Suomen ja Venäjän väliset salaiset aseostosopimukset vuosina 1991–96

Otsikko on raflaava. Salaiset ovat olleet hyvin salaisia aikanaan, mutteivat enää.

Kyse on sopimuksista, jotka olivat aikanaan salaisia aseostosopimuksia – kuten kaikki aseostosopimukset yleensä ovat –, mutta jotka ovat nyt vapautuneet salassapidosta. Vuoden 1996 osalta 25 vuoden salassapitomääräaika tuli täyteen tämän vuoden alussa.

Kävin kesälomallani tutkailemassa noita puolustusministeriön Neuvostoliittoa ja Venäjää koskevia aseostosopimusasiakirjoja ulkoministeriön tutkijasalissa. Tässä blogikirjoituksessa on lyhyt kertomus havainnoistani. Kiinnostukseni olivat Suomen ilmatorjuntahankinnat itäisestä naapuristamme ja erityisesti  ajankohtana, jolloin Suomi oli tehnyt jo päätökset Hornet-hävittäjähankinnasta ja maan jäsenyydestä Euroopan unionissa.

Tarkastelin myös Neuvostoliiton kanssa solmittuja aseostosopimuksia 1970-luvun jälkipuolelta vuodesta 1978.

Kaiken kaikkiaan tarkasteltavana oli kahdeksan sopimusasiakirjakokonaisuutta, jotka olivat joko yleissopimuksia, sopimuksia tai yleissopimukseen perustuvia pöytäkirjoja ajanjaksolta 14.3.1978-4.5.1996. Kaikki Suomen solmimat aseostosopimukset eivät välttämättä toki ole tuossa kahdeksassa asiakirjassa kyseiseltä ajanjaksolta, mikäli niitä ei ole tehty Suomen tasavallan hallituksen nimissä. Suomen tasavallan hallituksen nimissä solmituissa sopimuksissa kyse on erikoisjärjestelmiä tai erikois- ja muuta materiaalia koskevista ostoasiakirjoista, kuten asiakirjoihin on usein kirjattu.

Nuo kahdeksan asiakirjaa – sopimukset tai sopimuksiin perustuvat pöytäkirjat – on tässä kirjoituksessa koodattu Asiakirja nro 1 – Asiakirja nro 8 kronologisessa järjestyksessä.

Erityinen huomioni kohde oli siis Suomen Neuvostoliitosta ja Venäjältä hankkima ilmatorjunta, koska Suomi on taasen hankkimassa korkeatorjuntakyvyn ilmatorjuntaa uusien hävittäjien rinnalle (Puolustusvoimat 28.10.2020).

Vanhemmissa aseostosopimuksissa ostettava ilmatorjuntamateriaali on nimetty ilmatorjuntavälineistöksi.

Aseostosopimukset määrä- ja laajuustietoineen kertovat hyvin, mikä on ollut Suomen ilmatorjunnan kyky itärajan takaa ostetulla kalustolla. Suomen ilmatorjunta perustui neuvostoliittolais- ja venäläiskalustoon aina siihen saakka, kunnes Suomi päätti vuonna 2009 ostaa yhdysvaltalaisnorjalaisen NASAMS-ilmatorjuntaohjusjärjestelmän ItO 12 -ilmatorjuntahankkeessa.

Ylivoimaisesti miehenkiintoisin aseostos idästä oli Suomen BUK-ilmatorjuntaohjushankinta vuonna 1996.

****

Asiakirja nro 1

Pöytäkirja päivämäärällä 14.3.1978. Kyseinen pöytäkirja perustuu päivämäärällä 22.4.1976 solmittuun sopimukseen, joka koski erikois- ja muun materiaalin toimituksia vuosina 1976–1980.

Suomen aseostojen sopimukset tai yleissopimukset Neuvostoliiton kanssa tehtiin viideksi vuodeksi. Sopimusten tai yleissopimusten alla pöytäkirjoilla säädeltiin vuotuisia ostoja. Noita viisivuotissopimuksia on asiakirjoissa kirjattu joko sopimuksiksi tai yleissopimuksiksi. Myös aseostoissa kauppatoimintatapa pohjautui pitkälti siihen käytäntöön, mitä Suomi ja Neuvostoliitto harjoittivat muussa tavaranvaihdossa. Siis clearingkauppatoimintaan.

14.3.1978 päivätyn pöytäkirjan liitteessä 1 on tarkat määrät aseostoista vuodelle 1979. Liite on kirjattu erittäin salaiseksi.

Pöytäkirjaan kirjattu ilmatorjuntavälineistöostos on mielenkiintoinen, koska Suomi oli hankkimassa ensimmäistä todellista ilmatorjuntajärjestelmää sitten toisen maailmansodan.

Kylmän sodan aikaan Suomen ilmatorjuntajärjestelmän korkeatorjuntakyvykkyys ilmatorjuntaan oli yksi riidan aihe Naton ja Varsovan liiton välillä. Kumman puolustusliiton etuja Suomen ilmatorjunta palvelisi enemmän ja mistä järjestelmät pitäisi hankkia. Kyse oli Suomen yli laukaistavista ohjuksista.

Ilmatorjuntaan liittyen tavanomaisena ostoksena Suomi osti 24 kappaletta 57 mm:n S-60-ilmatorjuntatykkiä, mutta mielenkiintoisin on ilmatorjuntaohjusjärjestelmä, joka on kirjattu sopimukseen ”Petsora-M”-tulipatteriksi.

Vuoden 1978 pöytäkirjalla Suomi ei Neuvostoliitolta ollut ostamassa muuta kuin ilmatorjuntavälineistöä.

Järjestelmähankinnassa Petsora-M-järjestelmän 5P73-lavetteja (5П73) hankinnassa oli kuitenkin vain kolme kappaletta ja PR-14AM-latausautojakin vain kuusi kappaletta. Taisteluohjuksia Suomelle on kirjattu pöytäkirjaan vain 12 kappaletta tyyppiä V-601P, joten siis vain kaksi kappaletta per latausauto.

Hankita oli siis laajuudeltaan pöytäkirjaliitteen 1 tietojen perusteella varsin vaatimaton eikä sillä paljonkaan Suomen ilmatilaa suojattu.

”Petsora-M” on yhtä kuin S-125 (С-125) tai paremminkin S-125M (С-125М), Nato-koodi SA-3 Goa. Neuvostoliiton S-125 Neva (С-125 «Нева») päivitysversio nimettiin S-125 Petšoraksi (С-125 «Печора»). Hankinnassa kyseessä oli Suomen puolustusvoimien ensimmäinen ilmatorjuntaohjusjärjestelmä järjestelmämerkinnältään ItO 79.

Jos  S-125- ja S-125M-ilmatorjuntaohjusjärjestelmät ja niiden tekniikka kiinnostavat enemmän, Эксплуатация средств комплекса С-125 -sivuilta löytyy valtavasti materiaalia jatkolinkkeineen venäjänkielisenä.

ItO 79 -ilmatorjuntajärjestelmä korvattiin aikanaan venäläisellä BUK M1-alueilmatorjuntaohjusjärjestelmällä (9К37 Бук-М1) vuodesta 1996 ItO 96 -ilmatorjuntajärjestelmähankkeessa. BUK-ohjushankinnasta lisää myöhemmin.

Petšoran ohjuskantokorkeus oli laajimmillaan aina 25 kilometriin saakka ja sillä oli siis korkeatorjuntakykyä. Petšoran nykyinen jälkeläinen on S-300-ilmatorjuntaohjusjärjestelmä.

Pöytäkirjan liitteen 1 mukaan Petsora-M-tulipatterihankintaan kuului myös tutkalaitteistoa termillä ”tutka P-18-2 varustettuna omakonetunnistuslaiteella NRZ-12N, valmiina liitettäväksi P-15M2 tutkaan ja ’Petsora-M’ järjestelmään”.

Suomen ilmatorjuntajärjestelmä oli siis tuolloin YYA-aikaan venäläinen ja tuskinpa venäläiset olisivat muuta Suomeen hyväksyneetkään YYA-sopimuksen pohjalta tuolloisessa Euroopan sotilaallisessa tilanteessa, jossa venäläiset kokivat erityiseksi uhkaksi Yhdysvaltojen uudet risteilyohjukset ajan kääntyessä 1980-luvulle. Asia oli Suomelle kaikin puolin hankala (Yle 3.6.2014):

”Mauno Koivisto oli ehtinyt varoittaa uudenvuodenpuheessaan suurvaltojen risteilyohjusten vaaroista tietämättä, että yksi suurvallan ohjus makasi suomalaisen järven pohjassa.”

****

Asiakirja nro 2

Kyseessä on yleissopimus päivämäärällä 22.8.1978 eikä siihen liity vuotuisten aseostojen laatua ja määrää pöytäkirjana ja sen liitteenä.

Sopimuksen 4 artikla on syytä kirjata tähän, koska siitä aiheutui Suomelle harmia myöhemmin muutama vuosi sitten vuonna 2016. Artikla on ollut samasanainen myös myöhemmissä vastaavissa sopimuksissa:

”Suomen Tasavallan Hallitus ei tule ilman SNT-Liiton Hallituksen suostumusta myymään tai luovuttamaan, muodollisesti tai tosiasiallisesti, tämän yleissopimuksen perusteella solmittujen sopimusten ja niiden lisäsopimusten mukaisesti Suomeen toimitettavaa materiaalia, teknisiä asiakirjoja ja niitä koskevia tietoja muihin maihin tai sallimaan kolmannen puolen tai minkään fyysisen tai juridisen henkilön käyttää tätä materiaalia ja asiakirja-aineistoa, lukuun ottamatta Suomen Tasavallan Hallituksen palveluksessa olevia henkilöitä.”

****

Asiakirja nro 3

Kyseessä on sopimus päivämäärällä 1.8.1991 erikois- ja muun materiaalin toimituksille 1992–1995. Sopimus on kirjattu sopimukseksi, vaikka se on luonteeltaan yleissopimus. Sopimuksen liitteeseen 1 on kirjattu myös vuosia 1992–1995 koskevat sopimuksen mukaiset aseostot. Vuonna 1992 aseostot olivat sopimukseen kirjattuna arvoltaan korkeintaan 60 miljoonaa Yhdysvaltojen dollaria (USD).

Sopimus oli solmittu vielä Neuvostoliiton kanssa ja mielenkiintoista on allekirjoitusajankohta: elokuun 1. päivä vuonna 1991.

Neuvostoliiton hajoamisprosessissa vanhoillisten vallankaappausyritys (Августовский путч) on kirjattu ajankohtaan  19.–21. elokuuta 1991. Suomi solmi viisivuotisen aseostosopimuksen Neuvostoliiton kanssa vain kolme viikkoa aikaisemmin.

Suomessa ainakin ulkopoliittisessa johdossa oli siis vielä tuolloin vahva usko, että Neuvostoliitto pysyy tolpillaan sen suurista ongelmista huolimatta.

Elokuussa 1991 Neuvostoliitto kuitenkin veteli jo viimeisiään ja se olisi pitänyt tietää Ahon hallituksen myös Suomessa. Suomessa presidenttinä oli tuolloin Mauno Koivisto. Kuitenkin Ahon hallitus solmi tuon aseostosopimuksen omiin nimiinsä kuoleman kielissä olevan valtion kanssa aina vuoteen 1995 saakka. Solmijataho oli siis Suomen hallitus.

Neuvostoliitto lakkautettiin virallisesti 21. joulukuuta 1991. Esimerkiksi Ukraina itsenäistyi 24. elokuuta 1991.

Sopimuksen liitteeseen 2 on puolestaan kirjattu, että Neuvostoliitto ostaa Suomesta koneita ja laitteita 12 miljoonan USD:n arviosta ja kulutustavaroita 24 miljoonan USD:n arvosta. Liitteeseen 2 on kirjattu kaupantekotavasta:

”Suomen puolustusministeriö päättää tämän sopimuksen toteuttamiseksi tehtävistä suomalaisten yritysten kaupoista, jotka edistävät suomalaista teollisuutta ja suomalaisten yritysten työllisyyttä, suomalaisen taitotiedon myyntiä ja lisäävät suomalaisten tuotteiden menekkiä Neuvostoliitossa.”

Sopimuksen 8 artikla on samasisältöinen kuin 22.8.1978 päivätyn yleissopimuksen 4 artikla seuraavalla lisäyksellä:

”Suomen Tasavallan Hallitus huolehtii sellaisesta erikoisjärjestelystä, jonka mukaan vain sellaisten henkilöiden sallitan käyttää toimitettavaa ohjuskalustoa ja sitä koskevaa asiakirja-aineistoa, joiden palvelustehtäviin tämä kalusto ja asiakirja-aineisto välittömästi kuuluvat.”

Suomi ja Neuvostoliitto sopivat vuonna 1950 kauppasuhteen, jota kutsuttiin bilateraaliseksi clearingkaupaksi ja joka loppui vuonna 1991. Minun on vaikea ymmärtää, kuinka Suomen hallitus puolustusministeriön nimissä solmi vielä elokuussa 1991 viideksi vuodeksi clearinghenkisen sopimuksen aseostoista Neuvostoliitosta.

Nimenomaan aseostoissa.

Mielenkiintoisin aseosto liitteeseen 1 kirjattuna liittyy taas ilmatorjuntaan: ilmatorjuntavälineistö ”Igla-1M”, joka on kirjattu sopimuksen liitteen 1 sivulle 2 (9K310-1M). Liitteeseen 1 on kirjattu tarkat määrät aseostoista. Kannatettavia Igla-1M-ilmatorjuntaohjusjärjestelmiä (9К38 «Игла») Suomi osti yhteensä 160 kappaletta ja ohjuksia niihin yhteensä 960 kappaletta (9M131-1-ohjus). Igla oli kaikkein lyhyimmän kantomatkan ilmatorjuntaa.

Suomessa Igla-ohjukset tunnetaan ItO 86 -ilmatorjuntajärjestelmähankkeesta lähtien (ItO 86: Igla ja ItO-86 M: Igla-M). Igla-ohjukset hankittiin korvaamaan vanhempia Strela-2M-ohjuksia (ItO 78). ItO-86 oli ilmatorjunnan päivityshanke ItO 79- ja ItO 91/ItO 96 -hankkeiden välissä. Päivämäärällä 1.8.1991 solmitun sopimuksen liitteeseen 1 kirjatut ohjukset ovat siis M-tyyppiä ja liittyvät ItO 96 -ilmatorjuntajärjestelmähankkeeseen. 960 ohjusta käsittävästä kokonaisostoksesta vuoden 1991 toimitus oli  138 kappaletta ja vuosien 1992–1995 toimitus 822 kappaletta.

****

Asiakirja nro 4

Pöytäkirja päivämäärällä 11.7.1992 perustuu sopimukseen päivämäärällä 1.8.1991, joka koski erikois- ja muun materiaalin toimituksia vuosina 1992–1995 (asiakirja nro 3). Asekaupan arvo vuodelle 1992 oli 62 miljoonaa Yhdysvaltojen dollaria ja siis 2 miljoonaa dollaria enemmän kuin mitä 1.8.1991 päivättyyn sopimukseen oli kirjattu.

Pöytäkirjan liitteen 1 asenimikkeissä ei ole mitään erityisempää. Suomi osti mm. BMP-2-rynnäkköpanssarivaunuja yhteensä 84 kappaletta ja 12,7 mm NSV-konekiväärejä 1070 kappaletta.

Asiakirja nro 5

Pöytäkirja päivämäärällä 4.2.1993 perustuu sopimukseen päivämäärällä 1.8.1991, joka koski erikois- ja muun materiaalin toimituksia vuosina 1992–1995 (asiakirja nro 3). Pöytäkirjan mukainen asekaupan arvo 30 miljoonaa Yhdysvaltojen dollaria vuonna 1993.

Pöytäkirjan liitteen 1 asenimikkeissä ei ole mitään erityisempää. Pääosa aseostoista oli ampumatarvikkeita.

Asiakirja nro 6

Pöytäkirja päivämäärällä 11.3.1994 perustuu sopimukseen päivämäärällä 1.8.1991, joka koski erikois- ja muun materiaalin toimituksia vuosina 1992–1995 (asiakirja nro 3). Pöytäkirjan mukainen asekaupan arvo 17 miljoonaa Yhdysvaltojen dollaria vuonna 1994. Näiden pöytäkirjojen mukaiset aseostot ovat puolittuneet vuosittain vuoden 1991 tasosta (62 milj. USD > 30 milj. USD > 17 milj. USD).

Pöytäkirjan liitteeseen 1  ei ole kirjattu enää aseostojen laatua ja määrää, vaan ostettava materiaali on kirjattu yleisluontoisesti mm. ampumatarvikkeiksi ja sellaiseksi, jotka liittyvät aikaisempina vuosina tapahtuneisiin aseostoihin.

Asiakirja nro 6

Pöytäkirja päivämäärällä 20.9.1995 perustuu sopimukseen päivämäärällä 1.8.1991, joka koski erikois- ja muun materiaalin toimituksia vuosina 1992–1995 (asiakirja nro 3). Pöytäkirjan mukainen asekaupan arvo 20 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria vuonna 1995.

Pöytäkirjan liitteen 1 asenimikkeissä ei ole mitään erityisempää. Pääosa aseostoista oli ampumatarvikkeita.

Liitteessä 2 on kirjattu ”vastakauppoja”. Liitteen 2 kohtaan 2 on kirjattu oheisesti:

”Venäläisten alusten modernisointi ja korjaus teollisuuslaitoksissa Suomen Tasavallassa (modernisaation ja korjauksen yhteissumma enintään 11,6 USA:n dollaria)”.

Vielä vuonna 1995 kylmän sodan aikainen clearingkauppahenki tuikki siis vielä vahvasti Suomen Venäjän-aseostoissa. No, olihan asiasta sovittu vuonna 1991 viideksi vuodeksi.

Asiakirja nro 7

Sopimus päivämäärällä 4.5.1996, joka ei enää koskenut erikois- ja muun materiaalin toimituksia vuosina 1992–1995 (asiakirja nro 3). Sopimuksen mukainen asekaupan arvo on 230 miljoonaa Yhdysvaltojen dollaria vuonna 1996.

Vuoden 1996 aseostot Venäjältä ovat mielenkiintoisia. Kyse on ilmatorjuntaohjusjärjestelmästä ”BUK-M1”.

Vaikuttaa siltä, että 1.8.1991 päivätty sopimus vuosille 1991–1995 oli viimeinen yleisluoteinen viisivuotissopimus. Suomi oli EU-jäsenenä siirtynyt kohti länttä ja vuoden 1996 BUK-ostos Suomen ilmatorjunnalle oli viimeinen merkittävä aseostos itärajan takaa.

BUK-M1-ostos oli osittain kuittaus Neuvostoliiton veloista Suomelle. Velkakuoletuksia oli 85 prosenttia kaupan arvosta eli noin 195,5 miljoonaa USD. Sopimuksen kolmesivuisessa liitteessä 1 BUK-kauppa on lyöty niin pieniin osiin ja hinnat niin tarkasti, että noilla tiedoilla olisi aikoinaan ollut sopimuksen lukeneilla täysin tarkka tieto Suomen on ilmatorjuntakyvykkyydestä. Ostoksen kokonaishinta oli dollarin tarkkuudella 217 556 899 USD.

Tuolla hinnalla Suomi sai mm. 9 kappaletta tela-alustaista 9A310M1-ohjusyksikköä (9А310М1). Toisin sanoen yhdeksän erillistä ilmatorjuntayksikköä. Ohjautuvia ilmatorjuntaohjuksia (9M38M1) Suomi osti 115 kappaletta, joista 43 ohjuksen toimitus oli vuonna 1997, mutta vuoden 1996 hinnoilla. Ohjusten hinnaksi oli kirjattu 380 000 USD, mutta arvoksi peräti 43 700 000 USD.

Ohjuksen korkeuskantama oli 22 kilometriä. Ohjuksia oli siis yhtä laukaisuyksikköä kohden 12–13 kappaletta.

Maalin havainto- ja osoitustutkia (9S18M1) ostoksessa oli kolme kappaletta.

Arvossa ja hinnassa kyse oli siitä, mikä on todellinen arvo ja kuinka paljon Venäjä kuittasi velkojaan pois (hinta). Suomi maksoi BUK-kaupassa korkean arvon mukaisen hinnan eikä hinnan mukaista hintaa.

BUK-sopimuksen 9 artiklasta tuli Suomelle ongelmia syksyllä 2016, kun Hollannin pyytämiä BUK-koeräjäytystietoja ei toimitettukaan Suomesta MH17-malesialaiskoneen alasampumiseen liittyvässä rikostutkinnassa. Käsittelin aikoinaan asiaa kirjoituksessa otsikolla Hollannin pyytämiä BUK-koeräjäytystietoja ei toimitettukaan Suomesta (US-blogi 25.12.2016).

9 artikla on kirjattu sopimukseen oheisesti:

”Suomalainen osapuoli ei tule ilman venäläisen sopimuspuolen suostumusta myymään tai luovuttamaan, muodollisesti tai tosiasiallisesti, tällä Sopimuksella Suomeen Tasavaltaan toimitettavaa materiaalia ja asiakirjoja sekä niitä koskevia tietoja tai sallimaan kolmannen puolen tai minkään fyysisen tai juridisen henkilön käyttää tätä erikoismateriaalia ja asiakirjoja, lukuun ottamatta Suomen Tasavallan Hallituksen palveluksessa olevia viranhaltijoita ja asiantuntijoita.

 Sopimuspuolet ryhtyvät kaikkiin niistä riippuviin toimenpiteisin tämän sopimuksen sisällön, toimitusehtojen sekä sen toteuttamiseen liittyvän kirjeenvaihdon ja tietojen salassa pitämiseksi.”

Tuon 9 artiklan vuoksi Suomi ei luovuttanut Hollantiin mitään BUK-ohjustietoja, koska Venäjän epäsi Suomelta Suomen pyytäessä tietojen luovuttamisen.

Suomi ei uskaltanut mitään tietoa omaehtoisesti luovuttaa, vaikka rikostutkinnan laatu huomioiden perusteet sopimuspoikkeamiselle diplomaattisesta ja kansainvälisen oikeustoiminnan näkökulmasta olisivat olleet vahvat.

****

Noiden kahdeksan sopimusasiakirjan tärkein anti liittyy ilmatorjuntaan ja erityisesti sellaiseen Suomeen Neuvostoliitosta ja Venäjältä hankittuun ilmatorjuntakalustoon, jolla oli korkeatorjuntakykyä:

• S-125 Petšora -ilmatorjuntaohjusjärjestelmä kolmella 5P73-laukaisulavetilla ja 12 kappaleella V-601P-ohjuksella ItO 79 -ilmatorjuntaohjusjärjestelmässä
• BUK-M1-ilmatorjuntaohjusjärjestelmä yhdeksällä tela-alustaisella 9A310M1-ohjusyksiköllä ja 115 kappaleella 9M38M1-ohjuksella ItO 96 -ilmatorjuntaohjusjärjestelmässä

S-125 Petšora -ilmatorjuntaohjusjärjestelmä oli määrältään vähäinen, korkeintaan nimellinen.

Huomioitavaa on, ettei kahdensan sopimusasiakirjan lisäksi ole olemassa vuosilta 1978–1983 vuosiostoksia käsitteleviä pöytäkirjoja, joissa S-125 Petšora -ilmatorjuntaohjusjärjestelmää olisi laajennettu 14.3.1978 päivätyn sopimuksen jälkeen. Pidän kuiteinkin todennäköisenä, että ilmatorjuntaohjusjärjestelmää on laajennettu, jos sitä ei ole ostettu vain koristeeksi.

Myös BUK-M1-ilmatorjuntaohjusjärjestelmä yhdeksällä laukaisualustalla ja 115 ohjuksella on melko suppea, jos sitä ei ole laajennettu vuoden 1996 jälkeen. Vuoden 1997 salaiset asiakirjat vapautuvat ensi vuonna, joten mahdilliset lisäostot nähdään silloin.

Suomi on nyt siis hankkimassa uudella ilmatorjuntaohjusjärjestelmällä korkeatorjuntakykyä, koska NASAMS-järjestelmällä ei sitä ole. 26 vuoden päästä salassapidosta vapautuneesta hankintasopimuksesta näemme, mikä oli uuden järjestelmän laajuus. Oliko järjestelmällä todellista puolustusulottuvuutta vai oliko hankinta vain nimellinen koristeeksi.