Heijastuksia Venäjästä, Ukrainasta ja Yhdysvalloista Neuvostoliiton jälkeisessä maailmassa

American Foreign Service Association (AFSA) on vuonna 1924 perustettu Yhdysvaltojen ulkoasiainhallinnon ammatillinen yhdistys. Yhdistyksessä on yli 28 000 jäsentä, joista 15 000 on jäsenmaksun suorittavaa vielä työelämässä olevaa. Yhdistys edustaa ulkoasiainhallinnon viiden viraston työntekijöitä ja nuo virastot ovat itse ulkoministeriö (Department of State, DOS), Agency for International Development (USAID), Foreign Agricultural Service (USDA), Foreign Commercial Service (FCS) ja International Broadcasting Bureau (USAGM).

Se, miksi otin tuon yhdistyksen tähän esille, johtuu sen kotisivuilla luettavissa olevista julkaisuista, joita ovat kirjoittaneet ulkoasiainhallinnossa työssä olleet tai edelleen työssä olevat korkea-arvoisetkin diplomaatit. Nuo kirjoitukset kertovat paljon Yhdysvaltojen ulkopolitiikan todellisista linjoista ja niiden muodostumisen perusteista.

Se, että kirjoituksen on laatinut jo eläköitynyt diplomaatti, ei muuta sitä tulkintaa, jonka perusteella voimme arvioida myös Yhdysvaltojen vallitsevaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Politiikan pohjimmaiset perusteet muuttuvat hitaasti – ja hyvä niin.

Yhdistyksen kuukausittain ilmestyvä Foreign Service Journal -lehti (FSJ, FSJ-archive) käsittelee ulkopolitiikan asioita sisäpiirin näkökulmasta ja tarjoaa ajatuksia herättäviä artikkeleita kansainvälisistä kysymyksistä, diplomatian käytännöstä ja Yhdysvaltain ulkoministeriöstä. Lehden sisältämiä kirjoituksia voi käydä selaamassa vaikkapa täältä.

****

Tämänkertainen blogikirjoitukseni käsittelee yhtä FSJ-lehden kirjoitusta, joka julkaistiin maaliskuun 2020 numerossa (FSJ, March 2020) otsikolla Reflections on Russia, Ukraine and the U.S. in the Post-Soviet World (FSJ, 3–3020). Suomeksi kutakuinkin Heijastuksia Venäjästä, Ukrainasta ja Yhdysvalloista Neuvostoliiton jälkeisessä maailmassa tai jotain sinne päin.

Tuon jutun kirjoittaja on John F. Tefft (biography), joka on hyvin kokenut jo eläkkeellä oleva diplomaatti 45-vuotisen ulkoministeriöuran jälkeen. Hän toimi Yhdysvaltojen Venäjän-suurlähettiläänä vuosina 2014–2017, Ukrainan-suurlähettiläänä vuosina 2009–2013, Georgian-suurlähettiläänä vuosina 2005–2009 Liettuan-suurlähettiläänä vuosina ja 2000–2003. Vuosina 2004–2005 hän toimi lisäksi Euroopan ja Euraasian asioiden apulaisulkoministerinä, kun ulkoministerinä toimi juuri edesmennyt Colin Powell (biography). Nykyisin Tefft on RAND Corporationin (kotisivut) vanhempi tutkija.

Mielestäni Tefftillä oli virka-aikanaan yksi laajempia ja perusteellisimmista tietämyksestä itäisen Euroopan maista ja Venäjästä. Hän tuntee hyvin ne haasteet, mitä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjä on itäisen Euroopan maille – myös siis Suomelle – synnyttänyt.

Seuraan hyvin tarkkaan AFSA:n sivuille kirjoitettua tekstejä, vaikkakin useimmat kirjoittajat ovat jo eläköityneet ulkoministeriöstä. Toivottavasti niitä luetaan Suomessa laajemminkin – etenkin ulkoministeriössä. Toinen sivusto, jonka kirjoituksia kannattaa seurata vastaavin perustein, on American Diplomacy -sivusto.

Tässä kirjoituksessa on jäljempänä referoitu suomeksi tuo edellä mainittu kirjoitus. Kirjoitus on pitkä. 34 864 merkkiä välilyönnit mukaan lukien ilman kuvatekstejä. Lähes kahdeksan täyttä A4-sivua. Tuon lukemalla saa selvyyttä sen politiikan perusteista, mitä Yhdysvallat on noudattanut Neuvostoliitosta irtautuneissa maissa ja Venäjän rajanaapureissa sekä itse Venäjässä sen lähiulkomaiden suhteen.

Kirjoituksen perusteella aukeaa etenkin se, kuinka Yhdysvaltojen ulkoasiainhallinto on nähnyt 30 vuoden aikana ja näkee edelleen Venäjän ja Ukrainan väliset suhteet. Mitkä ovat ja ovat olleet Yhdysvaltojen ulkopolitiikan perusteet Ukraina-Venäjä-politiikassa.

Käännös on siis vapaa käännös, jossa on pyritty kääntämään kirjoittajan englanninkielinen teksti juoksevalle suomen kielelle asiasisältönä, ei sanasta sanaan. Kirjoituksessa []-lainausmerkkien sisällä olevat ovat allekirjoittaneen lisäämiä viitteitä laajemmasta taustoittumisesta kiinnostuneille. Kirjoituksessa olevat kuvat ja kuvatekstit ovat allekirjoittaneen lisäyksiä. Alkuperäistekstin kuvat näkyvät täältä.

Kirjoituksen kyrillisillä aakkosilla tehdyt tekstilainaukset ovat pääsääntöisesti venäjää, vaikka koskisivatkin ukrainalaisia henkilöitä. Muutama poikkeus lainauksissa on myös ukrainan kieleen.

****

Joe Biden tuntee Ukrainan, sillä hän kävi maassa kuusi kertaa toimiessaan Barack Obaman varapresidenttinä. Suomessa Biden ei ole tainnut käydä kertakaan. Tuossa asiassa Suomi on harvoja poikkeuksia Euroopassa Obaman presidenttiaikakaudella.

En tiedä, onko Suomen ylenpalttinen pyrkimys tulla toimeen vain omillaan ilman julkista ennalta tukeutumista muiden apuun ja esimerkiksi eri asekapasiteettien ylenpalttinen salailu loppujen lopuksi järkevää politiikkaa Suomen kannalta, kun rajanaapurimme on Venäjä. Kun verrataan vaikkapa Yhdysvaltojen toimia Ukrainan ja Suomen turvallisuuden parantamiseksi. Suomi ei ole Ukrainaa kummoisempi. Ei Yhdysvaltojen Suomi-politiikan perusteet poikkea Yhdysvaltojen Ukraina-politiikan perusteista. Suomi on vain ajallisesti hieman pidemmällä, mutta kuitenkin vielä ilman Nato-jäsenyyttä ja siksi harmaalla-alueella Ukrainan tapaan.

Vaikka Tefftin kirjoitus on julkaistu jo keväällä 2020, on se edelleen ajankohtainen, kun arvioidaan presidentti Joe Bidenin harjoittamaa Ukraina-politiikkaa tämän vuoden alusta lähtien. Tarkoikseni on kirjoittaa – jos nyt vain kiireiltäni saan aikaiseksi – vielä Yhdysvaltojen nykyisestä Ukrainaa ja Venäjää koskevasta politiikasta kirjoitus. Tarkoitus oli käsitellä Yhdysvaltojen yhä päättäväisempää kantaa Ukrainan avuksi Venäjän kasvavassa paineessa, joka on nyt muuttumassa entistäkin sotilaallisemmaksi.

Otan vielä tähän prologin lopuksi tuosta Tefftin kirjoituksen vapaasta suomennuksesta muutaman lauseen, jotka toivoisin monen lukijan lukevan, jos koko pitkän kirjoituksen lukemiseen ei riitä kärsivällisyyttä eikä aikaa.

Vuonna 1997 julkaistussa kirjassa The Grand Chessboard entinen kansallisen turvallisuuden neuvonantaja Zbigniew Brzezinski luonnehti itsenäistä Ukrainaa ’geopoliittiseksi käänteeksi, koska sen olemassaolo itsenäisenä maana [tarkoittaa], ettei Venäjä ole enää Euraasian imperiumi’.

Kommentti: Venäjä pyrkii melkeinpä keinoilla millä hyvänsä saamaan aikaan vanhan suurvalta-asemansa Euraasiassa. EU-alueen suhteen tärkein työkalu Venäjällä on maakaasuenergia. Juuri tuosta suurvalta-asemapyrkimyksestä on kysymys, miksi Venäjä pyrkii pohjimmiltaan pitämään juuri Ukrainan lähiulkomaanaan ja etupiirissään. Ukrainan koko sekä maantieteellinen ja geostrateginen sijainti ovat niin merkittävät, että ilman Ukrainaa Venäjän asema euraasialaisena imperiumina olisi varsin hento. Venäjän asukasluku on 144,1 miljoonaa, kun Ukrainan asukasluku on lähes kolmannes Venäjästä 44,1 miljoonalla asukkaalla. EU:nkin on syytä tehdä kaikkensa Saksan ja Ranskan kannoista huolimatta oman turvallisuutensa vuoksi, että Ukraina pysyy länsileirissä.

Eräs korkea-arvoinen venäläinen virkamies, jonka kanssa olin työskennellyt, tuli luokseni ja kohotti kanssani vodkasnapsin sanoen: ’No, John, onnea Liettuaan. Tiedätte, että olemme aina ymmärtäneet, että Baltian maat olivat erilaisia, toisin kuin Ukraina ja Georgia – jotka ovat tietenkin osa Venäjää’.”

Kommentti: Baltian maat ovat olleet Venäjän ja Neuvostoliiton valloituskohteita, mutta Valko-Venäjän ja Ukrainan Venäjä kokee osaksi itseään ja Venäjän historiaa, ei itsenäisinä valtioina. Tuota lähtökohtaa Yhdysvallat ei harjoittamassaan politiikassa hyväksy.

Venäjä kieltäytyi ajattelemasta siitä, mitä hyötyä Venäjälle voisi olla siitä, että Keski- ja Itä-Euroopassa olisi turvattuja ja taloudellisesti vauraampia kansoja. Venäjä ei halunnut tunnustaa, että Nato oli pohjimmiltaan puolustusliitto ja että Nato oli pyrkinyt rakentamaan yhteistyötä Moskovan kanssa. Venäjä tarvitsi vihollisen.

Ukraina avoimesti ja Valko-Venäjä vähäisemmässä määrin kallistuu kohti Euroopan unionia samoista syistä kuin romanialaiset ja bulgarialaiset. Venäjän älykkään politiikan olisi pitänyt nähdä tämä ja tarjota heille käsitys siitä, miten ’mennä länteen’ ilman välirikkoa Venäjään. Tämä on liian myöhäistä Ukrainalle, mutta se voidaan toteuttaa vielä Valko-Venäjän tapauksessa.”

Kommentti: Olisiko Venäjän politiikka ollut sille itselleenkin järkevämpää kuin nyt harjoitettu, jos Venäjä olisi sallinut naapurimaittensa liittymiseen vapaasti EU:hun ja Natoon? Olisiko Venäjän talouskin paremmalla tolalla, jos se voisi vapaammin käydä kauppaa EU:ssa ja Natossa vaurastuneiden rajanaapureiden kanssa? Olisiko Venäjän asema turvallisempi, jos yhteistyökumppanina olisi EU ja Nato laajempina liitto-organisaatioina kuin yksittäiset maat, joiden mielipiteet voivat ailahdella enemmän kuin liittokunnan? Nato on vakaa ja vakaampi kuin yksittäiset valtiot nimenomaan Yhdysvaltojen vuoksi. Valko-Venäjän tilanne on jo muuttunut maaliskuusta 2020. Lopputulos lienee, jos Euroopassa ei nyt sodita tämän enempää, että Valko-Venäjä liittoutuu Venäjään ja Ukraina länteen.

Janukovitšin äkillinen suunnanmuutos marraskuussa 2013, kun hän päätti olla allekirjoittamatta assosiaatiosopimusta ja sen sijaan hakea jäsenyyttä Venäjän Euraasian unioniin vastineeksi 15 miljardin dollarin lainasta Venäjältä, järkytti Ukrainan väestöä.

Ukrainalaiset liikemiehet tekivät sopimuksia Venäjän valtionyhtiöiden kanssa keräten välikäsinä voittoja maakaasuenergian kauttakuljettamisesta Ukrainan läpi.

Kommentti: Venäjä pyrkii pitämään yllä etupiirivyöhykettään valtiojohtoisin taloussitoumuksin naapurimaissa, kuten Venäjän valtion myöntämillä lainoilla, Venäjän valtiojohtoisten yritysten energia- ja infrastruktuuritoimituksilla ja muilla valtiojohtoisella taloustoimilla, joilla etupiirivaltioille syntysi pitkäaikaisia pakkoja olla suhteessa Venäjään Venäjän ehdoilla. Suomi ei ole ollut Valko-Venäjää tai Ukrainaa parempi, kun katsoo vaikkapa Hanhikiven ydinvoimalaa, Fortumin toimintaa Venäjällä tai Venäjän toimittamaa raakaöljyä Nesteelle jatkojalostetavaksi. Kun Ukrainan kautta on kulkenut venäläinen maakaasu, Suomen kautta on kulkenut venäläinen raakaöljy. Hyvä asiaa koskeva kirjotus löytyy Helsingin Sanomista otsikolla Suomen riippuvuuteen Venäjän energiasta sisältyy vaiettuja riskejä (HS 13.10.2021).

****

Heijastuksia Venäjästä, Ukrainasta ja Yhdysvalloista Neuvostoliiton jälkeisessä maailmassa [Reflections on Russia, Ukraine and the U.S. in the Post-Soviet World]

Venäjän ja Ukrainan välinen taistelu, jossa Yhdysvallat on ollut mukana jo kolme vuosikymmentä, heijastaa muutoksen haasteita jälkineuvostoliittolaisessa ajassa.

Neuvostoliiton hajoaminen vuonna 1991 oli yksi suurimmista aikamme strategisista taitekohdista. Hajoaminen oli neuvostoimperiumin virallinen loppu, mutta se ei muuttanut Venäjän halua säilyttää vahva vaikutuspiiri uusissa itsenäistyneissä maissa Venäjän naapurustossa. Venäjä kohtasi näissä maissa niin kansallisen isänmaallisuuden kapinaa kuin myös maiden voimakkaan halun integroitua länsimaiden yhteisiin politiikan ja turvallisuuden liittoihin – EU:hun ja Natoon.

Ukraina ja Georgia ovat olleet Venäjälle tuon etupiiripolitiikan ensisijaisia taistelukenttiä niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisesti. Ukrainalla on pitkä yhteinen historiaperintö Venäjän kanssa. Ukrainan johtajat ovat sekä kilpailleet että toimineet vuosisatojen ajan yhdessä Venäjän kanssa. Aluksi Neuvostoliiton hajoamisen ja Ukrainan uudelleensyntymisen jälkeen maat onnistuivat kohtuullisen hyvin yhteistyössä, mutta jännitteet ovat olleet läsnä alusta alkaen sillä Venäjän rajojen ulkopuolisella alueella, joista Venäjä käyttää termiä lähiulkomaa [ближнее зарубежье]. Me täällä lännessä käytämme termiä vaikutuspiiri, etupiiri tai puskurialue. Nuo jännitteet kasvoivat ajan myötä, kun Venäjä pyrki palauttamaan hegemonisen kontrollinsa yhä itsevarmemmaksi käyvään ja kansallisesti tiedostavampaan Ukrainaan.

Jännite huipentui helmikuun lopulla 2014, kun Venäjän presidentti Vladimir Putin päätti kaapata Krimin ja lietsoi hybridisotaa Ukrainan itäisillä Donetskin ja Luganskin alueilla Donbassissa. Sotaa ovat käyneet venäläiset ja Venäjän tukemat varjosotajoukot Moskovan ohjauksessa, rahoituksessa ja aseissa. Nuo Venäjän toimet murskasivat Neuvostoliiton jälkeisen Euroopan turvallisuusrakenteet. Hintana on ollut yli 13 000 ihmisuhria. Vaikka sota lopulta ratkaistaisiin, sodan jäljiltä syntynyt antipatia todennäköisesti tekee Venäjälle ja Ukrainalle vaikeaksi löytää kestävän rauhan rakentamiseksi tarvittavia kompromisseja.

Vladimir Putinin mielestä asiat menivät huonostakin vielä huonompaan, kun Viktor Juštšenkosta [Виктор Ющенко, биография]  tuli vuonna 2005 Ukrainan presidentti. Juštšenko pyrki edistämään Ukrainan yhdentymistä Eurooppaan ja Natoon.

Yhdysvallat on ollut Venäjän ja Ukrainan välisen taistelun keskellä yli kolmen vuosikymmenen ajan. Yhdysvaltojen eri hallinnot ovat tehneet eri presidenttien nimistä huolimatta yhteistyötä Euroopan unionin ja sen jäsenvaltioiden kanssa auttaakseen löytämään itsenäiselle Ukrainalle turvallinen paikka luoda yhteistyösuhdetta sekä Venäjään että Naton kaltaisiin euroatlanttisiin instituutioihin.

Ymmärrys siihen, miten ja miksi on päädytty nykyiseen tilanteeseen, on syytä muistella sosialististen neuvostotasavaltojen liiton hajoamiseen johtaneita päiviä.

4. syyskuuta 1991 pian Neuvostoliiton presidentti Mihail Gorbatšovin syrjäyttämiseksi tapahtuneen epäonnistuneen vallankaappausyrityksen jälkeen Yhdysvaltojen ulkoministeri James Baker piti lehdistötilaisuuden Yhdysvaltojen ulkoministeriössä Washingtonissa hahmotellen, mistä tulisi Yhdysvaltojen poliittiset tavoitteet Neuvostoliiton romahdettua uusien itsenäisten valtioiden syntyessä. Baker oli lähtemässä Yhdysvaltojen Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökomission [Commission on Security and Cooperation in Europe, U.S. Helsinki Comission] kokoukseen Moskovaan, jossa hän tapaisi myös Mihail Gorbatšovin, Boris Jeltsinin sekä muita neuvostojohtajia. Tämän jälkeen hänen oli määrä vierailla Baltian maissa Liettuassa, Latviassa ja Virossa, jotka olivat jo antaneet itsenäistymisjulistukset irtautumiseksi Neuvostoliitosta.

Ulkoministeri Baker listasi ulkoministeriön tiedotushuoneeseen kokoontuneille toimittajille, että hänen keskustelujaan ohjaisi viisi perusperiaatetta:

  • demokratian periaatteiden mukainen itsemääräämisoikeus [self-determination consistent with democratic principles]
  • olemassa olevien rajojen tunnustaminen [recognition of existing borders]
  • demokratia- ja oikeusvaltioperiaatteen tukeminen [support for democracy and the rule of law]
  • ihmisoikeuksien ja kansallisten vähemmistöjen oikeuksien säilyttäminen [preservation of human rights and the rights of national minorities]
  • kansainvälisen oikeuden ja oikeudellisten velvoitteiden, erityisesti Helsingin päätösasiakirjan [Helsinki Final Act] ja Pariisin peruskirjan [Charter of Paris] määräysten noudattaminen [respect for international law and legal obligations, especially the provisions of the Helsinki Final Act and the Charter of Paris].

Jo Bakerin puheen pitoajankohtana oli selvää, että Neuvostoliiton pian hajottamaan tulevat ”keskipakoisvoimat” [centrifugal force, центробежная сила] olivat jo pitkällä. Bakerin tavoitteena oli esittää lehdistötilaisuudessa Yhdysvaltojen poliittiset suuntaviivat jo käynnissä olevalle historialliselle muutokselle. [1]

Tuo [Yhdysvaltojen poliittisten suuntaviivojen esittäminen käynnissä olevalle historialliselle muutokselle] päti Yhdysvaltojen politiikassa erityisesti Ukrainaan. Ukrainassa oli kasvanut jo jonkin aikaa vahva uusi kansallisen itsenäisyyden henki. Puhemies Leonid Kravtšukin [Леонид Кравчук, биография] johtama Ukrainan parlamentti Rada [Верховна Рада України] äänesti 24. elokuuta 1991 maan itsenäisyydestä Neuvostoliitosta. Joulukuun 1. päivä järjestettiin kansanäänestys, jossa 92 prosenttia ukrainalaisista äänesti Ukrainan parlamentin itsenäisyysjulistuksen hyväksymisen puolesta äänestysprosentin olleessa 84. Donbassin alueen asukkaista 80 prosenttia äänesti itsenäisyyden puolesta ja myös Krimillä yli 54 prosenttia äänestäjistä valitsi itsenäisyyden.

Seuraavana päivänä Venäjän sosialistisen federatiivisen neuvostotasavallan – siis Venäjän –  presidentti Boris Jeltsin tunnusti Ukrainan itsenäiseksi valtioksi. Neuvostoliiton presidentti Mihail Gorbatšov lähetti Kravtšukille onnittelusähkeen, jossa hän toivoi tiivistä yhteistyötä ja ymmärrystä suvereenien valtioiden liiton muodostamisessa [the formation of a union of sovereign states]. Kravtšuk tapasi 7.–8. joulukuuta Venäjän presidentin Jeltsinin ja Valko-Venäjän korkeimman neuvoston puheenjohtajan Stanislav Šuškevitšin [Шушкевич Станиславович, биография] Belavežskaja Puštšassa [Беловежская пуща] Valko-Venäjällä. Kolmikko ilmoitti, ettei Neuvostoliiton ole enää kansainvälisen oikeuden subjekti [subject of international law, tarkka teksti venäjäksi: Союз ССР как субъект международного права и геополитическая реальность прекращает свое существование] ja että tilalle on luotu itsenäisten valtioiden yhteisö [Содружество Независимых Государств, СНГ]. [2] Neuvostoliitto lakkasi olemasta toisena joulupäivänä 1991. Jokainen entisistä neuvostotasavalloista oli nyt itsenäistynyt.

Yhdysvallat oli alun perin ollut hyvin varovainen tunnustamaan Neuvostoliiton lähestyvää romahdusta. Presidentti George H.W. Bushin hallinnossa käytiin vakavia keskusteluja siitä, kuinka nopeasti edetään. Neuvostoliiton ydinaseiden valvonta ja hallinta oli Washingtonin suuri huolenaihe. Ulkoministeri Baker lausui tuolloin sanat, jotka ovat jääneet historiaan:

Jugoslavian tyyppinen tilanne, jossa on 30 000 ydinasetta, edustaa aivan uskomatonta vaaraa Yhdysvaltojen kansalaisille. [Yhdysvaltain] kansalaiset tietävät sen ja pitävät meitä tilivelvollisina, jos emme vastaa.” [“A Yugoslav-type situation with 30,000 nuclear weapons presents an incredible danger to the American people—and they know it and will hold us accountable if we don’t respond.”]

Presidentti Bush itse oli varoittanut itsetuhoisesta nationalismista [suicidal nationalism] kuuluisassa puheessa Ukrainan parlamentissa elokuun 1. päivänä 1991. Bush oli pannut toivonsa Gorbatšoviin uudistaa ja pitää Neuvostoliitto koossa. Nämä kaksi johtajaa olivat tehneet tiivistä yhteistyötä Saksan yhdistymisen ja muiden Valkoisen talon ulkopoliittiselle asialistalle kirjattujen korkean tason kysymysten parissa. Puhe Ukrainan Radassa kostautui Bushille. Puhe raivostutti ukrainalaiset ja myös monet yhdysvaltalaiset, joiden mielestä Yhdysvaltojen selvien etujen mukaista olisi tukea suoraan itsenäistä Ukrainaa. Yksi kriitikko oli New York Timesin kolumnisti William Safire, joka piti Bushin puhetta virhearviona ja kutsui sitä Kiovan kana -puheeksi [Chicken Kiev speech, Remarks to the Supreme Soviet of the Republic of the Ukraine in Kiev, Soviet Union 1.8.1991]. [3]

Vanhoillisten epäonnistunut vallankaappausyritys heikensi Gorbatšovin asemaa jo tulevan kuukauden aikana. Ukrainan kansa oli äänestänyt suurella enemmistöllä maan itsenäisyyden puolesta. Niin Valkoisessa talossa kuin myös Yhdysvaltain hallituksessa oli käynyt selväksi, että Neuvostoliiton tie oli päättymässä. Ulkoministeri Baker siirtyi nopeasti luomaan suhteita Venäjään, Ukrainaan ja muihin uusiin neuvostotasavalloista muodostuneisiin valtioihin.

Yhdysvallat jatkoi alusta alkaen kaksisuuntaista jälkineuvostoliittolaista strategiaa [two-pronged post- Soviet strategy]. Yhdysvallat yritti luoda hyvät yhteistyösuhteet ja jopa kumppanuussuhteet uuteen Venäjään, mutta ponnisteli samalla ahkerasti luodakseen kahdenvälisiä suhteita uusiin itsenäistyneihin valtioihin. Tämä lähestymistapa heijasteli sekä Yhdysvaltain strategisia tavoitteita että Yhdysvaltojen vaalimia arvoja. Vuonna 1997 julkaistussa kirjassa The Grand Chessboard [ISBN-13: 9780465094356, CIA Library, The Grand Chessboard] entinen kansallisen turvallisuuden neuvonantaja Zbigniew Brzezinski [biography] luonnehti itsenäistä Ukrainaa ”geopoliittiseksi käänteeksi, koska sen olemassaolo itsenäisenä maana [tarkoittaa], ettei Venäjä ole enää Euraasian imperiumi” [“geopolitical pivot because its very existence as an independent country [means] Russia ceases to be a Eurasian empire”]. Vaikkei Yhdysvaltojen virkamiehistö ole useinkaan julkisesti ilmaisseet tuota tosiasiaa välttääkseen Venäjän paheksuvan reagoinnin, tuo strateginen toteamus on selittänyt suurta osaa Yhdysvaltain Ukraina-politiikassa tähän päivään saakka.

Yhdysvaltojen geopoliittisia tavoitteita lisäsi Bushin hallinnon halu auttaa rakentamaan demokratioita ja markkinatalouksia uusiin valtioihin, kuten ministeri Baker oli pitämässään lehdistötilaisuudessa todennut. Seuraavina kuukausina hän vieraili jokaisessa uudessa pääkaupungissa ja tapasi kunkin kansakunnan uuden johdon. Hänen johdollaan ulkoministeriö siirtyi nopeasti luomaan ja miehittämään uusia suurlähetystöjä kussakin pääkaupungissa sekä uusissa pääkonsulaateissa Venäjän Vladivostokissa ja Jekaterinburgissa.

Tuo oli Yhdysvaltain ulkoministeriöltä suuri saavutus. Uudet suurlähetystöt ja konsulaatit etabloivat Yhdysvallat paikan päälle koko Euraasian alueelle edistämään Yhdysvaltojen etuja. Kiovassa Yhdysvallat oli perustanut pääkonsulaatin jo helmikuussa 1991 päivittäen sen suurlähetystöksi 23.1.1992, jolloin Yhdysvallat ja Ukraina solmivat myös täydet diplomaattisuhteet.

Pyrkimykset hallita tätä kaksisuuntaista politiikkaa Euraasiassa ovat jatkuneet jokaisen Yhdysvaltain hallinnon, niin republikaanien kuin demokraattien aikana viimeiset kolme vuosikymmentä. Aluksi Yhdysvallat pystyi tasapainottamaan suhteita kohtuullisen hyvin, mutta ajan myötä tämä tasapainottelu on vaikeutunut.

Huolimatta siitä, että Jeltsin virallisesti tunnusti Ukrainan itsenäisyyden, monet Venäjän poliittisessa eliitissä – erityisesti turvallisuuspalveluissa ja armeijassa – eivät koskaan ole hyväksyneet Ukrainan itsenäisyyttä. Vaikka Jeltsinin hallitus allekirjoitti virallisesti kaikille entisestä Neuvostoliitosta muodostetuille valtioille suvereniteetin takaavan Pariisin peruskirjan uudesta Euroopasta vuonna 1994, niin kutsutut Venäjän voimaministeriöt (joita tukivat monet poliitikot, kuten edesmennyt Moskovan pormestari Juri Lužkov [Юрий Лужков, биография]) jatkoivat toimintaa Krimillä ja muilla alueilla, kuten Transnistriassa, Abhaasissa ja Etelä-Ossetiassa tavalla, jotka tekivät tyhjäksi Venäjän hyväksymät periaatteet.

Todistin hyvin suoraa esimerkkiä Venäjän eliitin asenteista jäähyväisvastaanotolla kesäkuussa 1999, kun olin suorittamassa tehtävääni Moskovan edustuston apulaispäällikkönä ja palaamassa Washingtoniin valmistautumaan uuteen tehtävään Liettuan suurlähettiläänä. Eräs korkea-arvoinen venäläinen virkamies, jonka kanssa olin työskennellyt, tuli luokseni ja kohotti kanssani vodkasnapsin sanoen: ”No, John, onnea Liettuaan. Tiedätte, että olemme aina ymmärtäneet, että Baltian maat olivat erilaisia, toisin kuin Ukraina ja Georgia – jotka ovat tietenkin osa Venäjää.” [“Well, John, good luck in Lithuania. You know we always understood that the Baltic nations were different, unlike Ukraine and Georgia – which, of course, are part of Russia.”].

Useat Venäjän eliitin jäsenet, jotka kuitenkin tunnustivat Ukrainan itsenäisyyden, pitivät Ukrainaa olennaisena osana Venäjän historiaa ja halusivat pitää sen Venäjän vaikutuspiirissä. He eivät siedä Yhdysvaltojen ja Euroopan unionin pyrkimyksiä tarjota Ukrainalle paikkaa laajemmassa Euroopassa.

Venäjän päättäväisempi Ukrainan-politiikka tuli pikkuhiljaa esiin, kun Jeltsinin vaihtui Vladimir Putiniin Venäjän presidenttinä. 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä Venäjän talous oli kohentunut tasaisesti öljystä ja maakaasusta saaduilla valtavilla tuotoilla. Venäjän paheksunta Yhdysvaltain politiikkaa kohtaan ja halu vahvistaa itseään maailmannäyttämöllä kasvoivat vastaavasti. Vuoden 2007 Münchenin turvallisuuskonferenssissa Putin käynnisti laajapohjaisen hyökkäyksen Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa vastaan ja arvosteli Yhdysvaltoja ballististen ohjusten puolustuksen kehittämisestä, sen sotilaallisista toimista Irakissa, Naton laajentumisesta ja demokratian edistämisestä Venäjän näkemänä sen oikeuttamalla vaikutuspiirillä.

Putinin halu pitää Yhdysvallat ja Eurooppa poissa Venäjän lähiulkomailta voimistui. Tähän lähestymistapaan oli vaikuttanut voimakkaasti hänen kielteinen reaktionsa länsimaiden tukemaan oranssiin vallankumoukseen Ukrainassa loppuvuonna 2004. Putinia nöyryytettiin henkilökohtaisesti, kun Ukrainan korkein oikeus esti Putinin suosiman ehdokkaan Viktor Janukovitšin [Виктор Янукович, биография] valinnan korruptoituneissa vaaleissa ja kun Ukrainan korkein oikeus määräsi uudet presidentinvaalit, jotka tasoittivat tietä Viktor Juštšenkon tulla valituksi. Monet Venäjän eliitissä olivat nähneet tämän ”värillisen vallankumouksen” merkittävänä tapahtumana. Koska he eivät ymmärtäneet todellista demokratiaa, jotkut uskoivat CIA:n järjestäneen kaiken. He pelkäsivät, että se, mitä Ukrainassa oli nyt tapahtunut, voisi tapahtua myös Venäjällä. Putin vastusti demokratiaa Ukrainassa osittain siksi, että hän pelkäsi menettävänsä tuon maan hallinnan, mutta myös siksi, että hän pelkäsi todellisen demokratian vaikutusta Venäjän hallintaan.

Putinin mielestä asiat menivät huonommasta yhä vain huonompaan suuntaan, kun Juštšenko pyrki yhdentää Ukraina Eurooppaan ja Natoon. Venäjän kanta koveni erityisesti sen suhteen, että Ukrainasta voisi tulla Naton jäsen. Huhtikuussa 2008 Bukarestissa pidetyssä huippukokouksessa Naton johtajat keskustelivat siitä, pitäisikö Ukrainalle ja Georgialle myöntää jäsenyyttä koskeva toimintasuunnitelma [membership action plan, MAP], joka olisi mahdollisesti saattanut maat kohti lopullista jäsenyyttä puolustusliitossa. Huippukokouksen päätteeksi johtajat, joista monet [Ranska ja Saksa] olivat Venäjän kovan painostuksen alla, eivät päässeet asiasta yksimielisyyteen vaan sen sijaan totesivat, että jonain päivänä näistä kahdesta maasta tulisi Naton jäseniä. Jopa tuo päätös raivostutti Putinin, joka piti sitä haasteena näkemälleen Venäjän vaikutuspiirille. Ironista kyllä, Venäjän johtajat tulkitsivat päätöksen väärin: päätös merkitsi itse asiassa sitä, että edes Ukrainan ja Georgian toimintasuunnitelmaa ei hyväksyttäisi moneen vuoteen.

Huippukokouksen viimeisenä päivänä pidetyllä illallisella Putin yritti selittää presidentti George W. Bushille Venäjän vastustusta Ukrainan Nato-jäsenyyttä kohtaan. Putin ei ymmärtänyt, että pöydällä ollutta mikrofonia ei ollut suljettu, ja hänen kuultiin sanovan Bushille: ”Et ymmärrä, George, että Ukraina ei ole edes valtio. Mikä on Ukraina? Osa sen alueesta on Itä-Eurooppaa, mutta suurin osa on lahja meiltä.” [“You don’t understand, George, that Ukraine is not even a state. What is Ukraine? Part of its territory is Eastern Europe, but the greater part is a gift from us.”]. Ensinnäkin Putin viittasi selvästi Ukrainan läntisiin alueisiin, joita Liettua, Puola ja Itävalta ovat hallinneet historian eri vaiheissa. [4]

Lauseen toisessa osassa hän viittasi Ukrainan itä- ja eteläosiin, joita Venäjä oli asuttanut 1600- ja 1700-luvuilla sekä Neuvostoliiton korkeimman neuvoston puheenjohtajiston 19.2.1954 (jolloin Nikita Hruštšov oli kommunistisen puolueen pääsihteeri) päätökseen siirtää Krimin alue Venäjän sosialistisesta tasavallasta Ukrainan sosialistiseen neuvostotasavaltaan. Nyt myöhemmin Putin on hylännyt aidosti itsenäisen Ukrainan ja hän väittää usein, että Venäjä ja Ukraina ovat yksi kansakunta ja yksi kansa, jolla on vain kulttuurieroja. Tämä tietysti herättää ukrainalaisten vihan tunteet. [5]

Monia Venäjän poliittisessa eliitissä on pitkään hiertänyt Naton kaksi ensimmäistä laajentumiskierrosta Keski-Euroopan ja Baltian maihin. Vaikka Venäjä oli vuonna 1997 suostunut Naton ja Venäjän yhteistyöohjelmaan Nato–Venäjä-peruskirjan [Nato-Russia Founding Act] puitteissa ja vaikka vuonna 2002 käynnistettiin uudelleen toimet, joiden tarkoituksena oli antaa uutta pontta Naton ja Venäjän suhteille, Venäjä ei koskaan vakavasti panostanut yhteistyöhön turvallisuudessa sopimusmekanismien avulla etenkään Putinin valtaan astumisen jälkeen. Muistot Napoleonista ja Hitleristä ovat juurtuneet venäläisten kollektiiviseen mieleen ja huolimatta maailman suurimman ydinasearsenaalin hallussapidosta, Venäjän johtajat eivät ole hylänneet historiallista ahdistustaan vieraiden hyökkäyshalusta Venäjälle. Venäläiset kieltäytyivät hyväksymästä ajatusta uudesta turvallisuussuhteesta länteen, vaikka Nato oli vakuuttanut Neuvostoliiton hajoamisen jälkeenkin haluavansa poliittista ja sotilaallista yhteistyötä.

Naton vastustamisella on ollut merkittävä rooli myös Venäjän sisäpolitiikassa. Putin ja muut käyttivät yhä enemmän Nato-mörköä Venäjän pelkojen lietsomisen ja siten kotimaisen tuen tuottamiseen Putinin hallinnolle. Tämä kävi erityisen toteen sen jälkeen, kun vuoden 2008 maailman rahoituskriisi sai Venäjän vuosien 2000–2008 talousbuumin päättymään, eikä Kreml voinut enää perustella hallinnon legitimiteettiä jatkuvasti nousevalla elintasolla. Venäjän eliitti palasi määrittelemään Venäjän turvallisuuden nollasummapelillä ja näki Venäjän reuna-alueiden kansakunnat turvallisuuspuskureina maalle. Venäjä kieltäytyi ajattelemasta siitä, mitä hyötyä Venäjälle voisi olla siitä, että Keski- ja Itä-Euroopassa olisi turvattuja ja taloudellisesti vauraampia kansoja. Venäjä ei halunnut tunnustaa, että Nato oli pohjimmiltaan puolustusliitto ja että Nato oli pyrkinyt rakentamaan yhteistyötä Moskovan kanssa. Venäjä tarvitsi vihollisen.

Loppuvuodesta 2008 Venäjä hyökkäsi Georgiaan pitkään jatkuneiden sotilaallisten provokaatioiden jälkeen. Hyökkäys Ukrainaan tapahtui vuonna 2014. Molempien sotilaallisten toimien tarkoituksena oli vahvistaa Venäjän vaatimuksia alueellisesta ylivallasta ja estää Natoa tekemästä Ukrainasta ja Georgiasta Nato-liittouman jäseniä. Putin perusteli Venäjän toimia sillä, että he suojelivat venäjänkielisiä asukkaita kaikkialla, missä he voisivat asua.

Venäjä järjesti Krimin kansanäänestyksen 16.3.2014 ja väitti, että 83,1 prosentin äänestysprosentilla 96,77 prosenttia äänesti Krimin Venäjän federaatioon liittämisen puolesta. Äänestäjille ei annettu mahdollisuutta pysyä autonomisena alueena Ukrainassa voimassa olleen perustuslain mukaisesti. Tuota Krimin moniarvoisuuden vaihtoehtoa, jota Yhdysvaltain IRI:n [International Republican Institute, IRI] mielipidekyselyssä Venäjän hyökkäystä edeltävänä vuonna Krimin väestö oli johdonmukaisesti tukenut  suhteellisella enemmistöllä – ellei peräti valtaenemmistöllä. Esimerkiksi toukokuussa 2013 tehdyssä IRI-mielipidemittauksessa 53 prosenttia haastatelluista Krimin asukkaista vastasi Krimin tulevaa asemaa seuraavaan kysymykseen sanomalla haluavansa pysyä itsenäisenä Ukrainassa. 23 prosenttia vastaajista halusi irtautua Ukrainasta ja tulla Venäjään liitetyksi. 12 prosenttia vastaajista halusi puolestaan Krimin tataarien autonomian Ukrainassa.

Venäjän harjoittaman politiikan ei olisi pitänyt perustua vastakkainasetteluun. Venäläiset asiantuntijat ovat muotoilleet niin yksityisinä henkilöinä kuin julkisina toimijoina vaihtoehtoisen lähestymistavan, jota Kreml ei omaksunut. Esimerkiksi Carnegie Moscow Centerin [Московский Центр Карнеги] johtaja Dmitri Trenin [Дмитрий Тренин, биография] kirjoitti maaliskuussa 2018, että Venäjän politiikka ei ole palvellut Venäjän etuja: ”Donbassin konfliktin alkamisen jälkeen Ukrainan poliittisen kansakunnan muodostaminen on edennyt selkeästi Venäjä-vastaisena. Näin ei olisi pitänyt käydä, jos Venäjän ulkopolitiikka olisi ollut valistuneempaa. Itsenäisen Ukrainan ja Valko-Venäjän syntyminen on luonnollinen prosessi, jonka Venäjän olisi parempi ymmärtää ja hyväksyä tosiasiana.

Itsenäisinä kansakuntina”, Trenin jatkoi, ”Ukraina avoimesti ja Valko-Venäjä vähäisemmässä määrin kallistuu kohti Euroopan unionia samoista syistä kuin romanialaiset ja bulgarialaiset. Venäjän älykkään politiikan olisi pitänyt nähdä tämä ja tarjota heille käsitys siitä, miten ”mennä länteen” ilman välirikkoa Venäjään. Tämä on liian myöhäistä Ukrainalle, mutta se voidaan toteuttaa vielä Valko-Venäjän tapauksessa.”

Ukrainan isänmaallisuus ja syvenevä kansallinen itsetietoisuus eivät ole enää vain kysymyksiä, jotka olisivat peräisin Ukrainan nationalismin perinteisistä pesäkkeistä maan läntisillä alueilla. Ne ovat nyt yhä enemmän peräisin koko kansakunnasta, erityisesti monista nuoremmista sukupolvista, joilla ei ole vanhempiensa ja isovanhempiensa tapaan yhteisiä muistoja Neuvostoliitosta.

Samaan aikaan Eurooppaan yhdentymistä tukevien ukrainalaisten määrä on kasvanut. Nyt on helpompaa saada viisumi ja matkustaa Eurooppaan mukaan lukien viisumivapaat matkat EU:n jäsenvaltioihin monilla eri matkustustavoilla. Ukrainalla on myös muita etuja entisen presidentin Petro Porošenkon [Петро Порошенко, биография] Brysselissä 27.6.2014 allekirjoittamasta assosiaatiosopimuksesta [Journal of the European Union 29.5.2014]. Tuo oli Ukrainan tärkein tavoite oranssin vallankumouksen aikana ja sen jälkeen, ja pysyi vastaavana tavoitteena suuren osan Viktor Janukovitšin presidenttikaudesta (helmikuu 2010–helmikuu 2014). Toimiessani Yhdysvaltojen Ukrainan-suurlähettiläänä Janukovitšin presidenttikauden ajankohtana, Ukraina ja EU olivat neuvotelleet assosiaatiosopimuksen ja kattavan vapaakauppasopimuksen Yhdysvaltojen tuella. Janukovitšin äkillinen suunnanmuutos marraskuussa 2013, kun hän päätti olla allekirjoittamatta assosiaatiosopimusta ja sen sijaan hakea jäsenyyttä Venäjän Euraasian unioniin vastineeksi 15 miljardin dollarin lainasta Venäjältä, järkytti Ukrainan väestöä. Tapahtumat johtivat mielenosoituksiin Maidan-aukiolla Kiovassa, jota seurasi hallinnon väkivaltainen protestin tukahduttaminen, Janukovitšin pako Venäjälle ja sen jälkeen Venäjän hyökkäys Krimille ja sotilaallinen operaatio Donbassissa.

Kiovassa oloaikanani Ukrainan kansa oli yhä useammin nähnyt siteet Euroopan unioniin paitsi Ukrainan eurooppalaisen kohtalon ymmärtämisenä myös keinona ottaa käyttöön oikeusvaltio Ukrainan sisällä sekä välineenä eliminoida ukrainalaisten ja venäläisten oligarkkien hallitsematon korruptio. Moskova oli vuosien ajan painostanut Ukrainan hallituksia toimimaan Venäjän tahdon mukaisesti erityisesti energia-alalla. Ukraina on ollut merkittävä kauttakulkumaa venäläisen kaasun kuljettamisessa Eurooppaan. Ukrainalaiset liikemiehet tekivät sopimuksia Venäjän valtionyhtiöiden kanssa keräten välikäsinä voittoja maakaasuenergian kauttakuljettamisesta Ukrainan läpi.

Ironista kyllä, Venäjän sota Donbassissa ja Venäjän lähestymistapa Ukrainaan viimeisten kuuden vuoden aikana ovat itse asiassa auttaneet luomaan paljon vahvemman ja laajemmin jaetun kansallisen identiteetin tunteen ja edistäneet entisestään Ukrainan kansan tukea Ukrainan itsenäisyydelle ja laajemmalle yhdentymiselle länteen. Venäjän toimet Krimillä ja Donbassissa vuonna 2014 saivat aikaan jyrkän kannatuslaskun niiden ukrainalaisten keskuudessa, joilla oli ollut myönteinen asenne Venäjää kohtaan. Vuosien 2008–2010 mittauksissa lasku on ollut yli 90 prosentista vuoden 2014 alun 24 prosenttiin.

Venäjä-asenteet näyttävät kuitenkin kohentuneet jonkin verran. The Moscow Times [kotisivut] raportoi 15.10.2019 riippumattoman venäläisen Levada Centerin [Левада-Центр] ja Ukrainan Kiovan kansainvälisen sosiologian instituutin [Київський міжнародний інститут соціології, КМІС] yhteisen tutkimuksen tuloksista, joiden mukaan asenteet toistensa maata kohtaan näyttävät paranevan presidentti Volodymyr Zelenskyin [Владимир Зеленский, биография] toukokuun 2019 valinnan jälkeen. Tutkimuksen mukaan 56 prosenttia venäläisistä vastaajista arvioi suhtautumisensa Ukrainaan hyväksi tai erittäin hyväksi. Useiden ukrainalaisten mielipidemittaustoimistojen 16.5.2019 yhdessä tekemä mielipidekysely osoitti, että noin 60–40 prosenttia mielipidekyselyyn vastanneista oli erittäin tai melko myönteinen asenne Venäjää kohtaan. Tuon kyselyn mukaan ukrainalaisilla on kuitenkin edelleen paljon jyrkempi kielteinen asenne itse presidentti Putinia kohtaan kuin Venäjää kohtaan. Vain 12,6 prosenttia kyselyyn vastanneista kuvaili suhtautumistaan Putiniin positiiviseksi, 65,6 prosenttia negatiiviseksi ja 16,6 prosenttia neutraaliksi. Lopulla 5,2 prosentilla ei ollut kantaa.

Lokakuussa 2019 julkaistun Pew Research Centerin [kotisivut] European Public Opinion Three Decades After the Fall of Communism -kyselyn [Pew Research Center 15.10.2019] tulokset kertoivat, että ukrainalaisista 79 prosentilla on myönteinen näkemys Euroopan unionista. Negatiivinen näkemys unionista oli 11 prosentilla vastanneilla ja lopulla ei ollut kantaa. Nato-jäsenyyden kannatus on kasvanut huomattavasti Kiovassa viettämäni ajan jälkeen. Virkakauteni aikana Nato-jäsenyyden kannatus pysyi suhteellisen vakaana noin 23–24 prosentissa. Kuten kollegani ja entinen Yhdysvaltain Ukrainan suurlähettiläs Steven Pifer [biography] totesi 6.6.2019 ajatushautomo Brookings Institutionin [kotisivut] artikkelissa [Brookings Institution 6.6.2019], neljän viime vuoden aikana tehdyt mielipidemittaukset ovat osoittaneet enemmistöä – joissakin tapauksissa jopa ehdotonta enemmistöä – Nato-liittymisen puolesta. Esimerkiksi tammikuussa 2019 tehdyssä tutkimuksessa 46 prosenttia kannatti Nato-jäsenyyttä, kun 32 prosenttia vastaajista oli Nato-jäsenyyttä vastaan. On selvää, että Donbassin sota on olennaisesti pakottanut muuttamaan ukrainalaisten asenteita maansa turvallisuudesta.

Yhdysvaltojen ja Ukrainan suhteet ovat kolmen viime vuosikymmenen aikana olleet kivinen tie. Suurlähettiläs Pifer on kirjoittanut siitä erinomaisen historian, The Eagle and the Trident: U.S.-Ukrainian Relations in Turbulent Times [ISBN: 9780815730408]. Hän kuvaa, miten Yhdysvallat kykeni taivuttelemaan Ukrainan siirtämään ydinaseet alueeltaan Venäjälle tuhottavaksi, mutta miten Yhdysvallat  ei onnistunut yhtä hyvin taivuttelemaan Ukrainan johtoa hyväksymään uudistuksia, jotka ovat välttämättömiä menestyksekkään nykyaikaisen eurooppalaisen valtion toteuttamiseksi. Yhdysvalloilla ja Ukrainalla on ollut erimielisyyksiä myös kehittyneiden aseiden ja teknologioiden myynnistä Iranin ja Irakin hallinnoille sekä ihmisoikeusloukkauksista Ukrainan sisällä.

Erimielisyyksistämme huolimatta Yhdysvallat on kuitenkin johdonmukaisesti tukenut Ukrainan suvereniteettia ja riippumattomuutta Venäjästä sekä Ukrainan alueellista koskemattomuutta. Obaman hallinto hätkähti, kun presidentti Janukovitš teki alkuvuodesta 2010 Putinin kanssa sopimuksen Venäjän Sevastopolin laivastotukikohdan vuokrasopimuksen jatkamisesta Krimillä. Vuonna 2014 Obaman hallinto vastasi Venäjän hyökkäykseen Krimillä kovilla pakotteilla, ukrainalaisten sotilaskoulutuksella ja joillakin ei-hyökkäystarkoituksiin mahdollistavien sotavarusteiden toimituksilla Donbassissa taisteleville ukrainalaisjoukoille. Trumpin hallinto meni pidemmälle ja tarjosi Ukrainan avuksi panssarintorjunta-asejärjestelmiä sekä myös muita puolustusjärjestelmiä. Useimmat asiantuntijat kehuvat tätä tukea yhdessä ukrainalaisten sotilaiden rohkeuden ja kasvavan ammattitaidon kanssa siitä, että ne auttoivat Ukrainaa pysäyttämään Venäjä-mielisen virtauksen idästä.

Presidentti Zelenskyin ylivoimainen vaalivoitto korosti ukrainalaisten kaikkien poliittisten suuntausten toivetta sodan lopettamisesta Donbassissa sekä maan todellisesta muutoksesta ja integraatiosta länteen. Nuo toiveet koskevat myös monia venäjänkielisiä ukrainalaisia, jotka asuvat Itä-Ukrainassa Donetskin ja Luganskin ulkopuolella ja jotka äänestivät idässä Kryvyi Rihin [Кривой Рог, Кривий Ріг] kaupungissa syntynyttä Zelenskyiä. Useimmat asiantuntijat uskovat, että Zelenskyin valinta on voitto Ukrainan demokratialle ja Ukrainan elinvoimaiselle kansalaisyhteiskunnalle. Heidän mielestään Yhdysvaltojen pitäisi tehdä kaikkensa kannustaakseen Zelenskyitä ryhtymään lupaamiinsa toimiin – joihin Yhdysvaltain peräkkäiset hallinnot ovat pyrkineet – rakentaa demokraattisempi, vähemmän korruptoitunut ja taloudellisesti vauraampi maa.

Zelenskyin valinta voi avata mahdollisuuden sovintoon Donbassissa ja Venäjälle päästä irti konfliktista edellyttäen, että Kreml itse haluaa päästä irti. Presidentti Putinin ja Zelenskyin tapaamisessa Pariisissa 9.12.2019 pidettiin lupaus tulitauosta ja mahdollisesta poliittisesta ratkaisusta, mutta edistys riippuu siitä, miten kokousta seurataan. Moskova on kuuden viime vuoden ajan pitänyt Donbassissa kytevän konfliktin jatkamista hyödyllisenä keinona painostaa Kiovan hallitusta ja kääntää Venäjän huomio pois sen itsensä tarvitsemista sisäisistä uudistuksista. Zelenskyin on neuvoteltava huolella venäläisten kanssa. Ukrainalaiset kannattavat neuvotteluratkaisua Donbassin konfliktiin, mutta he eivät halua vaarantaa Ukrainan suvereniteettia. Ukrainalaiset ovat tehneet selväksi, etteivät he halua uusia vaaleja Donbassissa ennen kuin Venäjän joukot ovat poissa.

Kotimaan rintamalla Ukrainan parlamentti Rada on jo hyväksynyt merkittävän uuden reformilainsäädännön. Tuohon reformilainsäädäntöön sisältyy esimerkiksi laki Radan jäsenten koskemattomuuden kumoamisesta, mitä poliitikot ja liikemiehet käyttivät vuosia suojautuakseen korruptiorikossyytteiltä. Lisäksi Ukrainan uusi valtakunnansyyttäjä Ruslan Rjabošapka [Руслан Рябошапка, биграфия] työskentelee jo ahkerasti maan juurtuneen korruption torjumiseksi. Rjabošapkalla on kokemusta korruption torjunnassa. Hän työskenteli Transparency Internationalissa [kotisivut] ja erosi tunnetusti vastalauseena vuonna 2017 korruption torjuntavirastosta [Національне агентство з питань запобігання корупції, НАЗК].

Rjabošapka on esittänyt vastalauseen etenkin Yhdysvalloissa esitettyyn kritiikkiin siitä, että Ukraina olisi edelleen korruption vallassa. Financial Timesin haastattelussa 27.11.2019 valtakunnansyyttäjä sanoi olevansa ””vaivautunut” päivittäisistä kuvauksista, jotka kuvaavat lainvastaista Ukrainaa Yhdysvaltain virkasyytetutkimuksessa. ”Tämä ei ole reilua… Ukraina ei ole niin korruptoitunut kuin siellä esitetään… Olemme edistyneet merkittävästi viime aikoina.” [Financial Times 27.11.2019]. On Ukrainan ja Yhdysvaltojen selkeiden etujen mukaista, että Rjabošapka onnistuu. Itse asiassa millään ei todennäköisesti ole suurempaa pitkäaikaista vaikutusta Ukrainan kehitykseen ja sen suhteisiin Venäjän kanssa kuin vahvan ja vähemmän korruptoituneen talouden rakentamisella.

Vaikka Yhdysvaltojen Ukrainan-politiikka on yleisesti ottaen pysynyt johdonmukaisena, arvostelijoiden keskuudessa on ollut jatkuvaa valitusta, jonka mukaan Yhdysvaltojen pitäisi olla realistisempi Venäjän suhteen. Jotkut amerikkalaiset asiantuntijat esittävät, että Washingtonin pitäisi hämärtää Ukrainan ja Georgian mahdollisuuksia maiden Nato-jäsenyydestä vastineeksi Venäjän vetäytymisestä Donbassista. Toiset taas suosittelevat, että Ukraina luovuttaisi Venäjälle Krimin käskyvallan vastineeksi Venäjän Ukrainalle annettavista taloudellisista ja muista korvauksista.

Noiden näkemysten arvostelijat väittävät, että he itse asiassa tunnustaisivat Venäjän vaatimuksen etuoikeutetusta vaikutuspiiristä Venäjän naapurivaltioissa. Heidän mukaansa ei ole mitään takeita siitä, että Venäjän käyttäytyminen muuttuisi ja että Venäjä voisi hyvin jatkaa vihamielisiä yrityksiä hallita alueita. Toiset väittävät, ettei Ukrainan kansa (yhdessä Georgian ja muiden Keski- ja Itä-Euroopan maiden kanssa) ei yksinkertaisesti hyväksy Venäjän ylivaltaa. He eivät halua luovuttaa aluettaan Venäjälle tai palata maaksi ilman odottamaansa itsemääräämisoikeutta ja vapauksia.

Ensinnäkin useimmilla venäläisillä virkamiehillä, joiden kanssa työskentelin ollessani suurlähettiläänä Moskovassa, oli rajallinen käsitys siitä, miten Ukraina on muuttunut viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana. Suurlähettiläspalvelukseni Ukrainassa juuri ennen Venäjän Krimin haltuunottoa ja hyökkäystä Donbassissa ja sen jälkeen kolmen vuoden ajan palvelus Moskovassa toi minulle lähes päivittäin esiin kuilun Venäjän näkemän kuvitellun Ukrainan ja nyky-Ukrainan todellisuuden välillä. Venäläiset katsoivat usein ukrainalaisia ”serkkujaan” keisarillisen prisman läpi eivätkä tunnustaneet kansakunnassa kehittyneen itsenäisyyden todellista luonnetta.

Monet Venäjän Donbassin hyökkäyksen taustalla olleet oletukset olivat virheellisiä ja erityisesti se, että Ukrainan venäjänkieliset halusivat kaikki olla osa Venäjää. Esimerkiksi ajatus siitä, että Mustanmeren rajalla Etelä-Ukrainassa asuvat venäjänkieliset etniset ukrainalaiset haluaisivat tulla osaksi maasiltaa, joka yhdistäisi Krimin Donbassiin osana uutta ”Novorossijaa” [Новороссия, Новороссия], perustui virheelliseen käsitykseen siitä, että nämä ihmiset halusivat olla osa ”Uutta Venäjää” [“Banderites” vs. “New Russia”The Battle Field of History in the Ukraine]. Tämä ajatus juontaa juurensa Katariina Suuren [Екатерина II Великая, история] ja Grigori Potjomkinin [Григорій Потьомкін, история] 1700-luvulla valloituksiin tämän alueen historiassa, mutta se ei juurikaan muistuta nykyajan Ukrainaa. Lisäksi en usko, että useimmilla virallisilla venäläisillä on todellista ymmärrystä ukrainalaisten nuorten asenteista.

Novorossijan kartta (племена Новоросси, Novorossijan heimot) aina Moldovan perukoille saakka vuodelta 1910. Oheinen karttakuva on Venäjän keisarillisen maantieteellisen seuran klassisimmasta moniosaisesta painoksesta nimellä Isänmaamme täydellinen maantieteellinen kuvaus, osa 14, Uusi Venäjä ja Krim (Полное географическое описание нашего отечества, том 14: Новороссия и Крым).
Katariina Suuren patsas Odessassa kivenheiton päässä Potjomkinin kuuluisista portaista (Потёмкинская лестница, Потьомкінські сходи). Odessa on vanha ja kaunis ukrainalainen kaupunki Mustanmeren rannalla, jossa kannattaa käydä, jos Espanjan, Kreikan tai Turkin bulkkilomakohteet eivät enää kiinnosta. Odessa huokuu historiaa eikä vanhaa keskustaa ole vielä kovin pahoin pilattu nykyrakentamisella, vaan kaupungin historiallinen luonne on säilynyt. Vaikea uskoa miljoonan asukkaan kaupungiksi. Odessa on minulle varsin tuttu paikka kuten oli marsalkka Mannerheimillekin.

Toiseksi Vladimir Putin ja Venäjää tällä hetkellä hallitseva eliitti pitävät edelleen kiinni ajatuksesta, että Venäjä voi vahvistaa keisarillista valtaansa Ukrainassa, Georgiassa ja muissa entisestä Neuvostoliitosta muodostuneissa itsenäisissä valtioissa. Vaikka Krimin liittäminen Venäjään oli sangen suosittua Venäjällä hyökkäyksen jälkimainingeissa, ihmiset näyttävät väsyneen Donbasin loputtomaan sotaan ja Venäjän vuodesta 2014 lähtien tasaisesti laskevaan elintasoon. Tuo elintason lasku johtui osittain siitä, että länsimaat määräsivät talouspakotteita vastauksena Venäjän hyökkäykseen.

Kolmanneksi Venäjän ja Ukrainan taistelun taustalla on ollut pyrkimys molemmissa maissa löytää uusi Neuvostoliiton jälkeinen kansallinen identiteetti nykymaailmassa. Laajemman geopoliittisen taistelun lisäksi on ollut pyrkimystä määritellä, kuka on nykyaikainen venäläinen ja kuka on nykyaikainen ukrainalainen, mikä on tosin osoittautunut pitkäksi prosessiksi. Tähän pyrkimykseen molemmissa maissa liittyy monia käsityksiä ja uskomuksia. Molemmat maat haluavat juurruttaa kansallista identiteettiään menneisyydestä, mutta tulevaisuus, jonka he sitten kuvittelevat kansakunnalleen, on täysin erilainen. Putin ja Venäjän hallitseva eliitti näkevät maansa tulevaisuuden henkiin heräävänä suurvaltana, jolla on keisarillinen vaikutusvalta jo menetetyssä valtakunnassa (on epäselvää, kuinka moni venäläinen jakaa tämän näkemyksen). Ukrainalaiset puolestaan näkevät tulevaisuutensa osana länsimaista politiikkaa ja kulttuuria, geopoliittisena pisteenä idän ja lännen välillä.

New York Timesin kirjeenvaihtaja Neil MacFarquhar luonnehti osuvasti Venäjän ja Ukrainan kansallisten identiteettien syntyprosessia ”patsassodiksi” marraskuun 4. päivänä 2016 [The New York Times 4.11.2016]. Tuona päivänä Venäjän presidentti Vladimir Putin paljasti lähes 20 metriä korkean kaimansa, prinssi Vladimir Suuren [Владимир Святославич, история] patsaan Borovitskajan aukiolla [Боровицкая площадь] aivan Kremlin muurien vierellä Moskovassa. Venäjän patriarkka Kirill [Патриарх Кирилл, биграфия] seisoi hänen rinnallaan. Kun otetaan huomioon Venäjän vuonna 2014 haltuunsa tuoma Krimin valtaus ja sotilaallinen tunkeutuminen Itä-Ukrainaan, monet asiantuntijat pitävät patsaspaljastamista symbolisena uudelleenkehottamisena Venäjän nationalistiselle väitteelle ei vain imperiumille vaan myös Kiovan Venäjän (Kiovan Rusj, Киевская Русь) poliittiselle ja uskonnolliselle perijälle, itäslaavilaisten ja suomalaisten kansan löyhälle valtioliitolle, joka vaikutti alueella 900-luvulta 1200-luvulle. Vladimir Suurta ei juhlita vain Kiovan Venäjän suurena poliittisena johtajana, vaan pyhimyksenä itäisessä ortodoksisessa kirkossa. Hänen kasteensa Krimillä noin vuonna 988 toi kristinuskon alueen slaavilaisille kansakunnille, ja Moskova käyttää sitä perustellakseen vaatimuksiaan Krimille.

Kiovan Venäjä (Kiovan Rusj, Киевская Русь) oli Itä-Euroopassa 880-luvulta 1100-luvun puoliväliin olemassa ollut itäslaavilainen valtakunta, joka ylettyi reunoiltaan nykyisen Suomen alueelle. Tämän valtakunnan historia ulottuu tähän päivään Venäjän ja Ukrainan nykyisissä suhteissa Kiovan ollessa kyseisen valtakunnan keskus. Kun Vladimir Putin paljasti Kiovan Venäjää vuosina 980–1015 hallinneen prinssi Vladimir Suuren patsaan Moskovassa marraskuussa 2016 Kiovassa olevan jo vuonna 1853 paljastetun Vladimir Suuren patsaan rinnalle, kyse oli Venäjä osoituksesta Ukrainalle siitä, missä maassa slaavilaisten ja ortodoksisten kansojen johtajuus olisi Venäjän näkemänä myös historian osalta.
Vladimir Suuren (Владимир Святославич, Володимир Святославич) patsaat Kiovassa (vasen puoli) ja Moskovassa (oikea puoli). Kiovassa patsas paljastettiin vuonna 1853 ja Moskovassa vuonna 2016. Vasta Putinin Venäjä on saattanut vuosisataiset suhteet Ukrainaan sellaiseen pisteeseen, että sotaa käydään niin historiasta kuin uskonnosta.

Kiovassa puolestaan toinen Pyhän Vladimirin patsas [Памятник Владимиру Великому] on seissyt vuodesta 1853 historiallisella jyrkänteellä korkealla Dnipro-joen yläpuolella [Парк Владимирская горка]. Ukrainan kansa juhlii Pyhää Vladimiria Kiovan suurprinssinä, Ukrainan kansakunnan isänä. He viittaavat Kiovan ja muiden alueen kaupunkien perustamiseen 1100-luvulla – kauan ennen kuin Moskovasta tuli vallan ja rahan kaupunki – todisteena heidän todellisesta perintöoikeudestansa Vladimiriin ja hänen perheeseensä. Ukrainalaiset juhlivat myös Vladimiriin Kiovan Rusjin kristinuskosta ja viittaavat Pyhän Sofian katedraaliin [Софийский собор], joka rakennettiin Kiovan keskustassa 1000-luvulla alueen ortodoksisuuden keskukseksi. Ukrainan ortodoksinen kirkko (joka oli erkautunut Venäjän ortodoksista kirkosta, kun Ukraina itsenäistyi vuonna 1991) tunnustettiin virallisesti autokefaliaksi tai Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin siunauksella itsenäiseksi vuonna 2018.

Venäjän toimet Krimillä ja Donbassissa vuonna 2014 vähensivät jyrkästi myönteisesti Venäjään suhtautuvien ukrainalaisten määrää.

Venäjän ja Ukrainan välisten ongelmien ratkaiseminen vaatii useita vuosia. Ongelmat heijastavat monin tavoin Itä-Euroopassa jatkuvia Neuvostoliiton jälkeisen muutoksen haasteita. Venäjän ja Ukrainan kiistan syiden ymmärtäminen ja ratkaisujen löytäminen vaatii Yhdysvalloilta ja Euroopan unionin jäsenmailta kärsivällisyyttä ja vakaata diplomatiaa. Meillä on elintärkeä intressi nähdä Donbassin sodan päättyvän tavalla, joka säilyttää täysin Ukrainan suvereniteetin ja alueellisen koskemattomuuden.

Meillä on myös elintärkeä intressi auttaa Venäjää ja Ukrainaa oppimaan elämään keskenään nykymaailmassa. Venäjän hallitsematon revisionistinen politiikka Ukrainassa heikentää edelleen Euroopan turvallisuuden tulevaisuutta ja sodanjälkeistä järjestystä, johon olemme satsanneet niin voimakkaasti. Samoin presidentti Zelenskyin lupaama Ukrainan sisäisten uudistusten tukeminen ja vahvan puolueiden välisen tuen säilyttäminen Ukrainan tiellä eteenpäin ovat edelleen välttämättömiä, jos haluamme auttaa tätä keskeistä kansakuntaa saavuttamaan mahdollisuutensa ja tulla todelliseksi malliksi koko Euroopassa, vapaana ja rauhassa.

Viitteet

1. Kirjoitus otsikolla Venäjän uusi turvallisuusstrategia – KGB/FSB-miehet Vladimir Putin, Nikolai Patrušev sekä myös Leonid Veselovski, osa 1/2, 8.9.2021. Neuvostoliiton hajoamisesta syntyvistä keskipakoisvoimista toisin sanoen Neuvoliiton osien luisumisesta länsileiriin esitti huolensa jo Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Juri Andropov 1980-luvun alkupuolella, kun Kremlin korkein johto mietti toimia Neuvostoliiton uudistamiseksi.

2. Kirjoitus otsikolla Putin! – Se oli Venäjä, joka hajotti Neuvostoliiton, 25.6.2020. Kirjoituksessa on käsitelty yksityiskohtaisesti Belavežskaja Puštšan tapahtumia Valko-Venäjällä. Se oli nimenomaan Jeltsinin Venäjä, joka hajotti Neuvostoliiton.

3. Kirjoitus otsikolla Nord Stream 2 ja Aleksei Navalnyi – tapahtumat 40 vuoden takaa on hyvä kerrata, 13.9.2020. Jo presidentti Reagan käytti kana- ja kananpoika-termiä huonolla menestyksellä olleessa Yhdysvaltojen presidentti.

4. Kirjoitus otsikolla Naton Bukarestin kokouksessa 2008 ratkaistiin Ukrainan kohtalo, entä Suomen?, 3.2016. Kirjoituksessa on käsitelty yksityiskohtaisesti Naton Bukarestin huippukokousta.

5. Kirjoitus otsikolla Venäjän uusi turvallisuusstrategia – KGB/FSB-miehet Vladimir Putin, Nikolai Patrušev sekä myös Leonid Veselovski, osa 2/2, 10.9.2021. Venäjän uusimmassa turvallisuusstrategiassa viime kesältä on sama ajatus Venäjän ja Ukrainan kansojen yhtenäisyydestä kirjattuna muotoon kansojen veljessuhteiden vahvistaminen.

+6

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu