itärajan siirtämisestä [idemmäksi] Saimaan kanavalle. Samanaikaisesti Karjalan liiton aktivistit yrittivät saattaa Kekkoselle kirjeen, jossa ehdotettiin luovutettujen alueiden kysymyksen nostamista Neuvostoliiton johtajien kanssa käytäviin neuvotteluihin. Presidentti kieltäytyi hyväksymästä esitystä ja suositteli itsepintaisesti, ettei Karjalan kysymystä otettaisi julkiseen keskusteluun. Hän toivoi vielä saavuttavansa halutun henkilökohtaisen diplomatian kautta. Toisin kuin edeltäjänsä, uusi presidentti Mauno Koivisto kieltäytyi vasta vuonna 1982 diplomaattisesta tunnustelusta aluekysymyksissä. Aihe oli kielletty myös lehdistöltä.”

Me tiedämme, jota Širokorad ei kirjannut, että Kekkonen otti siis vuonna 1968 aluevaihtosian esille Leonid Brezhnevin kanssa kahden kesken. Siis todellakin vain kahden kesken. Tuo oli se kolmas kerta.

                                                                                        ****

Tuossa Širokoradin tekstissä on sellaista, mikä on meille uutta tietoa. Širokorad ei kerro tekstissä lähteitä, mutta asia on mielenkiintoinen ja sinänsä myös uskottava huomioiden muut poliittiset tapahtumat, jotka tiedämme todeksi. Tarkoitan mm. Hruštšovin langon vierailua Helsingissä vuonna 1963 ja Kekkosen osallistumista Hruštšovin 70-vuotisjuhlaan vuonna 1964 Helsingin suurlähetystössä. Tuo on se ensimmäinen kerta.

Suomalaisilla historiantutkijoilla riittää siis vielä työtä. Asiasta saataneen lisävalaistusta aikanaan myös Venäjällä olevista arkistoista, kunhan suomalaistutkijat jatkavat siellä työtään ja käyvät uudestaan läpi 1960-luvun alkupuolta. Viittaan täällä vaikkapa Varjo Suomen yllä – Stalinin salaiset kansiot -kirjan kirjoittaneisiin tutkijoihin (Timo Vihavainen, Ohto Manninen, Kimmo Rentola ja Sergei Zuravljov).

Vladimir Stepanov (Степанов, Владиимир Севастьанович) oli KGB:n Helsingin toimiston päällikkö lähetystöneuvoksen nimikkeellä vuosina 1964–1970 sekä suurlähettiläs vuosina 1973-79. Vladimirovin ohella Stepanov oli kylmän sodan aikainen vaikutusvaltaisin KGB-organisaattori Suomessa. Muistamme kaikki, että kesällä 1978 hän esitti marsalkka Dimitri Ustinoville ajatuksen Suomen ja Neuvostoliiton yhteisistä sotaharjoituksista.

Vuonna 1964 Stepanov siis oli tuoreeltaan uuden Leonid Brezhnevin neuvostohallinnon edustaja Nikita Hruštšovin kauden jälkeen. Hruštšov syrjäytettiin Neuvostoliiton johdosta lokakuussa 1964. Stepanovin ensityö oli siis Karjalaa koskevat alueasiat Kekkosen kanssa syksyllä 1965, joten heti melko tuoreeltaan Suomen komennuksellaan Stepanovin käsittelyssä olivat merkittävät asiat. Stepanovin nimitys oli alkanut virallisesti Helsingissä 13. elokuuta 1964. Neuvostoliiton vallansiirtoprosessi Hruštšovista Brezhneviin alkoi jo siis ennen lokakuuta 1964.

KGB:n Helsingin residenssihenkilöiden koko kirjon vuoteen 1991 voi käydä lukemassa esimerkiksi täältä.

Kekkonen ja Hruštšov olivat olleet yhteisellä metsästysreissulla Zavidovossa marras-joulukuun taitteessa vuonna 1963. Monenlaista asiaa siis tapahtui. Tuon Zavidovon reissun me tiedämme todella hyvin ja eiköhän votkahuuruissa ole puhuttu myös tuolloin niin Neuvostoliiton Karjalasta kuin ehkäpä myös Suomen Lapista.

Hruštšovin lanko Aleksei Ivanovitš Adžubej tapasi siis Kekkosen Neuvostoliiton suurlähetystössä pidetyssä Hruštšovin 70-vuotisjuhlassa. Todennäköisesti ensi kerran – mutta ainakin alueasioiden suhteen ensi kerran – Adžhubej ja Kekkonen tapasivat jo vuoden 1963 puolella, kun Adžubej saapui Izvestijan päätoimittajan tehtävässä Helsinkiin.

Kekkosella oli pitkäaikainen Karjala-kiima. Hyvä, ettei tuon kiiman suhteen käynyt Suomelle huonosti.

Kun viittasin aikaisemmin suomalaistutkijoihin, heidän olisi syytä etsiä itärajan takaa se dokumentti, jonka Stepanov on varmasti lähettänyt syksyllä 1965, kun Kekkonen olisi valmis tunnustamaan DDR:n palkintona Karjalasta. Tuo oli siis se toinen kerta.

Oppi: Ulkopoliittista valtaa ei pidä koskaan asettaa yhden henkilön varaan. Ei Kekkosen eikä Niinistön. Meillä on tuore esimerkki ulkopoliittisesta sekoilusta Niinistön transponderialoitteessa. Vaikka olisit kuinka itsepäinen ja omahyväinen presidentti, älä lähde ajamaan asiaa omista lähtökohdistasi, josta et tiedä, tunne tai ymmärrä asiaasi riittävästi. Kuuntele ja usko, mitä muut sinulle sanovat. Usko myös ulkoministeriön virkamiehiä.

                                                                                        ****

1960-luvun alkupuoli oli jännittynyttä aikaa kaikkialla maailmassa. Aika oli todella jännittynyttä aikaa maailmanpolitiikassa. Kuuban kriisi on ajoitettu päivämäärälle 16.-28. lokakuuta 1962. Saksan – tai paremminkin Saksojen kysymys – ja Berliinin asema oli Euroopassa idän ja lännen välinen kysymys numero yksi. Suomessa oli noottikriisiä.

Huomattavaa on, että Širokoradin mukaan Kekkonen tarjosi Neuvostoliitolle aluksi vuonna 1963-64 vastikkeena Karjalasta todennäköisesti Lapin alueiden lisäksi myös Neuvostoliiton näkemystä ja kantaa Länsi-Berliinin asemasta ja vuonna 1965 jo DDR:n tunnustamista.

Kekkosen Suomi oli siis valmis myymään pienestä maatilkusta Karjalankannaksella lännen keskeisimmät arvot kamppailussa kommunismia ja Neuvostoliitoa vastaan. 1960-luvulla idän ja lännen voima mitattiin Euroopassa juuri Saksassa ja Länsi-Berliinissä. Oli mitattu heti toisen maailmasodan jälkeisestä ajasta lähtien.

Saksan kysymys ja Suomen asema kysymyksessä on liian laaja puitavaksi tässä kirjoituksessa.

On syytä muun muassa muistaa, että Berliinin muuri rakennettiin kesällä 1961. Siis vain pari kolme vuotta aikaisemmin, kun Kekkonen oli ollut valmis tunnustamaan Neuvostoliiton näkemyksen Länsi-Berliinin asemasta hintana Karjala.

Neuvostoliitossa kyllä tiedetiin Suomen ”Saksan kartan” (”германская карта”) agenda, mutta kyllä itärajamme itäpuolella myös ymmärrettiin, ettei Suomen kannoilla ole mitään merkitystä Neuvostoliiton kannalta Saksan kysymykseen ja että Suomi oli pelaamassa pöydässä, jossa ”Saksan kartta” ei ollut peliväline.

On siis syytä muistaa, että näillä Suomen Saksa- ja Berliini-höpsityksillä ei ollut suurta merkitystä maailmanpolitiikan asioihin eikä niillä ollut painoarvoa myöskään Neuvostoliitolle.