Laivue 2020 ja Venäjän alustuhoamiskyky

”Ihannetapauksessa [Venäjän] Itämeren laivasto tarvitsee kaksi tusinaa Bujan-M- ja Karakurt-tyyppisiä pieniä ohjusaluksia. Ne ovat pääasiallisena iskuvoimana korvaamaton suljetuilla ja osittain suljetuilla merillä (Kaspianmeri, Itämeri, Mustameri ja Japanin meri). Suurempi 20380-projektin [Корветы проекта 20380] korvetit voidaan siirtää pohjoiseen Kuolan niemimaalle Venäjän merivoimien perustaksi. ”

Oheinen on lainaus edellisestä blogikirjoituksestani otsikolla ”Venäjän Itämeren laivasto on valmis hyökkäyksiin viholliskohteita vastaan” (US-blogi 11.9.2019). Tuo blogikirjoitus on käännös venäläisen Natsionalnaja Oborona -sotilaslehden verkkosivuilla (Национальная Оборона) olleesta kirjoituksesta otsikolla ”Балтийский флот готов к дальним ракетным ударам по объектам противника”, vapaasti suomennettuna ”Itämeren laivasto on valmis pitkän kantaman ohjuksilla hyökkäyksiin viholliskohteita vastaan”.

Artikkelin kirjoittaja on lehden toimittaja Alexandr Mozgovoj (Александр Мозговой). Hänellä on vahva kokemus Venäjän puolustushallinosta ja hän on yksi johtavista merisodankäynnin asiantuntijoista Venäjällä.

Venäjällä sotilasasiantuntijat ovat käyneet pienimuotoista väittelyä Venäjän Itämeren laivaston asemasta. Miten Venäjän tulisi kehittää puolustustaan Itämeren ympäristössä, kun Itämeren laivaston alukset eivät pärjää jo nykyään määrältään Nato-maiden laivastolle sinänsä ja vielä vähemmän Suomen ja Ruotsin nykyisen laivaston täydentämänä.

Mozgovojin kirjoituksen pohjalta tein mm. seuraavan johtopäätöksen:

”Mozgovoj on tehnyt oikean havainnon, että matalalla Itämerellä suljettuna merialueena on pyrittävä pieniin aluskokoihin suurella tulivoimalla. Kyse on siis asevoiman hajaannuttamisesta pieniin yksikköihin eikä Itämerellä suljettuna merenä tulisi käyttää helpommin tuhottavissa olevia suuria aluskokoja, jotka ovat oivallisia ohjuskohteita myös maalta käsin. On ymmärrettävää, miksi Yhdysvallat ei tuo lentotukialusosastoa Itämerelle.”

Sotilasstrategisesti Mozgovojin logiikka on erittäin järkevä merisodankäynnissä. Suljetulla merialueella, jossa on runsas suojaava saaristo ja jossa ranta on aina lähempänä kuin 100-150 kilometriä sota-aluksesta, on aluskokoon oltava maltillinen ja sotilaallinen voima on hajautettava pieniin tulivoimaisiin aluksiin, jotka ovat ketteriä ja nopeita liikkumaan pienellä syväyksellä.

On varauduttava, että vihollistaho hyökkää useaan eri kohteeseen samanaikaisesti niin, että pientä alusmäärää – vaikkapa vain neljää alusta – ei ole hajautettavissa vastaavasti. Vihollisen lävistys voisi tapahtua siis hyvinkin vaatimattomilla resursseilla.

Venäjällä on hyvä käsitys, millaisia aluksia se tarvitsee valtamerillä ja millaisia aluksia se tarvitsee rajoihinsa liittyvillä suljetuilla merialueilla, jotka ovat Kaspianmeri, Itämeri, Mustameri ja Japaninmeri. Valtameri ja suljettu meri, jossa rannat ovat lähempänä kuin 100-150 kilometriä aluksesta, on kaksi eri asiaa.

Yhdysvallat ei tuo esimerkiksi lentotukialuksia Itämerelle, vaikka niiden suojaussaattue ja omasuoja on valtava. Kun Yhdysvaltojen ja Iranin välit kiristyivät ja Yhdysvallat ilmoitti kesäkuun alussa lentotukialus USS Abraham Lincolnin lähettämisestä alueelle, se ei koskaan mennyt Iranin aluevesien kautta Hormuzinsalmen läpi Persianlahdelle vaan jäi Arabianmerelle (U.S. Central Command 2.6.2019).

Vaikka lentotukialussaattueella on varmasti käytössään maailman parhaita omasuojajärjestelmiä, sekin tarvitsee vapaata vettä ympärilleen. Lentotukialus ei mene rantojen lähettyville haastaakseen itseään vaikkapa ohjusiskun kohteeksi joutumisella.

****

”Suomen uudet Laivue 2020 -hankkeen korvetit tulevat olemaan paljon suurempia. Suomalaiskorvettien uppouma tulee olemaa peräti noin 3 000 tonnia vastaten tosiasiallisesti fregattia. Silti suomalaiskorveteissa on tosiasiallisesti vaatimattomampi ohjuskyvykkyys kuin pienemmissä venäläiskorveteissa.”

 Suomalaiskorvetteihin ei ole tulossa tällä hetkellä paljon omasuojausta kummempaa ohjusvarustelua (US-blogi 9.3.2018). Puhtaalla tuhovoimalla mitattuna pienet venäläiskorvetit päihittävät isot suomalaiskorvetit tullen mennen. Venäläisten ohjuskorvettien tuhovoima on Kalibr-ohjuksissa.

 Uudet venäläiskorvetit on tarkoitettu suljetuille merialueille, siis Itämerelle, Mustallemerelle ja Kaspianmerelle. Alusluokka on suurin piirtein sama kuin Bujan M -alusluokka (пр. 21631 Буян-М), joka on suunniteltu toimimaan lähempänä rannikkoa, saaristoissa ja jokisuistoissa.”

Noin kirjoitin aikanaan jo puolitoista vuotta sitten blogikirjoituksessa otsikolla ”Venäjä lisää taas ohjuksia Itämerellä Suomen, Ruotsin ja Baltian maiden harmiksi”, jossa käsittelin myös Suomen Laivue 2020 -hankkeen korvettihankintaa (US-blogi 30.3.2018).

Harmi, että Uuden Suomen blogiuudistuksen myötä kaikki hyvät valokuvat ovat hävinneet vanhoista blogeista.

Venäjän puolustushallinto oli siis linjannut jo Karakurt-projektin (Малые ракетные корабли проета 22800, Проект 22800, шифр «Каракурт») ja Bujan M -projektin (Малые ракетные корабли проекта 21631, Проект 21631, шифр «Буян-М») käynnistämisen alkuvaiheessa siitä strategiasta, josta Alexandr Mozgovoj kirjoitti viime heinäkuussa. Venäjä panostaa pieniin alle tuhannen tonnin uppouman vankan ohjusaseistuksen omaaviin pieniin ohjushävittäjiin projekteissa 21631 ja 22800, jotka on käynnistetty jo 2010-luvun alkupuolella.

Tämä Venäjän suljettuja merialueita koskeva meristrategia on täytynyt olla myös Suomen puolustushallinnon tiedossa, kun esimerkiksi Laivue 2020 -hankintaa on suunniteltu: Venäjän halukkuus vähäisessä syvyydessä liikkumaan kykeneviin kevyisiin aluksiin, joilla on vahva ohjusvoima.

Karakurt-projektissa kyseessä on uusista venäläisistä ohjuskorveteista, joiden uppouma on noin 800 tonnia ja pituus vain noin 67 metriä. Alusten syväys on 3,3 metriä. Kokoluokka on kuitenkin vielä suurin piirtein samaa luokkaa kuin esimerkiksi ruotsalaisissa vanhoissa Visby-luokan korveteissa, joiden uppouma on noin 600 tonnia. Bujan M -projektissa ohjushävittäjien uppouma on noin 950 tonnia, pituus noin 74 metriä, mutta syväys vain 2,6 metriä.

****

”Reserviläinen-lehden mukaan Suomen uusien korvettien uppouma olisi noin 3 000 tonnia ja pituus noin 105 metriä (Reservilainen 28.10.2017). Noilla luvuilla kyse ei enää olisi oikein korveteista, vaan oikeastaan fregatista tai ehkäpä rannikkoon tukeutuvista LCS-aluksista (Littoral combat ship). LCS:n voisi enkä suomentaa epävirallisesti rannikkotaistelualus. Laivue 2020 -taistelualuksien koko on melko tarkasti samaa luokkaa kuin Yhdysvaltain ensimmäiset LCS-alukset.

Suomi on nyt änkeämässä kaikki mahdolliset asiat yhteen alukseen: torpedot, ohjukset ja miinat. Yleensä laivueissa tehtäviä eriytetään eri aluksille niin, että kukin alus voi olla paras siinä mihin se on tarkoitettu. Kysymys on osaltaan aluksen koosta ja sen synnyttämästä omasuojaustarpeesta. Suomessa erikseen huomioon otettava asia on saaristoinen matala rannikko niin hyvässä kuin pahassa.

 Korveteiksi 3 000 tonnin uppouma on suuri, ja ehkäpä Suomessa halutaan joistain poliittisista syistä vähätellä alusten kokoa nimeämällä ne korveteiksi. Alusten koko on synnyttänyt myös arvostelua ja niitä on pidetty liian suurina matalaan saaristoomme. Osaltaan aluksen koolla on merkitystä sen liikkumiskyvylle jäässä.”

Noin kirjoitin keväällä 2018 blogikirjoituksessa otsikolla ”Uusilla korveteilla pitää olla kyky torjua myös Iskander- ja Kalibr-ohjuksia” (US-blogi 9.3.2018).

Nyt tilatut fregatit – ei siis korvetit – ovat kasvaneet entisestään. Pituutta aluksilla on 115 metriä ja uppouma peräti 3 900 tonnia. Syväystä ei ole ilmoitettu, mutta pituuden ja uppouman perusteella lienee kutakuinkin vähintään nelisen metriä, ellei enemmänkin.

Suomella tulee olemaan Itämeren rantavaltioista suurimmat sellaiset sota-alukset, jotka on tarkoitettu toimimaan Itämerellä. Tanskalla Iver Huitfeldt -luokan ilmatorjuntafregattien (Iver Huitfeldt-class frigate) uppouma on 6 600 tonnia kuormattuna ja ne toimivat myös Itämerellä, mutta ne on suunniteltu toimimaan myös Tanskan salmien länsipuolella avoimella valtamerellä.

Puolalla on laivastossaan ORP Generał Tadeusz Kościuszko -fregatti (ORP Generał Tadeusz Kościuszko), jonka koko on samaa suuruusluokkaa Suomen uusien fregattien kanssa. Puolalaisalus on vanha jo vuonna 1980 käyttöön otettu Yhdysvaltain laivaston entinen USS Wadsworth (FFG-9), joko luovuttiin Puolalle vuonna 2002. ORP Generał Tadeusz Kościuszko toimii Puolan laivaston lippulaivana.

Venäjän Itämeren laivaston (Балтийский флот) uppoumaltaan suurin alus on 956-projektiperheen  (Эскадренные миноносцы проекта 956 , Проект 956, шифр «Сарыч») vuonna 1992 valmistunut Nastojtšivyi-alus («Настойчивый»), jonka uppouma on 6 500 tonnia, kuormattuna 7 900 tonnia. Kaikki muut Venäjän Itämeren laivaston alukset ovat Suomen uusia fregatteja pienempiä. Nastojtšivyi-alus toimii Venäjän Itämeren laivaston lippulaivana.

****

“The two countries [Finland and the United States] also cooperate increasingly in research and development, with Finland (and Germany) contributing expertise to a project to understand how aluminum-hulled ships react to battlefield stresses, such as mine or torpedo explosions. The new class of Finnish Navy surface vessels (Laivue 2020) will also benefit from US experiences with the Littoral Combat Ship (LCS) and its mission modules. Finland’s efficient approach to developing and procuring materiel may even benefit how future LCS mission modules are built.” (Charly Salonius-Pasternak, FIIA, 9-2012).

Vapaasti suomennettuna:

“Nämä kaksi maata [Suomi ja Yhdysvallat] tekevät tiivistyvää [sotilaallista] tutkimus- ja kehitysyhteistyötä.  Suomen (ja Saksan) kanssa lisätään asiantuntemusta hankkeessa, jonka tarkoituksena on selvittää, kuinka alumiinirunkoiset alukset toimivat taistelukentällä, kuten miina- tai torpedoräjähdyksissä. Suomen laivaston uusi pinta-alusluokka (Laivue 2020) hyötyy myös Yhdysvaltojen kokemuksista Littoral Combat Ship (LCS) – alusluokasta ja sen toimintamoduuleista. Suomen tehokas lähestymistapa materiaalien kehittämiseen ja hankintaan voi jopa hyödyttää sitä, miten tulevat LCS-toimintamoduulit [LCS-alusten toimintamoduulit on aluksen eri tehtävien täyttämiseen tarvittavia järjestelmiä] on rakennettu.”

LCS (Littoral Combat Ship (LCS)) on suomennettuna kutakuinkin rannikkotaistelualus. Käytän tässä kirjoituksessa jatkossa joko LCS- tai rannikkotaistelualus-termiä.

Suomen Laivue 2020 -hankkeella ja Yhdysvaltojen LCS-hankkeella oli siis yhteys jo tämän vuosikymmenen alkuvuosista.

“Mission modules” oli tuohon aikaan muotisana. Olen suomentanut sanaparin toimintamoduulit-sanalla. Kyse on vaihdettavista asemoduuleista tai vastaavista. Alukselle asetettujen useiden eri tehtävien hoitamiseksi pienessä tilassa alus tarvitsee uuden tavan vaihtaa järjestelmävarusteet nopeasti ja helposti vastaamaan muuttuvia taisteluoperaatiovaatimuksia.

Toimintamoduuleita Yhdysvaltojen LCS:ssä on kolmea eri tyyppiä: mine warfare (MIW), anti-submarine warfare (ASW) ja anti-surface warfare (SUW). Noita toimintamoduuleita on valmistanut mm. Northrop Grumman (LCS Mission Module Design Engineering, Production and Sustainment (DEP&S)).

Yhdysvaltain laivasto ei kuitenkaan ollut jo vuonna 2014 tyytyväinen toimintamoduuleihin ja on todennut jo tuolloin, että LCS-aluksilla on ollut huomattavasti vähemmän joustavuutta ja kykyä kuin niillä aluksilla, joita LCS:t korvasivat (Ars Technica 28.3.2014). Monitoimisuutta ei katsottu sittenkään erityisen toimivaksi.

Suomi teki siis yhteistyötä sota-aluskehittelyssä Saksan ja Yhdysvaltojen kanssa vuodesta 2010 alkaen. Yhtenä tavoitteena oli uusi taistelualustyyppi, joka olisi monitoimialus. Maat suorittivat tuolloin mm. kokeita käytöstä poistetuilla suomalaisilla Helsinki-luokan ohjusveneillä (Helsinki- ja Turku-ohjusveneillä) Suomen Örön ampuma-alueella (sijainti).

Todennäköisesti Ulkopoliittisen instituutin asiakirjassa mainittujen alumiinirakenteiden tutkimukset palvelivat ensisijaisesti vain Rauma-luokan ohjusveneiden peruskorjausta, joka toteutettiin vuosina 2010-13. Yhdysvaltoja Suomi tarvitsi koeräjäytysten mittaustulosten materiaalilaskentaan.

Nuo alumiinirakenteiden tutkimukset eivät johtaneet erityisempään mullistavaan. Suomen vuosina 1990-1992 rakennutut Rauma-luokan ohjusveneet ovat alumiinirunkoisia, joiden kanssa on ollut ongelmia. ”Tyhjänpanttina seisoneiden ohjusveneiden ongelmat viimein ratkeamassa” uutisoi Turun Sanomat aikanaan (TS 3.9.2015), kun alukset olivat käyttökiellossa vielä peruskorjauksen jälkeen.

Hamina-luokan alumiinisia ohjusvenepurtiloita voi käyttää tarkoitukseensa talvella jääolosuhteissa vain rajoitutusti alusmateriaalin ehdoilla, ei tarpeen mukaan. Kiitos alumiinin.

****

Suomi oli mukana siis jo 2010-luvun alkupuolella mukana kehittämässä rannikkotaistelualuksen tyyppisiä uusia aluksia, joiden yksi päämäärä oli monitoimisuus. On mainittava, että Yhdysvallat oli aloittanut LCS-hankkeensa jo vuonna 2004 ja ensimmäinen alus otettiin palvelukseen vuonna 2008. Hanke oli kuitenkin koko ajan kehitysvaiheessa.

”Suomi on tehnyt kuusi vuotta yhteistyötä Yhdysvaltain kanssa Suomen tulevien uusien taistelualusten parissa. Merivoimat kiistää, että kyse olisi suunnitteluyhteistyöstä mutta myöntää tutkimusyhteistyön.” (HS 4.10.2016).

Helsingin Sanomien jutun otsikko oli ”Suomi tilaamassa neljä uutta sotalaivaa 1,2 miljardilla eurolla – Tutkimusapua taistelualuksiin saatu USA:sta”.

”Amerikkalaisia on ollut Suomessa, ja osaltaan on ollut tietojenvaihtoa. Olemme toimittaneet heille mittaustuloksia, joita he ovat analysoineet” totesi kommodori Veli-Pekka Heinonen Puolustusvoimien logistiikkalaitokselta Helsingin Sanomille.

Suunnitteluyhteistyö Yhdysvaltojen kanssa käsitti mm. kääntölapapotkureja. Puolustusvoimat asensi koeajopotkureita monitoimialus Louheen (Louhi (öljyntorjunta-alus)). Kyse oli potkurien jäissäkulkuominaisuuksien ja potkurimuotojen selvittämisestä.

”Se on normaalia tutkimusyhteistyötä. Heillä [amerikkalaisilla] on ollut tarvetta ymmärtää enemmän jäissäkulkuominaisuuksista. He ovat kovin kiinnostuneita Koillisväylästä, kuten moni muukin iso merenkulkuvaltio. Kun kiintojää alkaa avautua uomiksi, niin potkurien kestävyys jäissä alkaa kiinnostaa.” Veli-Pekka Heinonen logistiikkalaitokselta kommentoi Helsingin Sanomille.

****

Suomen uudet fregatit ovat monilta osiltaan samantyyppisiä kuin Yhdysvaltojen Freedom-luokan (Freedom-class littoral combat ship) rannikkotaistelualukset (Littoral combat ship, LCS).

Yhdysvaltain ensimmäisen USS Freedom (LCS-1) -rannikkotaistelualuksen uppouma on 3 450 tonnia lastattuna (suuruusluokassaan sama kuin Suomen uusilla fregateilla), pituus 115 metriä (pituusluokassaan täysin  sama kuin Suomen uusilla fregateilla) ja syväys 3,9 metriä (todennäköisesti hieman pienempi kuin Suomen uusilla fregateilla uppouman perusteella).

Olisi mielenkiintoista verrata Yhdysvaltojen rannikkotaistelualuksen tuotantopiirustuksia Suomen uusien fregattien tuotantopiirustuksiin. Laivat ovat eri näköisiä, mutta miten alustyyppien eri osakokonaisuudet on suunniteltu.

”LCS is a fast, agile, mission-focused- platform designed for operation in near-shore environments yet capable of open-ocean operation. It is designed to defeat asymmetric ”anti-access” threats such as mines, quiet diesel submarines and fast surface craft.” (U.S. Navy, Littoral combat ship class, LCS).

”Rannikkotaistelualus on  nopea, ketterä ja operaatioihin keskittyvä alus, joka on suunniteltu toimimaan rannikkoympäristössä, mutta joka kykenee toimimaan myös avoimella merellä. Se on suunniteltu torjumaan epäsymmetrisiä uhkia, kuten miinoja, hiljaisia dieselkäyttöisiä sukellusveneitä ja nopeita pinta-aluksia.”

LCS-alustyyppi on tarkoitettu kuitenkin ensisijaisesti avointen merien rannikoille, ei suljettujen merien rannikoille. Optimaalinen koko suljettujen merien asettamiin haasteisiin on liian suuri.

LCS on jo todettu Yhdysvalloissa pitkälti epäonnistuneeksi hankkeeksi. Ongelmana on ollut kustannusylitykset ja alusten vikaisuus (esim. Business Insider 6.9.2016, Business Insider 7.3.2017, Usni News 11.4.2018 ja The National Interest 22.5.2019).

Task & Purpose -nettijulkaisun otsikko on tyly: ”The Navy Basically Just Admitted That The Littoral Combat Ship Is A Floating Garbage Pile” (Task & Purpose 12.8.2018). Vapaasti suomennettuna: ”Merivoimat käytännössä jo myönsi, että rannikkotaistelualus on kelluva roskakasa”.

The National Interest -sivuston edellä kirjatun jutun otsikko on yhtä tyly: ”It’s Official: The U.S. Navy’s Littoral Combat Ship Is a Complete Failure” (The National Interest 22.5.2019). Vapaasti suomennettuna: “Nyt se on virallista: Yhdysvaltain laivaston rannikkotaistelualus on täysin susi”.

”The Navy wants FY2019 to be the final year of LCS procurement, and it has not requested the procurement of any additional LCSs in its FY2020 budget submission.” (Congressional Research Service, RL33741, 17.9.2019).

Vapaasti suomennettuna:

”[Yhdysvaltain] laivasto haluaa budjettivuoden 2019 olevan viimeisen vuoden LCS-hankinnalle eikä laivasto ole vaatinut lisää LCS-alusten hankintaa vuoden 2020 budjettiehdotuksessaan.”

LCS on ollut pettymys ja se saa nyt virallisen lopetuksensa.

Yhdysvallat on käynnistänyt FFG(X)-hankkeen, jossa kyse ohjusfregattien hankkimisesta (Guided Missile Frigate, FFG(X)). Hanke käynnistyi jo vuonna 2017 hankinnan tietopyynnöllä (RFI: FFG(X) – US Navy Guided Missile Frigate Replacement Program) ja on nyt jatkunut kongressin tutkimuspalvelun luomalla asiakirjalla (Congressional Research Service, R44972 17.9.2019).

Yhdysvalloilla on ollut ongelmia myös Zumwalt-luokan hävittäjissä (Zumwalt-class destroyer), joilta haluttu ominaisuus on niin ikään monitoimisuus (The National Interest 1.11.2016, The Diplomat 16.3.2019).

Itseasiassa Yhdysvallat on menossa hieman takaisin mistä lähdettiin vuosikymmen sitten. On ehkä parempi pysyä erikoisaluksissa eikä monitoimisuus ole paras ja toimivin ratkaisu. Tämä korostuu myös Yhdysvaltain merivoimien uudessa Hajautettu merioperaatio -konseptissa (Distributed Maritime Operations (DMO) Concept). DMO:sta on hyvä artikkeli Cimsec-sivustolla (Center for International Maritime Security 5.3.2019).

Suomen Laivue 2020 -hankkeen alukset poikkeavat siis Itämeren muiden maiden ratkaisuista. Se myös poikkeaa siitä uhkakuvasta, jonka Venäjä meille asettaa jo nyt ja tulee edelleen asettamaan. En ole oikein vakuuttunut, että tuollainen suuri ”monitoimialus” on oikea ratkaisu Itämerelle. Suomen puolustushallinnolle  on pakko esittää kysymys: onko Laivue 2020 -hankkeen aluskoko kulloiseen tehtävään  ja monitoimivarustus todella oikea ratkaisu meitä kohtaaviin uhkakuviin?

Onko Yhdysvallat höynäyttänyt Suomen rakentamaan Itämerelle lähes 4 000 tonnin monitoimifregatteja?

****

Saksan Baden-Württemberg-fregattien kehitys- ja rakennushankkeelle on käynyt vielä huonommin kuin Yhdysvaltain LCT-hankkeelle. Fregattien uppouma on 7 200 tonnia ja pituus noin 150 metriä. Alukset oli tarkoitus ottaa käyttöön vuosina 2019-21.

”German Navy experiences ‘LCS syndrome’ in spades as new frigate fails sea trials” oli uutisotsikko Ars Technica -sivustolla (Ars Technica 2.8.2018). Vapaasti suomennettuna: “Saksan laivaston ‘LCS-syndroomaa’ roppakaupalla, kun uusi fregatti epäonnistuu merikokeissa”.

”The new frigate was supposed to be a master of all trades” -lause  kuvaa hyvin haluttua monitoimisuutta, josta ei tullut mitään (vapaasti suomennettuna: ”Uuden fregatin piti olla kaiken toiminnan mestari”).

Saksan laivasto ei ole ottanut edes ensimmäistä F222-alusta vastaan. Ongelmia on etenkin monitoimialuksen järjestelmien integraatiossa. Ne eivät toimi yhdessä.

Toistaiseksi saksalaisfregateista ei ole tullut edes minkään yksittäisen toiminnan mestaria.

****

Tulevat sodat ovat ohjussotia myös merellä. Meri on helpompi taisteluympäristö vihollistahojen havainnoinnille kuin maankamara. Vedenpinta on tasainen. Toisaalta ilmatilassa viiltävät ohjukset voivat liikkua aivan vedenpinnassa. Nykyiset venäläisohjukset liikkuvat jo alle 20 metrin korkeudella merenpinnasta.

Venäjän sodankäyntivahvuuksia ovat ohjukset ja elektroninen sodankäynti. Venäjä tietää ja osaa, miten vastapuolen elektronisia ohjaus- ja havainnointijärjestelmiä laitetaan sekaisin. Saman tietää ja osaa myös Yhdysvallat.

Iran hyökkäsi ohjuksilla ja miehittämättömillä ilma-aluksilla Saudi-Arabian öljykentille ja jalostamojärjestelmiin 14.9.2019 aamuyön tunteina noin klo 3 alkaen paikallista aikaa. Isku tapahtui Persianlahden kautta.

Isku tapahtui julkistettujen tietojen mukaan 25 risteilyohjuksen ja miehittämätöntä ilma-aluksen voimalla. Tuolla vaatimattomalla aseistuksella määrällä saatiin siis koko maailma sekaisin.

On siis tärkeää osata kohdistaa rajoitetut iskut vain oikeisiin paikkoihin – ja tulos on toivottu. Iranin iskujen panos-hyöty-suhde oli ruhtinaallisen hyvä.

Miehittämättöminä ilma-aluksina Iran käytti saudia-arabialaislähteiden mukaan deltasiipisiä  Saegheh- (صاعقه, konesuomennos ”salama”) miehittämättömiä ilma-aluksia (Saegheh-1,  Shahed-2) ja risteilyohjuksina Ya Ali -ohjuksia ( یاعلی, konesuomennos ”tai oikeasti”) (Ya Ali-1, Ya Ali-2, Ya Ali-3). Venäjän ja Iranin yhteistyöstä kertoo esimerkiksi persiankielinen دگزارش فارس از تنوع موشک‌های کروز ایرانی-linkki, jossa kerrotaan iranilaisten tavoitteista risteilyohjuksen asentamisesta venäläisvalmisteiseen Suhoi 22 -hävittäjään (Suhoi Su-17).

Hävittäjiä pienempien miehittämättömien ilma-alusten häiveettömyys lienee helpompi toteuttaa kuin hävittäjissä. Häiveettömyys ei saa tehdä havainnointijärjestelmiä pätemättömiksi.

Miehittämättömien ilma-alusten kehittämistyössä  Iranin ja Venäjän yhteistyö on ollut tiivistä. Valtioiden päämäärät ovat yhteisiä. Halvat ja suureen vaikuttavuuteen kykenevien aseiden kehittäminen. Iranilla on miehittämättömien ilma-alusten kehittämisessä pitkä historia. Iran käytti miehittämättömiä ilma-aluksia jo 1980-luvulla sodassa Irakia vastaan. Tuo Ababil on edelleen käytössä.

Miehittämättömät ilma-alukset voidaan varustaa myös risteilyohjuksin ja alukset ovat siis helpompia varustaa tutkissa näkymättömiksi.

Tämän blogikirjoituksen artikkelikuva kertoo, miten tarkasti Iranin ohjukset osuivat kohteisiinsa. Tarkkuus oli melkein senttien luokkaa syötetyillä paikkatiedoilla.

Iran kykeni lävistämään 25 risteilyohjuksella ja miehittämättömällä ilma-aluksella Saudi-Arabian ilmapuolustuksen täysin. Iran kykeni lävistämään Patriot-ilmatorjuntaohjusjärjestelmään perustuvan Yhdysvaltojen rakentaman ilmapuolustuksen. Tuosta risteilyohjus- ja miehittämätön ilma-alus -määrästä olisi kyllä Saudi-Arabian ilmapuolustukselle pitänyt tulla vihiä iskun ollessa päällä. Vihiä ei ollut Persianlahden yllä eikä edes aavikon yllä.

Iran oli tehnyt kotiläksynsä hyvin reittivalinnoissa ja lentokorkeuksissa. Julkisuudessa olleiden tietojen mukaan ohjukset ja ilma-alukset ovat lentäneet hyvin matalla pitkin aavikkoa ja Persianlahtea. On siis kyettävä lentämään joko äärimatalalla tai äärikorkealla onnistuakseen paremmin.

****

Onko Suomen Laivue 2020 -hankkeen fregateilla riittävä kyvykkyys torjua Venäjän ohjukset sekä Venäjän ohjaus- ja havainnointijärjestelmiä lamauttavat elektronisen sodankäynnin järjestelmät?

Emme tiedä. Ei ole testattu ruotsalaisjärjestelmiä käytännössä venäläisiä vastaan.

Sodankäyntitavat ovat muuttumassa nyt myös merellä vastaavasti kuin ovat ilmassa jo pääosin muuttuneet. Miehittämättömät alukset tulevat myös merelle. Aluskoko todennäköisesti pienenee ja hajautuu. Tärkeintä on kyky kantaa runsasta aselastia.

Kysymys kuuluu, oliko Suomen valinta Itämeren suurimmista monitoimifregateista suljetulle pienten etäisyyksien saaristoiselle merelle oikea? Venäjän strategia ainakin on juuri päinvastainen. Kaikkea ei laiteta yhteen koriin, vaan voimaa on kyettävä hajauttamaan.

Suomen ongelma niin Laivue 2020 -hankkeessa kuin myös HX-hankkeessa on, että vuosikymmenen kestävässä hankintavaiheessa lyödään jo hankkeen alussa speksit kiinni pysyvästi eikä sitä sitten muuteta, vaikka asemaailma ja uhkakuvat muuttuvat kymmenessä vuodessa paljonkin. Ei siis olla joustavia vaan väännetään vanhaa. Ei osata ennakoida tulevaa riittävän pitkälle.

Se, joka yrittää olla kaikessa hyvä, ei ole missään hyvä. En ole vielä nykyisillä näytöillä valmis allekirjoittamaan, että Suomelta oli hyvä ratkaisu ympätä kaikki samaan purkkiin ja kasvattaa aluskoko Itämerellä suureksi fregatiksi mukana vieläpä miinanlasku.

Venäjä on ollut tähän saakka taitava eliminoimaan elektronisen sodankäynnin keinoin myös yhdysvaltalaisalusten omasuojajärjestelmien elektroniikkaa.

Suljettuun saaririkkaaseen merialueeseen liittyy paljon havainnointijärjestelmien – kuten tutkien – katvealueita. Katvealueen ovat kullekin sotilaalliselle toimijalle sekä hyöty että haitta riippuen ollaanko hyökkäämässä vai puolustamassa.

Venäläisohjukset – esim. Kalibr – liikkuvat 100 kilometrin matkan parissa minuutissa. Hereillä pitää siis olla, kun kyse on reagointiajan suhteen vain minuuteista. Suomalaisfregattien ja niiden omasuojajärjestelmien sekä myös rannikkopuolustusjärjestelmien tulee olla toiminnassa 24/7-periaatteella aina myös syvimmän rauhan aikana.

HX-hankkeen uudet hävittäjät voidaan sulloa kallioluolaan, mutta Suomen uusia fregatteja ei.

Esimerkiksi S-70 Okhotnik (С-70 Охотник-Б) on uusi venäläisvalmisteinen häiveominaisuuksilla varustettu 20 tonnia painava miehittämätön ilma-alus, jonka lentonopeus yltää noin 1 000 kilometriin tunnissa. Alus kykenee kuljettamaan kahden tonnin hyötykuorman yli 4 000 kilometrin päähän. Alus kykenee kuljettamaan siis 2 000 kilon aselastin ja risteilyohjuksia aivan merenpinnassa.

On syytä toivoa, että ruotsalaisen Saabin (ja Yhdysvaltojen) toimittamalla monitasoisella omasuojausjärjestelmällä on parempi kyvykkyys kuin venäläisohjuksilla. Onko näin, emme tiedä. Tiedämme paperilla, muttemme käytännössä.

Iranin isku Saudi-Arabiaan on opettanut, että isku voi tulla kuin kirkkaalta taivaalta yllättäen, jos hyökkääjätahon päämäärät sitä edellyttävät. Siis jo siinä vaiheessa, kun tilanne muka olisi monilla mittareilla vielä rauhanomainen.

Venäjä osaa aina yllättää,  kuten Irankin.