EU:n puolustusliittoko Eurooppa-Naton tilalle – Missä ovatkaan ydinaseet, EU?

EU:n puolustusyhteistyö.

Harva meistä tietää, mitä EU:n puolustusyhteistyö oikein on ja mitkä ovat EU:n puolustusyhteistyölle asetetut päämäärät. Milloin olisi tilanne, jolloin olisimme maalissa?

Jokainen tätä kirjoitusta lukeva voi aluksi kysyä itseltään, mitkä ovat EU:n puolustusyhteistyölle asetetut päämäärät. Harva tietää vastauksen – en minäkään.

Puolustusliiton –  siis myös EU:n puolustusyhteistyön, vaikkei liitosta puhutakaan – on kyettävä määrittelemään, miksi se on perustettu. Puolustusliiton on kyettävä myös määrittelemään ja nimeämään ne uhkat, joihin se aikoo vastata. Ei rakenteita voi määrittää, jos ei ole edes tietoa, mitä varten rakenteita tarvitaan.

Naton kohdalta asiat on tehty selväksi. Kaikki tietää, mitä perustamissopimuksen (The North Atlantic Treaty 4.4.1949) artikla 5 tarkoittaa. Sen tietää myös Venäjä.

Yksinkertaisuus on kaunista ja tehokasta.

EU tarvitsee suurvalta­kilpailun aikaan sovitetut taistelu­osastot on tuore otsikko Helsingin Sanomissa (HS 18.9.2021).

Kirjoituksen on laatinut Esa Pulkkinen, joka toimii nykyisin ylijohtajana puolustusministeriön puolustuspoliittisella osastolla. Aikaisemmin hän toimi Euroopan unionin sotilasesikunnan päällikkönä vuosina 2016–2020. Lisäksi Pulkkinen nimitettiin joulukuussa 2020 jäseneksi Irlannin puolustuskomissioon (Government of Ireland 15.12.2020).

Artikkelikuvassa Iso-Britannia kuuluu nykyisin Nato-lohkoon, ei EU + Nato -lohkoon.

****

Ne EU:n jäsenvaltiot, jotka ovat joko puolueettomia tai sotilaallisesti liittoutumattomia tai jotka muutoin eivät voi oikein osallistua EU:n yhteiseen puolustukseen, jäävät useimmiten huomiotta Euroopan puolustuksesta käydyssä keskustelussa. Tuota jäämistä ulkokehälle me täällä Suomessa emme ole oikein huomanneet, mutta siellä me olemme. Eurooppa-tasoista puolustusyhteistyökeskustelua ei käydä tuon pienen maajoukon ehdoilla.

Noille puolueettomille tai sotilaallisesti liittoutumattomille maille on unionissa sallittu erilaisia erityisasemia. Noiden maiden erityisaseman olemassaolo ei ainoastaan ​​luo epävarmuutta EU:n tavoitteista kehittyä täysivaltaiseksi puolustusunioniksi, vaan myös kyseenalaistaa vastavuoroisen puolustuksen lausekkeen toimivuuden. Vastavuoroisen puolustuksen lauseke on Lissabonin sopimuksen 42.7 artikla (esim. Euroopan unionin virallinen lehti C 202 7.6.2016).

Erityisasemavaltiota ovat Suomi, Ruotsi, Tanska, Itävalta, Irlanti ja Malta. Kuusi valtiota EU:n 27 jäsenmaasta. Nuo valtiot muodostavat noin kahdeksan prosenttia koko EU:n väestöstä. Kypros on erikseen oma tapauksensa jaetulla saarella.

Puolueettomuus on kirjattu mm. Itävallan perustuslakiin vuonna 1955 ja kirjaus on edelleen sama voimassa olevassa perustuslaissa (Bundesverfassungsgesetz vom 26. Oktober 1955 über die Neutralität Österreichs).

Kun Itävalta haki liittymistä Euroopan yhteisöihin (EY) vuonna 1989, Euroopan komissio katsoi, että Itävallan pysyvä puolueettomuus olisi ristiriidassa olemassa olevien sopimusten määräysten kanssa ja aiheuttaisi ongelman EY:n tulevassa yhteisessä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa (Karen Devine: Neutrality and the development of the European Union’s common security and defence policy: Compatible or competing?).

Silti pian sen jälkeen, kun vuoden 1993 Maastrichtin sopimus muutti EY:n Euroopan unioniksi ja otti käyttöön termin yhteisestä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta, unioni aloitti liittymisneuvottelut puolueettoman Itävallan kanssa. Maa liittyi EU:n jäseneksi Suomen ja Ruotsin tapaan vuonna 1995.

Puolueettomuus koski myös viittä muuta maata. Puolueeton Irlanti liittyi EY:hyn jo vuonna 1973. Suomi ja Ruotsi liittyivät EU:hun vuonna 1995, Kypros ja Malta vuonna 2004. Maat ovat käyttäneet itsestään englanninkielistä termiä neutral tai non-aligned.

Liittyessään EU:hun Suomi ilmoitti olevansa täysin sitoutunut unionin yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan (YUTP) ja tukemaan sen kehittämistä. Joulukuussa 2009 hyväksytty Lissabonin sopimus sisälsi em. 42.7 artiklan. Vuonna 2007 Matti Vanhasen porvaripuolueista ja vihreistä muodostunut Vanhasen II hallitus esitti sopimusta ennakoiden Suomen puolustusasemalle uuden määritelmän. Suomi on maa, joka ei kuulu sotilasliittoon.

****

Niin yllättävältä kuin kuulostaakin, myös Natoon kuuluva Tanska on EU:n erityisasemavaltio. Tanska liittyi silloiseen unioniin vuonna 1973. Tanska on myös Naton perustajajäsen alusta alkaen vuodesta 1949.

Tanska ei osallistunut EU:n muodostamiseen, koska pieni enemmistö äänestäjistä (50,7 prosenttia) äänesti Maastrichtin sopimusta vastaan ​​kesäkuussa 1992 järjestetyssä kansanäänestyksessä. Maan hallitus ja kansankäräjät (Folketinget) neuvottelivat kuitenkin neljä poikkeusta sopimukseen ja uudella kansanäänestyksellä 18. toukokuuta 1993 pieni enemmistö äänestäjäkunnasta äänesti Tanskan liittymisen puolesta neljällä varaumalla sisällytettyyn Maastrichtin sopimukseen.

Tanska siis kieltäytyi EU-puolustuksesta Maastrichtin sopimuksen vuonna 1993 hyväksymän kansanäänestyksen jälkeen. Tanska on nyt pysynyt EU:n puolustusyhteistyöstä sivussa. Puolustuksen suhteen Tanska on ehdoton Nato-maa vastaavasti kuin Norja ja Iso-Britannia.

Tanskassa Suomen ulkopoliittista instituuttia (FIIA) vastaava tutkimuslaitos (Danish Institute for International Studies, DIIS) on laatinut hyvän EU:n ja Naton välisiä suhteita käsittelevän tutkimuksen jo huhtikuussa 2020 otsikolla European defence cooperation and the Danish opt-out (European defence cooperation and the Danish opt-out, April2020). Suomeksi tuo otsikko on kutakuinkin Eurooppalainen puolustusyhteistyö ja Tanskan jääminen pois.

Miksi vastaavaa selvitystä ei ole tehty Suomessa? Tuo kysymys on syytä esittää Suomen ulkopoliittiselle instituutille ja sen johtaja Mika Aaltolalle.

Kun ei ole mitään tutkimuksia, kuinka Suomen kansa voisi oikein tietää, mitä Suomi EU:n puolustusyhteistyöstä oikein lopulta hakee?

****

Euroopan valtioiden puolustusyhteistyön historian toisesta maailmasodasta lähtien ei ole mairittelevaa luettavaa. Mikään ei ole oikein onnistunut tuloksia tuoden.

Puolustusyhteistyön historian voidaan katsoa alkaneen sotien jälkeen vuonna 1952, kun Eurooppaan kaavailtiin Euroopan puolustusyhteisöä (European Defense Community, EDC).

EDC:hen olisi kuulunut yleiseurooppalainen armeija, joka olisi jaettu kansallisiin osiin, ja sillä olisi ollut yhteinen talousarvio, yhteiset aseet, keskitetyt sotilashankinnat ja yhteiset komentoinstituutiot.

Ranskaa, Länsi-Saksaa, Italiaa ja Benelux-maita koskevan puolustushankkeen kaatoi Ranska, mikä oli Yhdysvalloille suuri pettymys. Ranska ei ratifioinut jo allekirjoitettua sopimusta. Hankkeella oli tarkoitus aseistaa Länsi-Saksa liittoutuneiden miehityksen päättyessä ja varmistaa Länsi-Saksan pysyminen läntisessä puolustusarkkitehtuurissa.

Kyse ei olisi ollut ihan vähäisestä sotavoimasta. Sotavoimana Ranskasta mm. 14 divisioonaa ja 750 lentokonetta, Saksasta 12 divisioonaa, Italiasta 12 divisioonaa ja 450 lentokonetta ja Benelux-maista 5 divisioonaa ja 600 lentokonetta.

Euroopan puolustusyhteisöön kuuluvaksi suunnitellut maat ja niiden yhteisöön tuomat sotilasjoukot divisioonissa. Ranska kaatoi hankkeen peläten menettävänsä itsenäisyyttään. Kuva yhdysvaltalaisesta Time-lehdestä.

EDC-sopimuksen englannin kielelle käännettynä voi käydä lukemassa täältä.

Ranskan vikuroinnin vuoksi Euroopan puolustusyhteisön korvikkeeksi perustettiin Länsi-Euroopan unioni (Western European Union, WEU) varmistamaan Länsi-Saksan kysymys.

Tuo Ranskan temppu muistetaan vieläkin Saksassa, kun puhutaan EU:n puolustuksesta Ranskan kanssa.

Vuonna 1952 oli tarkoitus perustaa myös Euroopan poliittinen yhteisö (European Political Community, EPC), johon olisivat kuuluneet talousyhteistyöelimenä Euroopan hiili- ja teräsyhteisö (European Coal and Steel Community, ECSC) ja puolustusyhteistyöelimenä em. Euroopan puolustusyhteisö EPC.

Tuo hanke siis kaatui, kun Ranska kaatoi EPC:n.

Jos puolustusulottuus olisi jo tuolloin perustettu suunnitellusti, tilanne Euroopassa olisi nyt aivan toinen.

Täysin toinen.

Jos 70 vuodessa ei ole saatu mitään todellista puolustuskyvykkyyttä kasvattavaa aikaan, miksi meidän tulisi uskoa, että jokin juuri nyt muuttuisi?

****

Miksi Euroopan puolustusyhteistyö ei sitten ole kehittynyt tulokselliseksi ja puolustuskyvykkyyttä lisääväksi 70 vuoden jatkuvista yrityksistä huolimatta?

On keskusteltu EU:n asemasta maailmanpolitiikassa. Maailmanpolitiikan toimijalta edellytetään sotilaallista voimaa. Siis, että  suurvallalla olisi jotain sanojen takana painona. Ilman voimaa sanoilla ja sanomisilla ei ole painoarvoa. Talousvoima ei riitä, on oltava myös sotilaallista voimaa ja sen käytön päätöskykyä uskottavuuden luomiseksi. Pitää olla näyttöjä, jotta asema saavutaan. Sotilaallisen voiman puuttuessa EU:ta ei oteta tosissaan eikä varsinkaan Venäjä ota tosissaan.

Papereiden laadinnan lisäksi pitäisi papereihin kirjattu saada myös toimimaan.

Ensimmäinen esimerkki, ja noita kyllä riittäisi pilvin pimein:

Helsingissä joulukuun 10. ja 11. päivänä 1999 kokoontunut Eurooppa-neuvosto päätti Millennium-julistuksessa (Millennium Declaration) yhtenä päätavoitteena kyvykkyydestään perustaa lähetettäväksi 50 000–60 000 sotilasta 60 päivän aikaikkunassa pisimmillään yhden vuoden kestävään sotilastehtävään. Joukot oli tarkoitettu täyttämään Amsterdamin sopimuksessa määrättyjä Petersbergin tehtäviä. Joukkojen piti olla valmiit vuonna 2003. Asia on kirjattu Millennium-julistuksen IV-liitteen liitteeseen 1 (Presidency Conclusions ja Annex I-VI).

Missäköhän nuo 60 000 sotilasta oikein ovat luuranneet vuodesta 2003, kun 18 vuoteen ei ole kuulunut mitään moisesta EU:n sotilaskapasiteetista. Kun Esa Pulkkinen totesi ensimmäisessä luvussa mainitussa Helsingin Sanominen jutussa (HS 18.9.2021), ettei 1 500 hengen taisteluosasto olisi riittänyt Afganistanin lentokentälle, niin eikö sitten 60 000 sotilaan joukot olisi riittänyt. Ne olisi hyvin voitu lähettää Kabuliin Petersbergin tehtävien mandaatilla. Mandaatille löytyy aina perusteet, kun halukkuutta ensiksi löytyy.

Petersbergin tehtävät on luettelo turvallisuuteen, puolustukseen ja rauhan palauttamiseen liittyvistä tehtävistä, jotka Länsi-Euroopan unioni (WEU) alun perin laati jo kesäkuussa vuonna 1992. Tehtävät lisättiin Amsterdamin sopimukseen uutena EU:n toimivaltaan kuuluvana alana luoden EU:lle mahdollisuuden toimia mm. lähettämällä taistelujoukkoja kriisinhallintaan ja rauhan palauttamiseen.

Yhdenkin Petersbergin tehtävän toteuttaminen EU:n vastuulla edellyttää Eurooppa-neuvoston yksimielistä päätöstä, joten eipä ihme, ettei asiassa ole edistetty käytäntöön.

Toinen esimerkki, ja noita kyllä tosiaankin riittäisi pilvin pimein:

Vuonna 2009 Washingtonissa pidetyssä Naton 60-vuotisipäivän huippukokouksessa (Washington Summit 23.-25.4.2009) hyväksyttiin niin sanotut Berlin Plus -sopimukset, jotka mahdollistavat Naton voimavarojen tarjoamisen EU:lle silloin, kun puolustusliitto ei ole mukana. EU:n johtamilla operaatioilla oli itse asiassa pääsy Naton sotilasvoimavaroihin jo vuodesta 2003 alkaen.

Tuo tuli mahdolliseksi, kun Ranska palasi vuonna 2009 Naton komentorakenteeseen. Puoluekannasta riippumatta Ranskan presidentit pitäytyivät vuoteen 2009 saakka tiukasti presidentti De Gaullen aikanaan luomalla Nato-linjalla, mikä tarkoitti muun muassa pysyttelyä Naton sotilaallisen komentorakenteen ulkopuolella vuodesta 1966 alkaen.

No, Ranska on nyt taas kerran 2020-luvulla irtauttamassa itseään ja koko Eurooppaa omilleen ja myös Natosta. Merkkejä Ranska on antanut jo muutaman vuoden ajan irtaumisesta Yhdysvalloista ja samalla etääntymisestä Natosta sen jälkeen, kun Iso-Britannia päätti erota EU:sta.

Ranska on todellakin yksi linjaton sekamelska Euroopan puolustuksessa enkä ainakaan minä voi ottaa Ranskan toimintaa kovinkaan vakavasti.

Jos Berlin Plus -asia kiinnostaa enemmän, käykää lukemassa Yhdysvaltojen kongressin tutkimuslaitoksen laatiman asiakirjan sivulta 12 alkava teksti otsikolla NATO-EU Relations (Congressional Research Service, NATO’s 60th Anniversary Summit).

EU ei ole käyttänyt Natoa EU:n sotilaallisissa toimissa kertaakaan, vaikka sillä on ollut pisimmillään jo lähes 20 vuoden ajan mahdollisuus.

Kuka on ollut vastaan? Onko Suomi ollut Natoon kuulumattomana? Vai eikö EU:n Nato-yhteistyölle ole ilmennyt tarvetta?

****

Euroopan rakenteellisessa puolustusyhteistyössä (PRY, engl. PESCO) on laskujeni mukaan 17 hankkeessa peräti 74 yhteistyön osaprojektia, vaikka PESCO:n kotivivuilla on lukumääräksi kirjattu 46. Vaikuttaa siltä, ettei sivua ole päivitetty ainakaan liian usein. Osaprojekteissa korkeimmalle rankkaan sotilaallisen liikkuvuuden kehittämisen infrastruktuurissa (Military Mobility, MM).

EU-maista Tanska ja Malta eivät ole mukana PESCO:ssa.

Nato on ollut tyytyväinen EU:n päätökseen hyväksyä Kanadan, Norjan ja Yhdysvaltojen pyynnöt liittyä sotilaallista liikkuvuutta koskevaan PESCO-hankkeeseen.

non-EU Allies make an important contribution to European defense and therefore, their involvement in EU defence initiatives benefits us all.”

Vapaasti suomennettuna:

EU:n ulkopuoliset liittolaiset osallistuvat merkittävästi Euroopan puolustukseen ja siksi heidän mukanaolonsa EU:n puolustusaloitteissa hyödyttää meitä kaikkia.”

Noin lausui Naton apulaispääsihteeri Mircea Geoană 6.5.2021 (Nato 6.5.2021).

Tiettävästi Saksa oli yksi innokkaimmista otamaan EU:hun kuulumattomat Nato-maat mukaan sotilaallisen liikkuvuuden PESCO-hankkeeseen Ranskan ollessa penseämpi – suorastaan kieltävä. Ranskassa on ollut myös kannanottoja, ettei EU:n ulkopuolisten maiden ottamisella mukaan PESCO:on olisi oikeudellisia perusteita (esim. ranskankielinen Bruxelles2 3.3.2021). Onneksi Kanada, Norja ja Yhdysvallat pääsivät mukaan ennen kuin Ranska menetti Australian sukellusvenekaupat.

Euroopan puolustusrahaston (European Defence Fund, EDF) luominen on hanke, jota Ranska on ajanut pitkään ja josta alkoi tulla konkretiaa vuonna 2016 yhteistyössä Saksan, Italian ja Espanjan kanssa.

Euroopan puolustusrahaston kauden 2021–2027 talousarviossa rahoitus laski Ranskan toivomasta 13 miljardista 8 miljardiin euroon. Lisäksi Ranskan toiveista huolimatta puolustusta ei hyväksytty EU:n 750 miljardin euron elpymisvälineeseen.

Yksi hankkeista, joka todennäköisesti hyötyy Euroopan puolustusrahaston rahoituksesta, on Ranskan, Saksan, Italian ja Espanjan droonihanke, joka on englanninkieliseltä nimeltään European Medium Altitude Long Endurance Remotely Piloted Aircraft System (MALE RPAS) tai Eurodrone.

Eurodrone-ohjelma sai 15.7.2021 lisäpotkua 100 miljoonan euron avustuksen Euroopan unionilta, kun puolestaan 7,1 miljardin euron tuotantosopimus eri EU-maiden kanssa pitäisi allekirjoittaa lokakuuhun mennessä (DefenceNews 16.7.2021).

Ranskan, Saksan, Italian ja Espanjan droonihanke on englanninkieliseltä nimeltään European Medium Altitude Long Endurance Remotely Piloted Aircraft System (MALE RPAS) tai Eurodrone. Kuva on Roomasta viime kesänä droonin esittelytilaisuudesta.

Ranskalla on kova pyrkimys ohjata Euroopan aseostoja Yhdysvalloista Ranskaan, mutta monet Ranskan aseteollisuuden tuotteista ei ole tekniikan edistyksellisintä kärkeä.

Ranska hävisi Sveitsin hävittäjähankinnan ja Australian sukellusvenehankinnan Yhdysvalloille. Ranskan armeijalla on paraikaa katkera kokemus myös Tiger-taisteluhelikopterin Mk 3 -päivittämishankkeesta Saksan kanssa eurooppalaisessa puolustusyhteistyössä. Myös Australia on ollut tyytymätön aikanaan tehtyyn Tiger-taisteluhelikopterihankintaan Ranskasta (AINonline 10.9.2015). Kaikki ei ole Ranskalta mennyt kuten Strömsössä. Australian pettymys Ranskan asetoimitusten varmuuteen on ymmärrettävää maan kokemuksien perusteella.

****

Olemme tottuneet Saksan ja Ranskan tiiviiseen yhteistyöhön EU-asioiden laajassa rintamassa. Saksa ja Ranska ovat sopineet aluksi asioita keskenään muille EU-maille esitettäväksi. Tuota vastaavaa Saksa-Ranska-kuviota ei ole ollut puolustusasioissa, joita edellä tässä kirjoituksessa kuvatut esimerkit osaltaan osoittavat.

Uskallan väittää, että Saksa on puolustusasioissa enemmän kallellaan Yhdysvaltoihin kuin Ranskaan. Saksassa tosiaankin muistetaan vielä hyvin Yhdysvaltojen toiminta Länsi-Saksan nostamiseksi jaloilleen heti sotien jälkeen. Puolustusasioissa saksalaisranskalainen pari on ollut olemassa vain Pariisin näkökulmasta, ei Berliinin näkökulmasta.

Puolustuksen Saksa-Ranska-asian näkee hyvin, kun ranskalaismielinen EU-komission puheenjohtajana Jean-Claude Juncker vaihtui saksalaiseen Ursula Von Der Leyeniin.

Saksa ei ole myöskään lähtenyt puolustamanaan Ranskaa Ranska-Australia-Iso-Britannia-Yhdysvallat-sukellusvenejupakassa.

Suomalaisessa näkökulmassa ranskalaisten pahin puute on väärä suhtautuminen Venäjään, mikä ei luo turvallisuuden tunnetta niissä maissa, jotka ovat kiinni Venäjän rajassa.

Kun ensi vuonna on vuorossa strategisen kompassin (Strategic Compass) käsittely Ranskan johdolla, muun Euroopan on syytä olla valppaana Ranskan toimista ja pyrkimyksistä, jotka saattavat olla varsin omahyväisiä vailla Euroopan yhtenäisyyden tavoittelua.

Esimakuna voi käydä lukemassa Ranskan parlamentin ylähuoneen eli senaatin (Sénat) sivuilla olevan raportin otsikolla Quelle boussole stratégique pour l’Union européenne?, minkä Googlen kääntäjä kääntää muotoon Mikä strateginen kompassi Euroopan unionille? (Rapport d’information n° 753 (2020–2021) 7.7.2021). En osaa ranskaa muuta kuin muutaman turistisanan, mutta hyvin konekäännökselläkin sain selvyyttä pääosin.

Presidentti Niinistön tuore vierailu Ranskaan koski Euroopan puolustusyhteistyötä (Presidentin kanslia 7.9.2021). Suomi on Naton ulkopuolisena vaatinut kovasti vahvaa EU:n puolustusulottuvuutta Ranskan tapaan. Ranska ajattelee Suomea liittolaisenaan tässä asiassa ja onhan ranskalaismielinen EU-komission entinen puheenjohtaja Jean-Claude Juncker jo aikanaan liehitellyt Niinistöä asiassa vuonna 2015 (esim. HS 9.3.2015, Yle 8.3.2015, Kaleva 8.3.2015 jne.).

Toivottavasti Suomi ei mene kuitenkaan retkuun.

****

Suurin sotilasuhka useimmille EU-maille on Venäjä. Näihin maihin kuuluvat kaikki itäisen pituuden 15°…20° pituuspiirin itäpuolella olevat EU-maat.

EU ei ole tällä hetkellä Venäjälle sellainen sotilaallinen tekijä, jonka Venäjä ottaisi millään muotoa huomioon. EU ei ole näköpiirissä olevassa tulevaisuudessakaan Venäjälle sellainen sotilaallinen tekijä, jonka Venäjä ottaisi millään muotoa huomioon. Se on vaan Nato ja Yhdysvallat, jonka Venäjä huomioi. Puolustusorganisaatio, jolla ei ydinaseita, ei ole Venäjälle mitään. Ydinaseet ratkaisevat perustan.

Kannattaako EU:n tuhlata hirvittävästi voimavaroja uudestaan ja toistamiseen kehiteltynä sellaiseen, jonka konkreettiset hyödyt panostuksiin nähden olisivat vähäiset? Tarkoitan, että Nato on jo olemassa.

Todellinen puolustusliitto keskittyy sotilaallisiin voimavaroihin eikä perustana voi olla mikään muu. Kaikki muu päälle on pitkälti rekvisiittaa. Divisioonat ja niiden käyttökyvykkyys ratkaisee.

Puolustus perustuu vain niihin puolustusliiton voimavaroihin, jotka sillä on komennettavanaan.

Tuo pohjimmainen perusta pätee myös Euroopan sotilaallisen voiman kehittämiseen. Jos tuota perustaa ei ole vielä tehty, niin myöskään rekvisiitan – esimerkiksi kriisinhallinnan – rakentaminen päälle ei siksi oikein tuloksia tuoden onnistu.

Tuosta on kysymys, nimiksi Eurooppa ei kykene rakentamaan puolustustaan. Asioita tehdään väärässä järjestyksessä. Perustaa on yritetty luoda väärin. Aluksi pitää olla jollakin tavoin hankittuna sitä voimaa, johon yhteistyön perustaa. Kakkua ei voi kuorruttaa, jos kakkupohjaa ei ole paistettu. Aikaisemmin kuvatussa Euroopan puolustusyhteisö EDC:ssä marssijärjestys oli oikeampi.

Jotta EU-Eurooppa voisi rakentaa yhteistä puolustusta, se tarvitsi sotilaallisilta voimavaroiltaan ylivoimaisen vetäjän, joka kykenisi kokoamaan eriseuraiset EU-maat yhteen.

Etenkään Suomen tapaiset pienet EU-maat eivät voi luottaa, jos EU:n puolustuskonsortiossa ei ole sellaista toimijaa, jolla olisi riittäviä voimavaroja ja riittävää uskottavuutta toimia tarvittaessa sitä toimijaa vastaan, jonka pieni maa kokeen sotilaalliseksi uhkakseen.

Onko sellaista voimavaravaltiota Euroopassa ja EU:ssa? Sellaista Euroopassa ei ole. Iso-Britannia on jättänyt EU:n. Historiansa perustella Ranskaan kukaan ei voi luottaa auttajana. Tuo on Ranskan ongelma, ei kenenkään muiden. Mikään yhteistyö ei onnistu ilman kaikkien luottamusta omaavaa vetäjää.

Kenestä olisi Euroopassa kaikkien luottamuksen omaavaksi vetäväksi?

On tosiasia, että EU tarvitsee edelleen taakseen riittävän sotilaallisen voiman omaavan Yhdysvallat, jotta EU voisi yhdentyä sotilaallisesti. Yhdysvalloilla olisi taustalla riittävä sotavoima yhdistää EU uskottavasti yhteen niin, että eri EU-maiden suurimmat sotilasuhkat voitaisiin kaikille EU-maille todeta hoidetuksi. Ranska ei voi tuota asemaa ottaa ja Iso-Britannia on eronnut EU:sta.

Ranskalla ja Iso-Britannialla ei ole riittävää sotilaallista voimaa toimia koko Euroopan eripuraisten maiden yhteenliittäjänä.

****

EU:n sotilaallinen kyvyttömyys tulee esille yhä enemmän nyt, kun Iso-Britannia poistui riveistämme. Ranska ei voi korvata Euroopan puolustuksessa Iso-Britanniaa.

Onko olemassa jotain, jota Ranska olisi puolustanut Euroopassa sotilaallisesti ilman omia ehtoja? Minä en tiedä yhtään tapausta. Jos jollakin on tiedossa, ilmoittakoon kommentointipalstalla.

Ranska kaatoi vuonna 1952 edellä mainitun Euroopan ensimmäisen puolustusyhteisö EDC:n. Se oli Ranska, joka erosi myös Naton komentorakenteesta 1960-luvulla.

Vikuri mikä vikuri.

Myöskään Ranskan Venäjä-suhteiden puolesta EU:n puolustus ei voi perustua Ranskaan. Ranskan ajatuksia Venäjästä yksikään 500–1 000 kilometrin säteellä Venäjän länsirajasta oleva Naton jäsenmaa ei voi allekirjoittaa.

Ranskan ongelma on, että siltä puuttuu puheiden päälle näytöt. Missä on Ranskan näytöt johtamaan EU:n puolustusintegraatiota terävimpänä kärkeä? Puuha-Petenä touhuaminen ei todellakaan riitä niille, jotka kokevat ensisijaiseksi turvallisuusuhkakseen Venäjän.

****

EU-Eurooppa ei ole lähtenyt purkamaan puolustuksen ongelmaansa rakentamalla ensiksi vankkoja perustuksia ja siksi sen ratkaisut eivät ole toistaiseksi onnistuneet.

EU ei voi kovin kummoista yhteistä puolustusta rakentaa, jos sillä ei ole ydinaseita. Ydinaseet tarvitaan puolustuskyvykkyyteen ydinasevalta-Venäjää vastaan. Ranska on ydinasevalta, mutta ydinaseiden käytöstä päättää Ranska kansallisesti. Venäjän toimia ei hillitse sellaiset sotilaalliset toimijat, joilla ei ydinaseita.

Jos Euroopan puolustusta halutaan kehittää edes sille tasolle, ettei Venäjä voisi muodostaa EU:lle ratkaisematonta uhkaa, on Yhdysvallat otettava mukaan kehitystyöhön ja lopulliseksi takaajaksi.

Kaikki olisi helpompaa, jos kuusi Natoon kuulumatonta EU-maata liittyisivät Natoon, mutta sekään ei olisi helppo prosessi. Kyse olisi sitten Naton Eurooppa-pilarin vahvistamisesta.

Miten sitten tulisi Suomen toimia EU:n puolustusyhteistyössä?

Suomen mentaliteetti kansainvälisyydessä on englanninkielinen Yhdysvaltoihin ja britteihin perustuva. Se vain nyt sattuu olemaan niin. Emme ole ranskalaisia tai saksalaisia, vaikka saksalaisista dekkarisarjoista pidämmekin kovasti. Tuolta pohjalta meidän on ratkottava myös puolustusratkaisuamme, mihin voimme toistaiseksi perustaa ja luottaa, jos olemme luottamuksen arvoisia.

Eurooppalainen puolustusyhteistyö puolustuksen alalla toimisi paremmin olosuhteissa, joissa on rajoitettu osallistujavaltioiden lukumäärä, joissa osallistuvat osallistujavaltiot ovat maantieteellisesti ja kulttuurisesti lähellä toisiaan ja joissa osallistujavaltioilla on yhteinen viholliskuva. Maiden on helpompi harjoittaa yhteistyötä, jos kukin osallistujavaltio säilyttää itsemääräämisoikeuden eikä yhteistyöasian kohde ole osallistujavaltioille strategisesti kaikkein tärkein.

Suomen on syytä olla samalla linjalla siis kuin Norjan ja Tanskan sekä itse asiassa myös Ruotsin.

Iso-Britannian, Tanskan, Viron, Latvian, Liettuan, Norjan, Ruotsin, Suomen, Islannin ja Alankomaiden muodostama Joint Expeditionary Force (JEF) on hyvä esimerkki. Maat ovat samanhenkisiä ja muodostaen maantieteellisesti järkevän puolustusalueen yhteisen uhkakuvan ollessa Venäjä. Iso-Britannialla  johtovaltiona on riittävä sotilaallinen voima hälventämään pienten maiden epäilyjä. Lisäksi taustalla on vielä Yhdysvallat hiljaisena yhtiökumppania.

Eli jos tuolta pohjalta EU-alue pinnempiin osiin jaettuna voisi yhteistyötä kehittää, mikäli Natoon kuulumattomat EU-maat eivät aio liittyä Natoon. Natoon liittyminen olisi kaikkein helpoin tie kehittää Euroopan puolustusta toimivaksi.

Toistaiseksi meidän on luotettava Yhdysvaltoihin Venäjän varalta, kun ei ole mitään muutakaan uskottavaa.

+20

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu