Kylmän sodan aikaiset vanhat hapannukset ja nykyinen Venäjä

”On oltu hyvässä naapurisuhteessa, ja sitähän meidän kannattaa olla jatkossakin. Ei minulla ole siihen vastausta, mutta toivottavasti nykyjohdolla Suomessa on. Se on meillä vanha perinne, että se on kunkin vallassa olevan asia.”

Noin vastasi presidentti Tarja Halonen kysymykseen, millainen Venäjä on Suomen etu. Kysymyksen esitti Haloselle toimittaja Seija Vaaherkumpu Ylen ykkösaamussa tammikuun lopulla (Yle Areena 30.1.2020).

”Se on meillä vanha perinne.” Halonen siis lausui, miten Suomen Venäjä-suhteita hoidetaan. Vanhan kaavan mukaan siis jatketaan, mitä on hoidettu Toisen maailmansodan jälkeen YYA-sopimuksen lähtökohdista.

Myös se on vanha kylmän sodan aikainen perinne, että Suomen presidentille on sälytetty Venäjään liittyvät asiat. Kylmän sodan aikaan siis Neuvostoliittoon liittyvät asiat. Vain presidentillä on yksinoikeus itänaapuriimme.

Tuo käytäntö ja perinne syntyivät Neuvostoliiton aikaan. Perinteen luojana oli Urho Kekkonen. Kukaan muu kuin presidentti ei saa hoitaa asioita Neuvostoliittoon ja nykyisin Venäjään kuin Suomen presidentti. Kyse on vallasta. Kukaan ei saa hoitaa Suomessa pienimpiäkään Venäjä-asioita kuin presidentti.

Noihin pieniin asioihin kuuluu nykyisin myös päämisterin Venäjää koskevat twiitit. Kenellekään muilla kuin presidentillä ei ole oikeutta edes twiittailla Venäjä-asioissa.

Kaikesta muusta ulkopolitiikasta poiketen Suomessa Venäjä-suhteet ovat edelleen sälytetty vain Suomen presidentille.

Kyse on puhtaasta vallasta, ei asioiden hoidosta.

Onko tuo Suomen Venäjä-politiikka enää ajanmukainen muuttuneessa maailmassa?

****

Suomen presidentin ulkopoliittista valtaa rajoitettiin perustuslakipäivityksessä, joka astui voimaan, kun presidentti Niinistö otti vastaan presidentin viran 1.3.2012 (11.6.1999/731, HE 60/2010 vp, Finlex 1.3.2012).

Tuo vuoden 2012 perustuslakimuutos tarkoitti, että myös ulkopolitiikan lopullinen päättäjä Suomessa on eduskunta. Jos maan hallitus on erimielinen presidentin kanssa Suomen ulkopolitiikasta ja presidentti haastaisi hallituksen linjan, lopullinen päättäjä on eduskunta.

Asettuisiko eduskunta siis hallituksen vai presidentin linjalle, siitä on kysymys. Presidentin ei ole syytä haastaa pääministeriä ulkopolitiikassa, jos pääministeri ja hallitus nauttivat eduskunnan luottamusta. Presidentti häviäisi tuon kaksintaistelun eduskunnan päätöksellä hallituksen luottamuksesta.

Virallinen ja lakiin perustuva presidentin valta on Suomessa tätä nykyä siis melko ohut – suorastaan mitätön. Presidentti ei voi asettua poikkiteloin eduskunnan ja maan hallituksen kanssa, jos ei halua tulla hävinneeksi menettäen samalla arvovaltansa rippeet.

Presidentti Niinistö yrittää pitää yllä käsitystä hänen suuresta ulkopoliittisesta vallastaan, mutta sitä hänellä ei ole. Pääministeri on lakikirjausten perustaneella vahvempi päättäjä myös ulkopolitiikassa eduskunnan tuella.

Niinistönkin oli turha taivastella, kun pääministeri Sanna Marin twiittasi Navalnyi-asiaa ennen presidenttiä. Tuolla lapsellisella ulostulolla Niinistö vain oirehti menetettyä valtaansa.

Niinistö ei voi olla Kekkonen enää, sen takaa Suomen lainsäädäntö presidentille annettavin valtuuksin. Pääministeri on aina lopulta presidenttiä vahvempi toimija eduskunnan tuella.

Onko presidentin syytä tulevaisuudessa yrittää pönkittää asemaansa edes Venäjä-kortilla? Tuo presidentille annettu kortti on johtanut siihen, että Venäjälle on annettu mahdollisuus vaikuttaa Suomen asioihin tavalla, jollaista Venäjälle ei tulisi antaa.

Venäjä tietää, mistä narusta pitää vetää, että saa tavoitteensa Suomen suhteen täytetyksi. Tuon vedettävän narun päässä on Suomen presidentti.

****

”Jotta asian ytimen voisi ymmärtää, on määriteltävä Suomen ulkopolitiikassa vahvasti vaikuttava koulukunta.

 Siihen kuuluvat esimerkiksi SDP:n Erkki Tuomioja, vasemmistoliiton Markus Mustajärvi ja keskustan Paavo Väyrynen ja Risto Volanen. Koulukunnalla on vahva tuki erityisesti SDP:ssä, vasemmistoliitossa ja keskustassa.” (IL 27.1.2021).

Oheinen lainaus on toimittaja Antti Nurmen ja Juha Ristamäen kirjoituksesta Iltalehdessä. Asian ydin tuon vanhollisen koulukunnan mielestä on, että Suomen tulee pitää etäisyyttä ulko- ja turvallisuuspolitiikan ydinkysymyksissä läntiseen leiriin, tehdä vakavaa puolustusyhteistyötä mieluiten Ruotsin kanssa, lakata harjoittelemasta näkyvästi yhdysvaltalaisten kanssa, pidättäytyä virolaisten ja muiden balttien auttamisesta kriisitilanteessa ja pyrkiä ensisijaisesti ystävällismieliseen suhteeseen Venäjän kanssa.

Suomessa on tosiaankin vanha koulukunta, joka määrittelee edelleen Suomen ulkopolitiikan. Minun näkemänä myös presidentti Niinistö kuuluu tuohon koulukuntaan.

Tuon koulukunnan keskeinen linnake on eduskunnan ulkoasiainvaliokunta. Tuo valiokunta torppasi mm. läheisemmän puolustusyhteistyön Nato-maa Norjan kanssa, johon Ruotsi oli valmis Naton ulkopuolisena Norja-Ruotsi-Suomi-puolustusyhteistyössä.

Suomi elää ulkopolitiikassaan vielä vahvasti kylmän sodan aikaa. Suomen ulkopolitiikkaa määritettävät edelleen kylmän sodan aikaiset ”vanhat patut”, jotka eivät kykene uudistamaan ajatuksiaan nykyiseen. Toistetaan vain vanhaa mennyttä maailmaa.

Tuo patulauma on oheinen ikäjärjestyksessä:

Risto Volanen (kesk., 76 v.), Erkki Tuomioja (sd. ,74 v.), Paavo Väyrynen (kesk., 74 v.) ja Sauli Niinistö (kok., 72 v.). Ydinlistaan kuuluvat myös Tarja Halonen (sd. 77 v.) Seppo Kääriäinen (kesk., 72 v.) ja Matti Vanhanen (kesk., 65 v.).

Suomen ulkopoliittinen johto on edelleen vanhoillisten käsissä, jossa suurin osa on jo yli 70-vuotiaita. Alle 50-vuotiaita tuomaan uusia tuulia Suomen ulkopoliittinen johto ei tunne.

Vihreät on nuori puolue ja ulkopoliittisesti uutta näkevä, niin miksi kummassa he valitsivat ulkoministeriksi patavanhoillisen Pekka Haaviston (vihr., 62 v.)?

Miksi Suomi elää ulkopolitiikassaan vielä menneessä maailmassa? Maailmassa, jota ei enää ole olemassa. Suomi elää noiden yli 70-vuotiaiden kylmän sodan ajan kasvattien mukana, joiden ajatusmaailmaan ei riitä kyvykkyyttä analysoida ympäröivää maailmaan kuin vain menneistä kylmän sodan aikakauden lähtökohdista.

Neuvostoliitto hajosi jo kolme vuosikymmentä sitten, mutta turvallisuuspolitiikassa Suomi edelleen elää noita vanhoja aikoja.

Näenköhän minäkään koskaan aikaa, jolloin Suomi olisi kyennyt uudistamaan ulko- ja turvallisuuspolitiikkansa nykymaailmaan. Aikaa, jolloin kylmä sota olisi Suomellekin todellisesti historiaa.

Sukupolven vaihdosta odotellessa myös ulkopolitiikkaan. Jos vaikka pääministeri Marinista se alkaisi?