60 vastaan 600 ja voitto Suomeen – mikä menikään Puolustusvoimilta täysin pieleen?

”Määrän perusteena on arvioitu pudotussuhde. Kun kotikenttäetu ja suhteellinen suorituskyky huomioidaan, Ilmavoimien arvion mukaan pudotussuhde olisi noin yhden suhde kymmeneen. Se tarkoittaa, että yksi Hornet voisi pudottaa noin kymmenen vastustajan konetta. 60 monitoimihävittäjällä voisi siis uskottavasti taistella 600 hävittäjää vastaan.” (Puolustusvoimat, tiedote 28.8.2020).

Kyse oli siis Puolustusvoimien tiedotteesta. Virallisesta tiedotteesta päivämäärällä 28.8.2020.

Kyse oli myös Puolustusvoimien Radio Kipinän uusimmasta podcastista, jossa HX-hankkeen ohjelmajohtaja Lauri Puranen sekä Ilmavoimien operaatiopäällikkö, eversti Juha-Pekka Keränen sanailivat suomalaishävittäjien kyvykkyydestä.

Radio Kipinä (Puolustusvoimat, Radio Kipinä) on Puolustusvoimien podcast-kanava. Podcast on puolestaan äänitallenteiden julkaisua verkossa, olipa kyse internetverkosta tai vaikkapa FM-taajuuksista.

****

Entisen Neuvostoliiton ja nykyisen Venäjän puskurivaltioalue on kutistunut varsin vähiin vajaan kolmen vuosikymmenen aikana Neuvostoliiton hajoamisesta alkaen. Pikkuhiljaa askel askeleelta Venäjä on menettänyt asemiaan itäisessä Euroopassa, jonne Suomikin kuuluu.

Nykyisin puskurivaltioihin kuuluvat enää kolme Venäjän läntistä rajanaapuria: Suomi, Valko-Venäjä ja Ukraina.

Kauempana myös mm. Balkanille Jugoslavian hajoamisessa syntyneet slaavilaiset maat ovat valumassa pikkuhiljaa Nato-jäsenyyteen. Venäjällä ei ole enää maayhteyttä noillekaan alueille. Ilman maayhteyttä ei ole puskuria, kun jossakin myös puskurin on ottava kiinni. Etuvartio on eri asia.

Suomi, Valko-Venäjä ja Ukraina ovat kolme erilaista puskurivaltiotapausta. Kyse on siitä, kuuluuko maa Natoon vai ei. Venäjä on kyennyt pitämään Suomen ja Valko-Venäjän Naton ulkopuolella tekemättä oikeastaan mitään, mutta sen sijaan Ukraina on tuottanut Venäjälle suuria ongelmia. Suomi ja Valko-Venäjä ovat kaksi aivan erilaista tapausta, mutta Venäjän kannalta yhtä helppoja: kumpikaan ei halua Natoon.

Suomella, Valko-Venäjällä ja Ukrainalla ovat erityiset sotilasstrategiset asemat Venäjän kannalta. Kun nyt Valko-Venäjän tuoreimpien tapahtumien yhteydessä on suomalaismediassa korostettu Valko-Venäjän merkittävää strategista asemaa, niin täysin samanlaiset asemat ovat myös Suomella ja Ukrainalla.

Kun Natoon Venäjää pelkäävällä Suomella ei ole ollut omasta halustaan asiaa, sotilaallista turvaa on yritetty hakea EU:sta. Noissa pyrkimyksissä Suomi ei ole onnistunut. EU ei ole tuonut Suomelle sotilaallista turvaa.

Eikä tuo. Euroopan puolustus on Nato.

Tunnen jo 1980-luvulta joitain venäläisiä vanhoja jo eläkkeellä olevia upseereita. Heille Suomen Nato-jäsenyysoptiopolitiikka herättää lähinnä ivallista kommentointia: ”kaikkea te keksittekin”. Suomen Nato-optio nähdään Venäjällä Tarja Halosen aikaan luomana kummallisuutena, jottei Suomen vain tarvitsisi liittyä Natoon.

Tulen käsittelemään erikseen jossakin välissä noita em. kolmea puskurivaltiota erillisessä laajassa kirjoituksessa. Miten Venäjä on onnistunut pitämään tuon puskurialueen itselleen kasassa vielä senkin jälkeen, kun Baltian maat tekivät siihen syvän viillon Nato-jäsenyyksillään ja kun muu itäinen Eurooppa on jo pitkälti Natossa.

Suomen ulkopolitiikka Nato-asiassa on niin vanhakantaista, ettei tosikaan.

Naton ulkopuolella olevalle uskottavan pelotteen luominen tulee kalliiksi suurista panostuksista huolimatta. Hyökkääjän silmälle uskottavaa pelotetta on vaikea luoda yksin nykymaailmassa. Kymmenen miljardin satsaus ilmapuolustukseen on reilun viiden miljoonan asukkaan harvaan asutulle maalle hirvittävä rahallinen ponnistus. Halvemmallakin on mahdollista nostaa hyökkäyskynnystä, muttei olemalla yksin tai olemalla samalaisen tapauksen kanssa kimpassa. Samalainen tapaus tässä asiassa Suomelle on Ruotsi.

****

Maa, joka ei hallitse ilma-aluettaan, ei hallitse yhtään mitään.

Totesin kolmessa Venäjän avaruusvalloitustoimia käsittävässä blogikirjoituksissa myös, että kuka hallitsee avaruutta, hallitsee myös maapalloa (US-blogi 19.8.2020, US-blogi 21.8.2020 ja US-blogi 23.8.2020).

Kyse ilman ja avaruuden hallitsemisessa on samasta asiasta. Kyse on liikkumisnopeudesta niin ohjuksille kuin ilma-aluksille. Ilmassa ja avaruudessa voit liikkua reilusti ääntä nopeammin ja jopa monen kertaisella äänen nopeudella, kun maankamaralla ja vedessä et kykene liikkumaan. Ilmassa myös toimintaetäisyydet ovat aivan eri luokkaa kuin maankamaralla ja vedessä. Ilmassa 500 kilometriä ei ole mikään etäisyys. Maanpinnalla sotatoimissa 500 kilometriä on paljon.

Ilmatilan hallinta kriisi- ja sotatilanteessa on siis kaiken perusta. Kyse vaan on, missä laajuudessa ilmatilaa pitää hallita, jotta kykenee pitämään maansa koskemattomana. Laajuudella tarkoitan maantieteellistä laajuutta maan rajojen ulkopuolella.

****

Sotilaalliselle toimijalle ei ole mikään typerämpää kuin vastustajan kyvykkyyksien aliarvioiti ja omien kyvykkyyksien yliarvioiti.

”60 monitoimihävittäjällä voisi siis uskottavasti taistella 600 hävittäjää vastaan” on lausuma, jotka Suomen Ilmavoimat ja Puolustusvoimat ovat nyt Ilmavoimien operaatiopäällikkö Juha-Pekka Keräsen suulla ilmoittaneet Suomen ilmapuolustuskyvykkyydeksi.

Taistella toki voi – ja uskottavastikin voi taistella –, mutta voiko voittaa? Tuo ei olekaan se oleellinen kysymys, koska Venäjä ei itseään sellaiseen taistelutilanteeseen saata.

Miksi Venäjä ei sellaiseen tilanteeseen itseään saata? Siksi, koska Suomen ilmatilan saaminen Venäjän hallintaan ei sitä edellytä.

Suomi käy mielellään vanhoja sotia. Suomalaiset ammattisotilaat käyvät mielellään vanhoja sotia ja etenkin talvisotaa, joka oli Suomelle menestyksekäs. Ajatellaan, että kun Neuvostoliitto yritti vallata Suomen marssimalla pitkän itärajan yli, sen Venäjä tekee jatkossakin, jos Venäjä haluaa Suomen sotilaallisesti hallintaansa.

Venäjän sotatoimia Itä-Ukrainassa ja Syyriassa on tulkittu väärin. Kyseisissä maissa Venäjän kanssa sotaa käyvien sotilaallinen kyvykkyys on alhainen verrattuna Nato-maihin ja myös itse Venäjään. Mikä tuo Venäjälle tulosta Itä-Ukrainassa tai Syyriassa, ei toisi tulosta Nato-maissa tai Suomessa.

Venäjä ei iske vastustajansa vahvuuksiin vaan heikkouksiin. Venäjä ei iske päätänsä mäntyyn Suomen Karjalassa eikä käy hävittäjillä näyttävää ilmaherruuskamppailua Suomen ilmatilassa. Venäjälle on helpompiakin tapoja saada Suomen ilmatila hallintaansa.

****

”Mitä tulee pudotussuhteisiin, niin totta kai me haluamme, kun Brewstereilla oli 32:n suhde 1:een silloin jatkosodan aikana. Sellaisiin me totta kai tähtäämme.” Ilmavoimien operaatiopäällikkö Juha-Pekka Keränen tokaisi tuossa edellä mainitussa Radio Kipinän podcastissa.

Tuo lausahdus kuvaa hyvin, kuinka taas kerran yksi suomalaisammattisotilas käy sellaista lähes 80 vuotta vanhaa historian sotaa, jossa Suomella oli menestyssuorituksia, vaikka hävisikin sodan.

Ja Keräsen typeryydet jatkuivat oikein urakalla:

”Jos pääsemme 1:n suhde 10:een, niin silloin se on kuusisataa hävittäjää tai pommikonetta tai mitä sieltä nyt tuleekaan sitten, joita pääsemme pudottamaan alas.”

”Meidän ehkä suurin ero moneen muuhun maahan on, kun meillä on tätä huonoa lentosäätä myös paljon.”

”Meidän pitää yhtä tehokkaasti pystyä toimimaan siellä pilven sisällä, ja sitä me paljon harjoittelemme.”

Suomi luottaa ilmapuolustuksessaan siis  huonoon säähän ja siihen, että vihollinen hyökkää vain huonolla säällä.

Puolustusvoimat, Ilmavoimat ja Keränen lähtevät siitä, että Venäjä rynnäköi tänne MiG- ja Suhoi-kalustollaan jopa peräti 600 hävittäjän voimalla ja Suomen taivaalla käytäisiin suuren tyylin hävittäjäkaksikamppailua ja hävittäjäryhmien kaksinkamppailuja kuten käytiin 80 vuotta sitten.

Mutta toimisiko Venäjä todella noin saadakseen Suomen ilmatilan riittävään hallintaansa?

****

Tuskinpa toimisi. Hävittäjäkamppailut kahden melko tasavahvan ilmatilassa sotijan välillä ovat harvinaisia. Eipä tule mieleen juurikaan viime vuosikymmeniltä eikä pidemmältäkään ajalta. Niitä siis vältetään myös sotatilanteessa.

Enpä nyt hävittäjien osalta keskittyisi liikaa hävittäjien kaksinkamppailuihin. Ehkäpä enemmän keskittyisin nopeisiin ohjusiskuihin vihollisen maa- ja merikohteisiin – myös ilmavoimia palveleviin maakohteisiin.

Nykyiset sodat ovat ohjussotia. Ohjussotia silloin, kun sotia käydään sotilaallisesti pitkälle kehittyneiden maiden välillä: esimerkiksi Venäjän ja Suomen välillä tai Venäjän ja Naton välillä.

Kun tarkastellaan ilmatilan hallintaa, on muistattava, että Suomi on edellä kerrotusti Venäjän puskurimaa ja keskeistä puskurivyöhykettä.

Venäjän kauaskantoisimmat ilmatoruntajärjestelmät – S-300 ja S-400-järjestelmät esimerkkeinä –  peittävät tätä nykyä lähes puolet Suomen pinta-alasta ja ne toimivat yhtä hyvin niin Suomen päällä kuin Venäjän päällä.

Olen käsitellyt noiden järjestelmien sijaintipaikkoja useassa kirjoituksessa, esimerkkinä kirjoitus otsikolla ”Myös Venäjän strategiset sotilaskohteet on helppo selvittää tarkasti” (US-blogi 21.2.2018).

Esimerkkinä yksi Suomella lähellä olevista, alkujaan S-300- ja nykyään S-400-ohjusten tukikohta ja laukaisupaikka on vain sadan kilometrin päässä Suomen rajasta (60°16’45.0″N 29°43’40.0″E). Paikka on suomalaiselta nimeltään Kivennapa (Первомайское). Helsinkiin matkaa on vain 260 kilometriä. Koko Etälä-Suomi on siis noiden järjestelmien alla 24/7-periaateella. Venäjän ei tarvitse tehdä kalustosiirtoja, kun kyse on puskurialueesta.

Venäjän kattavuus Suomessa yltää Satakunnan lennoston rajamaille Tampere-Pirkkalan lentokentälle. Venäjän tutkat ja ilmavalvontajärjestelmät peittävät koko Suomen. Venäjän sotilassatelliitit parturoivat Suomea metritarkkuudella. Tilannekuvana Venäjä tietää Suomen yhtä hyvin kuin oman alueensa.

Miksi Venäjä toisi hävittäjänsä Suomen ilmatilaan, jos ilmatila ei ole vielä Venäjän hallussa? Miksi Venäjä lähtisi kaksikamppailuun suomalaishävittäjien kanssa, jos päämääriin päästäisiin muutoinkin kuin haastamalla suomalaishävittäjät?

Jos Venäjä haluaa ottaa Suomen ilmatilan haltuunsa, se  pyrkisi eliminoimaan suomalaishävittäjät ennen kuin ne olisivat ilmassa. Kysymys olisi ohjushyökkäyksestä Suomen ilmatilan hallinnan kriittisiin kohteisiin. Ohjushyökkäyksen torjunnassa Suomen kyvykkyys on heikko ja käytännössä hävittäjien varassa, jos ne saadaan ilmaan ajoissa. Venäjä iskee siis ensiksi puolustuksen heikkoihin lenkkeihin, joista läpimurto olisi todennäköisin.

Suomen asemaa poikkeaa Euroopan monen Nato-maan asemasta. Suomi on puskurimaana kiinni Venäjän rajassa ja Venäjän ilmatorjuntajärjestelmät sekä tutka- ja muut sotilaalliset havainnointijärjestelmät yltävät pitkälle Suomen päälle. Suomi on siis minuuttien päässä. Venäjällä on sama tieto Suomesta kuin omasta alueestaan.

Toisin kuin Puolustusvoimat ja Ilmavoimat, näen hävittäjät ensisijaisesti ohjusten laukaisualustoina ja kuin ilmaherruuden kaksinkamppailijoina. Venäjä arvioi Suomen sotilaallista kyvykkyyttä Suomen ohjuskyvykkyydellä.

****

”Uskottava ja ennaltaehkäisevä puolustuskyky vaatii nykyisen määrän hävittäjiä” on otsikko ohjelmajohtaja Lauri Purasen blogissa joulukuussa 2018 (Ohjelmajohtajan blogi 18.12.2018).

Nykyinen määrä on 64. Ei yhtään vähempää eikä enempää.

Puranen jatkaa:

”Turvallisuustilanteen muutos ei tue hävittäjämäärän vähentämistä, vaan jopa päinvastoin.”

Turvallisuustilanteen muutoksella Puranen tarkoittaa Venäjää ja Venäjän muodostamaa uhkaa. Purasen sanoja kääntäen: jos Suomen hävittäjämäärä ei ole 64, ei Suomen puolustuskyky ole uskottava ja ennaltaehkäisevä. Puranen sitoi Suomen sotilaallisen kyvykkyyden ilmatilassa hävittäjämäärän eikä siihen, montako venäläishävittäjää suomalaishävittäjä kykenee tiputtamaan.

Purasen kirjoitus oli vastaus taloustieteen professorina Roope Uusitalolle, joka kyseli, eikö 47 hävittäjää riittäisi. Käsittelin tuota asiaa tarkemmin kirjoituksessa otsikolla ”Suomen HX-hanke – myös alle 50 hävittäjää riittäisi” (US-blogi 2.7.2020).

Hävittäjämäärään puuttui myös silloinen puolustusministeri Jussi Niinistö, joka edellytti Suomen hankkivan tasan 64 hävittäjää:

”Professori [Roope] Uusitalo tekee itsestään pellen, kun ottaa kantaa asioihin, joita hän ei ymmärrä. En minäkään ota kantaa taloustieteen teoreemiin, kun ei ole kompetenssia.” puolustusministeri Jussi Niinistö laukoi Verkkouutisissa Uusitalolle ärtyneenä (Verkkouutiset 17.12.2018).

Näin nyt puolustushallinnon kannat ja perustelut muuttuvat, kun rahat loppuvat eikä 64 hävittäjään riitä varat. Entisen puolustusministeri Niinistön sanoihin vedoten, tekeekö puolustushallinto itsestään pellen, kun alle 64 hävittäjää riittääkin.

”Hävittäjähankinta yritetään sulloa 10 miljardiin – puolustusministeriön Puranen: Emme pyydä lisää rahaa” oli uutisotsikko Ylen sivuilla viikko sitten elokuun lopulla (Yle 29.8.2020).

”Kahdella ensimmäisellä tarjouskierroksella kaikkien ehdokkaiden tarjoukset ylittivät 10 miljardia euron ylärajan. 64 konetta ei mahtunut 10 miljardiin.” Ylen juttu jatkaa.

”Suomi keskittyy ilmavoimiensa suorituskyvyssä määrän sijasta laatuun, sanoo Hornetien seuraajahankkeen (HX) johtaja, eversti Juha-Pekka Keränen. Hänen mukaansa hyvä kalusto ja koulutus tuottavat viholliseen verrattuna paremman suhteellisen suorituskyvyn, minkä seurauksena Suomen hävittäjien pudotussuhde arvioidaan myös positiiviseksi.” (HS 28.8.2020).

****

Mistä nyt tässä Puolustusvoimien aikaansaamassa omintakeisessa härdellissä on oikein kysymys?

Kysymys on siis siitä, että 64 hävittäjän hinta kaikilla myyjäkandidaateilla ylittää kymmenen miljardin euron kattohinnan ja hävittäjämäärästä joudutaan tinkimään. Kymmen miljardia euroa on raja, jolla on poliittinen siunaus. Ylittävällä osuudella ei ole poliittista siunausta eikä tule, siitä SDP, Vasemmistoliitto ja Vihreät pitävät huolen.

Ollaanko 64 hävittäjän sijaan hankkimassa 60 hävittäjää? Saadaanko 60 hävittäjällä ja siis noin kuuden prosentin supistuksella hankehinta alle kymmenen miljardin?

Nyt Puolustusvoimat on aloittanut yhden suhde kymmeneen kampanjoinnin, jotta hävittäjälukumäärää voidaan tiputtaa ja vakuutta, että suorituskyky säilyy.

Tuo on todella tyylitöntä pelleilyä. Kukahan älypää puolustushallinnossa tuon älyttömyyden on pohjimmiltaan keksinyt?

Voin jo kuvitella, miten Kremlissä ovat naamat jo hymyssä: ”Suomelta loppuivat rahnat eikä kaikkia hävittäjiä ole vara ostaa kovasta uhosta huolimatta.”

Tosiaankin varsin hymyssä tämänkin tätä Puolustusvoimien ja koko puolustushallinnon toilailua ja pelleilyä on katsottava.