Ulkoministeriön salassa pidetyt asiakirjat vuodelta 1996 – Mikään Suomessa eikä myöskään Venäjällä ole muuttunut

Suomi vastusti liittyessään EU:hun toimillaan yhdessä Ruotsin kanssa EU:n yhteistä puolustusta. Suomi ei rohjennut liittyä niihin toimielimiin ja niihin järjestelyihin, jotka olisivat muodostaneet EU:n yhteisen puolustuksen. Kiivaimmat vastustajat Lipposen hallituksessa olivat Vihreiden Pekka Haavisto ja Vasemmistoliiton Claes Andersson.

Oli kuitenkin hyvä, että Suomi osaltaan esti yhteisen puolustuksen muodostumista. Näin Suomi osaltaan – mutta tietämättään – varmisti Naton aseman Euroopan nykyisen turvallisuusjärjestelmän luojana, joka kattaa tällä hetkellä 28 eurooppalaista valtiota. Käytännössä siis jo lähes koko Euroopan.

Suomen ja etenkin presidentti Niinistön nykyinen kaipuu EU:n yhteisen puolustukseen historiakatsannossa on hieman koomista.

Sitä saa, mitä tilaa. Myös Suomikin.

EU:n yhteinen puolustus on vain yksi asia, jota tässä kirjoituksessa käsittelen ulkoasiainministeriön vuoden 1996 salassa pidettyjen asiakirjojen tultua julkisiksi 1.1.2021.

****

Minulla on ollut tapana käydä ulkoministeriössä tarkastelemassa aina vuodenvaihteen jälkeen 25 vuoden salassapitosäännöksistä vapautuneita asiakirjoja. Vuoden 1996 asiakirjat vapautuivat 1.1.2021.

En ole aikaisemmin ehtinyt kirjoittaa noista vuoden 1996 asiakirjoista blogikirjoitusta, mutta tässäpä nyt sellainen olisi. Salassa pidetty ja vuodenvaihteessa julkiseksi tullut aineisto on valtava.

Nyt tänä vuonna tarkastelin ulkoministeriössä lähinnä Venäjää ja Natoa koskevia asiakirjoja liittyen siihen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen linjaan, jota Neuvostoliiton hajottua Suomessa on harjoitettu sillä päätöksellä, joka on tehty Puolustusneuvoston kokouksessa nro 6 päivämäärällä 20.9.1995 (US-blogi 10.1.2020).

Tuon päätöksen mukaan Suomi ei liity Natoon ja pysyy erillään myös Naton laajentumisprosessista Euroopan puolustusintegraatiossa.

Tuon 20.9.1995 pidetyn Puolustusneuvoston kokouksen päätöksien ja Suomen tulevaisuuden kannalta aivan keskeisimmän asiakirjan salassapitoa on pidennetty 15 vuotta 25 vuodesta 40 vuoteen. Asiakirja on siis salainen aina vuoteen 2035 saakka. Nähtäväksi jää, onko Suomi aikaisemmin Naton jäsenmaa vai onko tuo asiakirja aikaisemmin vapautettu salassapidosta.

Vuoden 1995 salassa pidettyjä asiakirjoja tarkastelin blogikirjoituksessa otsikolla Ulkoministeriön salaiset asiakirjat vuodelta 1995 – Suomen Nato-jäsenyys (US-blogi 6.1.2020).

Vuonna 1996 Nato oli laajenemassa entisiin itäblokin valtioihin ja jopa myös hajonneen Neuvostoliiton tasavaltoihin. EU:ssa suunniteltiin puolustusulottuvuutta Maastrichtin sopimuksella uudistetun unionin yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan (YUTP, CFSP) puitteissa, mutta siitäkään Suomessa ei päästy tulokselliseen yksimielisyyteen WEU:n hiertäessä suomalaispoliitikkoja.

WEU on yhtä kuin Länsi-Euroopan unioni (Western European Union, WEU). Jo vuonna 1948 ennen Natoa perustetusta WEU:sta oli tarkoitus tehdä Neuvostoliiton hajottua Euroopan unionin puolustuskomponentti ja tavallaan Naton eurooppalainen pilari. WEU:n toiminta kuitenkin päättyi 1. heinäkuuta 2011.

Ulkoasiainministeriö muuttui virallisesti ulkoministeriöksi vuoden 2018 alusta (UM 1.1.2018). Tässä kirjoituksessa käytetään molempia ministeriötermejä ajankohdan perusteella.

Erityisen mielenkiintoisia ulkoministeriön aineistossa ovat Ukrainaa ja Baltian maita – siis vanhoja neuvostotasavaltoja – koskevat venäläiskannanotot siitä, ettei noita maita tule ottaa Naton jäsenmaiksi. Baltian Nato-epäämisessä Venäjä onneksemme epäonnistui, mutta Ukrainan suhteen Venäjä noudattaa edelleen 25 vuotta vanhoja näkemyksiään.

Ukrainan pääsy jo kauan sitten Naton jäsenmaaksi olisi säästänyt Euroopan suurilta kärsimyksiltä ja ihmishenkien menetyksiltä.

Ulkoministeriön salassa pidetyistä arkistoista vuodelta 1996 löytyy sangen mielenkiintoisia Venäjän ja Yhdysvaltojen ulko- ja turvallisuuspoliittisia kannanottoja. Kannanotot osoittavat, kuinka vähän maailma lopulta onkaan muuttunut turvallisuuspolitiikassa.

Salassa pidetyistä arkistoista löytyy myös mielenkiintoisia Suomen linjauksia, jotka osoittavat, kuinka väärässä Suomi onkaan ollut ulko- ja turvallisuuspolitiikassaan neljännesvuosisadan. Suomen oletukset asioiden kulusta eivät ole osuneet juurikaan kohdalleen. Kyse on Natosta ja Venäjästä.

Tässä kirjoituksessa on otettu noista 25 vuotta salassa pidetyistä asiakirjoista joitain lainauksia, joihin on liitetty myös blogikirjoittajan näkemyksiä asiasta. Asian ymmärtäminen edellyttää kuvissa olevien asiakirjatekstien lukemista eikä noita tekstejä ole aina kirjoitettu erikseen tekstiin ”puhtaaksi”.

****

Presidentti Ahtisaaren kansliapäällikkö Jaakko Kalela tapasi 31.5.1996 Kremlissä presidentti Boris Jeltsinin pääavustaja Dmitri Rjurikovin (Дмитрий Рюриков). Tapaaminen kesti reilun tunnin ajan. Rjurikov oli Jeltsinin pääavustaja ulkopoliittisissa kysymyksissä ja siis varsin korkeassa asemassa Venäjän ulko- ja turvallisuuspolitiikan saralla.

Asiakirja otsikolla Presidentti Jeltsinin pääavustajan näkemyksiä päivämäärällä 21.5.1996 (MOS B166) on viisisivuinen ja siinä on käsitelty Naton laajentumista ja erityisesti laajentumista vanhoihin neuvostotasavaltoihin, siis Baltian maihin ja Ukrainaan. Asiakirja on hyvin mielenkiitoinen ja erityisesti Ukraina-kannanotot ovat milenkiintoisia. Asiakirjan jakelu salasanomana oli Moskovasta suoraan presidentti Ahtisaarelle ulkoministeriön kautta.

”Ukrainalta puuttuu oma historia ja kulttuuri. Näin ollen siellä on vaikea rakentaa valtiota (statehood).”

”Ukrainassa näytetään unohdetun, että nimenomaan Venäjä on myötävaikuttanut maan itsenäistymiseen. Voi hyvin olla, ettei tämä päätös ollut lainkaan viisas.”

Salasanoma-asiakirjassa MOS tarkoittaa Moskovaa. Asiakirja on lähetetty Suomen Moskovan suurlähetystöstä.

Dmitri Rjurikovin mukaan siis Venäjä on ehkä tehnyt väärän päätöksen antaessaan Ukrainan itsenäistyä.

Kuvassa 1 olevan tekstin perusteella Venäjä näki jo tuolloin 25 vuotta sitten Ukrainana Venäjään tai vähintään Venäjän etupiiriin kuuluvaksi. Venäjä tulkitsi jo tuolloin Yhdysvaltain roolia Ukraina-kysymyksessä:

”Ukraina on mieluusti ylläpitänyt kontakteja lännen kanssa ja toimii tällöin monesti venäläisvastaisuuden pohjalta. Tämä näyttää olevan Yhdysvaltain ja Kanadan intressissä.”

”Sitä paitsi ne ongelmat, joita Venäjällä juuri nyt on Keski- ja Itä-Euroopan tiettyjen maiden kanssa, ovat paljolti Ukrainasta johtuvia ja liittyvät öljy- ja kaasukuljetuksiin Ukrainan alueen kautta. Käytännössä Venäjä on menettämässä energiamarkkinoitaan johtuen juuri Ukrainasta. On mahdotonta, että Venäjä jo tämänkään vuoksi voisi olla sotilaallinen uhka kenellekään Keski- ja Itä-Euroopassa.”

Venäjän antipatiat Ukrainaa vastaan tulevat esiin tästäkin Dmitri Rjurikovin Ukrainaa kovin sanoin arvostelevasta kannanotosta.

Nord Stream -kaasuputkien rakentaminen Saksan ja Venäjän johdolla on Keski- ja Itä-Euroopan näkökulmasta ja etenkin Ukrainan näkökulmasta nyt myös sotilaallinen turvallisuusriski. Venäjällä ei ole enää ensi syksystä lähtien energiaan liittyviä pidäkkeitä toimia sotilaallisesti Ukrainassa. Jatkossa kaikki EU:n Venäjältä ostama maakaasu voidaan kuljettaa Itämeren pohjassa. Venäjä on todennut jo tavallaan vuonna 1996, että kaasu Eurooppaan tulisi kuljettaa muuta kautta kuin Ukrainan ja muiden Itä-Euroopan maiden kautta, koska tällöin Venäjällä on pidäkkeitä ja esteitä toimi noissa maissa mm. sotilaallisesti.

Korostettakoon kuten monta kertaa tässä kirjoituksessa tullaan vielä korostamaan, että Saksan Venäjä-politiikka on ollut todella tuhoisaa Euroopalle.

”Erityisen komplisoiduksi tilanne käy Venäjä kannalta, mikäli Baltian maat tulisivat NATOn jäseniksi.”

Venäjälle oli jo vuonna 1996 entisten neuvostotasavaltojen – Baltian maiden ja Ukrainan – liittyminen Natoon punaisen viivan punaisinta ylitystä.

Miksi näin?

Koska nämä maat ovat maantieteelliseltä sijainniltaan strategista ydinaluetta.  Sen sijaan Valko-Venäjästä Venäjän ei koskaan ole tarvinnut olla huolissaan Baltian maiden ja Ukrainan tapaan, minne maa haluaa kuulua.

”Venäjän tyytymättömyyttä lisää myös se, etteivät Euroopan nykyiset johtajat Chiracia ja Kohlia lukuun ottamatta ymmärrä laajemmin tilannettamme. Eivät myöskään amerikkalaiset.”

Myös tämä Rjurikovin lausumiseen perustuva ulkoasiainministeriön salainen kirjaus vuodelta 1996 osoittaa, että Saksalle ja Ranskalle suhteet Venäjään olivat ja ovat edelleen tärkeämpiä kuin suhteet itäisen Euroopan maihin.

****

”Yhdysvallat näkee EU:ssa globaalin kumppanin, ja ainoan sellaisen. Venäjä ei ole samalainen globaali toimija kuin Neuvostoliitto oli. Kiina ei vielä toimi globaalisti. Yhdysvalloissa kuitenkin joudutaan välillä havaitsemaan, että EU:kaan ei välttämättä aina halua itseään kohdeltavan maailmalaajuisena toimijana ja kumppanina.”

Tuon saman voi todeta nyt 25 vuotta myöhemmin. Vain Kiinasta on tullut neljännesvuosisadassa globaali toimija, EU sen sijaan on junnannut paikallaan ja oikeastaan peräti taantunut, jos EU:ta vertaillaan muihin maailmapolitiikan toimijoihin. Venäjä ei ole edelleenkään globaali toimija, mutta on kyennyt omalta kannaltaan järkevällä politiikalla pitämään asemansa Euroopassa, jota EU:n epäyhtenäisyys, joidenkin EU-maiden liian syvät Venäjä-sympatiat ja liian vahvat energiariippuvuussuhteet Venäjään ovat suuresti auttaneet.

”Eikä lopputulokseksi saa tulla, että nämä kolme maata [Puola, Tšekki ja Unkari] saadaan tyydytetyiksi, mutta että Venäjä tulee samalla epäluuloiseksi. Tällaisessa tilanteessa Venäjän johtajat Jeltsin, Tšernomyrdin sekä sotilaat ovat pakotettuja riittäviin vastatoimiin, saatetaanhan NATO:n koneisto lähemmäksi Venäjän rajoja. Mikäli Venäjän epäilyksiin ei kyetä vastaamaan, seuraa tästä suoraan mittavia kuluja.”

Oheiset Jeltsinin pääneuvonantaja Dmitri Rjurikovin sanat olivat kansliapäällikkö Jaakko Kalelan kautta viesti kautta Suomelle, mikä Venäjää mätti Naton laajenemisessa.

Venäjän mukaan sillä ei olisi Euroopan turvallisuusjärjestelmässä riittävästi sananvaltaa, kun kyse on Venäjän rajanaapureiden ja vanhaan itäiseen blokkiin kuuluneiden maiden asioista. Venäjälle ei ole koskaan riittänyt, että sillä ei olisi päätäntävaltaa rajanaapureittensa asioihin itseasiassa yli rajanaapureittensa päätäntävallan.

”Mikäli Venäjälle ei haluta antaa ’ääntä tai äänioikeutta’ (voice or right to vote) Euroopassa, seuraa tilanne, jolloin konfliktien vaara kasvaa. Tällä tulee puolestaan olemaan vaikutuksensa kaikkeen kanssakäymiseen ml. kauppa ja tämä koskee Suomeakin.”

Venäjä halusi siis päästä päättämään rajanaapureiden ja vanhaan itäiseen blokkiin kuuluneiden maiden asioista niin, että nämä valtiot eivät voisi saada turvaa Nato-jäsenyydestä. Venäjä uhkasi jo vuona 1996 Suomeakin muun muassa kaupankäyntiongelmilla, jos Venäjälle ei luoda mahdollisuuksia vaikuttaa Naton laajentumiseen. Suomen tulisi vaikuttaa asiaan EU-jäsenyytensä kautta.

”Afanasjevski korosti Venäjän aivan Suomen tavoin katsovan, että turvallisuutta pystytään luomaan vain yhteistyön kautta. Itse asiassa lähes kaikki Suomen ajatukset vastaavat Venäjän näkemyksiä.”

”Venäjä haluaisi käydä yksityiskohtaiset [Euroopan turvallisuus]mallikeskustelut Suomen kanssa.”

Venäjän etujen tärkein ajaja 1990-luvun puolivälissä Saksan ja Ranskan ohella oli Suomi. Kun lukee noita ulkoministeriön salassa pidettyjä asiakirjoja, syntyy ulkopuoliselle selkeä kuva, että Venäjä yritti saada Suomen ajamaan Venäjälle tärkeitä asioita niissä pöydissä, joissa Suomi oli mukana päättäjänä. EU ja ETYJ esimerkkeinä. Esimerkkinä tuossa muistiossa nro 649 on sana ”mallikeskustelut”, joiden päämäärä Venäjällä oli saada Suomi toimimaan Venäjän näkemän Euroopan turvallisuusjärjestelmän edistämiseksi ja johon ei kuuluisi Keski- ja Itä-Euroopan maiden Nato-jäsenyys.

Suomi ajoi sellaisia turvallisuusjärjestelmiä esim. esim. ETYJ:n puitteissa, joissa Venäjällä olisi syntynyt samalla oma veto-oikeutensa, mikäli Naton laajeneminen olisi korvattu joillakin muilla turvallisuusjärjestelyillä.

Venäjän veto-oikeus ja uudistusprosessien hidastaminen ei taas käynyt suurimmalle osalle Nato-maista eikä etenkään Yhdysvalloille. Kaikkein vähiten Venäjän aikaan saama hidastelu Nato-jäsenyysprosessissa olisi käynyt Venäjästä turvaa hakeville Itä-Euroopan maille. Suomi oli – osin ymmärtämättään uutta roolia EU:n jäsenmaana – Venäjän agitaattori, kun Natoa oltiin laajentamassa.

Diplomaattiviestinnässä Suomi käytti termiä ”eurooppalaiset järjestöt”, jotka eivät olleet Naton tapaan kovaa turvallisuutta tuottavia järjestöjä eivätkä siten Itä-Euroopan maiden suosiossa. Suomen ”eurooppalaiset järjestöt” olivat siis sellaisia, joissa Venäjälle olisi luotu mahdollisuus sekoittamiseen, provosointiin ja asiaratkaisujen viivyttämiseen.

”Tehtävän vaikeus on siinä, että Venäjä haluaa vaikutusvaltaa, mitä NATOn on vaikea myöntää, koska valta koetaan nollasummapeliksi.”

Oheinen laaja asiakirja on kertonut Suomelle hyvin vuonna 1996 Yhdysvaltojen turvallisuusjärjestelykaavailuista Euroopassa, joista keskisin oli Naton laajentuminen.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa valta on aina nollasummapeliä. Aivan aina. Jos jollakin on lisää päätäntävaltaa, on jollakulla toisella vähemmän. Tuo yhdysvaltalaisnäkemys on sataprosenttisesti oikea.

Venäjä pyrki itäisen Euroopan maiden asioissa – siis Naton laajenemisprosessissa – saamaan päätäntävaltaa naapurimaittensa asioihin pitääkseen yllä Neuvostoliiton kylmän sodan aikaista puskurialuetta. Yhdysvallat ja Nato ymmärsivät, että Venäjälle ei voi antaa valtaa terrorisoimaan ja viivyttämään Naton laajenemisprosessia niin, että lopputuloksena olisi toimimaton malli ilman Keski- ja Itä-Euroopan maiden turvallisuuslisäystä.

****

Ulkoministeriön valtiosihteeri Jukka Valtasaaren tapaaminen Venäjän varaulkoministeri Sergei Krylovin (Сергей Крылов) kanssa 2.12.1996 Helsingissä.

”Mitä Ranskan ja Saksan kantaan Naton laajentumisesta tulee, Saksa ei voi enää vastustaa uusien jäsenten ottamista. Ranska, erityisesti [presidentti Jacques] Chirac sen sijaan vastustaa, minkä hän on Venäjälle avoimesti todennut.”

Saksa ja Ranska siis vastustivat vielä vuonna 1996 Naton laajentumista. Saksa Helmut Kohlin johdolla oli kohtuullisen kylläinen saadessaan Itä-Saksan. Sekä Saksalla että Ranskalla on ollut edelleen neljännesvuosisadan jälkeen sama vääriin johtopäätöksiin perustuva ulko- ja turvallisuuspolitiikka suhteessa Venäjään, mikä on aiheuttanut Euroopassa ja etenkin Ukrainassa suurta kärsimystä. Saksa ja Ranska estivät Ukrainan ja Georgian Nato-jäsenyydet vuonna 2008 Yhdysvaltojen ajaessa kovasti maiden Nato-jäsenyyksiä.

Venäjä kiittää Saksaa ja Ranskaa Venäjän etujen ajamisesta EU:ssa ja Natossa.

”Krylov viittasi Suomen EU-jäsenyyteen todeten, että vielä 5 vuotta sitten kukaan ei olisi uskonut tämän [Suomen EU-jäsenyyden] olevan mahdollista. Hän pohdiskeli mahtaako Suomelle käydä samoin Nato-jäsenyyden kanssa.”

Venäjä näki jo 25 vuotta sitten, että EU-jäsenyyttä seuraa Nato-jäsenyys ja päinvastoin. Tuon takia Ukrainan EU-integraatio on nyt viimeisenä keinona torjuttu vuodesta 2014 lähtien sotilaallisesti. Ulkoministeriön valtiosihteeri Jukka Valtasaari totesi jo vuonna 1996 Kryloville, ettei tuo tilanne, jossa Suomen EU-jäsenyyttä seurasi Suomen Nato-jäsenyys, ole mahdollinen Suomen osalta.

Niin, miksi ei ollut mahdollinen? Miksi ei näytä olevan mahdollinen nyt ja miksi ei näytä olevan mahdollinen tulevaisuudessakaan?

”Krylov korosti myös Venäjän huolta entisen Neuvostoliiton maista [Baltian maat ja Ukraina] suhteessa Natoon. ’On selkeästi ymmärrettävä, missä punainen viiva menee’.”

Krylov määritteli Valtasaarelle jo vuonna 1996 Venäjän punaisen viivan. Punaisesta viivasta puhuttiin siis jo 25 vuotta sitten kuten presidentti Putin totesi saman viimeksi 21.4.2021 linjapuheessaan Venäjän liittoneuvostolle ja duumalle (Президент России, Пслание Президента Федеральному Собранию 21.4.2021).

”Но надеюсь, что никому не придёт в голову перейти в отношении России так называемую красную черту. А где она будет проходить, это мы будем определять в каждом конкретном случае сами.”

Vapaasti suomennettuna:

”Mutta toivon, ettei kukaan ajattele ylittää Venäjän määritelmää niin kutsuttua punaista viivaa. Missä tämä punainen viiva kulkee, määritämme kussakin tapauksessa itse.”

Punainen rajaviiva Venäjälle on Venäjän rajanaapurimaat ja vanhat neuvostotasavallat. Ne maat, joiden kanssa Venäjällä on yhteistä maarajaa. Tähän punaisen rajaviivan alueeseen kuuluvat enää Suomi ja hajonneeseen Neuvostoliittoon kuuluneista alueista Ukraina ja Georgia sekä tavallaan myös Moldova täällä Euroopan puolella.

Mitä pidemmälle Nato on laajentanut itään ja mitä suurempi sotilasmahti Venäjä on, sitä vaikeampaa ilman Nato-jäsennyyttä olevien maiden on liittyä Natoon. Tuo tosiasia koskee myös Suomea, vaikkei entinen neuvostotasavalta olekaan.

****

”TP [tasavallan presidentti Martti Ahtisaari] torjui ajoittain esiintyneen käsityksen, jonka mukaan Pohjoismaat, erityisesti Suomi ja Ruotsi voisivat ottaa vastuulleen Baltian maiden turvallisuuden.”

Vuodesta 1996 oli vielä pitkä matka Baltian maiden Nato-jäsenyyteen, joka tapahtui vuonna 2004. Yhdysvallat oli jo tuolloin linjannut kantanaan, että Visegrad-maat (Puola, Tšekki ja Unkari) liittyvät ensimmäisinä Natoon, mikä tapahtuikin vuonna 1999. Seuraavaksi Baltian maat.

Vuonna 1996 käytiin valtioiden välillä keskustelua, kuinka Baltian maiden turvallisuutta hoidetaan Venäjän käyttäytyessä Natoon pyrkivien maiden vierellä uhkaavasti eivätkä Baltian maat vielä olleet turvassa Naton siipien alla. Suomen ulkoasiainministeriön salassa pidetyissä asiakirjoissa asiaa on käsitelty laajasti ja perusteellisesti.

”[Nordic County director Office European Policy James] Hursch puolestaan kertoi, että Yhdysvallat oli yrittänyt saada Ruotsin ja Tanskan aktivoitumaan siten, että myös Latvialle ja Liettualle alettaisiin antaa koordinoitua apua ja että ne omaksuisivat siellä saman roolin kuin Suomi Viron tapauksessa.”

Etenkin Suomessa käydään edelleen samaa Baltian maiden turvallisuutta koskevaa keskustelua, miten Suomi toimisi, jos Natoon kuuluvat Baltian maat joutuisivat Venäjän hyökkäyksen kohteeksi. Olisiko jo EU-jäsenyyden perusteella Suomen autettava kaikin mahdollisin keinoin – myös sotilaallisesti – Baltian maita. Sen sijaan Ruotsi on jo täysin Nato-rintamassa ja käytännössä Nato-maa, joka toimisi Baltian maiden suhteen kuten Nato-maa. Vastikkeena Ruotsilla on eräänlaiset Nato-takuut Yhdysvaltojen kautta, jos Venäjä hyökkäisi Ruotsiin.

Oli suuri onni, että Baltian maat entisinä neuvostotasavaltoina pääsivät lähes pari vuosikymmentä sitten Natoon vielä siinä vaiheessa, jolloin Venäjällä ei ollut sotilaallista kyvykkyyttä vastustaa asiaa. Suurin harmi Euroopan turvallisuuden kannalta on toisaalta Suomen kohtalo Suomen omalla päätöksellä ja toisaalta Ukrainan kohtalo Saksan ja Ranskan päätöksellä.

Jos Suomi ja Ukraina olisivat Naton jäsenmaita, Euroopan turvallisuutta voitaisiin rakentaa lopulliselta pohjalta niin, että Venäjän ja Nato olisivat rajanaapureita eikä välissä olisi turvallisuusriskejä synnyttäviä jompaankumpaan liittoutumaan kuulumattomia.  Tilanne olisi silloin viimein status quo. Nyt tilanne ei ole status quo. Kaukana siitä sodan ollessa käynnissä Itä-Ukrainassa.

****

”EU:n ja WEU:n suhteen Yhdysvallat näkisi mielellään löysänä. Mikäli suhde muuttuu hyvin kiinteäksi, seuraa siitä vaikeuksia. Amerikkalaiset eivät halua, että NATO:n eurooppalaiset jäsenet, saati sen ulkopuolella olevat, olisivat ryhmänä tekemässä EU:ssa päätöksiä, jotka WEU:n kautta tulisivat suoraan NATO:n resursseilla täytäntöönpantavaksi.”

”Berliinissä päätettiin, että NATO:n NAC (North Atlantic Council) on se paikka, jossa keskustellaan, voidaanko NATO:n voimavaroja lainata WEU:lle. EU:n roolin tulisi rajoittua vain ehdotusten tekemiseen (propose), ei määräysten antamiseen (instruct, direct) WEU:lle ja NATO:lle. WEU:n ja NATO:n tulisi siten pysyä selkeästi erillisinä, ei toisilleen alisteisina (subordinate). Yhdysvaltojen kongressin olisi hyvin vaikeaa käsittää tilannetta, jossa amerikkalaiset joukot saisivat määräyksiä Eurooppa-neuvostolta. Mikäli EU:n ja NATO:n jäsenpohja olisi identtinen, eli Itävalta, Suomi, Ruotsi ja Irlanti liittyisivät NATO:oon, ongelma ei luonnollisesti olisi yhtä vakava. Nykyoloissa on järkevää, että WEU on jonkin verran etäällä EU:sta.”

Tapaamisessa Alexander Vershbow’n kanssa 24.6.1996 alivaltiosihteeri Jaakko Blomberg totesi, että Suomella ei ole mahdollisuutta osallistua EU/WEU:n ja Naton yhteistyöhön syynä ”Naton päätöksenteon integriteetti”. Integriteetti tarkoittaa tässä tapauksessa jakamatonta ja itsenäistä päätöksentekoa: vain Nato päättää Natoon liittyvistä asioista.

Vershbow totesi Blombergille totuuden, jota Suomikaan ei voi haastaa: ”Mikäli EU:n ja NATO:n jäsenpohja olisi identtinen, eli Itävalta, Suomi, Ruotsi ja Irlanti liittyisivät NATO:oon, [EU:n ja Naton yhteensovittamisen] ongelma ei luonnollisesti olisi yhtä vakava.”

Yhdysvallat näkee edelleen vuoden 1996 tavoin, että EU:n ja Naton jäsenmaakantojen tulisi olla yhtenäinen ja etenkin niin päin, että jokainen EU-maa kuuluisi myös Natoon. Turvallisuusjärjestelyjen ohella kyse on päätöksenteon yksinkertaistamisesta ja suoraviivaistamisesta ilman Suomen tapaisten maiden erikoista virittelyä ratkottaessa koko Euroopan turvallisuutta.

Noissa ulkoministeriön salassa pidetyissä asiakirjoissa on yksiselitteisesti todettu, että Suomelle syntyy ongelmia, koska Suomi ei ole päättämässä sen omaa turvallisuutta koskevista asioista etenkin Naton Pohjois-Atlantin neuvostossa (North Atlantic Council, NAC).

”Huolenaiheena Suomessa on, että sotilasliittoutumien ulkopuolella olevana maana meillä ei ole riittävää mahdollisuutta vaikuttaa päätöksiin, jotka kuitenkin ulottavat vaikutuksensa meihin.”

Siitä, miksi Euroopan turvallisuuskysymyksissä on Naton laajentumista lukuun ottamatta junnattu paikallaan, on Suomen syytä ottaa käyttäytymisellään suuri vastuu.

Yhdysvallat näki siis jo tuolloin kuten se näkee yhä edelleen, että Euroopan Nato-maiden puolustusjärjestelmä on Nato, ei EU. Yhdysvallat ei edelleenkään hyväksy, että Naton voimavaroja käytettäisiin etenkin kovassa puolustuksessa hankkeisiin, joissa päättäjätaho ei olisi Nato. ”Saati sen ulkopuolella olevat” Alexander Vershbow’n sanomana tarkoitti mm. Suomea, jolla on jatkuvaa pyrkimystä ratsastaa omaa turvallisuuttaan EU:n kautta Natolla ja Naton voimavaroilla kantamatta kuitenkaan jäsenyyden kautta vastuuta velvoitteista.

EU:ssakin on aina muistettava pohjimmainen tosiasia: Euroopan turvallisuus Venäjää vastaan on edelleen Yhdysvaltojen varassa. Myös Natoon kuulumattoman Suomen turvallisuus suhteessa Venäjään on edelleen Yhdysvaltojen varassa.

****

”Helmikuun [1996] lopulla kytkettiin ensimmäisen kerran venäläisissä tiedotusvälineissä toisiinsa NATO:n sotaharjoitukset pohjoisilla vesillä ja sekä Suomessa järjestetyt manööverit. Samalla ilmeisestikin sotilaspuolen tiedustelun GRU:n inspiroimana väitettiin suomalaisten harjoitelleen nimenomaan Venäjän suunnalta tulevan hyökkäyksen torjumista.”

Venäjä tekee Suomen sotaharjoituksista ulkopoliittisia kysymyksiä eikä asioita hoideta esim. ETY-prosessien kautta, vaan kritisoimalla suoraan Suomen ulkoministeriöön. Venäjä toimii näin, koska tulokset ovat olleet sille hedelmällisiä.

Nuo kaakkoisen Suomen sotaharjoitukset olivat nimeltään Myrskylintu-96 ja KYMI-96. Myrskylintu-96-harjoituksessa kyse oli Ilmavoimien tuon vuoden suurimmasta sotaharjoituksesta, joka pidettiin 23.8.-30.8.1996. Puolustusvoimien pääsotaharjoitus KYMI-96 pidettiin Kymen läänissä jo helmikuussa ja Venäjä teki Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön 1994 mahdollistaman tarkastuskäynnin, joita Suomeen ei aiemmin ollut tehty.

Tarkastuskäynnin perusteella Venäjällä oli siis tarkka tieto harjoituksesta ja siihen Torstilankin olisi pitänyt vedota. Loštšhin urputti turhaan, mutta Suomen suhteen nämä urputukset ovat tuottaneet Venäjälle tulosta ja siksi niitä aina vaan jatketaan.

Jo vuonna 1996 Venäjä ei katsonut hyvällä Suomessa tapahtuvaa sellaista sotaharjoitustoimintaa, jossa Nato olisi mukana tai Suomessa tapahtuva harjoitus olisi integroitu Naton järjestämään harjoitukseen. Kyse tuolloin vuonna 1996 oli sotaharjoituksista Kaakkois-Suomessa ja Ahvenanmaan läheisyydessä.

Suomi on pitkälle noudattanut Venäjän toiveita sotaharjoitustoimissaan eikä Nato-joukkoja ole paljon Suomessa nähty eikä erityisesti yhdysvaltalaisjoukkoja. Poikkeuksena tuosta on oikeastaan Sipilän hallituksen aikakausi 2015–2019, jolloin ulko- ja puolustusministerinä olivat perussuomalaiset Timo Soini ja Jussi Niinistö. Nyt viime aikoina Suomi ei ole ainoana itäeurooppalaisena maana sallinut yhdysvaltalaispommittajien pääsyä ilmatilaansa. Muualla itäisessä Euroopassa ja Pohjoismaissa pommittajat ovat lennelleet Ukrainaa myöten.

Sipilän hallituskauden jälkeen Suomi on taas palannut sotaharjoituksissa itsesensuuriin.

****

Venäjän Suomen-suurlähetystöstä vt. sotilasasiamies eversti G. Glotov (Gennadi Glotov, Геннадий Глотов) lähetti 29.11.1994 päivätyn venäjänkielisen kirjeen Puolustusvoimien pääesikunnan ulkomaanosaston päällikkö eversti O. Thodénille.

Kirjeen aiheena oli esitys sotilasteknisestä yhteistyöstä Venäjän ja Suomen puolustusministeriöiden välillä. Toimeksiantaja asiassa oli Venäjän asevoimien yleisesikunnan päällikkö kenraalieversti M. Kolesnikov (Mihail Kolesnikov, Михаил Колесников). Kolesnikov oli siis Venäjän asevoimien korkein taho, jota vastaa Suomessa puolustusvoimien komentaja.

”Pitäen tätä lähtökohtana Venäjän korkein sotilasjohto on sitä mieltä, että nykypäivänä Venäjän federaation ja Suomen tasavallan puolustusministeriöiden välisiin suoriin suhteisiin perustuvan sotilaallisen yhteistyön mahdollisia muotoja ovat seuraavat:”

Kirjeessä Venäjä esittää puolustusministeriöiden välistä puolustusyhteistyötä ja on kirjannut tarkasti yhteistyömuodot, joita oli listattuna yhteensä kymmenen kappaletta. Nuo yhteistyön muodot ovat luettavissa yllä olevasta kuvassa, joista yksi oli ”kalustojen ja kulkuneuvojen vuokraus” ja toinen ”sotilaallisen kaluston vuokraus Vf.n [ja] PLM:n laitoksissa tai suoraan ko. maassa”.

Vf tarkoittaa Venäjän federaatiota. PLM tarkoittaa Suomen puolustusministeriötä.

Pääesikunnasta ja puolustusministeriöstä kirje päätyy ulkoasiainministeriön poliittiselle osastolle 5.1.1995. Kirjeestä osastopäällikkö Jaakko Laajava laati lähetteen.

Ulkoministeriön asiakirjoissa asia oli vielä auki vuonna 1996, mikä käy ilmi Pertti Torstilan ja V. Loštšhinin tapaamisesta Moskovassa 25.6.1996. Loštšhin toimi tuolloin Venäjän ulkoasiainministeriön osastopäällikkönä.

”f) Venäjä on valmis neuvottelemaan puolustusministeriöiden välisen yhteistyösopimuksen.”

Puolustusministeriöiden yhteistyöasia oli siis vielä auki kesällä 1996 ja asiaa hoiti nyt Venäjän asevoimien yleisesikunnan lisäksi myös Venäjän ulkoasiainministeriö.

Solmiko Suomi Venäjän kanssa Venäjän ehdottaman ja ainakin puolitoista vuotta agendalla pidetyn puolustusministeriöiden välisen yhteistyösopimuksen? Jos ei solmittu, miten asia päättyi? Miten Suomi käsitteli kesästä 1996 eteenpäin Venäjän ehdotusta?

Esitin tietopyynnön asiasta puolustusministeriölle, johon en ole vielä saanut vastausta. Tuskinpa saan vastausta tässäkään asiassa perinteiseen tapaan.

Suomi liittyi EU:hun vuoden 1995 alussa ja Venäjän sotilasyhteistyöesitys liittyi Suomen EU-jäsenyyteen. Olisiko EU-Suomi vielä valmis sotilaalliseen yhteistyöhön Venäjän kanssa uudessa syntyneessä tilanteessa?

Kerta ei ollut ensimmäinen, kun itärajan takaa Neuvostoliitto on tehnyt Suomelle esityksen sotilaallisesta yhteistyöstä. Niistä on kirjoitettu paljon, mutta jostakin syystä tästä 1990-luvun puolivälin tapahtumasta ei halkaistua sanaakaan.

****

Ulkoministeriön salassa pidetyissä asiakirjoissa on paljon kirjauksia Suomen WEU-politiikasta yhteistyössä Ruotsin kanssa. Asiasta oli kiinnostunut myös Venäjä. Venäjä uteli WEU-asiassa Suomelta ja Suomi välitti varsin runsaasti yleistä tietoa ja erilaisia WEU-näkemyksiä Venäjälle ilmeisemmin ymmärtämättä, mitä oli tekemässä. Suomen ja Ruotsin toiminta WEU-asiassa johti lopulta WEU:n alasajoon.

On huomattava, että WEU:n pysyminen hengissä ja tavallaan Naton rinnalla olisi ollut Venäjän etu, koska se olisi todennäköisesti heikentänyt Naton toimintaa. Venäjä tiesi jo tuolloin, että EU:n puolustusulottuvuudesta ei Venäjälle ole suurempaa haittaa, mutta sen sijaan Yhdysvaltojen johtamasta Natosta on.

Kesäkuun lopulla Suomen ulkoasiainministeriöstä osastopäälliköt vierailivat sekä Washingtonissa että Moskovassa. Ulkoasiainministeriössä oli meno päällä.

KIE-maat tarkoittaa Keski- ja Itä-Euroopan maita. Venäjä näki siis Suomen ja Ruotsin WEU-aloitteen myönteisenä, koska se ajoi Venäjän etuja suhteessa Natoon.

Varaulkoministeri Krylovin sanoilla Venäjällä oli tarkoitus käyttää Natoon kuulumattomien, mutta EU:hun kuuluvien Suomen ja Ruotsin WEU-aloitetta Natoon pyrkivien Keski- ja Itä-Euroopan maiden suuntaan niin, että Venäjän edut täyttyisivät ja maat jäisivät lopputuloksena Nato-jäsenyyden ulkopuolelle.

Suomen ja Ruotsin WEU-aloitteessa oli kysymys kriisinhallinasta. Suomi on pyrkinyt kaikissa sotilaallisen yhteistyön kysymyksissä piiloutumaan kriisinhallinnan taakse olleekseen olevinaan mukana läntisen puolustusyhteistyön niissä järjestelmissä, joihin se joistakin syistä ei katso voivansa liittyä täysmääräisenä jäsenenä. Niin myös WEU-asiassa oli laita.

Yhdysvallat varmasti kiittää Suomea ja Ruotsia WEU-asiassa niin, että se on Nato, jonka kautta Euroopan turvallisuutta pidetään edelleen yllä. Euroopan turvallisuuden suhteen eivät myöskään Euroopan Nato-maat muuta kantaansa, vaikka Saksa ja Ranska muuhun pyrkivätkin. Nato on ja pysyy.

Suomen ja presidentti Niinistön kannat hänen presidenttiaikanaan EU-pohjaisen puolustuksen luomisessa ovat olleet suorastaan kummallisia. Ne eivät perustu tosiasioihin vaan opportunismiin. EU ei ole kyennyt luomaan mitään yhteistä puolustuskykyä lähes 30 vuoteen eikä kykene jatkossakaan, vaikka vuoden 2014 tapahtumien jälkeen on esitetty suuria hankkeita pysyvän rakenteellisen yhteistyön puitteissa (Permanent Structured Cooperation, Pesco).

Ruotsi on ollut asiassa Suomea viisaampi eikä ole lähtenyt haihattelemaan EU-puolustuksella Suomen tapaan. Ruotsissa on aina tiedetty Norjan tapaan, että heidän puolustuksensa on viime kädessä Yhdysvaltojen varassa.

****

Hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittinen valiokunta on yhtä kuin HUTVA myös vuonna 1996. Nykyään lyhenne on TP-UTVA (tasavallan presidentti ja valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittinen ministerivaliokunta), kun Suomen puolustusneuvosto lakkautettiin vuonna 2000 presidentin menettäessä samalla myös ulkopoliittista valtaansa perustuslakiuudistuksessa.

Vuonna 1996 HUTVA kokoontui yhteensä 19 kertaa. Pöytäkirjat nro 1–19 ajanjaksolla 26.1.-20.12.1996. Luin ne kaikki läpi ja pöytäkirjaliitteistä valtaosan.

Otan tässä yhteydessä esille noista HUTVA-kokouksista yhden asian, joka liittyy EU-WEU-prosessiin.

HUTVA-kokouksen nro 15 (4.10.1996) pöytäkirjassa (7.10.1996) oli 3 §:ssä eriävä mielipide Pekka Haavistolta ja Claes Anderssonilta. Poikkeuksellisesti pöytäkirjan allekirjoittajana oli puheenjohtajan toimineen Paavo Lipposen ja pöytäkirjan laatineen valtiosihteeri Jukka Valtasaaren lisäksi myös Sauli Niinistö, joka toimi tuolloin Kokoomuksen puheenjohtajana ja valtiovarainministerinä.

”Pöytäkirja nro 15 (7.10.1996). ” EU/HVK;

– Suomen ja Ruotsin kriisinhallintaa koskeva yhteisaloite: artiklaehdotus

Päätettiin toimia muistiossa esitetyllä tavalla ja jakaa HVK:n edustajatason kokouksessa 7.-8.10.1996 liitteenä oleva ehdotuksen keskeisiä kohtia selostava muistio.”

HVK on hallituksen välinen konferenssi (Intergovernmental Conference, IGC), jonka edustajatason (representatives) kokous pidettiin 7.-8.10.1996 ja jossa käsiteltiin myös EU:n yhteistä puolustusta. 3 §:ssä mainittu muistio oli ulkoasiainministeriössä Antti Sierlan laatima kuusisivuinen ehdotus, joka käsitti Maastrichtin sopimuksen J.4. artiklan kohtiin 1 ja 2 Suomen ja Ruotsin esittämiä muutoksia koskien EU:n kriisinhallintaa sekä EU:n ja WEU:n välistä kytkentää ja ennen kaikkea EU:n yhteisestä puolustusta.

”Artiklan J.4.1.:n osalta ministerit [Claes] Andersson [vas.] ja [Pekka] Haavisto [vihr.] eivät katsoneet voivansa hyväksyä puheenjohtajan [siis UTP-työryhmän puheenjohtaja Antti Sierlan] tekstiehdotukseen sisältyvää uutta määritelmää [EU:n] yhteisestä puolustuksesta.

Todettiin, että HVK-neuvotelluissa on odotettavissa voimakkaita mielipide-eroja tämän artiklan osalta ja päätettiin pidettyä Suomen kannanotoista tässä vaiheessa ennen kuin kuva selviää.”

Myös oheiset kuvakaappaukset asiakirjoista osoittavat, miten vaikeaa Suomelle oli EU:n yhteisen puolustuksen hyväksyminen ja kuinka jokaista sanaa hiottiin ja hiottiin, pähkäiltiin ja pähkäiltiin.

Oikeiden sanamuotojen löytäminen oli vaikeampaa kuin Suomen ja Neuvostoliiton yhteisiin kommunikeoihin kylmän sodan aikaan. UTP-työryhmän puheenjohtaja Antti Sierlan tekstiehdotus oli kuusi sivua pitkä, jossa joka sanaa väännettiin perin pohjin, mutta kuitenkin edelleen kelpaamatta Vasemmistoliitolle ja Vihreille.

Vasemmistoliitto ja Vihreät edustajinaan Andersson ja Haavisto eivät siis sallineet millään muotoa EU:n yhteisen puolustuksen muodostumista 1990-luvun puolivälissä, vaikka Suomi muutoinkin ei ollut Suomen esittämillä tekstimuodoilla lähtemässä millään muotoa EU:n yhteiseen puolustukseen ja WEU-toiminnan sisälle.

Vihreiden Pekka Haavisto on nyt siis Suomen ulkoministeri.

Onkohan vieläkin Pekka Haaviston kanta sama kuin vuonna 1996?

EU:n yhteistä puolustusta ajoivat jo tuolloin – kuten nytkin – Saksa ja Ranska. Ranska on aina halunnut olla kukkona tunkiolla Euroopassa. Yhdysvaltojen kanta oli, Euroopan puolustus tulee perustua Natoon ja Yhdysvaltojen tukena EU:ssa tuolloin olivat etenkin Iso-Britannia ja Tanska.

Yhdysvaltojen, Iso-Britannian ja Tanskan kannalta oli hyvä, että Ruotsi ja Suomi torppasivat EU:n yhteisen puolustuksen eikä siitä vieläkään ole tullut mitään ja tuskin tulee koskaan, kun Euroopan puolustaminen Venäjän varalta on pitkälle tulevaisuuteen Yhdysvaltojen varassa.

Koomista tässä on, miten presidentti Niinistö odottaa kuin kuuta nousevaa EU:n yhteistä puolustusta Suomen turvaksi. Välillä synnyttää leveää hymyä suupieliin nämä Suomen hyvin omintakeiset toimet ja linjaukset ja etenkin Niinistön kannanotot. Nuo linjaukset syntyvät siitä, ettei Suomi ole uskaltanut – eikä uskalla – kaikkien eurooppalaisten eduksi liittyä Natoon.