KGB/FSB – Neljäs kerta toden sanoi vuonna 2000

Tämä kirjoitus on kolmas ja tällä kertaa viimeinen, jossa muistelen naapurimaamme Venäjän tapahtumia 20 ja 30 vuoden takaa.

Kun nyt tasavuosina näyttää olevan tapana kaikilla muistella.

Muistelen ajankohtia, kun Neuvostoliitto hajosi vuonna 1991 ja kun valtaan nousi Vladimir Putin vuonna 2000. Aikaisemmat kirjoitukset otsikoilla Venäjän uusi turvallisuusstrategia – KGB/FSB-miehet Vladimir Putin, Nikolai Patrušev sekä myös Leonid Veselovski, osa 1/2 ja 2/2 julkaisin jokin aika sitten (US-blogi 8.9.2021 ja US-blogi 10.9.2021).

Oleellista meille kaikille olisi ymmärtää, kuinka 20 ja 30 vuotta sitten tapahtuneet vaikuttavat edelleen Venäjän muodostamassa toimintaympäristössämme. Meidän olisi ymmärrettävä, kuinka vahva asema vanhalla KGB-toimintakulttuurilla on edelleen Venäjän koko yhteiskunnassa.

Tuon kulttuurin mukaisesti Venäjällä on nytkin toimittu, kun duuman viikonlopun vaaleihin on vain muutama päivä ja opposition toiminta on tukahdutettu täysin. Luvassa on nyky-Venäjän historian pimeimmät vaalit.

Tässä kolmannessa kirjoituksessa käsittelen, kuinka KGB:n vanhat päämäärät saivat lopulta Venäjän hallinnan neljännellä yrittämällä ja kuinka Venäjän nykyluomus vuonna 2021 ilman opposition sallimista, ilman sananvapautta, ilman kansalaisvapautta ja ilman taloudellisen toiminnan vapautta vie maata yhä kauemmaksi siitä, mihin vielä 1990-luvulla uskoimme Venäjän pyrkivän.

****

Joulukuusta 1917 lähtien, jolloin Neuvosto-Venäjän salainen poliisi Tšeka (Всероссийская чрезвычайная комиссия по борьбе с контрреволюцией и саботажем, ВЧК) perustettiin, Neuvostoliiton kommunistisen puolueen ja valtion erilaisten turvallisuuspalveluelinten välillä on ollut jatkuva taistelu vallasta. Kysymys on ollut, kuka on todella ja todellisuudessa hallinnut maata.

Keskeisin turvallisuuspalveluelin hakemaan itänaapurimme valtaa on ollut KGB, nykyisin FSB.

Neuvostoliiton ja Venäjän turvallisuuspalveluelinten kirjo on valtava: VTšK (ВЧК), GRU (ГПУ), OGPU (ОГПУ), NKVD (НКВД), Neuvostoliiton NKGB (НКГБ СССР), MGB (МГБ), Neuvostoliiton KGB (КГБ СССР), MSB (МСБ), Venäjän sosialistisen federatiivisen neuvostotasavallan KGB (КГБ РСФСР), AFB (АФБ), MB (МБ), FSK (ФСК) ja FSB (ФСБ).

Noista turvallisuuspalveluelimistä saa hyvän pikakäsityksen FSB:n sivuilta. Googlen konekäännöksenkin avulla selviää hyvin, vaikka venäjää ei osaisi (ФСБ, История создания).

Elokuun 18.–21. päivänä 1991 yritettiin Neuvostoliiton ollessa jo hajoamisprosessissa toteuttaa vallankaappaus. Neuvostoliiton hajoaminen oli kuitenkin jo sinetöitymässä. Kyse oli KGB:n vallankaappausyrityksestä, jossa valta yritettiin saada vielä kommunistisen puolueen kautta. Neuvostoliiton valtiollinen poikkeustilakomiteassa (Государственный комитет по чрезвычайному положению, ГКЧП) istui yhdeksän Neuvostoliiton korkeinta päättäjää ministerin ja keskuskomitean jäsenen virasta käsin.

Poikkeustilakomitean laatima vetoomus neuvostokansalle 18.8.1991 oli sangen koomista luettavaa jo tuolloin (Обращение к советскому народу 18.8.1991).

Poikkeustilakomitean jäsenten nimet eivät ole tärkeitä johtopäätöksille yhtä nimeä lukuun ottamatta. Tuo nimi on Vladimir Krjutškov (Владимир Александрович Крючков, ФСБ-биография, биография), joka toimi KGB:n puheenjohtaja ajanjaksolla 1.10.1988-28.8.1991 ja jota henkilönä käsittelin jo kertaalleen aikaisemmassa kirjoituksessa (US-blogi 8.9.2021). Krjutškov oli yksi Juri Andropovin lähimmistä kumppaneista. Se on oleellista hänessä ja hänen tekemisissään myös elokuussa 1991.

Elokuun 1991 vallankaappauksessa kyseessä oli puhdasverinen KGB-vallankaappausyritys KGB:n johdolla, joka epäonnistui täysin. Ajankohta onnistuneelle vallankaappaukselle oli jo kulunut ohitse. Yksinkertaisesti KGB:llä ei ollut enää valtaa tehdä onnistunutta vallankaappausta.

Valta oli jo luisunut neuvostotasavaltojen tasavaltalaisten presidenttien käsiin, jotka eivät olleet enää kiinnostuneita Neuvostoliiton säilyttämisestä. Koska riittävää kiinnostusta Neuvostoliiton säilyttämiseksi löytynyt, juuri siksi Neuvostoliitto luhistui. Kaikki kuitenkin tapahtui nopeasti ja rauhallisesti.

Tämä oli jo toinen kerta, kun KGB yritti ottaa vallan kommunistiselta puolueelta. Ensimmäinen kerta oli lähes vuosikymmen aikaisemmin, kun Neuvostoliiton pitkäaikaisin KGB:n puheenjohtaja Juri Andropov astui ilman vallankaappausta kommunistisen puolueen pääsihteeriksi.

KGB:n Andropovilla hankittu valta-asema ei kuitenkaan kestänyt kauan, kun Andropov kuoli vuonna 1984. Kommunistinen puolue tarttui jälleen vallan aloitteeseen Gorbatšovin pääsihteeriydellä.

Minkä johtopäätöksen KGB teki sitten vuoden 1991 epäonnistuneesta vallankaappausyrityksestä?

Vain sen, että toinen yritys vallan ottamiseksi Neuvostoliitossa epäonnistui, ja olisi tarpeen valmistella vielä uusi vallankaappaus.

****

Joulukuussa 1994 valtaan tykästynyt Jeltsin (Борис Николаевич Ельцин, биография) antautui voimaministeriöittensä pauloihin ja salli Venäjän tulla vedetyksi liittovaltion vastatiedustelupalvelu FSK:n (Федеральная служба контрразведки, ФСК) provosoimaan Tšetšenian sotaan. FSK oli entisen KGB:n (Комитет государственной безопасности, КГБ) ja tulevan FSB:n (Федеральная служба безопасности, ФСБ) välivaiheen nimi Neuvostoliiton/Venäjän tiedustelupalvelunimien sarjassa.

Venäjän federaatiossa vuonna 1993 hyväksytty uusi perustuslaki julisti demokratian, markkinatalouden ja ihmisoikeuksien kunnioittamisen periaatteet (Конституция Российской Федерации). Hintana oli mm. hyperinflaatio, joka söi Jeltsinin kannatuksen.

При коммунистах все было лучше, я хотел (-а) бы.

Vapaasti suomennettuna:

Kommunistien aikana kaikki oli paremmin, haluaisin kaiken olevan kuten ennen.”

Kansa ei ollut vielä tottunut uuteen nopeasti muuttuneeseen menoon etenkään taloudessa, mikä on täysin ymmärrettävää.

Maaliskuuhun 1996 mennessä, kun Jeltsin oli aloittamassa vuoden 1996 presidentinvaalien kampanjaansa ja uudelleenvalintaansa uudelle kaudelle, hänen suosionsa laski joissakin kyselyissä jopa vain kolmen prosentin tasolle. Avoimessa taistelussa kommunistien Gennadi Zjuganovin (Геннадий Андреевич Зюганов, биография) kanssa hänellä ei olisi ollut mahdollisuutta voittaa presidenttiyttä.

Jeltsinin lähipiirissä Venäjän federaation presidentin turvallisuuspalvelu SBP:n (Службы безопасности Президента Российской Федерации, СБП) päällikkö, kenraaliksi ylennetty Aleksandr Koržakov (Александр Васильевич Коржаков, биография), FSB:n johtaja Mihail Barsukov (Михаил Иванович Барсуков, ФСБ-биография, биография) ja ensimmäinen varapääministeri Oleg Soskovets (Олег Николаевич Сосковец, биография) ehdottivat maaliskuussa 1996 Jeltsinille viitaten Tšetšenian sotaan ottaa käyttöön poikkeustila (чрезвычайное положение) ja samalla joko peruuttaa tai vähintään lykätä presidentinvaaleja.

Tuosta kolmikosta Koržakovilla ja Barsukovilla on kova turvallisuuspalveluhistoria. Mihail Barsukov astui KGB:n palvelukseen jo 17-vuotiaana vuonna 1964.

Aleksandr Koržakov on artikkelikuvassa Jeltsinin vasemmalla puolella (kuvassa oikealla puolella), kun Jeltsin piti kuuluisan puheensa tankin päältä Moskovassa 19.8.2021.

Jeltsinillä oli jo kokemusta poikkeustiloista ja juuri Tšetšeniaan liittyen. Hän otti 9. marraskuuta 1991 käyttöön poikkeustilan Tšetšenia-Ingušiassa, kun Džohar Dudajev (Джохар Мусаевич Дудаев, биография) allekirjoitti asetuksen Tšetšenian valtion itsenäisyydestä. Venäjän federaation korkein neuvosto (Верховный совет Российской Федерации, РСРФ) kieltäytyi 11. marraskuuta kuitenkin hyväksymästä poikkeustila-asetusta.

Tšetšenian ensimmäinen sota oli pitkälti entisen KGB:n luomus. Käsittelin asiaa ja siihen osallisia jokin päivä sitten (US-blogi 8.9.2021).

On pakko ottaa tähän väliin pieni välihuuto:

Jos jokin maa olkaa sotia, on syytä selvittää ensiksi maan turvallisuusorganisaatioiden ja eri poliittisten toimijoiden rooli asiassa. Löytyvätkö pohjimmaiset syyt sotimiseen maan sisältä vai ulkoa.

Koska Jeltsinkään ei halunnut luopua vallasta eikä etenkään kommunisti Zjuganoville, Jeltsin oli suostuvainen kolmikon ehdotukseen. Asiat etenevät niin pitkälle, että Jeltsin itseasiassa jo allekirjoitti varoilta valmistellun asetuksen poikkeustilasta.

Jos asetus olisi julkistettu ja se olisi tullut voimaan, Jeltsin ei enää olisi ollut Venäjän laillinen presidentti ja olisi joutunut turvautumaan Koržakovin SBP:hen ja Barsukovin FSB:hen.

KGB-pohjainen toimintatrio oli siis Koržakov, Barsukov ja Soskovets. Koržakovin todellinen asema triossa on kuitenkin mielenkiintoinen ja kaikkea muuta kuin selvä KGB-näkökulmassa.

Boris Berezovski (Борис Абрамович Березовский, биография) on kirjannut kirjaansa, että Koržakov-Barsukov-Soskovets-kolmikon aikomus oli syrjäyttää Jeltsinin vallasta ja tehdä Oleg Soskovetsista Venäjän seuraava presidentti.

Koržakov-Barsukov-Soskovets-kolmikon salaliitto maaliskuussa 1996 olisi ollut siis KGB/FSB:n kolmas yritys saada tai kaapata valta maassa.

Nimeäisin tuon kolmikon Venäjän Tupuksi, Hupuksi ja Lupuksi.

****

Kieltäytyessään presidentinvaalien perumisesta tai siirrosta poikkeustila-asetuksella Jeltsin avuksi tulivat silloiset Jeltsinin yksityistämisprosessissa luomat oligarkit. Ryhmä venäläisiä liikemiehiä liike-elämän huipulta, joka muodostui Berezovskin aloitteesta ja jota koordinoi hallituksessa Anatoli Tšubais (Анатолий Борисович Чубайс, биография).

Jeltsiniä tukeneen liikemiesryhmän kauhu oli kommunistit Zjuganovin johdolla. Heidän mielestään Zjuganovin voitto olisi ollut paluu Venäjällä kommunistiseen talousjärjestelmään. Liikemiesryhmän päämäärä oli siis estää kommunistien valtaannousu ja siitä mahdollisesti seuraava haitta uudelle talouden valtaa pitävälle talouseliitille.

Tuolle liikemiesryhmälle Jeltsin oli oikeastaan vain toimintaväline kommunisteja vastaan.

Liikemiesryhmä, josta tiedotusvälineissä käytetiin nimeä Semibankištšina (Семибанкирщина), rahoitti Jeltsinin koko vaalikampanjan ja tarjosi hänelle suotuisan kuvan toiminnastaan ​​televisiossa, radiossa ja maan johtavissa sanomalehdissä. Semibankištšit hallitsivat Venäjän mediaa.

Semibankištšina on suomeksi seitsemän pankkiiria.

Todellisuudessa pankkiireita oli yhdeksän: Boris Berezovski, Mihail Hodorkovski (Михаил Борисович Ходорковски, биография), Mihail Fridman (Михаил Маратович Фридман,  биография), Pjotr Aven (Пётр Олегович Авен, биография), Vladimir Gusinski (Владимир Александрович Гусинский, биография), Aleksandr Smolenski (Александр Павлович Смоленский, биография), Vladimir Potanin (Владимир Олегович Потанин, биография), Vitali Malkin (Виталий Борисович Малкин, биография) ja Vladimir Vinogradov (Владимир Викторович Виноградов, биография).

Jeltsin voitti presidentinvaalit toisella kierroksella. Jeltsin sai 53,82 prosenttia äänistä ja Zjuganov sai 40,31 prosenttia äänistä.

****

Jeltsin erotti ensimmäisen 16. kesäkuuta pidetyn vaalikierroksen ja toisen 3. heinäkuuta pidetyn vaalikierroksen välisenä aikana Koržakovin, Barsukovin ja Soskovetsin päivämäärällä 20. kesäkuuta 1996. Kaikki kolme herraa – Venäjän Tupu, Hupu ja Lupu – saivat siis potkut samana päivänä. Soskovets varapääministerin tehtävästä, Koržakov ja Barsukov SBP:n ja FSB:n johdosta.

Nuo kolmikon saamat potkut osoittavat osaltaan todeksi sen, mitä Boris Berezovski kirjannut kirjaansa KGB-läisten aikeista syrjäyttää Jeltsin vuoden 1996 vaaleissa onnettoman ja KGB-lähtöisen Tšetšenian sodan avulla. Muutoin kolmikko ei olisi saanut potkuja samana päivänä ja samana kellonlyömällä.

Erottamisprosessi oli mielenkiintoinen ja osoitti, että kyllä Jeltsinkin osasi järjestää. Tapaus tunnetaan venäjänkielisenä коробке из-под ксерокса -ilmaisulla, suomeksi vaikkapa Zerox-sotku ja englanniksi Xerox Affair viitaten Xerox-kopiopaperilaatikosta löytyneestä 500 000 dollarista.

Tšubais oli korvannut jo aikaisemmin Soskovetsin Jeltsinin vaalikampanjapäällikkönä.

Jo 31. elokuuta Jeltsin allekirjoitti Hasavyurtin tulitaukosopimuksen (Хасавюртовские соглашения) Tšetšenian tasavaltaan presidentin Aslan Mashadovin (Аслан Алиевич Масхадов, биография) kanssa ja näin ensimmäisen Tšetšenian sota päättyi.

KGB-läiset tekivät tapahtuneesta tärkeän johtopäätöksen. Venäjä oli nyt maa, jossa valta on otettava laillisesti haltuun, vallankaappaukset poikkeustoimin eivät enää onnistu. Venäjällä valtaan tarttumiseksi on presidentti-instituutio otettava hallintaan. Vallankaappauksen tai poikkeustilaukaasien kautta se ei onnistu. Ei onnistunut elokuussa 1991 eikä onnistunut kesäkuussa 1996.

Vuoden 1996 jälkeen seuraavat vaalit Venäjällä pidettiin vuonna 2000.

****

Kun katsoo Jeltsiniä vuoden 1996 vaaleissa tukenutta liikemiesryhmää – siis Jeltsinin oligarkiaa –, on sen merkittävimmille ja vaikutusvaltaismille liikemiehille Putinin Venäjällä käynyt huonosti. Etenkin niille liikemiehille, jotka eivät siirtyneet Putin oligarkiamalliin hallinnoimaan varallisuutta KGB-mallilla, jota kuvasin aikaisemmassa blogikirjoituksessa (US-blogi 8.9.2021).

Jeltsinin oligarkian kärkeen taloudellisessa vaikuttavuudessaan kuuluivat pankkiirit Boris Berezovski, Vladimir Gusinski ja Mihail Hodorkovski. Berezovski, Gusinski ja Hodorkovski olivat siis Jeltsiniä vuoden 1996 vaaleissa tukeneen Semibankištšinan kärki.

Berezovski lähti vapaaehtoiseen maanpakolaisuuteen ensin Ranskaan ja myöhemmin Isoon-Britanniaan. Berezovski löydettiin hirttäytyneenä 23.3.2013 Lontoon asunnostaan. Berezovskin kuolemaa ei Britannian poliisi kyennyt varmuudella näyttämään itsemurhaksi tai murhaksi.

Gusinskin Putin päätti puolestaan pidätyttää veronkierrosta, mutta hän kuitenkin onnistui pääsemään  turvallisuuspalvelu FSB:ltä maanpakoon. Gusinski oli ollut vuosikausia Venäjän etsintäkuuluttama yli 200 miljoonan euron petoksista, kun Kreikan poliisi pidätti Gusinskin Interpolin etsintäkuulutuksen perusteella elokuussa 2003. Sitä ennen Gusinski pidätettiin Espanjassa joulukuussa 2000 Venäjän pääsyyttäjänviraston marraskuussa antaman kansainvälisen etsintäkuulutuksen nojalla.

Nykyisestä Gusinskin kohtalosta en löytänyt julkista tietoa, kun netistä hain pikaisesti. Lieneekö mies enää voimissaan?

Hodorkovski tuomittiin vuonna 2005 veronkierrosta kahdeksaksi vuodeksi vankeuteen. Vankilakauden jälkeen Hodorkovski armahdettiin joulukuussa 2013, jolloin hän heti matkusti maanpakoon Saksaan.

Putin hajotti tuo Jeltsinin oligarkian melko kovin ottein niiden jäsenten osalta, joihin liittyi suuria varallisuusomistuksia, joilla oli vaikutusvaltaa tai jotka eivät olleet valmiin muutamaan leiriä. Putin perusti uuden oligarkian, joka on varmuudella Putinin KGB-pohjaiselle hallinnolle käypä niin, että oligarkian omistus on itseasiassa vain sen hallinnoimaa säädellysti ilman täydellistä vapaata omistusta.

Yksi käännynnäinen Jeltsinin leiristä Putinin leiriin oli mm. Mihail Fridman.

Tammikuussa 2018 Mihail Fridman sisällytettiin Yhdysvaltain valtiovarainministeriön  ns. Kremlin-raporttiin (Кремлёвский доклад) Venäjällä tunnettuna ilmaisuna. Asiakirja sisältää 96 oligarkkinimeä ja 114 politiikan korkea-arvoisen henkilön nimeä toimijana nykyiselle Kremlille (CAATSA 2017, Regarding Senior Foreign Political Figures and Oligarchs in the Russian Federation and Russian Parastatal Entities 28.1.2018). Mihail Fridman siis kuuluu tuolle listalle osoittaen kuulumista Putinin oligarkiaan. Muut seitsemän pankkiirin listalla olevista ovat Peter Aven ja Vladimir Potanin, jotka ovat myös Yhdysvaltain valtiovarainministeriön pakotelistalla.

Fridman, Aven ja Potanin voivat hyvin nyky-Venäjällä. Forbes-lehden huhtikuussa 2021 julkaisemassa Venäjän rikkaimpien liikemiesten Venäjän rankingissa Vladimir Potanin on toisella sijalla 27 miljardin dollarin omaisuudella (Forbes 22.4.2021).

****

Venäjällä oli Jeltsinin  nimittämänä kolme KGB-pääministeriä 21 kuukaudessa aikavälillä 11.9.1998-7.5.2000. Pääministerit olivat  Jevgeni Primakov (Евгений Максимович Примаков, биография), Sergei Stepašin (Сергей Вадимович Степашин, биография) ja Vladimir Putin (Владимир Владимирович Путин, ФСБ-биография, биография). Lakkautetulla KGB:llä – siis FSB:llä – oli ratkaiseva rooli uuden presidentin valintaan. Ratkaisevampi kuin Jeltsinin.

Oleellista kuitenkin on, kuka oli KGB-taustaisena puikoissa strategian luojana ja prosessin alulle panijana. KGB-läisessä toimintakulttuurissa ei tuolloin ollut yhtä voimahahmoa, joka olisi toiminut ideologina ja yksinvaltaisena toimeenpanijana. Kyse oli siis toimintatapakulttuurista.

Primakov oli noista kolmesta ensimmäisenä pääministerinä ajanjaksolla 11.9.1998-9.8.1999. Jeltsinin pettyi Primakoviin. Primakov liehitteli duumassa etenkin kommunistien kanssa ja kohteli Jeltsiniä halveksivasti pitäen häntä poliittisena ruumiina.

Jeltsin tajusi, että presidentti Primakov ei pystyisi antamaan hänelle ja hänen perheelleen koskemattomuutta, kun hänen presidenttikautensa olisi ohi. Primakov ei olisi myöskään muodostunut Venäjällä sitä valtaa, mihin Jeltsin väistyvänä olisi voinut luottaa. Jeltsin syrjäytti Primakovin toukokuussa 1999 ja nimitti pääministeriksi Sergei Stepašinin.

Stepašin oli se, joka aloitti ensimmäisen Tšetšenian sodan niitä oppeja mukaillen, jotka Andropov oli luonut jo 1980-luvun alussa. Stepašin oli tuolloin KGB-mies henkeen ja vereen tunnustaen Andropovin oppia.

Presidentinhallinnon johtaja oli tuolloin Aleksandr Vološin (Александр Стальевич Волошин, биография). Stepašin alkoi pitää tiivistä yhteyttä Moskovan pormestari Juri Lužkoviin (Юрий Михайлович Лужков, биография). Lužkov perusti itselleen Isänmaa-puolueen tukemaan itseään vuoden 2000 presidentinvaaleissa. Ja yllätys, yllätys: hänen tukijakseen ilmestyi entinen Jeltsinin nimittämä pääministeri Jevgeni Primakov.

Aleksandr Vološinin mukaan myös Stepašin olisi flirttailut Lužkovin kanssa. Lisäksi Vološinin mukaan Stepašin olisi aikonut tehdä Lužkovin kanssa sopimuksen Lužkovin pääministeriydestä presidentin vaalien jälkeen, jos Stepašista itsestään olisi tullut presidentti.

Tuolle Vološinin väitteelle ei kuitenkaan löydy sanaa vakuuttavampaa vahvistusta. Joka tapauksessa elokuussa 1999 Jeltsin erotti Stepašinin ja asetti hänen tilalleen FSB:n johtajan Vladimir Putinin.

Jeltsin piti 9.8.1999 televisiopuheen, jossa hän sanoi, että duuman vaalit pidetään 19. joulukuuta ja tuossa televisiopuheessaan hän myös ilmoitti haluavansa Putinin olevan seuraaja tulevana presidenttinä (Коммерсантъ 10.8.1999). Jeltsin oli jo tuolloin elokuussa päättänyt, mitä tapahtuu 31.12.1999, kun uusi vuosituhat myös Venäjälle oli koittamassa.

Putin oli kolmas ja viimeinen kortti KGB:n korttipakassa. Käytettävissä ei ollut enää puolin eikä toisin uusia kortteja.

Venäläismediassa oli noihin aikoihin 1990-luvun jälkipuolella kaiken kaikkiaan noin kymmenkunta nimeä  Jeltsinin ilmoittumana seuraajakseen.

****

Jeltsinillä oli terveysongelmia vuoden 1995 sydänkohtauksen jälkeen ollen poliittisesti hänen omien oligarkkiensa otteessa, kun hän muutti mielensä Boris Nemtsovista (Борис Ефимович Немцов, биография), jonka hän oli aiemmin avoimesti nimennyt seuraajakseen.

Demokraatti oli löytänyt demokraatin. Jeltsin Nemtsovin. Vai oliko löytäjä demokraatti? Jeltsinin kohdalla on kuitenkin syytä kysyä, oliko demokratia-aate Jeltsinille vain väline hamuta valtaa. Jos oli, missä määrin oli? Saman kysymyksen voi esittää Anatoli Sobtšakista (Анатолий Александрович Собчак, биография).

Демонтируем бандитский капитализм!

Nuo Nemtsovin sanat vapaasti suomennettuna:

Tuhoamme gangsterikapitalismin!’”

Nemtsov tarkoitti myös oligarkian hajottamista osiin. Nemtsov lausui nuo sanat, kun hän saapui maakunnasta Moskovaan politiikan tekoon.

Aikaisemmin mainitsin Jeltsinin oligarkkitukijoina vuoden 1996 presidentinvaaleissa Berezovski-Gusinski-Hodorkovski-kolmikon.

Boris Berezovski ja Vladimir Gusinski olivat Venäjän 1990-luvun loppupuolella Venäjän televisiomediaa hallitsevat. Gusinskilla oli NTV-televisiokanava (НТВ) ja Berezovskilla ORT-televisiokanava (Общественное Российское Телевидени, ОРТ, Первый канал).

NTV ja ORT läksivät sotaan hallituksen ensimmäistä varapääministeriä Boris Nemtsovia vastaan. Nemtsovin kannatus suli nopeasti vastaavasti kuin NTV:n ja ORT:n avulla Jeltsinin oli noussut vuonna 1996.

Miksi oligarkit eivät sitten halunneet Nemtsovia valtaan?

Samasta syystä kuin eivät kommunisteja. Nemtsovkin olisi vienyt oligarkialta valtaa, kun epäonnistunutta yksityistämisprosessia olisi purettu.

Toukokuun 8. päivänä 2000 veroviranomaiset tekivät ratsian Gusinskin NTV-televisioaseman tiloihin. Tästä alkoi Putinin Kremlin organisoima prosessi, jonka seurauksena Gusinski pakotettiin jo 20. heinäkuuta myymään televisiokanava öljy- ja kaasukonserni Gazpromille. Näin Putin otti televisiokanavan haltuun presidenttikautensa aluksi.

Putinin ensimmäisestä presidenttivuodesta alkoi myös prosessi, jonka seurauksena Berezovski pakotettiin luopumaan ORT-televisiokanavan osakkeista seuraavana vuonna 2001. Osakkeet siirtyivät Putinin oligarkille Roman Abramovitšille (Роман Аркадьевич Абрамович, биография). Abramovitš on mm. Englannin Valioliigassa pelaavan Chelsea FC:n omistaja.

Putin sai tuon Venäjän ensimmäisen oligarkian purettua, mutta korvasi sen uudella sellaisella, jota hän kykenee johtamaan. Mikään ei muuttunut parempaan.

Boris Nemtsov ammuttiin Moskovajoen ylittävällä Bolšoi Moskvoretskin sillalla (Большой Москворецкий мост) perjantaina 27. helmikuuta 2015.

****

Demokraattiselle uralle pyrkivän Venäjän kausi kesti vajaa yhdeksän vuotta ajanjaksolla 22.8.1991-31.12.1999. Tuona ajanjaksoilla Venäjästä tuli markkinatalous – tosin varsin kova kapitalistinen sellainen. Venäjällä oli avoimet rajat ja melko vapaa lehdistö, joita enää ei ole.

Kaikki todelliset demokraatit, joita Venäjällä on ollut Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, ovat kokeneet saman kohtalon: ennenaikaisen kuoleman useimmiten tultua tapetuksi. Boris Nemtsov on minun asteikollani kärkipäässä, kun nimetään Venäjän demokraatteja. Kun luokitellaan Venäjän demokraatteja, tärkeimmäksi kysymykseksi kullekin valtaan haluavalle poliitikolle on asetettava: onko demokratia vain väline saada valtaa?

Jeltsinin lopunajan virhe oli, että hän antoi vuonna 1999 FSB:n vetää Venäjän toiseen Tšetšenian sotaan, joka järjestettiin KGB-johtoisesti samoilla tavoitteilla ja saman kaavan mukaisesti kuin ensimmäinen.

Kun katsoo Venäjän tilannetta nyt vuonna 2021, ei tilanne paljon eroa luhistuneesta Neuvostoliitosta. Vain kova ja armoton kapitalismi on jäljellä poikkeuksena Neuvostoliitosta.

Venäjän talous oli vielä Jeltsinin aikana ja on edelleen kaikista ponnisteluista huolimatta riippuvainen pelkästään maa- ja kallioperästä saatavien raaka-aineiden markkinahinnoista. Ilmastonmuutoksen seurauksena luopumispakko hiilivetyistä energialähteenä tulee oleman nyky-Venäjän viimeinen kohtalo 15 vuoden kuluessa, mikäli kansa ei kypsy sitä ennen kohtaloonsa.

Tuota ilmastonmuutoksen kehityskulkua Putinkaan oligarkkeineen ei kykene Venäjällä korjaamaan – eikä edes halua.

Jeltsin ei halunnut hävittää oppositiota kokonaan kuten nyt Putin. Hän oli toisin kuin Putin myös poliitikko, joka ei rajoittanut sananvapautta millään tavalla.

Kun aikaisemmin vain Kremlin tahtoon alistumattomilla liikemiehillä oli uhka joutua vankilaan, nyt tuo uhka koskee koko kansaa, jos Kremlin tahtoon ei alistu. Tuon olemme nyt nähneet tämän syksyn duuman vaalien alla.

Läntinen Eurooppa ja EU eivät ole vielä ollenkaan ymmärtäneet, mistä Venäjästä on kysymys ja minne Venäjä on menossa. Länsimaat voisivat tehdä paljon Venäjän kansan hyväksi estämällä tai edes hieman vaikeuttamalla venäläisoligarkian toimintaa länsimaissa.

Minulle on ikuisesti vaikeaa ymmärtää, miksi suomalainen vasemmisto – kuten vaikkapa Erkki Tuomioja ja Tarja Halonen sen edustajina – on aina tuntenut sympatiaa ja erityistä yhdessäolon tarvetta Neuvostoliittoon ja vieläpä nykyiseen autoritääriseen Putinin Venäjään. Siis se osa poliittista voimaa vasemmalla laidalla, jolle demokratiakäsitys pitäisi olla kaikki kaikessa. Miksi Venäjä-suhteessa Suomen vasemmisto poikkeaa muiden Pohjoismaiden vasemmistosta aivan täysin?

Tuota minä en kerta kaikkiaan ymmärrä, miksi Venäjän kansa ei ole suomalaisvasemmistolle tärkeä vaan Venäjän autoritäärinen hallinto on.

Navalny: Russia Run by ’Mafia’ System” (Voice of America 3.6.2016).

+10

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu