Se oli Sanna Marin, joka vei meidät Natoon – Ei Sauli Niinistö

”Presidentti Tarja Halonen ja ulkoministeri Erkki Tuomioja epäilivät, että pääministeri Paavo Lipponen ujuttaa Suomea kohti Natoa.” ja ”Tarja Halonen pelkäsi, että Paavo Lipponen ujuttaisi Suomen Natoon.”  (HS Kuukausiliite 5/22).

Niin omituiselta kuin kuulostaakin monien eri käänteiden jälkeen, Paavo Lipponen oli pohjimmiltaan Nato-mies, joka perusti Suomen sotilaallista turvallisuutta Yhdysvallat-Suomi-yhteistyöhön. Käsittelin Lipposen Nato-kannan vaiheita kirjoituksessa otsikolla Jo vuonna 1994 Venäjä ilmoitti tulevalle pääministerillemme, että Nato-jäsenyydestämme seuraa puolustusliitto Ukrainan kanssa (US-blogi 15.2.2022).

Minun on edelleen vaikea ymmärtää, kuinka Lipposen harkintakyky petti täysin Gazpromin kaasuputkiasioissa.

Se oli siis Suomen pääministeri, joka oli viemässä Suomea Natoon, ei Suomen tasavallan presidentti. Pääministeri Lipponen, ei presidentti Halonen. Elettiin 2000-luvun alkuvuosia.

Myös Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson on pohjimmaiselta sielultaan Nato-jäsenyyden kannattaja, vaikka hän onkin puhunut julkisuudessa paljon Natoa vastaan. Varmasti tuo on ollut Anderssonille vaikeaa. Uskon, että hän tulee eduskunnassa äänestämään Suomen Nato-jäsenyyden puolesta. Olin varma Li Andersonin Nato-kannasta jo vuona 2016, kun kirjoitin blogin otsikolla Vasemmistoliitossa Suomen Nato-jäsenyyden vastustus jäämässä taka-alalle? (US-blogi 16.9.2016):

”Kannattaako Li Andersson itseasiassa pohjimmiltaan Suomen Nato-jäsenyyttä tai olisiko Suomen Nato-jäsenyys Anderssonille yhdentekevä asia, jos eduskuntapuolueiden enemmistö olisi Suomen Nato-jäsenyyden kannalla? Vastustaako hän Natoa ensisijaisesti vain siksi, koska puolueen jäsenkentän selvä enemmistö vastustaa Suomen Nato-jäsenyyttä?”

Noin kyselin siis jo vuonna 2016 ja saman voin kysyä edelleen. Vastauksen saamme, kun eduskunta äänestää Nato-jäsenyydestä. Hän siis tulee äänestämään Suomen Nato-jäsenyyden puolesta.

Andersson valittiin Vasemmistoliiton puheenjohtajaksi 6.6.2016.

****

Nyt Suomesta tulee viimein Naton jäsenmaa ja Suomi esittää Natolle pyynnön tulemisesta kutsutuksi puolustusliiton jäsenyyteen jo vajaan kahden viikon sisällä. Kirjeen luovutuksesta Naton päämajassa Brysselissä tulee ikimuistoinen ja juhlallinen.

Emme vielä tällä hetkellä tiedä, kuinka historian kirjat tulevat aikanaan kirjoittamaan sen, kuka Suomessa vei meidät lopulta Natoon. Nato-jäsenyys henkilöidään historiankirjoituksessa kuitenkin aina johonkin politiikan johtohenkilöön. Oliko se pääministeri Sanna Marin vai presidentti Sauli Niinistö, joka vei meidät Natoon? Oliko se puolueista SDP vai Kokoomus, joka vei meidät Natoon?

Ei, blogisti Pesonen! Asetat kysymykset täysin väärin! Kukaan noista edellä mainituista ei vienyt meitä Natoon. Se oli Venäjä, joka vei aloittamallaan sodalla meidät Natoon. Venäjä asetti Suomelle Nato-jäsenyyspakon.

Samaa keskustelua käytiin, kun Suomi liittyi Euroopan unioniin. Oliko se pääministeri Esko Aho vai presidentti Mauno Koivisto, joka vei meidät Euroopan unioniin? Oliko se puolueista Keskusta, SDP vai Kokoomus, joka vei meidät Euroopan unioniin?

Ei, blogisti Pesonen! Asetat kysymykset täysin väärin! Kukaan noista edellä mainituista ei vienyt meitä Euroopan unioniin. Se oli Ruotsi, joka vei jäsenhakemuksellaan meidät Euroopan unioniin. Ruotsi asetti meille EU-jäsenyyspakon.

Onko meidän syytä joskus kiittää rakkaita naapureitamme Ruotsia ja Venäjää?

On syytä kiittää molempia. Se on aina vain ulkoa asetettu pakko, joka saa Suomen toimimaan ja pitämään huolta eduistaan.

****

Olen kritisoinut ankarin sanakääntein presidentti Niinistön Venäjä- ja Nato-suhtautumista tällä palstalla kahdeksan vuoden ajan. Kriittisiä kirjoituksia Niinistön harjoittamasta turvallisuuspolitiikasta on jo kymmeniä.

Julkisia Niinistön harjoittaman turvallisuuspolitiikan kritisoijia ei ole ollut paljon, mutta todellisen Niinistön ovat täällä nähneet minun lisäksi ainakin Pasi Majuri ja Arno Kotro, jos he sallivat nimensä tulevan tässä yhteydessä mainituiksi.

Kun nyt Suomen kansa on kääntynyt Nato-jäsenyyden kannalle, Niinistökin on alkanut selitellä muuttuneita kantojaan ja sitä, että kyllä hän on kääntänyt Nato-jäsenyyskelkkansa jo viime vuoden joulukuussa (IS 2.5.2022). Niinistön rakastamat EU ja EU:n kuuluisa artikla 42.7 eivät olisikaan enää Suomen turva Venäjää vastaan.

Mediassa – etenkin Ilta-Sanomissa – on  nyt kaikkia presidentti Niinistön sanomisia alettu tulkita siten, että hän olikin ollut Suomen Nato-jäsenyyden kannalla jo kauan sitten viime vuoden puolella.

Eikä Kokoomus ole ollut käytännön toimissaan tosiasiassa Suomen Nato-jäsenyyden kannalla ollenkaan. Vasta Suomen kansan Nato-kannan muutos sai Kokoomuksen toimimaan Nato-jäsenyyden puolesta, mutta niin sai kansan kanta muutkin puolueet.

Vielä tammikuussa Kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpon puheenvuoro Paasikivi-seurassa Suomen oli aivan kauhea. Suorastaan hirvittävä. Kerta kaikkiaan käsittämätön.

Nato-jäsenyys ei ollut tuolloin vielä tammikuussa Orpolle ja Kokoomukselle mikään todellinen vaihtoehto (Kokoomus 25.1.2022):

”Liittoutumisen ja liittoumattomuuden välissä on kuitenkin nyt ja aina ollut tilaa. Kun katsoo Suomen historiaa, on selvää, että ulkopuolinen sotilaallinen apu tai mahdollisuus sen saamiseen on ollut keskeisessä asemassa Suomen kannalta.”

Orpo määritteli Suomen liittoutumisen ja liittoumattomuuden väliselle harmaalle alueelle ja odotti, että tiukassa paikassa muut tulevat auttamaan Suomea. Tuo on ollut Suomen turvallisuuspolitiikan doktriini EU-jäsenyyden alkuajoista vuodesta 1995. Tarkalleen ajankohdasta 20.9.1995 kello 8:00-9:35. Tuon doktriinin ovat allekirjoittaneet kaikki Suomen puolueet.

Tuo doktriini oli lähtökohdiltaan täysin maho. Käsittelen sen mahouden seuraavassa luvussa.

Suomen Nato-jäsenyyden kannalta Orpon Paasikivi-seuran puhe oli todellinen pohjanoteeraus. Venäjä hyökkäsi Orpon puheesta vain kuukauden päästä Ukrainaan. Osoittaa, kuinka pihalla Kokoomus ja Orpo olivat, missä oikein mennään. Koko Suomi oli vielä tammikuussa täysin pihalla.

Käsittelin Orpon sanomisia tarkemmin kirjoituksessa otsikolla Nato-optio – Puolueiden nykyiset Nato-kannat eivät edes mahdollista liittymistämme Natoon ja se on harkittua (US-blogi 13.2.2022).

****

Mikä sitten on ollut Suomen ja presidentti Niinistön harjoittamassa ulko- ja turvallisuuspolitiikassa pahasti pielessä? Mikä Suomen turvallisuuspolitiikan doktriinin perusteissa on ollut täysin pihalla?

Orpo määritteli tuossa tammikuisessa Paasikivi-seuran puheessa ne kaksi tekijää, miksi ulko- ja turvallisuuspolitiikka on ollut pahasti pielessä. Nuo kaksi tekijää ovat harmaa alue sotilaallisen liittoutumattomuuden ja liittoutumisen välissä sekä muilta saatava sotilaallinen apu.

Naton ja Venäjän suhteiden perustan määrittävät ydinaseet. Ydinaseet ovat kaiken perusta. Ydinaseet ovat olleet perusta kaiken aikaa, eikä mikään ole muuttunut edes Neuvostoliiton romahdettua.

Ydinaseista ja niiden muodostamista pelisäännöistä Yhdysvallat ja Venäjä eri muodoissaan ovat sopineet enemmän tai vähemmän Toisesta maailmansodasta lähtien. Kuviot ovat melko vakiintuneet. On solmittu myös ydinaserajoitussopimuksia.

Molemmat osapuolet välttelevät viimeiseen asti Naton ja Venäjän välistä sotilaallista konfliktia. Yksi kuvio tuossa on se, ettei Nato eivätkä Nato-maat auta Natoon kuulumattomia Euroopan maita sotatilanteessa toimilla, jotka edellyttäisivät Nato-sotilaiden olemista konfliktimaassa.

Tuo on kaikille ollut selvää jo vuosikymmenten ajan, muttei Suomen ulkopoliittiselle johdolle. EU:n jäsenvaltioista Naton ulkopuolella ovat vain Suomi, Ruotsi, Itävalta, Irlanti, Malta ja Kypros. EU:ssa on siis 21 Naton jäsenmaata, jotka eivät toisi Suomeen sotilaita, jos Suomen ja Venäjän välillä syttyisi konflikti tai sota. Suomen ja etenkin Niinistön rakastama artikla 42.7 on ollut täyttä utopiaa, johon Suomi on luottanut.

Ydinaseettomasta EU:sta ei koskaan ole tulossa sellaista liittoa, joka puolustaisi Suomea ydinaseellista Venäjää vastaan. Kun Henry Kissinger kyseli aikanaan 1970-luvulla, kenelle hän soittaa, kun haluaa puhua Euroopalle (Who do I call if I want to call Europe?), niin Vladimir Putin voi kysellä, kenelle hän soittaa, kun haluaa puhua EU:n ydinaseista.

Jos Suomen ja Venäjän välille olisi syttynyt konflikti tai sota, aseapua olisi annettu kuten nyt Ukrainalle, mutta yksikään Nato-sotilas ei tulisi Suomeen ilmaan Suomen Nato-jäsenyyttä. Suomella ja nyt Ukrainalla ei olisi ollut mitään eroa, vaikka Suomi kuuluukin EU:hun. Suomen kuva tuossa asiassa on ollut hyvin harhainen ja hyväuskoinen.

Suomen ulkopoliittinen johto huomasi ja sisäisti tuon vasta nyt helmikuussa, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan sellaisella 150-200 tuhannen sotilaan vahvuudella, jonka lyömiseen Suomen todelliset miehistöreservit eivät riittäisi. Suomen todellinen taisteluvahvuus aseistettuna on kaukana nimellisestä 280 000 sotilaan reservistä. 280 000 on vain luku paperilla.

Suomen ulko- ja puolustuspolitiikka on siis perustunut harhakuville. Suuri harhakuva on ollut olla ymmärtämättä ydinaseiden merkitystä.

Tuota harhakuvaa Niinistökin on nyt ylläpitänyt kymmenen vuoden ajan. Sitä ennen Tarja Halonen 12 vuoden ajan.

****

Kirjoitin reilu vuosi sitten kirjoituksessa otsikolla Sanna Marin ja Venäjä positiivisesti siitä, miten pääministeri Sanna Marin on toiminut Venäjän suhteen (US-blogi 14.2.2022):

”Pääministerimme Sanna Marin näyttää kuitenkin rikkovan ulkopoliittisia tabujamme ja olen siitä tyytyväinen. Kyse ei ole mistään uhosta Venäjää kohtaan. Kyse on siitä, että kaikkia olemassa olevia vanhoja käytäntöjä ja niiden todellista tarvetta on tarkasteltava uudelleen.”

Asetuin pääministerin puolelle myös silloin, kun Marin vaati Twitterissä Aleksei Navalnyita vapaaksi (Twitter, Sanna Marin 18.1.2021) ja sai presidentti Niinistön sekä koko suomalaismedian torut siitä, että oli esittänyt Venäjälle ulkopoliittisen ukaasin ohi presidentti Niinistön. Erityisesti Marinin väärästä Venäjän asioiden hoitamisesta häntä vastaan tormistautui Ilta-Sanomat ja Ilta-Sanomien toimittaja Timo Haapala (esim. IS 21.1.2021 ja IS 24.1.2021).

Kokoomuskin pillastui, kun Marin oli uskaltanut esittää Venäjälle Navalnyin vapauttamisvaatimuksen (Twitter, Antti Häkkänen 21.1.2021).

Marin on ollut pääministerinä hyvä Suomen Venäjä-suhteiden uudistaja. Uudistus alkoi heti pääministerikauden alusta ja linja on jatkunut, vaikka pulinaa on tullut presidentin kansliasta, porvarileiristä ja etenkin Kokoomuksesta.

Sama on nyt Marinin tyyli Suomen Nato-jäsenyysasiassa kuin Venäjä-asiassa. Se on terävöitynyt edelleen, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Luojalle kiitos, että SDP:n puheenjohtaja ja pääministeri ei ole nyt Antti Rinne, Eero Heinäluoma tai vastaava eikä ulkoministeri Erkki Tuomioja.

Hyvä niin.

****

Se on Sanna Marin, joka vei meidät Natoon. Hän oli ratkaiseva henkilö saada SDP Suomen Nato-jäsenyyden kannalle. Aikanaan vasta 25 vuoden kuluttua saamme tietää salaisista asiakirjoista, mikä on hänen rooli hallituksessa myönteisen Nato-kannan sekä poikkeuksellisen nopean jäsenyysprosessin aikaansaamiseksi. Noista asiakirjoista varmasti selviää myös se, että se oli pääministeri, joka teki Suomen ulkopoliittisessa johdossa päätöksen Suomen Nato-jäsenyydestä ennen presidenttiä.

Marinilla on ollut ratkaiseva rooli saada Ruotsin sosiaalidemokraatit Nato-jäsenyyden taakse. Saksassakin hän edistänyt hyvin Ukrainan asiaa vanhakantaisen Olaf Scholzin ja koko sosiaalidemokraattisen leirin käännyttämiseksi Venäjä-asiassa.

Luonteeltaan Marin on sellainen, joka päätöksen tehtyään pyrkii päämäärään määrätietoisesti sivuille vilkuilematta. Siinä prosessissa heikoimmat jää jalkoihin. Toiminta on vähän kuin sodan eturintamassa, mikä saattaa joitakin ärsyttää, muttei ainakaan minua.

Marinin ja hallituksen hävittäjähankintapäätös on hyvä esimerkki siitä, että pyritään päämäärään liikaa sivuille vilkuilematta. Jos vilkuillaan liikaa sivuille, päämäärää ei saavuteta.