Liittolaisuus ja hyökkäyssota
Välirauhan syntymisestä 19.9.1944 on pian kulunut 80 vuotta.
Olen lukenut jo aikoinaan suurella arvostuksella Juhani Putkisen jput.fi-linkin alla olevia Yleistä sotahistoriaa -sivustolla olevia toista maailmansotaa käsitteleviä kirjoituksia. Esimerkkeinä Saksan surkea menestys pohjoisessa tai Kenraali ”Jalmari Verinen” Siilasvuo ei ollut kaksinen sotapäällikkö. Nuo kirjoitukset liittyvät läheisesti tähän blogikirjoitukseen.
Tämä kirjoitus on laadittu luettavaksi yhdelle henkilölle. Totta kai muutkin saavat lukea, mutta eipä varmaankaan kiinnosta eikä varsinkaan kannata. Ajattelin pilata Putkisen Juhanin päivän tämän kirjoituksen aiheella, jossa meidän näkemyksemme ovat melko päinvastaiset tapahtuneessa. Päinvastaisuutta ei kuitenkaan ole syytä ottaa liian vakavasti.
Kysymys on 83 vuotta sitten tapahtuneesta. Oliko Suomi natsi-Saksan liittolainen ja oliko Suomi se, joka suoritti sotatoimia Neuvostoliittoa vastaan ennen kuin julisti sodan 25.6.1941. Oliko sotatoimien ensisuorittaja Suomi vai Neuvostoliitto. Oliko hyökkääjä Suomi vai Neuvostoliitto.
Tämänlaisen kirjoituksen julkaisemista tuosta hyvin tunteikkaasta aiheesta ei minun pitäisi tehdä ajankohtana, jolloin me käymme oikeutettua sotaa Venäjää vastaan. Ukraina on joutunut kahdesti 27.2.2014 ja 24.2.2022 yhtä epäoikeutetun hyökkäyksen kohteeksi kuin Suomi 30.11.1939. Neuvostoliitto otti vailla mitään oikeutta ajanjaksolla 30.11.1939-13.3.1940 Suomen alueita sodalla itselleen ja Suomen kohtalo tulee nyt toistumaan Ukrainalle. Me molemmat olemme joutuneet kokemaan sen, mitä yhdenkään valtion ei pitäisi koskaan kokea.
Tulla ryövätyksi
Suomalaisiin historiankirjoihin on kirjoitettu, ettei meillä ollut muuta vaihtoehtoa kuin liittouduttua Hitlerin kanssa. En käsittele tuota asiaa tässä kirjoituksessa, se olisi erillisen tarkastelun ja kirjoituksen aihe. Jälkiviisautta on meidän kaikkien niin helppo harrastaa asiassa kuin asiassa. Mutta oliko meillä kuitenkaan jatkosodan aloituksen oikeutus, kun olimme yhtenä esimerkkinä suunnitelleet vaikkapa jo ennen sodan alkamista valmiiksi Tarton rauhansopimuksessa 14.10.2020 sovittujen rajojen ylittämisestä ja sotilaalliseen organisaatioon perustuvan hallinnon luomista alueille, jotka eivät koskaan ole kuuluneet Suomeen.
Ohjeeksi heille, jotka viitsivät lukea tämän pitkän kirjoituksen, älkää lukeko tunteella. Malttakaa mielenne herkässä asiassa.
En uskaltaisi julkaista tätä kirjoitusta, jos minua ei tunnettaisi Suomen Nato-jäsenyyden ja Suomen länsiliittoutumisen pitkäaikaisena ja vakaana kannattajana. Muutoin minut leimattaisiin Venäjä-mieliseksi.
****
Kirjoitin jokin aika sitten kolme blogikirjoitusta (US-blogi 3.8.2024, US-blogi 5.8.2024 ja US-blogi 10.8.2024), jotka perustuivat pääosin julkaistuihin FSB:n keskusarkistoon (Центральный архив ФСБ России, ЦА ФСБ) säilöttyihin dokumentteihin pääosin välirauhan ajalta ja jotka ovat pääosin Neuvostoliiton turvallisuuselinten tiedusteluraportteja.
Venäjä on julkaissut jo pidemmän aikaa runsaasti virallisia Neuvostoliiton valtionhallinnon ja turvallisuuselinten asiakirjoja toisen maailmansodan ajoilta, jotka ovat olleet aikanaan salaisia. Nuo asiakirjat valaisevat hyvin Neuvostoliiton päätöksentekoa turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä. Erityisen mielenkiintoisia ovat tiedusteluraportit, joiden perusteella Neuvostoliitto on ollut hyvin perillä mm. siitä, miten Saksassa ja Suomessa on valmistauduttu sotaan Neuvostoliittoa vastaan.
Heille, jotka ovat osaavat hieman venäjän kieltä, joille vaikeimmassa tapauksessa kirjojen hankinta Venäjältä onnistuu myös nykyisissä olosuhteissa ja jotka ovat kiinnostuneita Neuvostoliiton arkistomateriaalista talvisodan ajalta, seuraavat teokset Suomeen liittyen ovat hyvää luettavaa:
- Talvisota 1939-1940 Venäjän FSB:n keskusarkiston ja Suomen arkiston turvaluokitelluissa asiakirjoissa (Зимняя война 1939-1940 гг. в рассекреченных документах Центрального архива ФСБ России и архивов Финляндии), vastaavat toimittajat A. N. Saharov (А.Н. Сахаров), V. S. Hristoforov (В.С. Христофоров) ja T. Vihavainen (Т. Вихавайнен), 2009 (ISBN 978-5-94628-342-7)
- Talvisota: virheiden parissa työskenteleminen huhti-toukokuussa 1940: Puna-armeijan pääsotaneuvoston komissioiden materiaalien yhteenveto Suomen sotaretken kokemuksista («Зимняя война»: работа над ошибками (апрель-май 1940 г.): Материалы комиссий Главного военного совета Красной Армии по обобщению опыта финской кампании), vastaava toimittaja N. S. Tarkhova (Н.С. Тархова), v. 2004 (ISBN 5-94381-134-6)
- Talvisota 1939-1940 NKVD:n asiakirjoissa (Зимняя война 1939-1940 гг. в документах НКВД), vastaava toimittaja V. E. Levtov (В.Е. Левтов), v. 2010 (ISBN 978-5-86038-163-6)
- Talvisota 1939-1940, Kirja nro 2, I. V. Stalin ja Suomen sotaretki (Зимняя война 1939-1940. Кн. 2. И.В. Сталин и финская кампания), vastaavat toimittajat E. N. Kulkov (Е.Н. Кульков) ja O. A. Ržeševski (О.А. Ржешевский), v. 1998 (ISBN 5-02-009749-7)
Tähän blogiin kirjatut asiat on puolestaan ongittu pääosin Neuvostoliiton säilytetyistä sodanaikaista salaisista dokumenteista, joita Venäjä on sittemmin saattanut julkisiksi. Jokaisen valtion kohdalla – myös Suomen kohdalla – kaikki dokumentit eivät kuitenkaan ole julkisia. Etenkin puolustushallinnon osalta pidän Venäjän avoimuutta suurempana kuin Suomen. Kuinka vaikeaa – lähes mahdotonta – Suomessa on saada puolustushallinnon tiettyjä sodanaikaisia asiakirjoja ja myös myöhäisemmän ajan asiakirjoja tietoon. Esimerkkinä Puolustusneuvoston (PLN) asiakirjat sekä Päämajan sekä yleisesikunnan/pääesikunnan tietyt asiakirjat yhteistyöstä natsi-Saksan kanssa. Nuo tietyt asiakirjat ilmenevät kuitenkin muiden maiden sodanaikaisista dokumenteista.
Kun arvioidaan Neuvostoliiton käytössä olleita toisen maailmansodan aikaisia tiedustelutietoja Suomen osalta ja etenkin Suomen ja natsi-Saksan yhteistyön osalta, on tutustuttava myös niihin lähdeteoksiin, joissa ei käsitellä varsinaisesti Suomea ja jotka koskevat Saksaa. Esimerkkeinä:
- Aggressio, Venäjän federaation ulkomaantiedustelupalvelun turvaluokitellut asiakirjat 1939-1941 (Агрессия. Рассекреченные документы службы внешней разведки Российской Федерации. 1939-1941), koonnut L. F. Sotskov (Л.Ф. Соцков), v. 2011 (ISBN 978-5-386-03432-0)
- Neuvostoliitto-Saksa 1939-1941, Salaiset asiakirjat (СССР – Германия. 1939-1941. Секретные документы), toimittaja J. G. Felštinskogo (Ю.Г. Фельштинского), v. 2011 (ISBN 978-5-699-50365-0)
- Barbarossan paperit (Досье «Барбаросса»), vastaava toimittaja V. V. Golitsyn (В.В. Голицын), v. 2011 (ISBN 978-5-8067-0055-0)
- Vuosi 1941, kaksi kirjaa, kirja 1 (1941 год: В 2 кн. Кн. 1), toimittaja L. E. Rešin (Л.Е. Решин), v. 1998 (ISBN 5-89511-009-6)
- Vuosi 1941, kaksi kirjaa, kirja 2 (1941 год: В 2 кн. Кн. 2), toimittaja L. E. Rešin (Л.Е. Решин), v. 1998 (ISBN 5-89511-012-6)
Erityistä painoarvoa esitän teokselle Aggressio, Venäjän federaation ulkomaantiedustelupalvelun turvaluokitellut asiakirjat 1939-1941. Kirjaan koottu aineisto esittelee Venäjän ulkotiedustelupalvelun arkistosta peräisin olevia Euroopan sotilaspoliittisen tilanteen kattavia asiakirjoja, joita ulkomaiset tiedustelupalvelut ovat hankkineet ja lähettäneet neuvostojohdolle toisen maailmansodan aatosta natsi-Saksan hyökkäykseen saakka.
Venäjän puolustusministeriö julkaisi vuonna 2018 turvaluokiteltuja asiakirjoja sodan ensimmäisistä päivistä kesäkuulta 1941. Asiakirjat löytyvät https://june-22.mil.ru/-sivulta, jonne yhteys on tosin suojaamaton (ei HTTPS) kuten Venäjän puolustusministeriön kaikki https://mil.ru-osoitelähteet.
Asiakirjojen joukossa ovat Neuvostoliiton kansanpuolustuksen kansankomissariaatin (ts. asevoimien) eli NKO:n (Народный комиссариат обороны СССР, НКО СССР) käskyt, sotilasyksiköiden ja kokoonpanojen komentajien käskyt ja raportit, palkintoasiakirjat ja maan johdon asettamat ukaasit.
Asiakirjoissa on mielenkiintoista myös Suomeen liittyen. Käsittelen yhtä mielenkiitoisuutta tässä blogikirjoituksessa.
Monet varmasti kyselevät, onko noihin venäläisiin asiakirjoihin ja historiadokumentteihin luottamista.
Kyllä on.
Dokumentit ovat aitoja niin kuin ne ovat aikoinaan laadittu. Kukin sitten voi tulkita historiaa noiden dokumenttien pohjalta omalla tavallaan omista lähtökohdista. Venäläiset historioitsijat ovat huolellisen tekijän maineessa ja suomalaisten historian kirjoittajien arvostamia. Yhteistyöprojekteja on ollut jonkin verran historiaan ja myös sotahistoriaan liittyen mm. professori Timo Vihavaisella ja sotahistorian professori Ohto Mannisella. Timo Vihavaisen nimi tekijänä onkin mainittu tähän lukuun nimetyssä yhdessä kirjassa.
****
Natsi-Saksan liittolaisten joukossa Suomen sija oli erityinen. Suomella oli tuoretta kokemusta sodasta Neuvostoliittoa vastaan. Sodassa, jossa Suomi oli menestynyt puna-armeijalle verrattomasti. Natsi-Saksan Wehrmachtille talvisodasta saadut tiedot olivat ensiarvoisia, kun hyökkäyssuunnitelmia kohti Stalinin hallinnoimaa Moskovaa hieman myöhemmin laadittiin. Toisaalta Suomen menestys talvisodassa oli luonut Wehrmachtille ehkä liian ruusuisen kuvan puna-armeijan heikkoudesta. Sodasta itärintamalla ei tullutkaan muutaman kuukauden kesäsotaa, jonka piti olla ohi ennen talvea.
Suomen erityisyyttä kuvastaa myös se, että toisin kuin muilla natsi-Saksan liittolaisilla, Suomella sota Neuvostoliittoa vastaan alkoi virallisesti vasta kolme päivää myöhemmin 25. kesäkuuta 1941. Suomen osalta sota oli suunniteltu alkamaan viikon päästä natsi-Saksan muusta hyökkäyksestä. Myöhemmin aloitettu hyökkäys oli tarkoin harkittu siinä prosessissa, jolla oli sekä sotilaallisia että ulkopoliittista päämääriä.
Kolmas erityisyys oli myös se, kuinka Suomella oli ennakkoon laadittu suunnitelma Neuvostoliitolta valloitettujen alueiden sotilaallisesta hallinnoimisesta, jollaista muilla natsi-Saksan liittolaisilla ei ollut. Viittaan muilla liittolaisilla Romaniaan, jonka päämäärä oli savuttaa vain ne rajat, jotka sillä oli ennen Molotov-Ribbentrop-sopimusta 23.8.1939 ja jotka se oli menettänyt vuonna 1940 Neuvostoliitolle, Bulgarialle ja Unkarille.
Neuvostotiedustelijoiden laatimien tiedusteluraporttien perusteella Neuvostoliitolla oli ennakkoon tiedossa Suomen laatima suunnitelma Neuvostoliitolta valloitettujen alueiden sotilaallisesta hallinnoimisesta.
Nyt jälkikäteen me tiedämme historian kirjoissa melko tarkkaan, mitä tapahtui Suomen ja natsi-Saksan välillä välirauhan aikaan. Oleellisinta on kuitenkin se, mitä tuolloin Neuvostoliitto tiesi ennen kaikkea tiedustelunsa kautta ajanjaksolla 13.3.1940-22.6.1941. Sodan aikana ja heti sodan jälkeen Neuvostoliittoon päätyi paljon myös sellaista dokumenttiaineistoa ja vihollistahojen kuulustelutietoa, jotka ovat selventäneet jälkikäteen asioita niiltä osin kuin tietoja on saatettu julkisuuteen.
On tärkeää erottaa se, mitä Neuvostoliitolla oli tiedossa päätösajankohtaisesti tiedustelutietona ja mitä jälkikäteen dokumenttiaineisto- ja kuulustelutietona. Siis, miltä pohjalta johtopäätökset ja päätökset Moskovassa tehtiin. Päätökset tehdään aina niillä tiedoilla, mitkä päätösajankohtana ovat päättäjän tiedossa.
Jälkiviisautta on meidän jokaisen aina niin helppo harrastaa, kun tiedämme enemmän kuin mitä päättäjä päätösajankohtanaan tiesi.
****
Neuvostoliittoon kohdistuvan hyökkäyksen konkreettinen valmistelu Suomessa keskittyi kesäkuun 1941 kymmenen ensimmäisen päivän ajanjaksolle. Valmistelutoimet jatkuivat toki aina hyökkäykseen saakka. Konkreettisista toimista oleellisimmat puolestaan jaksottuivat ajalle 15.6.-17.6.1941.
Tiedot 1.6.-10.6.1941 tapahtuneista valmisteluista menivät Moskovaan pääsääntöisesti sotilastiedustelun kautta. Asiakirjoista on myös pääteltävissä, että aluksi Suomen hallitus kollegiona ei ollut erityisen tietoinen suunnitelmista, joita hoiti maan poliittisinten ja sotilaallisten johtajien melko suppea piiri. Tiedusteluraportit eivät kirjaa, ketkä poliitikot olivat noita suunnitelmia laatimassa. Sen sijaan ne kirjaavat, jotka eivät niitä olleet laatimassa ja jotka luovuttivat arvokasta tietoa Neuvostoliitolle. Avainhenkilö oli valtiovarainministeri Mauno Pekkala Rangellin hallituksessa (US-blogi 3.8.2024 ja US-blogi 10.8.2024).
Neuvostolähteissä painotetaan Suomen sotilaallisen suunnittelun vahvaa asemaa, joka tapahtui puolustushallinnon keskusvirastoksi muuttuneessa Päämajassa sekä pääesikunnassa, joka oli ollut hetkeä aikaisemmin yleisesikunta. Nuo virastot nimettiin jälleen uudelleen jatkosodan alkaessa.
Tiedusteluraportit Suomen aikeista hyökätä Neuvostoliittoa vastaan natsi-Saksan kanssa saapuivat Moskovaan jo kauan ennen sodan alkua 22.6.1941 ja 25.6.1941. Konkreettiset sotilaalliset hyökkäysaikeet muodostettiin tiedoilla natsi-Saksan sotilaallisesta valmistamisesta Suomessa. Poliittinen valmistautuminen muodostettiin etenkin Rangellin hallituksesta tihkuneista tiedoista (US-blogi 3.8. 2024 ja US-blogi 10.8.2024).
Esimerkkinä 1.6.-10.6.1941 ajanjakson tiedoista tiedustelu-upseerit ilmoittivat 10. kesäkuuta saksalaisten joukkojen saapumisesta Turkuun. He raportoivat 11. kesäkuuta kahden saksalaisen divisioonan siirtämisestä Suomen alueelle. Myös Neuvostoliiton sotilasavustaja Helsingissä kertoi samasta asiasta Moskovaan.
Moskovassa tulkittiin, että nuo suunnitelmat sisälsivät Suomen täysivaltaisen tuen natsi-Saksan hyökkäykselle Neuvostoliittoa vastaan. Suunnitelmien painopisteeksi neuvostolähteet kirjaavat Suomen alueen toimimista sillanpääasemana saksalaisille joukoille.
Neuvostotiedustelu on ollut hyvin perillä saksalaisjoukkojen liikkeistä Suomessa ja asiaan on kiinnitetty tiedustelutoimissa ilmeisen suurta huomiota. Neuvostoliiton tiedossa oli luonnollisesti jo julkisuuden kautta Suomen ja natsi-Saksan välille solmitut kauttakulkusopimustekstit päivämäärillä 22.9.1940 ja 22.11.1940. Vaikuttaa siltä, että neuvostotiedustelu seurasi Suomeen tulleita saksalaisjoukkoja ja Suomesta Norjaan siirtyneitä joukkoja tehden arvioita siitä, kuinka paljon joukkoja ja sotakalustoa oli jäänyt Suomeen.
****
Wehrmactin Kampfgruppe Nordin yksiköt ylittivät Norjan ja Suomen rajan Norjasta käsin 7. kesäkuuta 1941. Kampfgruppe Nord on kirjattu noihin dokumentteihin venäjänkielisellä termillä кампфгруппа «Норд», saksalaisessa aineistossa SS-Kampfgruppe „Nord“ (suom. SS-taisteluryhmä Nord).
SS-Kampfgruppe „Nord“ -linkki on Lexikon der Wehrmacht -sivuston alla. Jos Wehrmachtista tarvitsee hyvää yksityiskohtaista tietoa, kannatta käydä tuolla sivustolla.
Historian kirjoista tiedämme, että alun perin Kampfgruppe Nord oli määrätty muodostettavaksi Norjassa 24.2.1941. Kymmenen päivää Suomen rajan ylityksen jälkeen 17.6.1941 SS-Kampfgruppe nimettiin virallisesti uudelleen SS-divisioonaksi Nord (SS-Infanterie-Division „Nord“, ts. SS-Division „Nord“) ja kyse oli valmistautumisesta Barbarossa-operaation hyökkäyksestä pohjoisessa kasvattamalla yksikkö divisioonaksi. Yksikön myöhempiä nimiä olivat syyskuusta 1942 alkaen SS-vuoristodivisioona Nord (saks. SS Gebirgs Division „Nord“) ja lokakuusta 1943 alkaen 6. SS-vuoristodivisioona Nord (6. SS-Gebirgs-Division „Nord“).
Tuo divisioona kuului Wehrmachtin 36. armeijakuntaan eli 36. AK:hon (XXXVI Armee-Korps, ts. XXXVI. Gebirgs-Armeekorps) yhdessä 169. jalkaväkidivisioonan (169. Infanterie-Division) kanssa.
Virallisesti 36. AK:n hyökkäys Neuvostoliittoon alkoi maanantaina 1.7.1941 noin 40 600 saksalais- ja 16 000 suomalaissotilaan voimin. Siis kahdeksan päivää Barbarossa-operaation aloituksesta sunnuntaina 22.6.1941. SS-Nordista tuli virallisesti Suomen 3. armeijakunnan (III armeijakunta, III AK) alle kuuluva yksikkö 31.8.1941.
Moskovaan menneiden sotilastiedusteluraporttien perusteella oli tiedossa viimeistään 15.6.-17.6.1941 kuta kuinkin, miten yksikköjä Suomen puolustusvoimat ja natsi-Saksa ovat pohjoisessa järjestäneet. Kyse oli siitä, mitä Suomi ja natsi-Saksa olivat Salzburgissa 25.5.1941 sopineet.
Jos joku ihmettelee, miksi Suomen puolustusvoimat on kirjoitettu tässä blogissa pienellä alkukirjaimella, niin Päämajan nimi muutettiin jälleen Puolustusvoimain pääesikunnaksi 4.12.1944, jolloin vasta puolustusvoimat tulkittiin erisnimeksi. Päämaja sen sijaan kirjattiin koko olemassa olon ajan erillisnimenä isolla.
Suomen valtuuskuntaan Salzburgissa kuuluivat yleisesikunnan päällikkö, kenraaliluutnantti Erik Heinrichs, eversti Einar Mäkinen, eversti Harald Roos, eversti Kustaa Tapola ja kapteeni Svante Sundman, joka toimi tuolloin merivoimien (ent. merivoimatoimisto) päällikkönä. Natsi-Saksan puolelta neuvottelujen kärkikaartia olivat mm. OKW:n (Das Oberkommando der Wehrmacht) komentaja, kenttämarsalkka Wilhelm Keitel ja OKW:n operaatiopäällikkö ja OKW:n kakkosmies, kenraali Alfred Jodl.
Merivoimien päällikkö Sundman oli mukana Salzburgissa sopimassa toimista Suomenlahdella, kun hyökkäystoimet Neuvostoliittoon olivat alkamassa. Nuo toimet Suomi toteuttikin jäljempänä esitetysti, vaikka Suomi ei ollut vielä julistanut sotaa Neuvostoliitolle.
****
10. kesäkuuta 1941 Wehrmachtin 36. armeijakunnan 169. jalkaväkidivisioonan yksiköt alkoivat nousta maihin jossakin Pohjanlahden satamassa, mutta sitä ei ole neuvostoasiakirjoissa tarkennettu, mikä oli tuo satama.
Me tiedämme, että 36. armeijakunnan 169. jalkaväkidivisioonan ja Suomen 3. armeijakunnan 6. divisioonan (6. D) yksiköt aloittivat 1.7.1941 Vienanmeren rannalle Kantalahteen suunnatun hyökkäyksen.
Neuvostotiedustelu on noteerannut natsi-Saksan ja Suomen Salzburgissa toukokuun lopulla 1941 käydyissä neuvotteluissa tehtyjen päätösten toimeenpanoa. Neuvotteluista oli valunut joitain tietoja Moskovaan.
Salzburgissa päätetysti 15. kesäkuuta Suomen puolustusvoimien 3. armeijakunta siirrettiin Saksan armeijan Norjan komennon operatiiviseen alaisuuteen. Tuo oli tiedossa Moskovassa. 3. armeijakuntaan kuuluivat siis jääkärieversti Frans Uno Fagernäsin komentoon 16. kesäkuuta siirtynyt 3. divisioona (3. D) ja eversti Verner Viiklan komentoon 15. kesäkuuta siirtynyt 6. divisioona (6. D). Huomioikaa Fagernäsin ja Viiklan komentoon liittyvät siirtymisajat 15.6. ja 16.6. sekä se, että suomalaisyksiköt siirtyivät Wehrmachtin Norjan komennon operatiiviseen alaisuuteen 15.6.1941.
Samoihin aikoihin kesäkuun 10. päivänä Rovaniemelle saapui Norjan armeijan pääesikunnan Wehrmachtin 33. armeijakuntaan (XXXIII. Armeekorps) ja 36. armeijakuntaan kuuluneita upseereita Oslosta sekä myös Wehrmachtin Vuoristoarmeijakunta Norja (Gebirgs-Korps Norwegen). Samaan aikaan Suomessa alkoivat ensimmäiset osittaiset mobilisaatiotoimenpiteet. Nuo on kirjattu myös tiedusteluraportteihin. Alkaneet mobilisaatiotoimet olivat yleisesti tiedossa, niiden kirjaamisessa Neuvostoliiton tiedustelu-upseerit eivät tarvinneet erityistä tiedustelulahjakkuutta.
Noita Suomen puolustusvoimien 3. armeijakunnan joukkojahan komensi kenraalimajuri Hjalmar Siilasvuo. Päivä sen jälkeen, kun päätös 3. armeijakunnan siirtämisestä saksalaiskomentoon oli tehty eli 16.6.1941, kenraalimajuri Siilasvuo sai Norjan armeijan komentajalta, kenraalieversti Nikolaus von Falkenhorstilta käskyn viedä Suomen joukkoja eteenpäin kohti Murmanskiin johtavaa rautatietä, kun Wehrmachtin hyökkäys Lapissa alkaa. Suomennettuna tuo tarkoittaa, että Siilasvuo sai jo 16.6.1941 Falkenhorstilta käskyn hyökätä Murmanskiin johtavan rautatien kimppuun heti, kun Wehrmachtin 36. armeijakunta aloittaa sotatoimet Lapissa.
Tuota Falkenhorstin käskytyksen aikataulutusta ei ole kirjattu mihinkään tuon aikaiseen tiedusteluraporttiin, vaan on tullut Neuvostoliiton tietoon myöhemmin. Asia lienee kirjattu myös Suomen sotahistoriadokumentteihin.
****
Suomalaisjoukot saivat tehtäväkseen edetä aina Vienanmeren rannalle. Neuvostoliitolla oli Suomen asevoimia koskevaa tiedustelutietoa, että viisi päivää ennen operaatio Barbarossan alkamista 22.6.1941 – siis 17.6.1941 – Suomen armeijalla oli jo käsky hyökätä Neuvostoliiton alueelle. Päätösten kriittinen aikajana oli siis 15.6.-17.6.1941, mistä Neuvostoliitto oli saanut tuolloin tietoa ja mikä on tässä blogikirjoituksessa myös todettu.
Tuo kesä-heinäkuun vaihteessa 30.7.1941 alkanut hyökkäys Murmanskin alueella sittemmin epäonnistui melko pahoin. Mitään valmista suomalaissaksalaiset sotajoukot eivät saaneet aikaan. Yksi syy tuohon lienee, muttei missään nimessä ratkaisevana, että Neuvostoliitolla oli Suomesta ongituilla tiedoilla melko hyvä käsitys ennakkoon, mitä tuleman pitää.
Suomen ja natsi-Saksan yhteisiä 22.6.1941 alkaneita operaatioita nimettiin kettu-operaatioiksi (Fuchs: Unternehmen Silberfuchs, Unternehmen Rentier, Unternehmen Platinfuchs ja Unternehmen Polarfuchs sekä myös Blaufuchs I ja Blaufuchs II). Käsittelin asiaa tarkemmin jo aikaisemmin (US-blogi 10.8.2024).
Kettu-operaatioihin liittyen Wehrmachtin 2. ja 3. vuoristodivisioonat (2. Gebirgs-Division, 3. Gebirgs-Division) tuotiin neuvostolähteiden mukaan Suomeen aamulla 22. kesäkuuta osana kenraalimajuri Eduard Dietlin johtamia vuoristojoukkoja (Gebirgstruppe) Norjassa. Petsamossa saksalaiset vangitsivat Neuvostoliiton konsulaatin työntekijät vastaavasti kuin suomalaiset vangitsivat Neuvostoliiton konsulaatin työntekijät Ahvenanmaalla aamulla 22. kesäkuuta. Virallisesti suomalaiset eivät osallistuneet operaatioon, mutta mukana olisi ollut paikallistietoisia sotilaita Suomen 16. rajajääkärikomppaniasta (16. Rj.K), 26. rajajääkärikomppaniasta (26. Rj.K) tai 46. rajajääkärikomppaniasta (46. Rj.K) opastamassa saksalaisia Neuvostoliiton puolella, mikäli saksalais- ja venäläissotilaiden muisteluihin operaatiosta on luottamista.
****
Osalle meistä suomalaista on edelleen vaikea myöntää sen olevan kyseenalaista, että Suomi muka joutui Neuvostoliiton hyökkäyksen uhriksi tai joutui jatkosotaan vahingossa puolustustaistelemaan.
Suomen oikeutus sodassa loppui Tarton rauhansopimuksessa määritettyjen rajojen ylittämiseen. Suomi valmistautui natsi-Saksan kanssa hyökkäämään Neuvostoliittoon eikä vain valtaamaan talvisodassa menetettyjä alueita. Dokumentoidut sotilasasiakirjat ovat yksiselitteisiä. Ne ovat historiadokumentteja juuri noina aikoina tehtyinä eivätkä mitään jälkikäteen propagandatarkoituksiin laadittuja.
Suomen armeijan jäljelle jääneet yksiköt, jotka eivät olleet Wehrmachtin komennon alaisia, saivat 18. kesäkuuta 1941 puolustusvoimien pääesikunnalta käskyn jatkotoimista Neuvostoliittoon kohdistuvan hyökkäyksen tapahtuessa. Suomalaiset divisioonat ja joukot saivat taistelutehtäviä tiettyjen asutuskeskusten ja alueiden valloittamiseksi.
Eversti Erkki Raappanan komennossa olevan 14. divisioonan tehtäväksi oli asetettu edetä Repolaan (Реболы, 63°50’01.0″N 30°48’38.0″E). Repola Porajärven (Поросозеро, 62°42’45.0″N 32°42’14.0″E) tapaan ei kuulunut Suomelle Tarton rauhansopimuksessa sovitusti. Sen sijaan kenraalimajuri Taavetti Laatikaisen 2. armeijakunnan tehtävänä oli valloittaa alueen linjalla Ilmee (Ильме, 61°17’49.0″N 29°22’00.0″E) – Hiitola (Хийтольское, Хийтола, 61°14’24.0″N 29°41’21.0″E) – Elisenvaara (Элисенваара, 61°24’30.0″N 29°46’16.0″E), jotka kaikki olivat Tarton rauhansopimuksen mukaisesti Suomelle kuuluvia alueita. Kenraalimajuri Woldemar Haglundin 7. armeijakunnan tehtäväksi oli puolestaan asetettu eteneminen Sortavalassa (Сортавала, 61°42’00.0″N 30°40’00.0″E), mihin Suomella olikin Tarton rauhansopimuksen perusteella oikeutus.
Presidentti Risto Ryti määräsi koko armeijan liikekannallepanon alkavaksi 17.6.1941. Palvelukseen kutsuttiin 1886-1918 syntyneet miehet. Joukkojen piti olla keskitysalueillaan kuun loppuun mennessä. Tuo aikataulutus sopii hyvin neuvostoliittolaisten tiedusteluraportteihin kirjattujen suomalaissaksalaisten joukkojen sotaan varustautumistoimien kanssa. Kriittiset päivät sotaan valmistautumisessa olivat siis 15.6.-17.6.1941, jotka olivat kriittisiä vastaavasti myös Suomen merivoimille seuraavassa luvussa esitetysti. Jatkosodan Päämaja perustettiin 18. kesäkuuta 1941, mikä osaltaan viestii hyökkäyssuunnitelman loppusuoralla oloa.
Rajakylien evakuointi aloitettiin kesäkuun 21. päivänä eli päivää ennen natsi-Saksan hyökkäystä Neuvostoliittoon ja se saatiin päätökseen muutaman päivän aikana. Neuvostotiedustelijoiden ei tarvinnut olla mitään älypäitä ymmärtääkseen, että hyökkäys alkaa aivan juuri.
****
Myös Suomen merivoimat osallistui maavoimien lisäksi taistelujen valmisteluun. Kesäkuun 14. päivänä 1941 saapuivat Suomeen ensimmäiset saksalaiset sota-alukset, neuvostotiedustelun raportit kirjaavat. Kuusi miinanlaskualusta, joita saattoivat Suomen ilmavoimien koneet. Kolme päivää myöhemmin, 17.6.1941, Suomen aluevesille saapui kolme torpedovenelaivuetta. Kaksi laivuetta käsitti kuusi torpedovenettä ja yhden emolaivan. Kolmas laivue käsitti viisi torpedovenettä ja yhden emolaivan. Lisäksi mukana oli vielä kaksitoista miinanraivaajaa ja yksi kelluva tukialus. Saksalaisia aluksia oli Porkkalan ja Helsingin alueella sekä Turun alueella. Samana ajankohtana 18.-19. kesäkuuta kuusi sotilaslentokenttää siirrettiin Luftwaffen tarpeisiin, jonne saksalaiskoneet saapuivatkin välittömästi.
21. kesäkuuta 1941 saksalaiset aloittivat miinanlaskun Suomenlahdella. Yöllä 22. kesäkuuta myös Suomen laivaston sukellusveneet aloittivat miinakenttien luomisen Suomenlahdella. Toisin sanoen suomalaiset sukellusveneet olivat alkaneet miinoittaa Suomenlahtea jo ennen kuin Barbarossa-operaatio alkoi 22.6.1941. Suomalaisten sukellusveneiden komentajilla oli myös käsky iskeä kaikkiin Neuvostoliiton suuriin aluksiin, mikä on kirjattu neuvostodokumentteihin, muttei tiedusteluraportteihin.
Tosiasiana voidaan siis pitää, että Suomen merivoimien aluksia aloitti sotatoimet Suomenlahdella Neuvostoliittoa vastaan 22. kesäkuuta 1941 aloittaessa miinakenttien rakentamisen ja saadessaan sotilasjohdosta komentokäskyn tuhota Neuvostoliiton aluksia. Lisäksi saksalaiset koneet pudottivat 22. kesäkuuta kello 00.10 Kronstadtin (Кронштадт, 60°00’00.0″N 29°46’00.0″E) alueelle Leningradin edustalla 28 magneettimiinaa, minkä jälkeen ne laskeutuivat lentokentälle Suomeen.
Natsi-Saksa hyökkäsi varhain aamulla 22. kesäkuuta 1941 Neuvostoliittoon. Operaatio Barbarossa oli alkanut. Suomi ei hyökännyt samanaikaisesti Neuvostoliittoon 22. kesäkuuta, mutta suoritti edellä mainittuja ja myös jäljempänä mainittuja sotatoimia Neuvostoliittoa vastaan ennen kuin virallinen sodanjulistuspäivä 25.6.1941 koitti.
Neuvostotiedustelulla oli tieto, että Saksan kanssa sovitun mukaan Suomen piti hyökätä Neuvostoliittoa vastaan myöhemmin. Ajankohtamäärite oli X + 7, missä X on natsi-Saksan hyökkäysajankohta ja mikä oli neuvostotiedustelun tiedossa. Suomen aloituksen viive päivissä oli määrätty, mutta Barbarossan aloituspäivää ei. Vaatimus viikkoa myöhäisemmälle aloitukselle lienee ollut myös Suomen, millä se pyrki osoittamaan, ettei olisi liitossa natsi-Saksan kanssa. Sotatoimet tuleville eri rintamalohkoille oli suunniteltu tuon aikataulun mukaan. Sotatoimiin valmistautumiselle oli tärkeää toimet Suomenlahden merialueella miinoittamalla, joita siis tehtiin saksalaissuomalaisena yhteistyönä jo 21.6.1941 alkaen.
Ajankohdassa 25.6.1941 kyse kuitenkin oli enää Suomen muodollisesta liittymisestä sotaan. Todellinen liittyminen oli tehty jo aiemmin.
****
Neuvostoliitossa tulkittiin tiedustelutietojen perusteella, että Suomi oli aloittanut vihollisuudet Neuvostoliittoa vastaan lähes samanaikaisesti Saksan kanssa.
21. kesäkuuta iltapäivällä joukko suomalaisia sota-aluksia lähestyi Ahvenanmaata. Aamulla 22. kesäkuuta, kun natsi-Saksan hyökkäyksen alkamisesta tuli tieto julkisuuteen, suomalaisjoukot nousivat maihin Ahvenanmaalle rikkoen kahta kansainvälistä sopimusta Ahvenanmaan asemasta. Geneven yleissopimus vuodelta 1921 (Ahvenanmaansaarten linnoittamattomuutta ja puolueettomuutta koskeva sopimus, 1/1922) ja Neuvostoliiton ja Suomen välinen sopimus Ahvenanmaasta vuodelta 1940 (Sopimus Suomen ja Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton välillä Ahvenanmaan saarista, 24/1940). Neuvostoliiton ja Suomen välinen sopimus Ahvenanmaasta vuodelta 1940 ei ole sellainen sopimus, jota olisi pitänyt noudattaa, mutta Neuvostoliiton vetoaminen Geneven yleissopimukseen on perustellumpi. Maarianhaminassa suomalaissotilaat pidättivät 31 Neuvostoliiton Ahvenanmaan konsulaatin työntekijää.
Neuvostoliiton ja Suomen joukkojen välillä tapahtui ensimmäinen aseellinen yhteenotto 22. kesäkuuta. Kello 7.05 Neuvostoliiton koneet yrittivät hyökätä Ahvenanmaan saaristossa Sottungin saaren edustalla sijaitsevien suomalaisaluksien kimppuun, mutta hyökkäys epäonnistui.
Neuvostodokumentit kertovat, että kymmenen minuuttia myöhemmin kello 7.15, Neuvostoliiton keskeisimmät sotilasjohtajat, Neuvostoliiton kansanpuolustuksen (asevoimien) kansankomissaari (asevoimien komentaja), marsalkka Semjon Timošenko (Семён Константинович Тимошенко), Neuvostoliiton kansanpuolustuksen (asevoimien) apulaiskansankomissaari ja puna-armeijan pääesikunnan päällikkö, marsalkka Georgi Žukov (Георгий Константинович Жуков) ja NKP:n keskuskomitean sihteeristön jäsen Georgi Malenkov (Георгий Максимилианович Маленков) allekirjoittivat erityisohjeen (особая директива, Директива НКО СССР №2), joka kielsi iskut (налёт) Suomen ja Romanian alueelle, kunnes erityisohjeet (особое указание) oli annettu. Timošenkon nimi toistuu Suomea koskevissa tiedusteluraporteissa (US-blogi 10.8.2024).
Suomea ja Romaniaa koskeva teksti käsin kirjoitetussa käskyssä on sanasta sanaan:
”На территорию Финляндии и Румынии до особых указаний налетов не делать.”
Vapaasti suomennettuna:
”Älkää tehkö iskuja Suomen ja Romanian alueelle ennen kuin on annettu erityisiä ohjeita.”
Yllä oleva käskyn nro 1 käsivarainen käsikirjoitus löytyy ЦА МО РФ. Ф. 5. Оп. 27. Д. 3. Л. 257-259об. -linkistä.
Ilmeisesti Timošenko, Žukov ja Malenkov toivoivat tuolla toimellaan estävän Suomea ja Romaniaa osallistumasta sotaan natsi-Saksan puolella Neuvostoliittoa vastaan. Kolmikon toimet olivat hieman myöhäsyntyisiä. Neuvostoliiton ulkoministeriö pyysi sittemmin 23. kesäkuuta Suomen asiainhoitajalta tietoja siitä, mikä olisi Suomen valtion politiikka sodan syttymisen olosuhteissa.
****
Mielenkiintoinen on neuvostodokumentaatio tapahtumasta, jossa 22. kesäkuuta kello 22:00 kaksi saksalaista Heinkel He 115 -vesitasoa nousi Oulujärveltä. Tuo on varmasti kirjattu myös suomaisiin sotahistoriaa käsitteleviin kirjoihin.
Vesitasoissa oli Marttisen sabotaasiryhmä – kuten neuvostodokumentteihin on kirjattu (диверсионная группа «Марттинен»), johon kuului 16 vapaaehtoista sabotööriä puolustusvoimien pääesikunnan tiedusteluosaston riveistä. Kyse neuvostodokumenteissa mainitusta henkilöstä lienee eversti Alpo Marttisesta ja tuolloin yksi termi häneen liittyen oli ”Marttisen miehet”. Kyse oli kaukopartiotoiminnasta.
Neuvostodokumenttiin on kirjattu отряда глубокой разведки Главного штаба вооруженных сил Финляндии -termi, mutta en osaa määrittää, mistä ja millaisesta tiedusteluosastosta oli kysymys pääesikunnan (главного штаба) sisällä. Главного штаба -termi voidaan kääntää myös yleisesikunnaksi, mutta 13.3.1940 seuranneen puolustusvoimien johdon uudelleenjärjestelyn seurauksena lienee parempi puhua pääesikunnasta.
Tämä siviilivaatteisiin pukeutunut aseilla ja räjähteillä varustettu ryhmä laskeutui aamulla 23. kesäkuuta noin klo 1:00 Kentjärvelle (Кончозеро, 62°03’00.0″N 34°06’00.0″E). Ryhmän tehtävä oli räjäyttää Vienanmeren ja Itämeren kanavan (Беломорско-Балтийский канал) sulut, joita kohti kaukopartio-osasto läksi etenemään. Ryhmä ei kuitenkaan onnistunut suorittamaan tehtäväänsä ja joutui vetäytymään takaisin Suomen alueelle.
Iskukohde lienee ollut kanavan Äänisen liitoskohdassa, jossa on yhteensä seitsemän sulkua kahdessa rykelmässä, sulut 1-5 (шлюзы № 1-5) ja sulut 6-7 (шлюзы № 6-7).
Suomella ei liene ollut sama idea kuin mitä Neuvostoliitolla oli, kun se räjäytti Kahovkan padon ja vesivoimalan (Каховская ГЭС) Ukrainassa 6.6.2023. Tämä yksikertaisesti siitä syystä, että Vienanmeren ja Äänisen pintakorot ovat kohtuullisen lähellä toisiaan ja vesistöjen välisen kannaksen korkein korko on paljon korkeammalla: vesi ei kulje sen kummemmin kanavasulkuja tuhoamalla.
Suomen tavoite lienee ollut estää liikenneyhteys myös Vienanmereltä etelään saaden alueen tavaravirrat täysin tukittua, mikäli suomalaissaksalaiset joukot olisivat onnistuneet katkaisemaan myös junaradan Murmanskiin. Kyseinen kanava olisi ollut myös luontainen raja Suomen valloituksille Neuvostoliiton alueella.
Molemmissa Neuvostoliiton luoteiskolkassa olevien suurta välityskykyä omaavien keskeisten kulkuväylien tuhoamisessa suomalaiset ja saksalaiset epäonnistuivat. Tuolla oli suuri merkitys myöhemmin koko toisen maailmansodan kululle.
Äänisen rantamilla oleva Kentjärvi ei ole koskaan kuulunut Suomeen. Ei Tarton rauhansopimuksen perusteella eikä mikään muun sopimuksen perusteella. Tuokin oli Suomen Neuvostoliiton alueelle ennen kuin Suomi julisti sodan Neuvostoliitolle ja ennen kuin Neuvostoliitto iski suomalaislentokentille 25.6.1941. Jos myös tuo Kentjärvelle kohdistettu sotilastoimi ei ole Suomen hyökkäystoimi, niin mikä sitten?
Siitä, että Suomi suunnitteli hyökkäystä Neuvostoliittoon tavoitteenaan vallata laajoja alueita Karjalassa, todistaa myös se, että 24. kesäkuuta eli päivää ennen Neuvostoliiton ja Suomen välisen julistetun sodan alkamista Wehrmachtin operatiiviseen alaisuuteen siirtynyt Suomen armeijan 3. armeijakunnan komentaja kenraali Hjalmar Siilasvuo oli laatinut käskyt Suomen armeijan miehittävien Neuvostoliiton alueiden hallintaan. Ei siis vain Suomen talvisodassa menettämille alueilla vaan Neuvostoliiton ja Venäjän sosialistisen tasaavalla alueille, jotka eivät ole koskaan kuuluneet Suomelle.
Miehitettyjen alueiden hallinta oli siis sotilashallinnolla, jonka johtaja oli eversti Väinö Kotilainen. Kotilainen toimi kansanhuoltoministerinä Rangellin hallituksessa ja sai syksyllä 1944 syytteet Itä-Karjalassa Suomen miehitysaikana tapahtuneista sotarikoksista. Neuvostodokumentit eivät suoraan kirjaa Kotilaisen kuulumista Suomen poliittisinten ja sotilaallisten johtajien siihen melko suppeaan piirin, joka oli muotoilemassa Suomen ja natsi-Saksan välistä yhteistyötä, mutta antavat kuitenkin viitteitä.
****
Varhain aamulla 25. kesäkuuta Neuvostoliiton lentokoneet hyökkäsivät Suomen sotilaslentokentille. Tuolloin Lounetjärven lentokentällä eli Jyväkylän nykyisellä lentoasemalla oli vain kolme saksalaista lentokonetta. Neuvostoliiton pommituksen kohteena ei ollut saksalaiskoneet, vaan Suomen ilmavoimien koneet. Lisäksi Neuvostoliiton ilmavoimille oli annettu tehtäväksi tuhota Imatran vesivoimalan infrastruktuuri.
Neuvostoliiton ilmavoimien suomalaiskohteiden pommitukset epäonnistuivat. Kuuden päivän pommi-iskuaallon aikana vain yksi suomalainen lentokone vaurioitui. Tuo oli kuusi päivää kestäneen pommituksen koko saavutus. Neuvostoliiton ilmavoimat menetti yli 70 lentokonetta. 51 pommikonetta ja 20 hävittäjää. Operaatio epäonnistui pahoin saamatta mitään aikaan.
Tuo oli Neuvostoliitolta huonoa ulkopoliittista tilannetajua. Stalin meni ikään kuin Suomen ja natsi-Saksan virittämään ansaan. Ei ollut suinkaan sattumaa, että hyökkäystoimet aloitettaisiin X + 7 -periaatteella Suomesta käsin hieman myöhemmin kuin yleishyökkäys. Suomessa odotettiin, että Neuvostoliitto tekisi ennalta ehkäiseviä toimia, kun natsi-Saksa oli aloittanut hyökkäyksen muualla kuin Suomessa.
Operaatiolla oli erittäin kielteisiä ulkopoliittisia seurauksia Neuvostoliitolle. Ensinnäkin se antoi virallisen syyn Suomen liittymiselle sotaan. Suomi nimesi sodan puolustussodaksi. Toiseksi Neuvostoliitto näytti hyökkääjämaalta. Neuvostoliiton hyökkäys toistamiseen antoi Suomesta myönteisen kuvan Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa, jotka eivät tuolloin pitäneet Suomea natsi-Saksan täysivaltaisena liittolaisena. Myöhemmin käsitykset hieman muuttuivat etenkin Iso-Britanniassa.
****
En siis toivoisi, että Suomessa vouhkattaisiin kovinkin kovasti yli 80 vuoden jälkeen, että se oli Neuvostoliitto, joka aloitti sodan natsi-Saksan ja Suomen ollessa liittolaisina vastapuolella. Tätä kirjoituksessa ei puolustella Neuvostoliittoa, mutta kerrotetaan Suomen suunnitelmista ja toimista yhdessä natsi-Saksan kanssa valloittamaan alueita, jotka eivät koskaan ole kuuluneet Suomeen.
Monet ovat perustelleet noita valloitustoimia sekä liittoutumista natsi-Saksan kanssa sillä, ettei Suomella ollut mitään muuta vaihtoehtoa. Tuota asiaa tämä kirjoitus ei käsittele. Sen käsittelemiksi pitäisi laatia uusi kirjoitus, jonka loppupäätelmä ei ainakaan minulla ei vielä olisi tiedossa. Mutta vielä kertaalleen: jälkiviisautta on niin helppo harrastaa.
Kommentit (0)