Ulkoministeriön salaiset asiakirjat vuodelta 1995 – Suomen Nato-jäsenyys

Yllä olevaan artikkelikuvaan on kirjattu:

”Suomen valitsemaa Nato-linjaa hän piti viisaasti harkittuna ja antoi ymmärtää, että pitkä itärajamme saattaisi muodostaa ongelman. Ns. vakavista jäsenehdokkaista vain Puolalla on raja Venäjän kanssa, Kaliningradin oblast.”

Suomen Nato-linja vuonna 1995 oli, ettei Suomi hae Naton jäsenyyttä eikä Suomi ole liittymässä Natoon.

Yllä oleva on lainaus Suomen Yhdysvaltojen-suurlähetystön lähettämästä sanomasta Helsinkiin päivämäärällä 10.3.1995. Käsiteltävä asia: Näkökohtia Naton laajentumisesta, laatija Juha Harjula. Harjula Suomen suurlähetystä oli puhutellut Pentagonin edustajaa, joka ei ole asiakirjassa nimettynä.

Presidentti Sauli Niinistö antoi The Washington Post -lehdelle (WP) haastattelun syksyllä 2014. Venäjä oli keväällä valloittanut Krimin niemimaan ja alkanut sotia Itä-Ukrainassa. Haastattelussa käsiteltiin myös Suomen Nato-jäsenyyttä.

Haastattelussa käytiin seuraava sananvaihto Sauli Niinistön (SN) ja lehden (WP) välillä (WP 23.11.2014):

“WP: The prime minister [Alexander Stubb] has been quoted as saying Finland should have joined NATO 20 years ago. Do you agree with that?
SN: It would have been a very easy step. Russia was very weak at that time.
WP: Do you think that was a missed opportunity?
SN: It was an opportunity, undoubtedly.”

Vapaasti suomennettuna:

“WP: Pääministerin [Alexander Stubb] sanoja lainaten Suomen olisi pitänyt liittyä Natoon 20 vuotta sitten. Oletteko samaa mieltä?
SN: Se olisi ollut helppo juttu. Venäjä oli heikko tuolloin.
WP: Oliko se menetetty mahdollisuus [Suomelle]?
SN: Se oli epäilemättä mahdollisuus.”

****

Viranomaisen salassa pidettävien asiakirjojen salassapitoaika on 25 vuotta. Ulkoministeriön vuoden 1995 salassa pidetyt asiakirjat tulivat julkisiksi 25 vuoden jälkeen päivämäärällä 2.1.2020.

Kävin pikaisesti tarkastelemassa noita julkiseksi tulleita asiakirjoja. Tarkasteluuni kuuluivat hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisen ministerivaliokunnan pöytäkirjat, Suomen ja Venäjän välisiä suhteita koskevat asiakirjat, Suomen Venäjän-edustuston poliittiset raportit sekä osittain myös Suomen Yhdysvaltojen-edustuston poliittiset raportit.

Vuonna 1995 valtioneuvoston (hallituksen) ulko- ja turvallisuuspoliittisen ministerivaliokunnan pöytäkirjat lyhennettiin HUTVA-lyhenteellä, vaikka valiokuntakokouksissa oli usein mukana myös tasavallan presidentti. Nykyisin lyhene on TP-UTVA, jossa TP tarkoittaa tasavallan presidenttiä. Presidentti oli siis joskus mukana HUTVA-kokouksissa myös vuonna 1995, muttei kaikissa kokouksissa.

Vuosi 1995 oli mielenkiintoinen käännevuosi.

Käännevuosi se oli myös Suomelle, koska kyseessä oli Suomen ensimmäinen EU-jäsenyysvuosi. Tämän vuoksi ulkoministeriön salassa pidettyjen asiakirjojen tarkastelu ja analysointi on nyt tavanomaista tärkeämpää.

Suomi oli juuri liittynyt vuoden alussa Euroopan unioniin. Sekä unionin että Naton laajenemista entisen Varsovan liiton alueelle alettiin valmistella. Eurooppa oli muutostilassa ja myös Suomi joutui miettimään asemaansa muuttuvassa Euroopassa. Olisiko myös Suomen syytä liittyä Natoon?

Vuonna 1995 Suomen presidentti oli Martti Ahtisaari ja maassa istui Ahon hallitus 13.4.1995 saakka. Siitä eteenpäin maata johti Lipposen viiden puolueen hallitus. Hallituspuolueet olivat SDP, Kokoomus, Vasemmistoliitto, RKP ja Vihreät. Maatalousministerinä toimi puolueeseen sitoutumaton Kalevi Hemilä. Keväällä 1995 oli pidetty myös eduskuntavaalit.

****

Naton ministerikokous päätti ja antoi joulukuussa 1994 (Nato, Final communique 1.12.1994) Naton neuvostolle tehtäväksi laatia selvitys siitä, millä perusteilla ja miten Nato voi laajentua. Tämä oli jatkoa Naton tammikuussa 1994 pidetyn Brysselin huippukokouksen lausumaan (Nato, Declaration of the Heads of State and Government 11.1.2014) liittokunnan mahdollisesta laajentumisesta itään (Nato, Press communigue 10.1.1994).

Syksyllä 1991 toimintansa aloittaneen Pohjois-Atlantin yhteistyöneuvoston (North Atlantic Cooperation Council, NACC) sekä Naton huippukokouksen tammikuussa 1994 aloittaneen rauhankumppanuusohjelman (The Partnership for Peace, PfP) tavoitteena oli Keski- ja Itä-Euroopan sekä entisen Neuvostoliiton alueen maiden integroiminen läntiseen turvallisuusyhteistyöhön.

Pian tuon tammikuussa 1994 pidetyn Brysselin huippukokouksen jälkeen Euroopan Natoon kuulumattomien maiden johtajat alkoivat vierailla Naton päämajassa aina Venäjää myöten. Suomen ministereiden nimiä Naton vierailijalistalta ei tuolta ajankohdalta jostain syystä kuitenkaan löydy. Suomen poliittiset päättäjät eivät näyttäneet olevan erityisen kiinnostuneita missään muodossa Natosta Euroopan uudessa turvallisuuspoliittisessa tilanteessa.

Naton rauhankumppanuusohjelma tuli olemaan se väline, jolla uudet valtiot tultaisiin ottamaan Nato-jäsenyyteen (Nato, Press communigue 2.12.1994).

Naton laajentumisprosessi oli alkanut. Vuosi 1995 tuli olemaan tärkeä prosessissa.

Toisin kuin koko muu Eurooppa, Suomi ajoi vuonna 1995 Euroopan uusissa turvallisuusjärjestelyissä puolivaloilla tukeutuen pitkälti vanhoihin kylmän sodan aikaisiin linjauksiin. Tuon osoittavat nyt vuoden 1995 julkiseksi tulleet ulkoministeriön asiakirjat. Asiakirjoista löytyy varsin tuttuja lausumia kylmän sodan ajalta.

Monista asiakirjoista paistaa epäilys koko Nato-laajentumisen toteutumiseen ja Naton tarpeellisuuteen ylipäätään Keski- ja Itä-Euroopan sekä entisen Neuvostoliiton alueen maiden – Suomi mukaan lukien – turvallisuudelle. Suomen omaa asemaa pidettiin ylivertaisena.

****

Turvallisuuspoliittisen selonteon valmistelu, Hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisen ministerivaliokunta, Pöytäkirja nro 10/1995, 2.5.1995, Salainen:

“- täysin selvä asia on, ettei Suomen liittyminen NATO:on ole käsiteltävänä – se ei ole agendalla;
– turvallisuustilanteen tarkastelu tulee tehdä laajemmasta näkökulmasta;
– vakauspolitiikka on Suomen pääkeino turvallisuuden edistämiseksi;”

Suomi ei ollut siis liittymässä Natoon eikä sellaista vaihtoehtoa edes ollut harkittu tai tutkittu Suomen turvallisuuspoliittisena vaihtoehtona.

Vakauspolitiikka. Tuo sana löytyy aika monesta nyt julkiseksi tulleista asiakirjoista. Ministeriön virkamiehet toistavat sitä kyllästymiseen saakka. Tuo sana on taidettu kuulla suomalaisessa ulkopolitiikassa useasti aina ihan viime aikoihin saakka. Viime aikoina termin eteen on tosin lisätty aktiivinen-sana (esim. Tasavallan presidentti 1.1.2015, Tasavallan presidentti 1.1.2016, Tasavallan presidentti 25.4.2017).

Vakauspolitiikka-sana on meille tuttu myös kylmän sodan ajalta ”aktiivisen ja rauhantahtoisen puolueettomuuspolitiikan” yhteyteen kytkettynä.

Vaikka maailma häviäisi altamme, Suomi harjoittaa aina vain vakauspolitiikkaa. Vaikka Venäjä hyökkäisi Suomeen, Suomi harjoittaisi aina vain samaa vakauspolitiikkaa ainoana maana tässä nykyisessä Euroopassa ja koko maailmassa. Ruotsi eri harjoita vakauspolitiikkaa eikä yksikään muukaan maa harjoita tuolla termillä nimettynä. Vain Suomi harjoittaa. Vakauspolitiikka on ollut Suomen ulkopoliittinen taikasana aivan kaikkeen.

****

Muistio nro 415, Luottamuksellinen, 24.4.1995, otsikko Naton laajentuminen:

”Mihinkään näistä jäsenehdokkaista ei tällä hetkellä kohdistu varsinaista sotilaallista uhkaa, vaikka mm. Baltian mailla on selvittämättömiä kysymyksiä Venäjän kanssa. Kaikille jäsenehdokkaille on yhteistä epäluulo Venäjää kohtaan sekä demokratian ja asevoimien kehittymättömyys niiden oltua vuosikymmeniä osa Varsovan liiton puolustusjärjestelmää.”

”Naton laajentumiseen liittyy useita tekijöitä, jotka voivat viivästyttää laajentumisen toteutumista. Ehdokasmailta saattaa viedä useita vuosia ennen kuin ne saavuttavat mm. asevoimiensa kehittämisessä Nato-kelpoisuuden. Uusien jäsenten liittyminen edellyttää paitsi jokaisen Nato-maan hallituksen hyväksynnän, myös kunkin maan lainsäädännön mukaisen ratifiointimenettelyn. Esim. Yhdysvalloissa ratifiointi vaatii kahden kolmasosan tuen senaatissa. Lisäksi Euroopan yleisen poliittisen tilanteen vaihtelut saattavat joko nopeuttaa tai hidastaa Naton laajenemista.”

Tuossa 24.4.1995 päivättyyn HUTVA:n pöytäkirjaan liittyvässä muistiossa oli myös Naton laajentumisen johtopäätökset Suomen näkökulmasta. Tuossa asiakirjassa kuten missään muussakaan asiakirjassa Suomi ei käsittele sanallakaan vaihtoehtoa, tulisiko myös Suomen liittyä Natoon. Suomen Natoon liittymismahdollisuutta ei ole tarkasteltu ulkoasiainhallinnossa millään tavalla edes vaihtoehtona ilman aktiivista pyrkimystä jäsenyyteen. Nato oli vuonna 1995 täysin mahdoton Suomen turvallisuuspoliittisena vaihtoehtona.

Suomen epäily Naton laajentumisen toteutumisesta tulee esille myös Suomen Venäjän-suurlähetystössä laaditusta asiakirjasta, joka on lähetty salaisena Helsinkiin 20.4.1995. Esimerkkinä ovat presidentin kanslian kansliapäällikkö Jaakko Kalelan ja presidentti Jeltsinin ulkopoliittisen pääavustajan Dmitri Rjurikovin (Дмитрий Рюриков) keskustelut 18.4.1995, kun Naton laajeneminen oli kuumimmillaan esillä ympäri Eurooppaa keväällä 1995.

”Joka tapauksessa [Naton laajentumisen] prosessi tulee viemään aikaa ja sen lopputuloskin on epävarma, kun ottaa huomioon, että laajentuminen edellyttää loppujen lopuksi 2/3 enemmistöä Yhdysvaltain kongressissa, myös ydinasetakuiden antamiseksi.”

Tuo oli siis suomalaisten toteamus venäläisille Naton laajenemisen todennäköisyydestä.

Suomi ei uskonut vuonna 1995 Kalelan esittämänä Naton laajenemiseen, joka tyssäisi viimeistään Yhdysvaltojen kongressiin. Vastaavia muitakin epäileviä kannanottoja löytyy noista ulkoministeriön julkisiksi tulleista asiakirjoista. Tuosta Kalelan ja Dmitri Rjurikovin välisestä keskustelusta lisää myöhemmin tässä blogikirjoituksessa.

Toisaalta vaikuttaa siltä, että Washingtonista tulleita viestejä Naton nopeasta laajentumisesta ei otettu ulkoministeriön poliittisen osaston laatimissa asiakirjoissa huomioon.

Rjurikovilla oli tärkeä osa Naton laajentamissa sekä aseidenvalvontaa ja huippukokouksia koskevissa neuvotteluissa Venäjän edustajana.

****

Suomi linkitti jo vuonna 1995 turvallisuutensa EU-jäsenyyteen:

”Unionin jäsenenä Suomen turvallisuudet ovat yhteydessä muiden EU-maiden turvallisuuteen, Euroopan unionilla on keskeinen rooli Euroopan turvallisuusrakenteiden kehittämisessä. Tätä roolia tulee Suomen edelleen vahvistaa. Suomi tarkastelee Naton laajenemisprosessia lähinnä Euroopan unionin jäsenenä omat kansalliset lähtökohdat huomioon ottaen. Suomi on todennut, ettei se tavoittele uusia puolustusratkaisuja.”

Suomi antoi paljon painoarvoa turvallisuutensa järjestelyssä ETY-järjestöön, ei Natoon eikä paljon muuhunkaan:

”Suomi on viitannut ETY-järjestön vahvistamaan periaatteeseen, että jokaisella maalla tulee olla oikeus valita turvallisuusratkaisunsa ja liittyä puolustusliittoihin. ETY-periaatteiden mukaan turvallisuuden vahvistaminen ei saa tapahtua toisen turvallisuuden kustannuksella. Suomi on korostanut, että Naton laajentuminen ei saa heikentää niiden maiden asemaa, jotka eivät ole laajentumisessa mukana. Laajentumisen tulee lujittaa koko Euroopan turvallisuutta ja vakauttaa eikä Eurooppaan tule muodostaa uusia jakolinjoja. Euroopan turvallisuudelle on tärkeää, ettei Venäjää eristetä Euroopan turvallisuusyhteistyöstä.”

Asiakirjan, josta em. teksti on otettu, oli laatinut ulkoministeriön poliittinen osasto ja se oli HUTVA-kokouspöytäkirjaan kansioliitettynä.

Monessa ulkoministeriön asiakirjassa huokuu Suomen huoli Venäjän turvallisuudesta Naton laajenemisprosessissa. Että Venäjän turvallisuus olisi uhattuna. Venäjän turvallisuudesta oltiin enemmän huolissaan kuin omasta turvallisuudesta.

****

Vuoden 1922 Maastrichtin sopimuksen (The Maastricht Treaty 7.21992) hyväksynnällä Suomi oli sitoutunut jäsenyysprosessissa unionin yhteiseen puolustuspolitiikkaan ja mahdollisuuteen yhteiseen puolustukseen artiklan J.4 mukaisesti (Article J.4).

Suomi otaksui jo unioniin liittyessään, ettei yhteinen puolustus ja puolustuspolitiikka tule toteutumaan niin, että se edellyttäisi Suomen liittymistä sotilasliittoon.

Maastrichtin sopimuksen J.4.2 artiklan mukaan Länsi-Euroopan unioni (Western European Union, WEU) oli erottamaton osa Euroopan unionin kehitystä. Artikla määritteli WEU:n tehtäväksi niiden unionin päätösten ja toimien valmistelun ja toteuttamisen, joilla on merkitystä puolustuksen alalla.

Ulkoministeriön julkiseksi tulleissa asiakirjoissa on käsitelty laajasti Suomen suhdetta Länsi-Euroopan unioniin. WEU oli Euroopan unioniin liittyvä ja jäsenmailleen keskinäisen sotilaallisen turvatakuun antava puolustusliitto. WEU:lla ei ollut kuitenkaan omaa sotilaallista voimaa, vaan yhteinen puolustus nojautuisi Natoon ja Naton resursseihin.

”Keskusteltiin WEU:n asemasta ja sen suhteesta muihin järjestöihin. Todettiin WEU:n olevan sotilasliitto, ja että Suomi sen mukaisesti suhtautuu WEU:hun.” (Hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittinen ministerivaliokunta, Pöytäkirja 14/1995, 31.5.1995).

Asiakirjoihin on useaan kohtaan kirjattu, ettei Suomi liity sotilasliittoihin. Ei Natoon eikä WEU:hun. Em. HUTVA-pöytäkirjassa ministeri Claes Andersson korosti turvallisuuspoliittiseen selonteon valmisteluun liittyen, ettei saa antaa sellaista kuvaa, että Suomessa valmistellaan liittymistä sotilasliittoon.

Suomelle WEU:sta olisi voinut tulla ongelma Suomen harjoittaman ehdottoman liittoutumattomuuspolitiikan vuoksi. Suomi oli liittyessä EU:hun hyväksynyt myös liittymisen unionin WEU:hun –  siis sotilasliittoon. ”Kiitos” Iso-Britannian, Suomelle ei syntynyt WEU:sta ongelmia. 15.5.1995 pidetyn WEU:n ministerikokouksen yhteydessä Iso-Britannia ilmoitti, että WEU:n integrointi unioniin ei ole mahdollista sotilaallisesti liittoumattomien unionin jäsenmaiden vuoksi. Iso-Britannialle Euroopan puolustus on Nato.

****

Suomella oli ja on edelleenkin hirvittävä kammo joutua liittymään mihin tahansa sotilasliittoon. Sotilasliittoja pelättiin ja pelätään kuin ruttoa. Mitä pahaa Nato ja WEU ovat tehneetkään, että Suomi on saanut niistä niin hirvittäjän kammon?

Suomen kammo on yhteisen puolustuksen tuomat velvoitteet Suomelle, olipa kysymys Natosta tai EU:sta. Kyse on siis turvatakuista, jotka toisivat Suomelle velvoitteita muita maita kohtaan. Jo vuonna 1995 Suomen linja oli sama kuin edelleen.

WEU:ssa turvatakuu oli artikla V alkuperäisessä Brysselin sopimuksessa (The Brussels Treaty 17.3.1948). Myös ja Natossa turvatakuu on artikla V alkuperäisessä perustamissopimuksessa (The North Atlantic Treaty 4.4.1949). V on Suomelle ollut ja on edelleen kirosanakirjain.

WEU:ssa artikla V oli kirjattu velvoittavuuden suhteen samalla tavalla kuin Naton perustamissopimuksen artikla V (5. artikla).

”Suomi pitää pohtimisen arvoisena myös sellaista [WEU:n unioniin] sulautumismallia, joka ei tuo yhteistä puolustusta koskevaa sitoumusta (artikla V) unionin puitteisiin vaan pelkästään kriisinhallintatehtävät. Suomi ei voi hyväksyä [WEU:n unioniin] sulautumista, joka johtaa NATOn yhteiseen puolustukseen sulautumista syntyvien WEU:n tai EU:n sitoumusten tai kytkentöjen kautta.”

Oheinen lainaus on asiakirjasta, jonka otsikko on ”Euroopan unionin puolustusulottuvuus ja suhde WEU:hun; Suomen toimintalinja HVK-keskustelussa” ja se oli kansiossa, jossa oli myös hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittinen ministerivaliokunnan pöytäkirja 24/1995, 13.11.1995.

HVK on hallitusten välinen konferenssi ja kyse oli vuoden 1996 konferenssista, joka alkoi Italian Torinossa maaliskuussa 1996 ja päättyi Amsterdamin sopimukseen 2.10.1997.

Suomelle ei siis käynyt vuonna 1995 WEU:n eikä Naton turvatakuut eikä sitoutuminen turvatakuiden mukaiseen auttamisvelvoitteeseen.

WEU:ta alettiin kehittää kriisinhallintatoimijana. WEU:n taru päättyi lopullisesti 30.6.2011. WEU:n kohtaloon vaikuttivat suuresti unionin sotilasliittoon kuulumattomat Suomi ja Ruotsi. Ratkaiseva oli Amsterdamin huippukokous vuonna 1997. Suomen ja Ruotsin tekemän aloitteen pohjalta sisällytettiin unionin toimivaltaan sotilaallinen kriisinhallinta, ja WEU:n oli määrä luoda sille operatiivista toimintakykyä. Unionin oli määrä sopia WEU:n kanssa vuoden kuluessa Amsterdamin sopimuksen voimaantulosta unionin ja WEU:n välisten suhteiden lujittamisesta.

Suomi ja Ruotsi, ja ennen kaikkea ulkoministeri Tarja Halonen (sd.) ja Ruotsin ulkoministeri Lena Hjelm-Wallén (sd.), estivät Amsterdamin huippukokouksen päätösprosessissa tosiasiallisesti WEU:n sulautumisen EU:hun, ehdot olivat toteutuskelvottomat mm. päätösten yksimielisyysvaatimusten vuoksi. WEU:n taru unionissa päättyi lopullisesti siis 2011, ja siitä ”kiitos” kuuluu Suomelle ja Ruotsille.

Käsitelin WEU-asiaa aikanaan kirjoituksessa otsikolla ”Suomi omilla toimillaan on pyrkinyt estämään EU-armeijan muodostamisen” (US-blogi 10.3.2015).

****

Tammikuun 2. päivänä ulkoministeriön julkisiksi tulleista asiakirjoista löytyy mielenkiintoisa mainintoja Suomen Venäjän-suurlähetystön laatimana, joissa käsitellään Nato-jäsenyyttä ja Venäjää. Asiakirjat kertovat, kuinka suuri merkitys Venäjällä oli ja on edelleen Suomen Nato-kantoihin ja siihen, ettei Suomi harjoita Nato-jäsenyysharkintaa ilman Venäjää. Suomen Nato-jäsenyyden päättää aina Venäjä, se käy asiakirjoista yksiselitteisesti ilmi. Suomi on antanut Venäjälle veto-oikeuden Nato-jäsenyysasiassa.

Esimerkkinä on em. presidentinkanslian kansliapäällikkö Jaakko Kalelan ja presidentti Jeltsinin ulkopoliittisen pääavustaja Dmitri Rjurikovin keskustelut 18.4.1995, joissa Kalela määritteli Venäjälle ilmaistuna Suomen suhteet Natoon hyvin tarkasti oheisissa kuvissa luettavissa olevien tekstien mukaisesti. Asiakirjan on laatinut suurlähettiläs Arto Mansala. Asiakirjassa KIE-maat ovat Keski- ja Itä-Euroopan maita. Alla olevasta kuvasta saanee paremmin lukukelpoisen tallentamalla se ensiksi omalle tietokoneelle.

Mielenkiintoista on, ettei presidentti Jeltsin todennut esim. Unkarin Nato-jäsenyyden olevan uhka Venäjälle, mutta jäsenyydestä koituisi tosin haittaa maiden suhteille.

Kalela siis totesi venäläiselle, etteivät Suomi, Ruotsi ja Itävalta koe turvallisuusvajetta eikä mikään näistä kolmesta maasta ole hakemassa Naton tai WEU:n jäsenyyttä. Maat siis harjoittavat edelleen kylmän sodan ajan tapaan erilaista turvallisuuspoliittista linjaa kuin muu Eurooppa.

****

Venäjälle alisteinen asenne ja Venäjän kantojen myötäily tulee esille useista asiakirjoista, jotka on laadittu suomalaisvirkamiesten tapaamisista Venäjän ulkopoliittisen hallinnon kanssa. Suomi pyrki selittämään myös muiden maiden toimia Venäjälle parhaaksi, kuten edellisessä luvussa esitetty Kalelan ja Rjurikovin keskustelu osoittaa. Suomen muuttumaton tilanne toistetaan useasti:

”Sundbäck sanoi myönteisenä seikkana havainneensa kaikkialla ymmärrettävän, ettei Venäjää pidä isoloida vaan sen kanssa täytyy pitää hyvät suhteet. Suomen osalta keskustelu Natoon liittymisestä ei ole ajankohtainen asia. Suomi ei osallistu osapuolena keskusteluun Naton laajenemisesta. Mutta Suomi seuraa keskustelua mielenkiinnolla.”

Ja:

”Sundbäck kertoi suomalaisten käsitysten olevan, ettei laajentumisaikataulu olisi kovin nopea. Hän kysyi venäläisen käsitystä aikataulusta ja edellytyksistä.”

”Ivanov sanoi, etteivät venäläiset tiedä [Naton laajentumisen] suunnitelmista kaikin puolin. Kyse ei ole kuitenkaan varsinaisesta laajentumisesta vaan laajentumisen edellytyksistä. Käytännössä laajentuminen vie varmaan muutamia vuosia. Mutta elävässä elämässä tilanteet ovat kehittyneet usein odottamattomalla vauhdilla. Kun on arvioitu, että jokin prosessi kestää vuosia, niin pari kuukautta on riittänyt. Esimerkkinä voidaan mainita Saksojen yhdistyminen. Jos jo huomenna jokin tietty valtio hakee Naton jäsenyyttä, on aikataulua vaikea ennakoida.”

Kyse oli valtiosihteeri Veli Sundbäckin ja Venäjän apulaisulkoministeri Igor Ivanovin (Игорь Иванов) välisistä keskusteluista Moskovassa. Ivanovista tuli Venäjän ulkoministeri vuonna 1998.

Apulaisulkoministeri Ivanov oli sataprosenttisesti oikeassa Naton laajentumisen aikataulusta, kun sen sijaan Suomi ei oikein uskonut Naton laajentumisen onnistumiseen alkuunkaan. Koko muu Eurooppa keskusteli Naton laajenemisesta, Suomi ei.

Puolasta, Tšekistä ja Unkarista tuli Naton jäseniä jo neljä vuotta myöhemmin 12.3.1999. Puolan, Tšekin tasavallan ja Unkarin liittymispöytäkirjat Natoon jo kuuluneiden maiden ratifioituna allekirjoitettiin Brysselissä 16. joulukuuta 1997.

Ratkaiseva Naton laajentumiselle oli Bill Clintonin ja Boris Jeltsinin tapaaminen Helsingissä 20.-21. maaliskuuta 1997. Olen käsitellyt tuota tapaamista tarkemmin kirjoituksessa otsikolla ”Ahtisaari vaihtui Haloseen, menikö Suomen Nato-jäsenyysmahdollisuus siinä?” (US-blogi 23.12.2015).

Naton laajentumisprosessi eteni tuon Clintonin ja Jeltsinin tapaamisen jälkeen todellista salamavauhtia.

Sundbäck on ollut kova mies toistelemaan Ivanoville samaa asiaa. Seuraavalla Moskovan reissullaan hän totesi jälleen Ivanoville:

”Sundbäck totesi, ettei Suomi harkitse uusia puolustusratkaisuja, eikä Naton laajentuminen näin ollen ole Suomen agendalla. Naton laajentumisen tulisi tapahtua siten, että se lisää Euroopan turvallisuutta.”

****

”Baltian maiden ja Suomen jäsenyys Natossa huonontaisi Sorokinin mukaan tilannetta. Tämä liittyy Venäjän ykköslaivaston eli Pohjoisen laivaston kotipaikkakunnan Kuolan Niemimaan läheisyyteen.”

Aleksei Sorokini (Алексей Сорокини) oli vuonna 1995 Venäjän duuman ja turvallisuusneuvoston asiantuntija. Em. lainaus liittyy Suomen Moskovan suurlähetystön kommunikaatiosta Sorokinin kanssa ja lainaus on tuohon kommunikointiin liittyvän referoinnin keskustelumuistiossa Helsinkiin.

Kommentti: Baltian maiden Nato-jäsenyyden vaikutukset Barentsinmerelle ja Kuolan niemimaalle ovat vähäiset. Kuolan niemimaan läheisyydessä on jo Nato-maa Norja.

”Lopuksi Tutshnin totesi panneensa merkille vilkkaan keskustelun Suomen Nato-jäsenyydestä lehdistön palstoilla. Hän kysyi, onko Suomen suhtautumisessa tapahtumassa liikettä. Toistin kantamme ja ne perustelut, joita on sille aiemmin annettu. Tutshnin viittasi Kozyrevin ja Väyrysen käymiin keskusteluihin tästä [Suomen Nato-jäsenyyden] teemasta, jota mm. Suomenmaa on referoinut. Hän korosti, että Venäjä seuraa NATOn laajentumiskeskustelua huolestuneena.”

Lähde on päivätty 10.5.1995 ja lainaus on ulkoministeriön poliittisen osaston keskustelumuistiosta koskien lähetystöneuvos Vladimir Tutshninin (Владимир Туцнин) aloitteesta käytyä keskustelua. Tekstissä mainittu Andrei Kozyrev (Андрей Козырев) oli Venäjän ulkoministeri vuosina 1991-1996.

”2. Puolueettomien maiden asema horjuttaminen on Kokoshinin mukaan vaarallista, mutta juuri siihen Nato valitettavasti pyrkii. Esimerkkinä ”haukkamaisesta” lähestymistavasta Kokoshin mainitsi Bosnia-neuvottelujen vetäjän Holbrookin. Venäläisten puolelta Kokoshin arvosti puolustusministeri Gratsovin esiintymistä hänen kannanottonsa vuoksi ja siksi, että hän on sotilas.

3. Kokoshin mainitsi Venäjällä juuri analysoidun hyvin tarkasti sotilaspoliittista tilannetta. Analyysin tuloksena tärkeäksi alueeksi on havaittu Naton ja Venäjän välillä sijaitseva vyöhyke, joka on hyvin vaarallinen ja mahdollisten sotilaallisten konfliktien alue. Tämä vyöhyke on samalla Venäjän keskeisten pyrkimysten painopistealue varsinkin sotilaspoliittisessa ja taloudellisessa mielessä. Venäjän tavoitteena on se, että Nato ei laajenisi tälle alueelle. Toinen tärkeä alue on entinen Itä-Saksan alue, jonne Naton laajeneminen sopimuksen vastaisesti on estettävä. Valitettavasti silloinen ulkoministeri Shevardnadze ei aikanaan kyennyt ajamaan Venäjän etuja tässä asiassa.

6. Kokoshin toivoi, että ’Suomen asenne voisi yleisemmin vallita maailmalla ja että Helsingin henki voisi olla nykyistä enemmän vaikuttavana tekijänä. Suomi voisi olla tässä aktiivisempi.’ Kokoshinin mukaan ETYJ ei ole kovin tehokas, mutta se on edelleen tarpeellinen ja sitä olisi kehitettävä. Nato voisi osaltaan olla mahdollinen turvallisuusjärjestelmä, mutta silloin sen pitäisi muuttua, ja se ei voi kuitenkaan korvata ETYJ:ä. ’Mehän tiedämme Brysselin byrokraatit.’ Kokoshin mainitsi paljon tutkineensa Natoa.”

10. Kokoshin kehotti suoraan Suomea säilyttämään perinteisen neutraliteettinsa. Mansalan tarkennettua nyttemmin Suomessa käytössä olevaa terminologiaa, Kokoshin puolestaan osoitti tietävänsä tarkkaan, miten Suomessa ’puolueettomuus määritellään’.”

Oheiset lainaukset (2., 3., 6., ja 10. kohta) ovat Moskovan suurlähetystön laatimasta asiakirjasta koskien  suurlähettiläs Mansalan ja ensimmäinen varapuolustusministeri Andrei Kokoshinin (Андрей Кокошин) tapaamista 25.11.1985. Asiakirja on päivätty päivämäärälle 26.11.1995. Asiakirjan otsikko on ”Suomen tulee säilyttää puolueettomuutensa – ensimmäinen varapuolustusministeri Andrej Kokoshinin tapaaminen”.

Lainauksissa mainittu Pavel Gratšov (Павел Грачёв) oli Venäjän puolustusministeri 1992-1996.

Yhteenvetona tässä ja edellisissä kappaleissa kuvailluissa ulkoministeriön virkamieskunnan ja Venäjän edustajien tapaamisten pohjalta laadituissa asiakirjoissa tulee selväksi Venäjän uhkaavat sanankäänteet, jos Suomi on liittymässä Natoon. Venäläisissä kannanotoissa viitataan usein Suomen kylmän sodan aikaiseen asemaan puolueettomana ja liittoumattomana valtiona: ”Suomen asenne voisi yleisemmin vallita maailmalla”.

Eipä ihme, kun tuollaisia ulkoministeriön laatimia kirjoituksia sitten Helsingissä luetaan mukaan lukien herkät suomalaispoliitikot, että Suomen Nato-jäsenyys on poissuljettu vaihtoehto. Venäjän uhkailevat sanakäänteet ovat olleet Venäjälle tuloksellisia.

****

Suomen ja Venäjän suhteista koskevista asiakirjoista sekä Suomen Venäjän-suurlähetystön asiakirjoista löytyy kaksi lehtikirjoitusta, joihin Suomen ulkoasianhallinto reagoi voimakkaasti vuonna 1995. Reagointi oli runsasta ainakin kirjoitetun aineiston määrällä mitaten. Ei selvinnyt, miksi moinen reagointi parista lehtikirjoituksesta.

Molemmat kirjoitukset liittyvät Suomen Nato-jäsenyyskysymykseen, siis Suomen mahdolliseen pyrkimykseen Nato-jäseneksi.

Toinen lehtikirjoitus oli Vasabladet-lehdessä 5.3.1995 ilmestynyt juttu otsikolla ”Derjabin varnar för Nato”  (suom. ”Derjabin varoittaa Natosta”) ja toinen oli Iltalehden viikonvaihdenumerossa 27.5.1995 ilmestynyt juttu otsikolla ”Takana Komissarov ja kommunismi”.

Oheinen Iltalehden artikkelin kuva päätyi liitteenä myös ulkoministeriön salassa pidettäviin asiakirjoihin virkamiesselvittelyn tuloksena.

Juri Derjabin (Юрий Дерябин) alias Juri Komissarov (Юрий Комиссаров) oli tuolloin vuosina 1992-1996 Venäjän Suomen-suurlähettiläs.

On muistettava, mitä venäjän kielen комиссаров-sana tarkoittaa. Sotilaallisessa mielessä komissarov-sana tarkoittaa armeijan yksikön poliittista johtajaa vuosiin 1918-1942 liittyen, joka vastasi komentajan kanssa taistelun tehokkuudesta ja poliittisesta tilanteesta. Derjabin oli siis Suomen komissarov. Tuotakaan komissarov-sanan venäläisviitettä ei taidettu Suomessa paljon ymmärtää eikä sisäistää.

Suomessa oli siis eduskuntavaalit 19. maaliskuuta 1995. Vasabladet lehden haastattelun ajankohta oli Derjabilta tarkoin harkittu kahta viikkoa ennen eduskuntavaaleja. Tarkoitus oli vaikuttaa eduskuntavaaleihin ja varmistaa, ettei Suomen Nato-jäsenyys saa vaalitaistossa kannatusta. Että kaikki vannovat ulkopolitiikassa vanhaan puolueettomuuden linjaan.

Ulkoministeriön reaktiot lehtijuttuihin olivat vakavuudessaan hieman koomisia, kun tarkastellaan noita asioita 25 vuotta myöhemmin.

Ihmettelen, jos ulkoministeriössä ei ole tiedossa tuolloin eikä nyt Venäjän ja ennen kaikkea KGB:n vaikuttamisen toimintamalleja, joiden juuret ovat kaukana kylmän sodan ajassa. Nuo vanhat vaikuttamisen toimintamallit pitäisi kyllä olla etenkin Suomen tiedossa jo kylmän sodan ajalta. Toimintamalleista eri valtioissa ja järjestöissä oli laadittu Moskovassa ohjeasiakirjat.

Esimerkkinä Neuvostoliiton ja KGB:n toiminta Sosialistisessa internationaalissa. Asiakirja otsikolla ”0 работе по Соцннтерну” (suom. ”Työ Sosialistista internationaalia [hyväksi] käyttäen”), 473/ПР/54 9.4.1985.

Vaikuttamisen toimintamalliin kuuluu, että annetaan kuvaa suurlähettilään tai jonkin muun kohdemaassa vaikutusvaltaa saaneen ”komissarov”-henkilön toimineen omasta aloitteesta ilman käskyä ja ohjeistusta Moskovasta. Muut poliittiset toimijat kiistävät asian. Vaikuttamisen toimintatapa on kuitenkin oheistettu Moskovasta käsin tai on ainakin Moskovan tietoon saatettu hyväksynnällä.

****

Venäjän suurlähettiläiden haastattelut ovat poikkeuksetta liittyneet tuosta vuodesta 1995 lähtien Suomen Nato-jäsenyyteen. Kun viesti tuntuu menevän tuloksellisesti perille, miksi muuttaa toimintatapaa? Niin pitkää kuin vanha toimintatapa toimii tuloksellisesti, sitä harjoitetaan.

Venäjän Suomen-suurlähettiläs Pavel Kuznetsov Ilta-Sanomille (IS 7.10.2017): ”Jokaisella maalla on suvereeni oikeus itse määritellä kansallisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan linja. Luulen kuitenkin kaikkien ymmärtävän, että Naton sotilaallisen infrastruktuurin tulo lähemmäs meidän rajojamme pakottaa meidät ryhtymään asianmukaisiin vastatoimiin.”

Tähän blogikirjoitukseen liittymättömänä sivuhuomautuksena mainittakoon, että sama Venäjän Suomen-suurlähettiläs Pavel Kuznetsov totesi Helsingin Sanomissa (HS 13.5.2018): ”’Minulla on henkilökohtainen pyyntö teille’, Kuznetsov sanoo viitaten vaaleihin sekaantumiseen ja Salisburyyn. ’Jos löydätte todisteita, lähettäkää ne minulle.’”

Onkohan kukaan muistanut lähettää Pavel Kuznetsoville ne todisteet, mitä nyt on olemassa kiistattomasti Salisburyn myrkkyiskusta? Jos ei vielä lähettänyt, syytä olisi. Iso-Britannia on saattanut kaikkien tietoon tuon Venäjän toimintavan ja siihen liittyvät kiistämisprosessit. Todisteet siis ovat.

Ennen Pavel Kuznetsovia (Павел Кузнецов) Venäjän suurlähettiläs Tehtaankadulla oli Aleksandr Rumjantsev (Александр Румянцев).

Venäjän Suomen-suurlähettiläs Aleksandr Rumjantsev totesi Ylelle (Yle 27.3.2017): ”Venäjällä ei kuitenkaan voi olla vapaata rajaa Naton kanssa, koska meillä on erimielisyyksiä sen blokin kanssa.”

Venäjän Suomen-suurlähettiläs Aleksandr Rumjantsev totesi Ria Novostille (Риа Новости 10.2.2016): ”Естественно, что при изменении военно-политической обстановки (а превращение 1300 километровой границы с Финляндией в линию соприкосновения с военным блоком, в котором Россия не участвует, это весьма существенное изменение) Россия вынуждена будет анализировать возникшую ситуацию.”

Vapaasti suomennettuna:

”Luonnollisesti sotilaspoliittisen tilanteessa muuttuessa (kun Suomen 1 300 kilometrin raja muuttuisi kosketuslinjaksi sotilasliiton kanssa, johon Venäjä ei kuulu, ja tämä on erittäin merkittävä muutos) Venäjän on pakko analysoida syntynyt tilanne.”

Venäjällä on yli 1300 kilomeriä yhteistä rajaa Suomen kanssa. Venäjä tietää, millä vääntää Suomea helposti. Niin pitkään kuin pitkä rajan uhka toimii, sitä käytetään.

Esimerkkinä ohessa on Helsinkiin Moskovasta lähetetty suurlähettiläs Mansalan kaksisivuinen kommentointi Helsinkiin Derjabinin Vasabladet-haastatteluun. Suurlähettiläs Mansala oli lukenut Derjabinin haastatteluun  Vasabladetissa tarkkaan:

No joo, kaikkea voi myös suurlähettiläs kommentoida, kun kommentointia kenties Helsingistä toivotaan.

Vasabladet-lehdessä 5.3.1995 ilmestyneen jutun jälkeen suurlähettiläs Derjabin kutsuttiin ulkoministeriöön kuultavaksi. Keskustelu valtiosihteeri Sundbäckin ja suurlähettiläs Derjabinin välillä käytiin 7.3.1995. Ulkoministeriö laati keskustelusta peräti viisisivuisen asiakirjan, joka toimitettiin myös presidentin kansliaan Kalelalle.

Kyse noissa suurlähettiläiden ulostuloissa on siis pohjimmiltaan siitä, että Venäjä ei halunnut eikä halua Suomen liittyvän Natoon. Toisin kuin suurlähettiläs Mansala arvelee yllä olevan kuvan 10. kohdassa, Derjabin ei ollut omatoimisesti liikkeellä, vaan varoitusprosessi oli Venäjän harkittu kannanotto samasta asiasta taas kertaalleen. Venäjä ei harrasta eikä ole koskaan harrastanut suurlähettilään omatoimisia kannanottoja ilman Moskovaa, ellei valtuuksin juuri näin ole sovittu.

****

Julkiseksi tulleissa asiakirjoista löytyy myös mielenkiintoisia yksityiskohtia, joista otan esille vain yhden. Kyse on Venäjän esittämästä puolustusyhteistyötä Suomen kanssa. Viesti on osoitettu Suomen Puolustusvoimien pääesikunnan ulkomaan osaston päällikölle, eversti O. Thodénille. Allekirjoittaja Venäjän Suomen-suurlähetystön vt. sotilasasiamies eversti G. Glotov (Г. Глотов).

Glotov toimi Venäjän federaation yleisesikunnan päällikön kenraalieversti Mihail Kolesnikovin (Михаил Колесников) toimeksiannosta.

Thodénille osoitettu kaksisivuinen viesti päivämäärällä 29.11.1994 suomen kielelle käännettyä on ohessa.

Asiakirjaan on siis kirjattu samaan tyyliin, kun Suomelle esitettiin 1970-luvulla yhteisiä sotaharjoituksia:

”Pitäen tätä lähtökohtana Venäjän korkein sotilasjohto on sitä mieltä, että nykypäivänä Venäjän federaation ja Suomen tasavallan puolustusministeriöiden välisiin suoriin suhteisiin perustuva sotilaallisen yhteistyön mahdollisia muotoja ovat seuraavat: ….”.

Yhteistyön muodot löytyvät siis oheisesta kuvasta ranskalaisen viivoin. Esimerkkinä kaluston ja kulkuneuvojen vuokraus on mainittu yhteistyön muotona.

Suomi ei ilmeisemmin vastannut Venäjän esittämään sotilaallisen yhteistyön kutsuun. En ainakaan löytänyt vastausta vuoden 1995 salassa pidetyistä asiakirjoista.

Kyse oli Venäjän koepallosta. Miten Suomi reagoi tuonkaltaisiin ehdotuksiin EU-jäsenyyden alkaessa.

Alkuperäisessä venäjänkielisessä tekstissä on tervehdys ”УВАЖАЕМЫЙ ГОСПОДИН ПОЛКОВНИК!”, suomennettuna kutakuinkin ”Hyvä herra eversti”, mikä on muodollinen tapa osoittaen kirjeen alussa kunnioitusta, mutta huutomerkki on kuitenkin myös venäläisittäin hieman poikkeuksellista. Suomennoksessa huutomerkki on korvattu pilkulla.

****

Mitä vuoden 1995 salassa pidetystä aineistosta pitäisi vetää johtopäätöksinä Venäjästä nykyaikaan?

Mitä vuoden 1995 salassa pidetystä aineistosta pitäisi vetää johtopäätöksinä Suomen Nato-suhteiden ja Suomen Nato-jäsenyyden suhteen?

Palataan Euroopan turvallisuuspoliittiseen suurkuvaan ja Venäjän päämäärin Euroopassa Neuvostoliiton romahdettua vuonna 1991.

Mihail Gorbatšov lanseerasi vuonna 1985 Ranskan matkallaan yhteinen eurooppalainen talo -käsitteen (общий европейский дом) (Ольга Буторина 3.7.2010). Ajatus eurooppalaisesta talosta oli pitkälle yhteistyöprojekti Saksan sosiaalidemokraattien kanssa.

Neuvostoliiton uusi lähestymistapa liittolaisiinsa oli esillä jo Mihail Gorbatšovin ensimmäisessä kokouksessa Varsovan liiton maiden johtajien kanssa, joka tapahtui heti Konstantin Tšernenkon hautajaisten jälkeen maaliskuussa 1985. Mihail Gorbatšovista tuli seuraava Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Konstantin Tšernenkon jälkeen päivämäärällä 15.3.1985, mutta Gorbatšov valittiin politbyroossa ja keskuskomitean täysistunnossa jo 11.3.1985 eli Tšernenkon kuoleman jälkeisenä päivänä.

”…мы за равноправные отношения, уважение суверенитета и независимости каждой страны, взаимовыгодное сотрудничество во всех сферах. Признание этих принципов означает одновременно полную ответственность каждой партии за положение в своей стране.” on suora lainaus Gorbatšovin puheesta Varsovan liiton jäsenmaiden johtajille keväällä 1985.

Vapaasti suomennettuna:

”…olemme tasa-arvoisten suhteiden puolella, kunnioitamme kunkin maan suvereniteettia ja riippumattomuutta, molempia osapuolia hyödyttävää yhteistyötä kaikilla aloilla. Näiden periaatteiden tunnustaminen tarkoittaa samalla kunkin osapuolen täydellistä vastuuta omasta maastaan.”

Neuvostoliitto oli siis alkanut jo vuodesta 1985 valmistella itäisen Euroopan liittolaisiaan siihen, mitä tuleman piti.

Gorbatšovin ajatus oli, että Keski- ja Itä-Euroopassa Neuvostoliiton satelliittivaltioista tulisi Suomen tapaan puolueettomia maita. Suomen ja Itävallan olisivat esimerkkejä Varsovan liitosta irtoaville maille puolueettomina, Ruotsi ei sen sijaan ollut esimerkki. Gorbatšovin vierailu syksyllä 1989 Helsinkiin oli osaltaan tuon puolueettomuusaseman markkinointia: ”katsokaa, mitä etua Suomelle on puolueettomuudesta ja hyvistä suhteista Neuvostoliittoon”.

Valtiovierailullaan Helsingissä 25.10.1989 Gorbatšov ilmoitti julkisesti, että ”Neuvostoliitolla ei ole moraalista eikä poliittista oikeutta puuttua Itä-Euroopan tapahtumiin.” ja ”Me lähdemme siitä, että muut eivät tule väliin.”

Hetkeä aikaisemmin Neuvostoliiton korkeimman neuvoston toisessa istunnossa syyskuussa 1989 ulkoministeri Eduard Ševardnadze oli todennut Moskovassa:

”Здесь произошли исторические качественные перемены. Мы строим отношения с ними на основе суверенного равенства, недопустимости никакого вмешательства, признания за каждой страной права на абсолютную свободу выбора…”

Vapaasti suomennettuna:

”On tapahtunut historiallisia hyvälaatuisia muutoksia. Rakennamme suhteita heihin [Itä-Euroopan liittolaismaihin] valtiollisen tasa-arvon pohjalta, puuttumatta sisäisiin asioihin, tunnustamalla kunkin maan oikeus valita täydellinen vapaus…”

Käsittelin tuota Neuvostoliiton ajamaa puolueettomien maiden vyöhykettä aikanaan kirjoituksessa otsikolla ”Kylmän sodan jälkeen Venäjä ja Suomi halusivat Itä-Euroopan Naton ulkopuolelle” (US-blogi 30.4.2018).

****

Venäjän pyrkimys sotilaspoliittisena ratkaisuna on edelleen pitää rajoihinsa liittyvät maat vähintään sotilasliittoihin kuulumattomina, liittoutumattomina tai puolueettomina.

Kysymys on siitä, että Venäjän naapurimaissa ei olisi sellaista sotilaallista infrastruktuuria, joka hidastaisi tai estäisi Venäjän sotilaallisia toimia näissä maissa, mikäli tarvetta ilmenee.

Kysymys on myös siitä, että naapurimaan kuuluminen ydinasein turvattuun puolustusliittoon muodostaisi Venäjälle sellaisen tekijän ja kynnyksen, ettei sotilaallisia toimia naapurimaassa pidettäisi mahdollisena.

Kyse on nopeudesta. Jos vastapuolella ei ole valmista sotilaallista infrastruktuuria, haltuunotto ja valloittaminen onnistuu vastapuolta nopeammin.

Olen useassa kirjoituksessa todennut, että Venäjän ja Nato-maiden välissä olevat liittoutumattomat maat ovat riskitekijöitä Euroopan turvallisuudelle: Suomi, Ruotsi, Valko-Venäjä, Ukraina, Moldova. Tässä asetelmassa vakauspolitiikka tai aktiivinen vakauspolitiikka on kaukana vakaudesta. Sota on ollut jo todellista Ukrainassa jo viisi vuotta.

Riskit Venäjän sotilaalliselle väliintulolle myös Valko-Venäjällä ovat kasvaneet. Valko-Venäjästä näyttäisi olevan tulossa Ukrainan tapaan jonkinmoinen epävakauslähde. Jos Valko-Venäjästä tulisi seuraava konfliktialue, merkitsisi se myös Suomen ja Ruotsin tulemista epävakausalueeksi puolustusliittoon kuulumattomina valtioina.

Edellä Venäjän varapuolustusministeri Andrei Kokoshin totesi aivan oikein jo vuonna 1995 ja tuohon kantaan on helppo yhtyä:

”3. Kokoshin mainitsi Venäjällä juuri analysoidun hyvin tarkasti sotilaspoliittista tilannetta. Analyysin tuloksena tärkeäksi alueeksi on havaittu Naton ja Venäjän välillä sijaitseva vyöhyke, joka on hyvin vaarallinen ja mahdollisten sotilaallisten konfliktien alue. Tämä vyöhyke on samalla Venäjän keskeisten pyrkimysten painopistealue varsinkin sotilaspoliittisessa ja taloudellisessa mielessä. Venäjän tavoitteena on se, että Nato ei laajenisi tälle alueelle.”

Kannanotto olikin juuri Venäjän puolustushallinnon, ei ulkoasiainhallinnon.

Kokoshinin sanojen mukaan Venäjä on toiminut ja toimii jatkossa tarvittaessa sotavoimaa käyttäen. Suomi on toiminut tuota Venäjän näkemystä ja etua kuuliaisesti toteuttaen. Mielestäni politiikka ei ole ollut Suomen etujen eikä ennen kaikkea Euroopan turvallisuusetujen mukaista, jos nyt Suomesta viis veisataan.

****

Oheiset lainaukset vuoden 1995 asiakirjoista on syytä muistaa Suomen nykyistäkin EU-politiikkaa arvioitaessa.

Muistio nro 476, Luottamuksellinen, 24.4.1995, Ulkoasianministeriö, Poliittinen osasto:

”Suomen politiikan HVK:n utp-alueella tulisi määräytyä paljolti sen perusteella, että unionin sisäinen solidaarisuus vahvistuu ja voimme vahvistaa unionin yleistä merkitystä Suomen aseman ja turvallisuuden kannalta. Sen vuoksi unionin tehokkuuden ja toimintakyvyn vahvistaminen on etujemme mukaista.”

Asiakirjan oli laatinut ulkoasiainneuvos Hannu Himanen.

Kommentti: Suomelle unionin solidaarisuus on sitä, että muut auttavat Suomea pyyteettä, mutta Suomi harkitsee auttamista tapauskohtaisesti omat etunsa tarkasti punniten Venäjä huomioiden.

Oheinen kuva on asiakirja HVK-johtoryhmä, Luottamuksellinen 30.8.1995, asiakirjan otsikko ”Hallituksen lähtökohtia vuoden 1996 hallitusten väliseen konferenssiin”:

Kommentti: Monessa asiakirjassa on viitattu ennen tätä 30.8.1995 päivättyä asiakirjaa päätösten yksimielisyyteen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa (UTP) päätöksenteossa. HUTVA:n kokouksessa 1.9.1995 ”erityisen tärkeää on yksimielisyyden vaatimus silloin, kun esillä oleva kysymys liittyy jäsenvaltioiden elintärkeisiin kansallisiin etuihin” -vaatimus on poistettu. Oli pakko poistaa, koska kirjaus ei olisi ollut Maastrichtin sopimuksen yhteistä toimintaa koskevan artiklan J.3.2 määräenemmistöpäätöskirjauksen mukainen.

Muistio nro 5, Salainen, 16.10.1995, Ulkoasianministeriö, Pol avs, asiakirjan otsikko ”Puolustusulottuvuus HVK:ssa”

”Suomen etujen mukaista on osallistua aktiivisesti keskusteluun ja välttää joutumasta altavastaajaksi, torjumaan meille sopimattomia ratkaisuja. Meidän on toisin sanoen pyrittävä laajan rintaman luomiseen sellaisen ratkaisun hyväksi, joka kehittää puolustusulottuvuutta ja on samalla sopusoinnussa sotilaallisen liittoutumattomuuden kanssa.”

Kommentti: Tuohon kirjatulla periaatteella Suomi ja Ruotsi kykenivät ajamaan WEU:n alas. Samaa toimintatapaa Suomi harjoittaa edelleen, kun kyse on puolustusasioista niin, että niistä syntysi Suomelle velvoittavia automaattisia sitoumuksia.