Amber Nine ja Ruotsin Nato-jäsenyys

”Tiden inne för svenskt Nato-medlemskap”.

Vapaasti suomennettuna:

”Ruotsin Nato-jäsenyyden aika on tullut”.

Ruotsin Atlantti-Seuran (Svenska Atlantkommittén) hallitus on kirjoittanut artikkelin Ruotsin Nato-jäseneksi liittymisen merkityksestä (Frivärld 7.12.2020,  Svenska Atlantkommittén 7.12.2020). Kirjoituksen otsikko on edellä mainittu.

Ruotsin Atlantti-Seuran puheenjohtajana toimii Maltillisen kokoomuksen kansanedustaja Annicka Engblom, joka on puoleen kärkihahmo Ruotsin Nato-jäsenyyden ajamisessa. Engblom on sotilas ja Engblomilla on tutkinto vuoteen 1998 saakka toimineessa Merivoimien upseerikoulusta (Marinens officershögskola, MOHS). Hän on työskennellyt Ruotsin kokonaismaanpuolustuksen tutkimuslaitoksella (FRA) ja ollut Ruotsin valtiopäivillä vuodesta 2006.

Eri maiden Atlantti-Seuroissa tai paremminkin Atlantti-Neuvostoissa (Atlantic Council) toimii Nato-jäsenyyden kannattajia, vaikka organisaatio on sinänsä ilmoittanut olevansa sitoutumaton ja riippumaton. Seuroissa tai neuvostoissa kyse on pyrkimyksestä kannustaa Toisen maailmansodan jälkeen alkaneen Pohjois-Amerikan ja Euroopan välisen yhteistyön jatkoa.

On tosiasia, että seurat tai neuvostot ovat organisaatioita mm. poliittisille päättäjille edistää maan Nato-jäsenyyttä silloin, kun muut kanavat ovat rajoitettuja maan poliittisen tilanteen vuoksi.

Suomen Atlantti-Seuran (kotisivut) hallituksen puheenjohtajana toimii Lisa Jaakonsaari (sd.) ja hallituksessa on mukana mm. Suvi-Anne Siimes (vas.).

Suomen ja Ruotsin lisäksi myös mm. Georgialla on oma Atlantti-Seura (Atlantic Council of Georgia, kotisivut).

****

”Amber Nine”

Termi on suomennettuna kutakuinkin ”Meripihka yhdeksän”.

Meripihkalla ja Itämerillä on vahva yhteytensä. Fossisoituneita meripihkapalasia on löydetty eniten Itämeren rannoilta.

”Amber Nine: NATO’s Secret Use of a Flight Path over Sweden and the Incorporation of Sweden in NATO’s Infrastructure”.

Vapaasti suomennettuna:

”Amber Nine: Naton salaisen lentoreitin käyttö Ruotsin yli ja Ruotsin sisällyttäminen Naton infrastruktuuriin”.

1950- ja 1960-luvuilla Nato käytti julkisuudelta salaa Amber Nine -nimistä lentoreittiä Ruotsin eteläosan yli Itämerelle. Ruotsin hallitus suostui toistuviin ylilentoihin huolimatta siitä, että Ruotsi vakuutti julkisuudessa tuolloin noudattavansa puolueettomuuspolitiikkaa.

Amber Nine teki Ruotsin ilmatilasta ja lentokentistä tosiasiallisesti osan Naton infrastruktuuria jo heti sen jälkeen, kun Ruotsin ehdottama Pohjoismaiden puolustusliitto (Scandinavian defense union, SDU) oli kokenut haaksirikon.

Amber Nine -lentoreitistä on vähän tietoa. Netissä vapaata tietoa ei ole ollenkaan, vain viitteitä kirjalliseen aineistoon. Kirjallinenkin alkuperäisaineisto on vähäistä:

• Britain, Sweden and the Cold War, 1945–1954: Understanding Neutrality (Palgrave Macmillan, 2003)
• Amber Nine: NATO’s Secret Use of a Flight Path over Sweden and the Incorporation of Sweden in NATO’s Infrastructure (Journal of Contemporary History Vol. 44, no. 2, 2009)

Edellä mainitun Britannia, Ruotsi ja kylmäsota 1945–1954 -kirjan on kirjoittanut suomalainen Eurooppa-tutkimuksen keskuksen tutkimusjohtaja Juhana Aunesluoma (tiedot).

****

Tämä kirjoitus käsittelee hieman Ruotsin Nato-jäsenyysasiaa. Kirjoitus on taas kerran uuvuttavan pitkä ja tarkoitettu vain niille, joilla on todellista kiinnostusta asiaan. Siis todellista kiinnostusta asiaan.

Nato-jäsenyysasiassa Ruotsi ja Suomi poikkeavat toisistaan, vaikka yrittävätkin kulkea yhtä.

Suomi pyrkii asiassa kuin asiassa turvallisuuspoliittiseen yksimielisyyteen, joka ei edistä kehitystä, vaan on paikallaan oloa ja jumittumista. Suomen linjalla voidaan edetä vain pienimmän yhteisen hyväksyttävyysnimittäjän puitteissa eikä olosuhdemuutosten vaatimusten edellyttämänä.

Suomessa Nato-jäsenyysasiassa kaikki puolueet edustavat toimissaan samaa, eivätkä sinänsä edes jäsenyyttä kannattavat puolueet tee mitään jäsenyyden edistämiseksi. Presidentti Niinistö on pitänyt puolueet tarkassa turvallisuuspoliittisessa kontrollissa. Rippiä tullut etenkin Kokoomukselle Orpoa edeltäneiden puheenjohtajien aikaan.

Ruotsissa sen sijaan on kaksi erillistä leiriä, jotka avoimesti ovat eri mieltä ja pyrkivät edistämään omaa näkemystään Ruotsin Nato-jäsenyyden suhteen.

Porvariallianssi – Maltillinen kokoomus (Moderata samlingspariet, M), Keskustapuolue (Centerpartiet, C), Liberaalit (Liberalerna, L) ja Kristillisdemokraatit (Kristdemokraterna, KD) – kannattaa ja edistää Ruotsin Nato-jäsenyyttä.

Punaviherblokki – Ruotsin sosiaalidemokraattinen työväenpuolue (Sveriges socialdemokratiska arbetarparti, S), Vasemmistopuolue (Vänsterpartiet, V) ja Ympäristöpuolue vihreät (Miljöpartiet de Gröna, MP) – vastustaa Ruotsin Nato-jäsenyyttä.

Myös Ruotsidemokraatit (Sverigedemokraterna, SD) on vastustanut Ruotsin Nato-jäsenyyttä, mutta puolueen Nato-kantoihin on viime aikoina tullut hienoista lievennystä.

****

Ruotsi on onnistunut välttämään suuret sodat yli 200 vuotta. Ruotsin ja Venäjän välisessä sodassa Napoleonin sotien aikana Ruotsi menetti lähes puolet maa-alastaan. Suomen sodan jälkeen Ruotsin armeija osallistui vielä sotaan Napoleonia vastaan, Tanskan lyömiseen vuonna 1812 sekä Norjan miehitykseen vuonna 1814.

Ruotsin suurin alueellinen menetys vuonna 1809 oli Suomi. Tuon maa-alan ja väestön menetys lienee ollut ratkaisevaa Ruotsille, ettei sotimiselle enää ollut enää halukkuutta. E i siis ollut enää riittäviä eväitä vanhalle suurvalta-asemalle.

1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä Ruotsi pyrki lisäämään puolustuskyvykkyyttään ​​ottamalla  käyttöön asevelvollisuuden ja uudistamalla puolustusrakennetta. Vuonna 1921 Ruotsin ensimmäinen yleisillä vaaleilla valittu parlamentti jatkoi hieman aikaisemmin alkanutta sotilaallisen liittoutumattomuuden politiikkaa.

1900-luvun alkuvuosikymmenistä lähtien Ruotsi on näennäisesti ollut erillään sotilaallisista liittoutumista, mikä mahdollisti Ruotsin pysymisen poissa kahden erillisen maailmansodan tapahtumista.

Kylmän sodan alkaessa Ruotsi toisti sekä Natolle että Varsovan liitolle opin sotilaallisesta liittoutumattomuudesta rauhan aikana.

****

Heti jälkimmäisen maailmansodan jälkeen omien kokemuksien pohjalta Ruotsi alkoi koota Pohjolaan puolueettomien valtioiden yhteenliittymänä Pohjoismaiden puolustusliittoa (SDU), johon olisivat kuuluneet Ruotsi, Norja, Tanska ja myös Suomi. Hanke oli kuitenkin täysin epärealistinen niin Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton näkökulmasta kuin ennen kaikkea Norjan ja Tanskan näkökulmasta.

Yhdysvallat halusi ehdottomasti Norjan, Islannin ja Tanskan mukaan Natoon heti alusta. Norja ja Tanska halusivat myös Toisen maailmansodan miehityskokemusten perusteella puolustusliittoon heti.

Miksi Yhdysvallat halusi mukaan heti alusta myös Tanskan? Tanskan salmien lisäksi kyse oli ennen kaikkea Grönlannista, joka on oleellinen osa Pohjois-Amerikan ja Euroopan välistä merireittiä ja lisäksi kiinni Pohjois-Amerikassa:

Naton perussopimus allekirjoitettiin 4. huhtikuuta 1949. Kahdestatoista perustajavaliosta neljännes oli Pohjoismaita.

Ruotsin jääminen Naton ulkopuolelle pääosin omasta tahdostaan sopi Yhdysvalloille. Ikään kuin Ruotsin tehtäväksi jäi turvata Suomen asiaa, koska Suomen Lappi oli oleellinen Norjan puolustukselle. Kyse uudelle länsiliitolle oli Suomen muodostamasta puskurialueesta ja sen tuomasta reagointiajan pidentymisestä. Neuvostoliitto olisi tarvinnut kuitenkin aikaa kahlata Suomi läpi Ruotsin ja Norjan pohjoisosiin.

Suomen ja Neuvostoliiton välinen YYA-sopimus on kirjattu päivämäärälle 6. huhtikuuta 1948. Jatkossa länsiliiton sotilaallinen päämäärä oli pitää Suomi siinä määrin kiinni lännessä, ettei Neuvostoliitto lävistäisi Suomea ilman vastarintaa.

Tuo oli myös se pohjimmainen syy, miksi Yhdysvallat ja Iso-Britannia edellyttivät Teheranin konferenssissa 1943 Suomen pysyttämistä itsenäisenä. Rooseveltillä ja Churchillilla oli jo tuolloin tiedossa uusi tuleva maailmanjärjestys ja läntinen puolustusliitto.

Pohjolan puolustusasetelmat alkoivat olla selviä 1940-luvun saavuttaessa loppuaan. Puolustusasetelmat olivat täysin selviä myös Ruotsin osalta viimeistään vuonna 1952.

****

Naton ja Yhdysvaltojen Länsi-Euroopan Nato-maiden puolustus perustui 1950-luvulla ydinaseisiin. Neuvostoliitolla oli Toisen maailmansodan jäljiltä vahva konventionaalisten aseiden armeija. Kyse oli vastavoimastrategiasta (Offset strategy), joista ensimmäisen loi kenraali Dwight David Eisenhower (US-blogi 9.5.2016).

Vastavoimastrategian lähtökohta oli, ettei Yhdysvaltojen ja Euroopan Nato-maiden kannata rakentaa Neuvostoliiton vertaista konventionaalista armeijaa, vaan vastavoima luodaan asymmetrisesti ydinasein.

Alla oleva kuva kertoo, mihin Neuvostoliitto varautui 1950-luvulla Euroopassa. Kuva on Ruotsin Maanpuolustuskorkeakoulun (Försvarshögskolan) julkaisusta otsikolla ”Neuvostoliiton uhka Ruotsiin kylmän sodan aikana”, kirjoittaja kenraali Bengt Gustafsson, joka toimi Ruotsin puolustusvoimien komentajana vuosina 1986–1994 (Det sovjetiska hotet mot Sverige under det kalla kriget, Försvarshögskolan, 2007).

Naton ja Yhdysvaltojen Eurooppa-puolustus perustui vastavoimastrategian mukaisesti sukellusveneistä, pinta-aluksista ja lentokoneista laukaistuihin ydinohjuksiin. Siniset nuolet kuvaavat ilmavoimien hyökkäystoimintaa, punaiset nuolet merivoimien Neuvostoliiton näkemänä.

Oheinen kuva osaltaan kuvaa, ettei Suomi koskaan voi olla ulkopuolella, jos Euroopassa soditaan. Ei koskaan. Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka ei voi perustua siihen, että Suomi pysyisi sodan ulkopuolella. Tuo harhaluulo pitäisi saada kitkettyä etenkin vasemmistopoliitikkojen mieleistä, jotta ulko- ja turvallisuuspolitiikkamme perustuisi tosiasioihin.

Oheinen kuva puolestaan kertoo, mistä oli kysymys ja on edelleenkin kysymys. Miksi Grönlannin oli syytä olla mukana Natossa Tanskan kautta heti alusta lukien.

Neuvostoliitolla oli kaksi erilaista suunnitelmaa sotilaalliselle hyökkäykselle Pohjoismaita vastaan. Neuvostoliiton suunnitelmien pääajatuksena ei ollut hyökätä Ruotsiin, vaan kiertää maa. Ruotsi olisi sitten eristetty (isolerad).

Toisaalta kyse oli Ruotsin ja Norjan eristämisestä, jota kuvaavat yllä olevassa kuvassa punaiset Kuolan niemimaalta sekä Norjanmeren punasävyinen alue. Toisaalta Neuvostoliiton suunnitelman tavoite oli torjua Ruotsin puolustukselliset hyökkäystoimet Itämeren yli ja eristää Itämeri myös etelästä, jota kuvaavat yllä olevassa kuvassa punaiset nuolet Itämerellä ja Pohjanmerellä.

Molempien suunnitelmien taustalla oli Neuvostoliiton halu hallita Pohjois-Atlanttia ja siten neuvostoliittolaisten sukellusveneiden pääsyä Murmanskin alueelta Yhdysvaltojen ja Euroopan välisille merireiteille sekä pääsyä Länsi-Euroopan rannikkoalueille.

Tuo sama kuvio on edelleen voimassa ja määritellee edelleen Pohjoismaiden turvallisuustilannetta.

On syytä korostaa, että Neuvostoliitto suunnitteli hyökkäystä Skandinavian maihin koko kylmän sodan ajan monin eri tavoin, mutta Neuvostoliiton päätarkoitus oli aina saada Pohjois-Atlantti haltuunsa. Kyse oli ennen kaikkea varmistaa ydinaseiden toimivuus.

Neuvostoliitto ei ole koskaan virallisesti myöntänyt edellä kerrotun suunnitelman olemassaoloa ja tiedot siitä ovat länsilähteistä.

****

1950-luvun taittuessa alkuun Ruotsi aloitti omien puolustusjärjestelmien rakentamisen pystyäkseen estämään maahan kohdistettuja mahdollisia sotilaallisia hyökkäyksiä. Tätä politiikka kutsutaan ruotsiksi nimellä invasionsförsvar, suomeksi kutakuinkin hyökkäyspuolustus.

Kylmän sodan aikaan 1960-luvun lähestyessä Ruotsin rannikkopuolustusjoukkojen – etenkin ilmavoimien – Neuvostoliitto katsoi olevan liian vahvoja, ja siksi Neuvostoliiton joukkojen pääsy Norjaan ja Atlantille kestäisi liian kauan. Ruotsi siis kierrettäisiin edellisessä luvussa kerrotusti, koska Ruotsilla oli vahva puolustus.

Ruotsin invasionsförsvar-opissa asevoimat oli rakennettu ensisijaisesti vastaamaan laajamittaiseen perinteiseen sotilaalliseen hyökkäykseen toisesta maasta, jonka tarkoituksena oli miehittää maa kokonaan tai osittain. Kyse oli siis Neuvostoliitosta.

Oppi perustui määrällisesti suuriin puolustusvoimiin, jossa ovat edustettuna kaikki suuret taistelujärjestelmät mukaan lukien suuret ilmavoimat, laaja sukellusvenearmada, runsaslukuiset panssarivoimat runsaslukuisilla jalkaväellä täydennettynä. Laivastoa kattaa laaja rannikkotykistö.

Kyse oli folkförsvar-käsitteestä eli kansallisesta puolustuksesta. Ruotsilla oli Euroopan kolmanneksi suurimmat ilmavoimat Neuvostoliiton ja Iso-Britannian jälkeen. Ruotsi teki todella massiivisia panostuksia puolustukseensa.

Ruotsissa vallitsi laaja poliittinen yksimielisyys tästä puolustusmallista. Sotilaallinen omavartaisuus edellytti kaikkien tärkeimpien laivaston pinta-alusten ja sukellusveneiden sekä hävittäjien kotimaiseen tuotantoon. Puolustusmateriaaleja toimitti suuri valtion tukema aseteollisuusala, joista esimerkkinä Bofors, Kockums ja Saab Aerospace.

****

Neuvostoliitto toivoi kylmän sodan aikaan Ruotsin pysyvän tosiasiallisesti puolueettomana kuten toisessa maailmansodassa, kun natsi-Saksa hyökkäsi Tanskaan ja Norjaan. Neuvostoliitolle selvisi pian 1950-luvun alussa, että toive oli turha.

Todellisuudessa Ruotsi ei noudattanut niin puhdasoppista rauhanaikaista puolueettomuuspolitiikkaa ja sotilaallista liittoumattomuutta, kuin mitä edellä on kuvattu.

Ruotsilla oli kylmän sodan aikana tiivis sotilaallinen yhteistyö Naton ja ennen kaikkea Yhdysvaltojen kanssa eikä sitä onnistunut  kaatamaan edes pääministeri Olof Palme Yhdysvallat-arvostelullaan. Pidän edellä mainittua Amber Nine -projektia lähtökohtana tälle yhteistoiminnalle.

Ymmärrän tavallaan Neuvostoliiton käsityksiä Ruotsista ja sen puolueettomuuden uskottavuudesta. Sota-aikaan Ruotsin yhteistyö natsi-Saksan kanssa ja sodan jälkeen Yhdysvaltojen kanssa.

Ruotsin sanojen ja tekojen välillä on aina ollut ristiriitaa turvallisuuspolitiikan kysymyksissä. Ruotsin puheet ja teot on aina erotettava toisistaan ja vain Ruotsin tekoihin voidaan luottaa. Tuo on syytä muistaa tarkasti etenkin täällä Suomessa.

Ruotsin laaja yhteistyö Naton ja Yhdysvaltojen kanssa on hyvin tiedossa ja siitä on paljon kirjallista aineistoa. Myös CIA:n arkistoista (CIA Library, Freedom of Information Act Electronic Reading Room) löytyy asiaa koskevia dokumentteja.

Mainitsen tässä yhtenä esimerkkinä tietolähteestä toimittajan Mikael Holmströmin kirjoittaman kirjan otsikolla Den Dolda Alliansen – Sveriges Hemliga NATO-förbindelser, suomennettuna kuta kuinkin Salattu liitto – Ruotsin salaiset Nato-siteet  (esim. meriggavonermo). Kirja ilmestyi maaliskuussa 2011. Kirja on mielenkiitoista ja valaisevaa luettavaa. Tuosta kirjasta on hyvä aloittaa, jos asia kiinnostaa enemmälti.

Kirjoitin aikaisemmin Amber Nine -nimisestä lentoreitistä Ruotsin eteläosan yli, joka oli sodan jälkeen alkuvaiheen yhteistyökuvio Ruotsin ja Naton välillä.

Pääministerinä vuosina 1946–1969 toiminut Tage Erlander suosi Yhdysvaltoja ja teki kaiken voitavansa ulottaakseen Yhdysvaltojen ja Naton turvallisuustakuut Ruotsia koskevaksi.

Mielenkiintoinen on tuolta ajalta mm. sopimus, jonka mukaan jos Ruotsin suvereniteetti joutuu hyökkäyksen kohteeksi, kuninkaallinen perhe ja maanpaossa oleva Ruotsin hallitus evakuoidaan johonkin Nato-maista, jossa hallitus jatkaa työtään.

Ruotsi pystyi pysymään näennäisesti puolueettomana ensisijaisesti vain Yhdysvaltojen ja Naton antamien salaisten turvatakuiden ja toissijaisesti vain Neuvostoliiton Suomen kanssa vuonna 1948 tekemän YYA-sopimuksen ansiosta, koska Suomi toimi puskurialueena Ruotsin ja Neuvostoliiton välillä. YYA-sopimus siis rauhoitti Neuvostoliittoa Pohjolan alueella. Suomi oli tuolloin riittävä puskurialue Neuvostoliitolle, mikä oli tavallaan varmistettu YYA-sopimuksella.

Suomen YYA-sopimus siis tavalla stabiloi Pohjolan turvallisuustilannetta Norjan ja Ruotsin hyödyksi.

No, kun Suomi on tottunut olemaan Neuvostoliiton ja Venäjän puskurialueena, se ei enää siitä haluakaan irti, vaikka mahdollisuuksia on tarjottu.

Sama politiikka ei olisi Ruotsille onnistunut, mikäli sen rajanaapurina olisi ollut Neuvostoliitto. Nato-jäsenyys olisi ollut Ruotsille ainoa todellista turvaa tuova mahdollisuus. Ilman Suomen muodostamaa puskurialuetta Ruotsi ei oli kerinyt koota rivejään puolustukselle, vaikka vahva puolustus maalla olikin.

Tuo Venäjän rajassa kiinni olemisen ongelma on edelleen Suomella, jolla ei ole mitään puskurialuetta turvanaan tuomaan riittävää reagointiaikaa. Tuo tarkoittaa, että Venäjän rajamaassa hyökkäyskynnys on nostettava äärimmilleen ja siihen tarvitaan ydinaseturvaa.

****

Otan tähän yhden esimerkin, kuinka nopeasti Ruotsi alkoi tehdä yhteistyöstä Naton ja Yhdysvaltojen kanssa, kun ajatus Pohjoismaiden puolustusliitosta oli kariutunut.

Elettiin vuotta 1952. Tarkka aika 13.6.1952 klo 11:25 paikallista Ruotsin aikaa.

Neuvostoliitto ampui alas Itämeren yllä Tukholman Bromman lentokentältä klo 9:20 nousseen FRA:n tiedustelukoneen (TP 79 Hugin, 790019), joka kuljetti Naton radiokuuntelulaitteita. Virallinen selitys konfliktissa oli lentäjän tekemä virhe, joka johti ruotsalais- ja venäläiskoneiden kohtaamiseen. Kahdeksan koneessa ollutta kuoli (Raoul Wallenberg, The Swedish DC-3 & The Destiny of its Crew 1.4.2008).

Tiedustelukoneen tarkoitus oli  signaalitiedustella Neuvostoliiton Baltian neuvostotasavaltoihin asennettuja tutkia.

Koneen hylky on nykyisin Ilmavoimien museossa Linköpingissä (Flygvapenmuseum). Alla oleva kuva kuvaa DC-3:n ja sen tiputtaneen MiG-15-hävittäjän kohtaamista.

****

Ruotsin kokonaismaanpuolustuksen tutkimuslaitoksella aikanaan työskennellyt Mikael Engström (Wikipedia, Engström) on kertonut, kuinka 1980-luvulla kaksi kertaa vuodessa yhdysvaltalaiset liikennelentokoneet laskeutuivat Tukholman Arlandan lentokentälle mukanaan viimeisimmät ja uudenaikaisemmat FRA:n tukikohdissa käytettävät radiosignaalitiedustelulaitteet.

Engström on kertonut myös, kuinka ruotsalainen signaalivalvontalentokone kuljetti yhdysvaltalaisia ​​laitteita Itämeren yllä, joita käytti yhdysvaltalainen henkilöstö.

Samalla tavalla Ruotsi signaalitiedustelee edelleen Itämeren yllä säännöllisesti tiedustelukoneilla, jotka on varustettu yhdysvaltalaisilla tiedustelulaitteilla.

Kylmän sodan aikaan Ruotsin ilmavoimien yksi tärkeimmistä tehtävistä oli estää Itämerellä Neuvostoliiton sukellusvenetorjuntakoneiden (anti-submarine warfare (ASW) aircraft) hyökkäykset Naton ydinohjuksilla varustettuja sukellusveneitä vastaan. Vahva signaalitiedustelu oli osa tuota toimintaa.

Toisin kuin nykyisin, kylmän sodan aikaan Itämeren pohja oli täynnä ydinasein varustettuja sukellusveneitä.

****

Neuvostoliiton hajottua Ruotsi ajoi alas edellä kuvatun kylmän sodan aikaisen invasionsförsvar- ja folkförsvar-käsitteille perustuneen hyvän puolustuskyvykkyyden.

Kesäkuussa 2009 Ruotsin valtiopäivät teki päätöksen ammattiarmeijaan siirtymisestä. Ruotsin valtiopäivät sinetöi päätöksen yleisen asevelvollisuuden lakkauttamisesta 19. toukokuuta 2010.

Vuoteen 2009 mennessä Ruotsin puolustusrakenne oli hajotettu kokonaan ja asevoimat rakennettiin uudelleen ratkaisemaan tehtävät pääasiassa vain YK:n, Naton tai EU:n palveluksessa olevina valmiusjoukkoina.

Niin ikään vuonna 2009 Ruotsi antoi solidaarisuusjulistuksen (solidaritetsförklaringen), joka ratifioitiin myöhemmin. Julistuksen mukaan Ruotsin turvallisuus riippui naapureidensa turvallisuudesta, että Ruotsi ”on maa, joka rakentaa turvallisuutta muiden kanssa”,  että Ruotsi vetoaa toisiin maihin avun saamiseksi ja ettei Ruotsi voisi eikä voisi ”pysyä passiivisena, jos katastrofi tai hyökkäys tapahtuisi EU:n jäsenvaltiossa tai Pohjoismaassa”.

Solidaarisuusjulistuksen yhteydessä Ruotsi ilmoitti kansallisen armeijan asevelvollisuuden olevan toistaiseksi lepotilassa (”i viloläge”), mistä seuraa sotatoimissa vain vapaaehtoisten sotilaiden yksinomaista käyttöä (”vila på frivillighet”).

Ruotsi liittyi Naton rauhankumppanuusohjelmaan (Partnership for Peace, PfP) Suomen tapaan vuonna 1994. Ruotsi uudisti sotakalustoaan ja sotilashenkilöstörakennettaan Naton yhteentoimivuuden nimenomaisella tavoitteella.

Kaikkien muiden ohella Venäjä näki Ruotsin puolustusturvattomaksi muuttuneen tilanteen. Vanha puolustuksellinen loisto oli hajotettu ja uutta ei ollut mietitty tilalle loppuun asti – jos ollenkaan.

Voi noita onnettomia ruotsalaisia!

Venäjä oli aloittanut asevoimien määrällisen ja laadullisen uudistamisen jo vuosikymmentä aikaisemmin Putinin noustua presidentiksi vuonna 2000. Venäjän armeijan uudistustoimia ei noteerattu Ruotsissa kuten ei myöskään koko Euroopassa ylipäätään. Vasta 2010-luvulla hieman noteerattiin, mutta vielä vuoden 2008 Georgian sotakaan ei herättänyt kunnolla.

****

Vuoteen 2013 mennessä – siis jo ennen Krimin tapahtumia keväällä 2014 – monet merkit osoittivat, että Itämeren sotilaallisesti turvallisista vesistä oli tullut sotilaallisesti vaarallisia. Osittain Venäjän sotilasmenojen huomattavan kasvun vuoksi Venäjän asevoimat alkoivat harjoittaa toimintaa Itämeren alueella useammin ja uudella sotilaskalustolla – ja usein nimenoman lähellä Pohjoismaiden ja Baltian maiden aluetta ja merirajoja.

Venäjä halusi osoittaa, ettei Itämeri ollut Naton Mare Nostrum, siis meidän meremme Natosta katsottuna, vaan että myös Venäjällä tulee olla sijansa Itämerellä.

Ensimmäinen tapahtuma, joka osoitti Ruotsin heikentyneen sotilaallisen kyvykkyyden, tapahtui pääsiäisenä 2013, jolloin Venäjällä oli Ladoga-2013-ilmataisteluharjoitus (Ладога-2013). Tapaus tunnetaan Ruotsissa Venäläisenä pääsiäisenä (Ryska Påsken).

Kaksi venäläistä pommikonetta ja neljä hävittäjää lähti lentotukikohdasta Pietarista, partioivat Tukholman saaristossa ja kiersivät Gotlannin saaren. Huolimatta lennosta kiinni Ruotsin rajassa, Ruotsin ilmavoimat eivät lähettäneet hävittäjiä seuraamaan Venäjän toimintaa.

Nato-johdon mukaan kyse oli ydinasehyökkäyksen simuloinnista (SVT Nyheter 3.2.2016). Kun hävittäjiä ei kuulunut eikä näkynyt, laukaisusimuloinnille ei ollut esteitä. Tapaus sai runsaasti tilaa tiedotusvälineissä ja käynnisti Tukholmassa keskustelut ilmavoimien kyvystä reagoida alueellisiin loukkauksiin.

Huolimatta siitä, että Ruotsin hallitus ja armeijan viranomaiset väittivät tilanteen olevan hallinnassa, Ruotsin kansa piti tapahtumaa Ruotsin puolustuksen epäonnistumisena.

Tuollaista ei olisi Ruotsille tapahtunut koskaan kylmän sodan aikana. Tapaus oli Ruotsille nöyryyttävä ja ensimmäinen osoittamaan Ruotsin menetetystä puolustuskyvystä.

****

Aluksi artikkelikuvaan. Huomatkaa varsin oivaltavassa artikkelikuvassa myrskypilven muoto. Siis, mikä karhu siellä oikein myrskyää Naton, Suomen ja Ruotsin sateenvarjojen päällä.

Ruotsilla on kaksi vaihtoehtoa, jos se haluaa ylläpitää uskottavaa puolustusta: joko palata omin voimavaroin ylläpidettävään täydelliseen puolustukseen kylmän sodan ajan tapaan tai liittyä Natoon. Nykyinen välitila ja esimerkiksi yhteistyö Suomen sekä Norjan kanssa eivät ole Venäjän varalta Ruotsille riittäviä, jos Ruotsi haluaa pitää puolustustaan uskottavalla tasolla.

Ruotsin tulisi liittyä Natoon uskottavan aluepuolustuksen aikaansaamiseksi. Tällä hetkellä Ruotsin aluepuolustus ei ole uskottavaa eikä siitä tule uskottavaa myöskään nykyisellä puolustusyhteistyöllä Suomen ja Norjan kanssa tai Tanskan kanssa.

Suomella on Ruotsia parempi aluepuolustus, mutta ei sitäkään ole mitoitettu Venäjän varalle ainakaan maan pohjoisosissa. Ydinasevaltaa vastaan on ylipäätään vaikea toimia, jos itsellä ole ydinaseita viimeisenä turvana.

Ydinaseista puheen ollen, tässä yhteydessä on pakko sivuhuomauttaa, että kylmän sodan vuosina Ruotsi havitteli ja havittelun lisäksi myös kehitteli omaa ydinasetta sotilaallisen asemansa turvaamiseksi. Hanke oli jo aika pitkällä, mutta hiipui 1960-luvun ydinasevastustuksen vuoksi ja loppui virallisesti vuonna 1972 (Sweden and the Bomb The Swedish Plans to Acquire Nuclear Weapons, 1945-1972, SKI Report 01:33, IAEA INIS). Todellinen hylkäämisvuosi oli vuosi 1966 ja Ruotsi liittyy ydinsulkusopimukseen vuonna 1968.

Suunnitelmana oli tuottaa sata taistelukärkeä kymmenessä vuodessa. Plutoniumin tuottamiseksi osoitettiin kaksi reaktoria ja Saabin oli tarkoitus rakentaa lentokone pommien käyttämiseksi. 1950-luvun loppuun mennessä kehitystyö oli tullut pisteeseen, jossa maanalainen testaus oli mahdollista. Ruotsin ydinaseohjelmaan osallistui parhaimmillaan noin 300 henkilöä. Kaksi tarvittavaa laitteistoa oli siis jo tuotettu ennen kuin hanke keskeytettiin.

Jos nyt haluat ydinaseet suojaksi ydinasevaltiota vastaan, liity Natoon.

Herättää hieman hilpeää koomisuutta, kun Suomi ja Neuvostoliitto ajoivat yhdessä Pohjolan ydinaseetonta vyöhykettä Urho Kekkosen vuonna 1963 tekemällä aloitteella, niin Ruotsi kehitti samaan aikaan itselleen ydinasetta. Neuvostoliitto tiesi 1960-luvun alussa, että Ruotsi olisi teknisesti kykenevä valmistamaan ydinaseen ja jotenkin piti reagoida. Typerä Suomi läksi sokeana Neuvostoliiton kelkkaan.

****

Ruotsilla ei ole enää varaa rakentaa aluepuolustustaan uudelleen uskottavalle tasolle. Ruotsilla ei ole varaa rahallisesti ja vielä vähemmän sotilashenkilöstön riittävän saatavuuden kannalta. Ruotsi ei voi saavuttaa enää suurta kotimaista sotilaallista kyvykkyyttä eikä Ruotsin Suomi-yhteistyö tuo lohtua kuin vain hieman ennen kuin lopullinen ratkaisu johonkin suuntaan on tehtävä.

Vaikka aseiden tekninen kehitys viimeisten 20 vuoden aikana on antanut mahdollisuuden pienentää investointeja etenkin maavoimien yksiköihin, Ruotsilla olisi edessä valtavat ponnistelut saadakseen armeijansa uskottavalle puolustuskyvykkyyden tasolle.

Käytännössä Ruotsin puolustusvalmiuksien sellainen jälleenrakentaminen, joka voisi torjua mahdolliset Venäjän sotilaallisen toimet Ruotsin alueella mukaan lukien kriittisempinä alueina Gotlannin saari Itämerellä ja Norrbottenin maakunta Lapissa, edellyttäisi valtavaa rahoituksen lisäämistä.

Ruotsin armeijan koon ja kyvyn palauttamiseksi vuoden 1990 tasoon Ruotsin armeija tarvitsisi 77 lisäpataljoonaa, 220 lentokonetta ja kodinturvajoukkoihin (hemvärnet) olisi palkattava ja koulutettava 102 000 sotilashenkilöä (Försvarspolitiskt samarbete – effektivitet, solidaritet, suveränitet, Fö 2013:B).

****

Jos Ruotsi päättäisi olla rakentamatta uskottavaa puolustusta yksin, mutta haluaisi ylläpitää alueellista koskemattomuutta puolustavaa armeijaa, ainoa mahdollinen vaihtoehto on liittyä Natoon.

Nato-jäsenyyden myötä Ruotsille annettaisiin välittömästi oma rooli puolustusliitossa. Avainsana on roolitus. Ruotsi keskittyisi investoimaan koko liitossa tarvittaviin sotilaallisvoimavaroihin ja tarkasteluyksikkö olisi sotilasliitto.

Teknologisesti edistyneen ja yksittäiselle valtiolle kalliin armeijan ylläpidon aikoina resurssien yhdistäminen liittokunnaksi on ensimmäinen askel. Toinen askel on kullekin liittokunnassa olevalle valtioille erityisten vastuiden antaminen. Tuo tehtäväjako luo kullekin liittokuntaan kuuluvalle valtiolle mahdollisuuden käyttää suurempia valmiuksia kuin mitä ollessa yksin ilman liittokunnan tehtäväjakoa.

Esimerkkinä tuosta tehtäväjaosta Nato-liittokunnan sisällä Hollanti ja Belgia ovat hajottaneet raskaat panssaroidut yksikkönsä kokonaan ja keskittäneet voimavarojaan sen sijaan ilma- ja merivoimiin. Hollanti ja Belgia ovat rakentamassa myös yhteistä laivastoa.

Suomi osti Hollannista vuonna 2014 sata käytettyä Leopard 2A6 -taistelupanssarivaunua 200 miljoonan euron hintaan (HS 25.10.2019). Tosiaankin nuo vaunut tulivat myyntiin, kun Naton sisällä työstettiin tehtäväjakoa. Suomi puolestaan tarvitsee etulinjassa raskaat maavoimat aluepuolustuksen varmistamiseksi.

Tuo on se puolustusliiton pohjimmainen ideologia, jota Suomi ja Ruotsi eivät ole hyväksyneet, vaan ainakin Suomi yrittää puurtaa saavuttamatta kuitenkaan Venäjän silmissä uskottavaa koko maata koskevaa alueellisen loukkaamattomuuden puolustusta, joka kykenisi pitämään kriittisemminkin puolustettavissa olevan alueen miehittämättömänä. Viittaan nimenomaan alueisiin Rovaniemen ja Alakurtin korkeudelta pohjoiseen.

****

Minun on vaikea kerta kaikkiaan ymmärtää, kuinka kummassa eturintamassa olevat laajan maa-alueen ja alhaisen asukasmäärän omaavat Ruotsi ja Suomi yrittävät tuhertaa puolustusratkaisuaan ilman liittokunnan tuomaa turvaa yrittämällä pitää yllä vähän kaikkea.

Suomi ostaa kalliita hävittäjiä, rakennuttaa itsellensä ylisuuria monitoimifregatteja (ei siis korvetteja) ja pitää samaan aikaan vielä yllä yhtä Euroopan suurinta tykistöä.

Venäjä kuitenkin tietää Euroopan yhtä suurimmalla tykistöllä varustetun Suomen maavoimien kyvykkyyden ja toimisi sen perusteella vastaavasti kuin Ruotsia vastaan olisi edellä tässä kirjoituksessa mainitusti toiminut eristämispolitiikalla. Tuohon eristämispolitiikkaan kuuluisivat ohjusiskut Suomen kriittiseen puolustusinfraan, mutteivat miehitystoimet ehkä puolustuskyvyltään heikkoa Lappia lukuun ottamatta.

Lapin puolustus on heikko sen vuoksi, että siellä käytettävät runsaat maajoukot olisi siirrettävä muusta maasta ja se vie liikaa aikaa. Kysymys on siis ajasta. Sama koskee Ruotsin Norrbottenia.

****

Naton jäsenmaana Ruotsi päättäisi, mitkä erityiset sotilaalliset voimavarat olivat priorisoituja ja mitkä pidettäisiin, mutta jäsenyys antaisi Ruotsille mahdollisuuden luopua yleisen ”kyvyn ylläpidosta” (“ability maintenance”).

Ruotsin ei siis tarvitsisi säilyttää pientä sotilaallista suorituskykyä kaikilla aloilla mukaan lukien ne suorituskyvyt, joita se ei tarvitse missään operatiivisessa toiminnassa alueellaan.

Ruotsi voisi keskittyä hankkimaan niitä kykyjä, jotka nostaisivat eniten vihollistahona Venäjän mahdollisen hyökkäyksen kustannuksia ja mahdollisuuksia. Kyse on siis hyökkäyskynnyksen nostamisesta ja mikä olisi se kynnyskyvykkyys, ettei vihollishyökkäystä tapahtuisi (tröskelförmåga).

Asiaan liittyvä mielenkiintoinen on Ruotsin kokonaismaanpuolustuksen tutkimuslaitoksen (FRA) laatima raportti otsikolla ”Krigsavhållande tröskelförmåga, Det svenska försvarets glömda huvuduppgift?” (FOI-R–3852–SE), joka sattumalta julkaisin samaan aikaan helmikuussa 2014, kun Venäjä hyökkäsi Krimille.

Tuo otsikko on suomennettuna kutakuinkin ”Sodan pysäyttävä kynnyskyvykkyys, Ruotsin puolustuksen unohdettu päätehtävä?”.

Ruotsi oli ja on edelleen todellakin unohtanut puolustuksensa päätehtävän.

****

EU:n väestöstä 95 prosenttia kuuluu Nato-maihin. On selvä, minkä puitteissa Euroopan puolustusta aina rakennetaan, olipa presidentti Sauli Niinistö mitä muuta mieltä tahansa.

EU:kaan ei paljon kaipaile tuota 5 prosenttia Naton ulkopuolella olevia kansalaisinaan, jos tiukka paikka tulee Venäjän uhatessa ydinaseilla. EU kun ei enää kaipaile edes Iso-Britanniaa. Kyse on siis Ruotsista ja Suomesta EU:n rajamailla.

Mikäli Ruotsi päättäisi hakea Nato-jäsenyyttä, Ruotsin ei tarvitse erityisemmin noteerata uudella tavalla Venäjän reaktioita. Neuvostoliiton silmissä Ruotsi oli jo kylmän sodan aikaan kiinteä osa länsiliittoumaa ja Ruotsi sai kantaa siitä osansa myös ihmishenkimenetyksin. Yksi esimerkki vuodelta 1952 myös ihmishenkiä vaatineesta on kerrottu tämän kirjoituksen alkupuolella.

Vaikka Ruotsi julkisesti kertoi kylmän sodan aikaan olevansa puolueeton rauhan aikana, Ruotsin puolueettomuus ja nykyisin liittoumattomuus sekä sotilasliittoon kuulumattomuus ei ole estänyt Venäjää pidättymään aggressiivisista toimenpiteistä Ruotsia kohtaan.

Neuvostoliitto kohdisti Ruotsiin jatkuvasti hyökkäyksiä aina 1980-luvulle saakka huolimatta Ruotsin nimellisestä puolueettomuudesta.

Ruotsin puolueettomuus ja liittoutumattomuus ei siis ollut uskottavaa.

Mikään muu kylmän sodan ajan tapaus ei kuvaa selvemmin Neuvostoliiton hyökkäyksiä Ruotsia kohtaan kuin Neuvostoliiton Whisky-luokan ydinsukellusveneen tahaton juuttuminen saarelle Ruotsin merivoimien Karlskronan päämajan lähellä vuonna 1981. Kylmän sodan aikana Ruotsi joutui myös useiden vakavien ilmatilaloukkauksien kohteeksi.

Suomen ja Ruotsin kohtalot olivat kylmän sodan aikaan erilaiset. Nyt tilanne on muuttunut.

Venäjä on esimerkiksi perustanut sotilastukikohdan vain 50 kilometrin päähän Suomen rajasta alueella, jossa Suomen puolustus on varsin vajavainen (US-blogi 6.12.2020). Venäjä ei pidä siis enää Suomeakaan sotilaallisesti liittoumattomana ja liittokuntaan kuulumattomana.

****

Palataan vielä kirjoituksen alkuun.

Toisin kuin Suomessa, Ruotsissa on siis selkeästi kaksi eri poliittista leiriä, joista toinen kannattaa avoimesti Ruotsin Nato-jäsenyyttä ja toinen ei kannata.

Suomessa turvallisuuspolitiikan yksimielisyyttä presidentin vaatimana Ruotsia vastaava poliittinen tilanne ei ole sallittua. Suomessa ei siis ole sallittua tilanne, jossa puolet puolueista kannattaa Nato-jäsenyyttä ja puolet vastustaa.

Suomessa pyritään äärimmäiseen yksimielisyyteen, jolloin pienin yhteisesti hyväksyttävissä oleva tekijä määrä etenemisen ja uudistusvauhdin. Ruotsin tapaan Suomessa Suomen Nato-jäsenyyttä eivät aja eivätkä edistä aktiivisesti edes ne porvaripuolueet, jotka muutoin ovat ilmoittaneet kannattavansa Suomen Nato-jäsenyyttä.

Kirjoitin ensimmäisessä luvussa Maltillisen kokoomuksen Annicka Engblomista.

”Svenskt medlemskap i Nato” (Motion till riksdagen 2020/21:3040).

Oheisen ehdotuksen parlamentin päätöslauselmaksi teki Engblom. Ehdotuksen edistymistä parlamentin käsittelyssä voi seurata mm. täällä.

Suomennettuna kutakuinkin ”Ruotsin jäsenyys Natossa”.

Päätöslauselmaehdotuksessa Engblom mm. kirjoittaa:

”Vi vill säga att Finland är intensivt och har en lång historia med Nato för att säkerställa att ingen särskild garanti ges.”

Vapaasti suomennettuna:

”Haluamme sanoa, että Suomi on intensiivinen ja sillä on pitkä historia Naton kanssa, mutta kuitenkin varmistaen, ettei mitään erityistä takuuta anneta.”

Ruotsin valtiopäivät on käsitellyt turvallisuuspolitiikan suuntauksia vuosille 2021–2015  (Säkerhetspolitisk inriktning –Totalförsvaret 2021–2025, Sammansatta utrikes- och försvarsutskottets betänkande 2020/21:UFöU4). Asian etenemistä Riksdagenin käsittelyssä voi seurata mm. täällä.

Ulkoasiain- ja puolustusvaliokunta esitti, että Ruotsi kirjaa Suomen tapaan Nato-jäsenyyden Ruotsin turvallisuuspoliittiseksi vaihtoehdoksi. Riksdagen hyväksyi ehdotuksen Nato-optiosta, mutta hylkäsi Nato-jäsenyyden. Optiohyväksynnän varmisti, että Ruotsidemokraatit asettuivat kannattamaan sitä.

Ruotsin Nato-prosessi siis jatkuu ja saa uutta konkretiaa, jos porvariallianssi pääsee valtaan ja jos Ruotsidemokraatit hyväksyvät jäsenyyden. Ruotsidemokraattien ei tarvitse kannattaa jäsenyyttä, hyväksyntä riittää.

Tuo tarkoittaa, että porvariallianssi olisi hallitusvastuussa ja olisi sopinut tukenaan olevan Ruotsidemokraattien kanssa Ruotsin Nato-jäsenyydestä hintana vaikka maahanmuuton hillitseminen.

No, monet porvaripuolen puolueet Ruotsissa vaativat vielä työtä hyväksyäkseen Ruotsidemokraatit päätöksentekoon.