Venäjä on jälleen määrätietoisesti ympäröimässä läntistä Eurooppaa – pikkuhiljaa askel askeleelta

Kylmän sodan aikaan Neuvostoliitto oli ympäröimässä Nato-Eurooppaa kolmelta ilmansuunnalta. Idästä Varsovan liitolla, pohjoisesta meri- ja ilmakulkureitillä Kuolan niemimaalta syvälle Pohjanmerelle ja etelästä Välimeren kautta tukeutuen Syyriaan ja Libyaan läheisimpinä liittolaisina.

Neuvostoliitto menetti asemansa hajotessaan. Neuvostoliitto menetti asemaansa Itä-Euroopan lisäksi myös itäisellä Välimerellä. Venäjän tuntoja kuvaa hyvin Putinilta kyllästymiseen saakka lainattu toteamus, jonka hän lausui ensi kerran Yhdysvaltain ulkoministeri Condoleezza Ricelle hänen vieraillessaan Moskovassa 19.4.2005 ja seuraavalla viikolla kansakunnan tilaa käsittelevässä puheessaan (Kremlin 25.4.2005):

”Крушение Советского Союза было крупнейшей геополитической катастрофой века.”

Vapaasti suomennettuna:

”Neuvostoliiton romahtaminen oli vuosisadan suurin geopoliittinen katastrofi.”

Vaikka puheessa suurin kyse oli Venäjän ulkorajojen ulkopuolelle jääneistä venäläisistä, kyse oli Venäjän – ei siis Neuvostoliiton – menettämästä asemasta maailmassa.

Putin toisti ajatuksensa uudelleen ja länsimaita uhkaavasti Münchenin turvallisuuskonferenssissa vuonna 2007.

****

Syyriassa Neuvostoliitto loi liittolaissuhteet nykyisen presidentti Bašar al-Assadin isään Hafez al-Assadiin pian hänen noustuaan valtaan vuonna 1970.

Libyaan Neuvostoliitto loi puolestaan suhteet Muammar Gaddafin noustua valtaan vuoden 1969 arabisosialistisessa vallankumouksessa. Libyan ja Neuvostoliiton suhteet tiivistyivät liittolaisuudeksi Egyptin ja Israelin solmittua rauhansopimuksen vuonna 1978.

Sivuhuomautuksena mainittakoon, että Suomikin oli asemaansa salassa pitäen Neuvostoliiton liittolaismaana aseistamassa Libyaa. Suomalainen rakennusliike Perusyhtymä Oy rakensi Neuvostoliiton tilaamana 1980-luvulla peräti 1,5 miljardin markan arvoisen asetehtaan Beni Walidin autiomaahan Tripolista etelään. Neuvostoliiton kautta suomalainen rakennustoiminta Libyassa oli laajaa.

Suomi siis tosiaankin oli kylmän sodan aikaan Neuvostoliiton liittolaismaa YYA-sopimuksen kautta. Näin Suomi Neuvostoliitossa  ja Neuvostoliiton liittolaismaissa nähtiin, – niin Libyassakin.

Virallisissa papereissa Perusyhtymän rakentama tehdas kulki ”koulutuskeskuksen” nimellä.  Suomen ulkopoliittinen korkein johto Kekkosen vetämänä oli täysin tietoinen suomalaisesta asetehdashankkeesta.

Suomen ulkopoliittinen korkein johto Kekkosen vetämänä oli täysin tietoinen myös siitä, että Loviisan venäläisydinvoimaloiden omistama Imatran Voima Oy tarjosi yhdessä Neuvostoliiton kanssa Libyalle ydinvoimalaa aikana, jolloin Gaddafi oli hankkimassa itselleen ydinasetta. Onneksi sentään tuosta hankkeesta ei tullut yhtään mitään, – kiitos Yhdysvaltojen.

Suomi oli Neuvostoliiton rakentajabulvaani Libyassa etenkin tapauksissa, joissa Neuvostoliitolla ei ollut riittävää teknistä kykyä tai joissa Neuvostoliitolle oli ulkopoliittisesti parempi sotkea suomalaiset mukaan. Libyassa rakensivat myös monet muut Neuvostoliiton keskeiset kumppanimaat Vietnamista lähtien.

Lännessä tiedettiin tarkasti tämä kaikki kylmän sodan aikaan ja kuinka Neuvostoliitto käytti ulkopoliittisesti moraalittomia ja rahanahneita suomalaisia hyväkseen.

****

Käsittelin aikanaan Venäjän 2010-luvun sotilaallista laajenemista Mustallamerellä ja Välimerellä kirjoituksissa otsikoilla ”Syyrian Latakia on Venäjän uusin etuvartio Länsi-Eurooppaan” (US-blogi 14.2.2016) ja ”Krimin valtauksella Venäjä hallitsee nyt Mustaamerta sotilaallisesti täysin” (US-blogi 1.4.2016).

Alla oleva kuva on tuosta jälkimmäisestä kirjoituksesta neljän vuoden takaa:

Tuo kuva kertoo paljon Venäjän sotilaallisen laajenemisen vaikutuksista itäisellä Välimerellä ja Lähi-idän porteilla. Kyse on ohjusten kantomatkoista ja ohjuspuolustusjärjestelmien peittoalueista. Kyse on myös elektronisen sodankäynnin vaikutusalueista.

Kuvassa vihreän renkaan säde on 240 kilometriä (esimerkiksi K-300P Pastion-P -rannikko-ohjuspuolustusjärjestelmän kantama), keltaisen renkaan säde 400 kilometriä (esimerkiksi S-400 Triumf -ilmaohjuspuolustusjärjestelmän kantama) ja punaisen renkaan säde 500 kilometriä (esimerkiksi Iskander-M-ohjusjärjestelmän enimmäiskantama).

Yhdysvallat on huolestuneesti todennut Venäjän elektronisen sodankäynnin olevat Syyriassa aggressiivista tuottaen Yhdysvalloille ongelmia (US-blogi 7.5.2020).

Venäjän lehdistö pullistelee kirjoituksia, kuinka venäläiset elektronisen sodankäynnin järjestelmät ovat kyenneet puhdistamaan Syyrian Yhdysvaltojen F-22- ja F-35-hävittäjistä (esim. Яндекс Зэн 12.6.2020 ja Авиапорт 22.4.2020). Tiedä häntä sitten, mutta korkea-arvoiset yhdysvaltalaissotilasasiantuntijat ja kenraalit ovat esittäneet huolensa Venäjän elektronisen sodankäynnin taidoista.

Onko tämän kirjoituksen artikkelikuva totta muutaman vuoden kuluttua? Voiko Venäjä katkaista itäisen Välimeren Libyasta Kreikkaan ja Italiaan samaan tyyliin kuin Itämerellä Kaliningradista käsin A2/AD-kuplalla?

Venäjä on pitkäjännitteinen luomaan vaikutusvaltaansa. Venäjä on kärsivällinen. 5-10 vuotta on Venäjälle lyhyt aika prosessissa. Tämän olemme nähneet niin kylmän sodan aikaisessa Suomessa kuin nyt Ukrainassa. Suomen ottaminen täydelliseen haltuun kesti kuitenkin vuosikymmeniä huipentuen 1970-luvulla.

Jos artikkelikuva on totta, miten se vaikuttaa Eurooppaan, kun Venäjällä olisi kykyä ottaa itäinen Välimeri hallintaansa. Ei vain sotilaallisesti vaan myös muutoin vaikutusvallallaan alueen ystävä- ja liittolaismaihin.

Miten uhkia muodostuu EU- ja Nato-Euroopalle Venäjän laajenemisesta itäisellä Välimerellä, jos Venäjän toimet Pohjois-Afrikassa onnistuvat eikä länsimailla ole halua tai kyvykkyyttä reagoida?

Tämän kirjoitus on neljän vuoden jälkeen em. blogikirjoituksen (US-blogi 1.4.2016) jatko-osa Venäjän laajenemisessa Mustanmeren jälkeen Välimeren itäosissa.

Saapa nähdä, mitä saan kirjoittaa taas neljän vuoden kuluttua. Ehkäpä kirjoitus koskisi Venäjän rakentamaa sotilasinfrastruktuuria Libyassa?

Tämä kirjoitus käsittelee Libyaa, jonka Venäjä on ottamassa hallintaan, jos lännessä ei ymmärretä nyt reagoida oikein.

****

Khalifa Haftar on avainnimi, kun arvioidaan Venäjän nykyistä ja tulevaa vaikutusvaltaa Libyassa.

Haftar on avainhenkilö Venäjän ottaessa Libyaa haltuunsa. Haftar on avainhenkilö, kun ja jos Venäjä luo tulevaisuudessa mahdollista uhkaa Libyan kautta EU- ja Nato-Euroopalle. Khalifa Haftar on jo 76-vuotias, mutta venäläisnäkökulmasta hänellä on vielä riittävästi aikaa saattaa Libya Venäjän liittolaiseksi.

Khalifa Haftar on tällä hetkellä Libyassa Venäjälle vastaava kuin presidentti Bašar al-Assad  Syyriassa. Hafez al-Assadi ja Muammar Gaddafi olivat vastaavia kylmän sodan aikaan Neuvostoliitolle kuin Khalifa Haftar ja Bašar al-Assad nyt Venäjälle.

Mikään ei ole muuttunut. Venäjän yleinen toimintapa on edelleen sama kuin Neuvostoliiton aikaan. Etsitään liittolaisiksi ja kumppaneiksi sopivia autoritäärisiä henkilöitä, joilla on suvereeni hallintovalta maassaan. Suomi ei suinkaan ole poikkeus tuossa katraassa. Suomessa Kekkonen oli riittävän autoritäärinen hallitsemaan Suomea Neuvostoliiton edut huomioiden. Kekkosella oli käytännössä suvereeni hallintovalta. Mitään Suomessa ei tapahtunut ilman Kekkosta.

Khalifa Haftar on henkilönä mielenkiintoinen. Hänen historiastaan on syytä käydä joitain yksityiskohtia läpi, jotta ymmärtää, miten Venäjä on nyt 2020-luvulla saamassa Libyasta uuden sillanpääaseman ympäröidessään EU- ja Nato-Eurooppaa. Käyn Haftaria hieman läpi joidenkin asioiden osalta seuraavissa luvuissa, jotta aukenisi, mistä on kysymys ja miksi Venäjä panostaa juuri häneen.

****

Libyassa käydään sisällissotaa. Sotaa ja kahakointia on käyty eri muodoissa Muammar Gaddafin kuolemasta saakka vuodesta 2011.

Libyan tämän hetken sisällissodan osapuolten johtajista Khalifa Haftar on Venäjän tukema, Fayez al-Sarraj edustaa puolestaan Libyan virallista hallitusta, joka on YK:n tunnustama ja muun muassa Turkin tukema.

Turkin tuki al-Sarrajille on tässä oleellinen ja saattaa Turkin ja Venäjän vastakkaisille puolille.

Venäjän tukemalla Khalifa Haftarilla on saavuttamatta enää vain joitain alueita maan luoteiskulmassa ja merkityksettömällä maan etelälaidalla.

Tämänhetkiset hallinta-alueet selviävät alla olevasta kuvasta, jossa Khalifa Haftarin johtaman Libyan kansallisarmeijan (Libyan National Army, LNA) hallitsemat alueet on esitetty harmaalla ja Fayez al-Sarrajin johtaman maan ns. kansallisen sovun hallituksen (Government of National Accord, GNA) hallinnoimat alueet punaisella.

****

Khalifa Haftar on pitkäaikainen vaikuttaja Libyassa. Khalifa Haftarin ja Muammar Gaddafin yhteinen historia alkaa vuoden 1969 vallankaappauksesta, jossa Gaddafi astui valtaan. Kuten Syyriaan, myös Libyaan Neuvostoliitto alkoi luoda suhteita melko pian kumouksellisten vallanvaihdoksien jälkeen.

Vallankaappauspäivänä syyskuun 1. päivänä 1969 Neuvostoliiton laivasto risteili pitkin Libyan rannikkoa niin, että Yhdysvaltojen alukset katsoivat parhaaksi olla puuttumatta asiaan. Tuosta myönteisestä eleestä alkoi Libyan ja Neuvostoliiton yhteistyö Libyan uusien johtajien kautta.

Neuvostoliitolla oli aikanaan hyvä kyky analysoida KGB:n kautta ne autoritääriset eri maiden johtohenkilöt, joihin kannatti yrittää vaikuttaa Neuvostoliittoa hyödyttäen. Mikään tuossa toimintatavassa ei ole muuttunut Venäjän myötä.

Neuvostoliitossa ja Venäjillä on aina ymmärretty Libyan ja Syyrian sekä myös Iranin hyvä strateginen asema Euroopan kaakkoislaidalla ja Lähi-Idässä. Egypti sen sijaan on tuottanut ajoittaisia haasteita. Koko aluetta ei tarvitse hallita eikä siihen olisi mahdollisuuksiakaan.

Khalifa Haftar opiskeli Libyan armeijan korkea-arvoisena edustajana vuosina 1978-79 Neuvostoliitossa. Vielä nykyäänkin Haftar osaa venäjän kieltä niin, että tulee toimeen ja neuvotellut Moskovassa onnistuvat.

Haftar opiskeli tuolloin 1970-luvun jälkipuolella Neuvostoliitossa ylemmän upseeritason sotilasoppia Solnetšnogorskissa (Солнечногорск) vuoden kestävällä ns. Vystrel-upseerikursseilla (vystrel on venäjän kielellä выстрел, englannin kielellä shot ja suomen kiellellä laukaus).

Haftar jatkoi Moskovassa sijaitsevassa Frunzen sotilasakatemiassa, joka oli Neuvostoliiton sotakorkeakoulu (Военная академия имени М. В. Фрунзе venäjänkielisen nimen lyhennettynä versiona).

Venäläisten sotilasopinahjojen viralliset nimet ovat aivan mahdottomia, enkä lähde tässä edellä mainittua Vystrel-upseerikurssien pitopaikkaa edes yrittämään kääntää suomen kielelle, joka venäjän kielellä on:

Высшие офицерские орденов Ленина и Октябрьской Революции, Краснознамённые курсы «Выстрел» имени Маршала Советского Союза Б. М. Шапошникова.

Tuohon opinahjoon voi käydä tutustumassa esimerkiksi täällä. Tuo sotilasportaali on yksi tietolähde niille, jotka ovat kiinnostuneita Venäjän sotilasasioista (Военный портал).

****

Neuvostoliittoon lähetettiin liittolaismaista sopivia henkilöitä hakemaan korkeampaa sotilasoppia edellä mainittuihin kahteen sotilasopinahjoon. Varsovan liiton maiden lisäksi oppia annettiin myös muille kommunistille maille Kuubasta lähtien eikä Suomikaan jäänyt osattomaksi YYA-liittolaisena.

Toisena sivuhuomautuksena mainittakoon, että jos noissa Neuvostoliiton upseerikoulutuksen sotilasoppilaitoksissa on jokin länsimaiden sotilas opiskellut olematta läntinen sotilastiedustelija tai edes tiedustelijan ajatusmaailmaa omaava, sellaista henkilöä ei pitäisi mihinkään läntisen maailman armeijan sotilastehtäviin päästää. Noihin oppilaitoksiin ei vain kävelty Neuvostoliiton liittolaismaista, joihin Suomikin kuului.

Sellaista typeryyttä, mitä tuossa asiassa Suomessakin on nähty, ei toivottavasti enää nähdä täälläkään kun ei varmasti ole muissakaan läntisissä maissa nähty. En puhu nyt niistä Itä-Euroopan maista, jotka kuuluivat aikanaan Varsovan liittoon.

Viittaan tällä kontra-amiraali Georgij Alafuzoffiin (Георгий Борисович Алафузов) enkä suinkaan esim. kenraalimajuri Pentti Syrjään hänen julkaistessaan vuonna 1986 Gruppa Finljandija – Neuvostokomentajan roolissa -kirjan saaden samalla presidentti Koiviston julkiset haukut. Georgij Alafuzoffille opiskelu Frunzen sotilasakatemiassa ei todellakaan ole mikään meriitti, vaan täysin päinvastoin.

On kerta kaikkiaan käsittämätöntä, että Georgij Alafuzoff johti vielä helmikuussa 2019 valtioneuvoston käynnistämää Venäjän informaatiovaikuttamisen tutkimushanketta, josta muodostui tuloksiltaan täydellinen fiasko (Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 2020:16).

****

Khalifa Haftar muutti Yhdysvaltoihin 1990-luvun alussa, ja hänellä on ollut läheiset suhteet myös Yhdysvaltojen tiedustelupalvelu CIA:han. Suhteet muodostuivat, kun Haftar oli epäonnistunut Libyan sodassa Tšadin kanssa 1980-luvun lopulla ja suhteet Gaddafiin olivat katkenneet dramaattisesti. CIA käytti Haftaria avuksi päämääränä päästä eroon Gaddafista.

Muhammad Gaddafin tultua tapetuksi ja Libyan sisällissodan alettua vuonna 2011 Haftar palasi Libyaan. Yhteydenpito Venäjään alkoi jo muutaman vuoden kuluttua vuoden 2011 jälkeen tiettävästi vuonna 2015. Haftarilla on myös Yhdysvaltojen kansalaisuus, mutta Yhdysvallat ja CIA oli Haftarille vain pakollinen välivaihe. Haftarin vaimo ja tytär ovat edelleen Yhdysvalloissa, mutta pojat ovat Libyassa.

Khalifa Haftar on ollut vakiovieras Moskovassa jo pidemmän aikaa vuodesta 2016. Yhteydenpito on ollut tiivistä.

Haftar vieraili kesäkuussa 2016 Venäjällä ja tapasi puolustusministeri Sergei Šoigun (Сергей Шойгу) ja turvallisuusneuvoston sihteeri Nikolai Patruševin (Николай Патрушев). Nikolai Patrušev toimi FSB:n päällikkönä elokuusta 1999 toukokuuhun 2008.

Saman vuoden marraskuussa Haftar oli jälleen Venäjällä ja tapasi jälleen Šoigun ja lisäksi ulkoministeri Sergei Lavrovin (Сергей Лавров). Tammikuussa 2017 hän nousi lentotukialus Admiral Kuznetsovin (Адмирал Флота Советского Союза Кузнецов) kannelle, kun alus oli Murmanskista lähteneenä sotareissulla Syyrian edustalla.

Tuo syksyllä 2016 alkanut savuttavan lentotukialuksen matka herätti länsimaissa hilpeyttä (esim. Savon Sanomat 23.10.2016).

Marraskuussa 2018 Haftar tapasi jälleen puolustusministeri Sergei Šoigun sekä yleisesikuntapäällikkö kenraali Valeri Gerasimovin (Валерий Герасимов). Tuo tapaaminen Venäjän puolustusministeriössä on mielenkiintoinen, koska mukana oli liikemies Sergei Prigožin (Сергей Пригожин), jolla on yhteydessä yksityiseen sotilasyhtiö Wagneriin (ЧВК Вагнер), joka tunnetaan myös nimillä Ryhmä Wagner tai Wagner-ryhmä (Группа Вагнера).

Sergei Prigožin tunnetaan ”Putinin kokkina” (”повар Путина”) ja miesten yhteistyö juontuu – yllätys, yllätys – Pietariin kuten niin monen muunkin Putinin läheisen.

Suomennettuna: kokki Sergei Prigožin varmistaa Kremlin politiikan toteuttamisen sotilasyhtiö Wagnerissa.

Venäjän virallisen kannan mukaan Sergei Prigožin vastasi tuon marraskuun 7. päivän tapaamisen illallisen järjestämisestä kokkina. Tuosta tapaamisesta on mielenkiintoinen YouTube-video, jossa kaljupäisenä helposti tunnistettavissa oleva Prigožin häärää taustalla (YouTube 9.11.2018).

On myös huomattava, että tuollakin videolla kuten muissakin Haftarin Moskavan vierailulla on esillä Syyrian valtion virallinen lippu, vaikka Haftar on vain kapinalliskenraali. Venäjä käsittelee tapaamisissa Haftaria Libyan virallisena edustajana.

Khalifa Haftar ei kuitenkaan ole tiedettynä tavannut presidentti Putinia eikä se olisikaan soveliasta, kun Haftar ei ole maan virallinen päämies vaan vain kapinakenraali.

Sergei Prigožin yhtiöt ovat vahvasti mukana kymmenissä Afrikan valtioissa: Libyan lisäksi Keski-Afrikan tasavallassa, Pohjois- ja Etelä-Sudanissa, Madagaskarilla, Angolassa, Guineassa, Guinea-Bissaussa, Mosambikissa, Zimbabwessa ja Kongon demokraattisessa tasavallassa.

Etelämpänä Afrikassa Venäjälle on kyse kuten myös Kiinalle Afrikan luonnonrikkauksista. Autoritäärisiä johtajia alueella riittää.

****

Venäläiset Wagnerin palkkaamat sotilaat ovat taistelleet Libyassa Haftarin riveissä vähintään lokakuusta 2018 alkaen.

Fayez al-Sarrajin johtama kansallisen sovun hallitus aloitti toimintansa vuoden 2016 alussa ja Khalifa Haftar aloitti näkyvän yhteistyön Venäjän kanssa pian tämän jälkeen. Haftar vieraili siis jo kesäkuussa 2016 Venäjällä tavaten puolustusministeri Sergei Šoigun ja turvallisuusneuvoston sihteeri Nikolai Patruševin. Itseasiassa lähentymisprosessi alkoi jo samoihin aikoihin, kun Venäjä aloitti sotatoimet Syyriassa syksyllä 2015.

Brittiläisen The Sun -lehden vuoden 2018 syksyllä ilmestyneen jutun mukaan kymmeniä Venäjän sotilastiedustelun GRU:n kenraaleja ja Venäjän Spetznaz-erikoisjoukkojen sotilaita on sijoitettuna Välimeren rannikolle Tobrukin ja Bengasin sotilastukikohtiin, joita pitivät yllä Wagnerin yksityiset palkkasotilaat. Iso-Britannian tiedustelupalvelu epäili jo tuolloin Venäjän toimittavan Kalibr-risteilyohjuksia ja S-300-ilmatorjuntaohjusjärjestelmiä Libyaan 500-700 kilometrin päähän Kreikan ja Italian rannikoista (The Sun 8.10.2018).

En lähde tässä selostamaan aikaisempia sotatapahtumia ja käänteitä, mutta ilman Turkin väliintuloa Khalifa Haftar ja Venäjä olisivat jo vallanneet Fayez al-Sarrajin johtaman maan kansallisen sovun hallituksen alueet.

Kyse oli siitä, kuka hallitsee ilmatilaa. Turkki ja Venäjä ovat siis Libyassa vastakkain. Venäjä ei kuitenkaan luovuta. Libyan saaminen Venäjän haltuun on enää vähästä kiinni, mutta kuitenkin Turkista kiinni.

Saksa taas kerran avitti Venäjää kummasti esittämillään rauhanneuvotteluilla, joista ei tullut mitään kuten ei Itä-Ukrainassakaan. Neuvottelut olivat pitkälti kulissia, koska etenkin Haftar katsoi kykenevänsä valloittamaan maan ilman aselepoa. Saksassa olisi syytä osata tarkoin harkita, milloin aseleponeuvotteluaja on syytä esittää ja milloin niitä ei ole syytä esittää.

Venäjän toimintapa Libyassa on pitkälti sama kuin Ukrainassa. Miksei olisikaan, kun se näyttää toimivan ja kun länsimaat eivät ole Libyassakaan valmiita luomaan vastavoimaa Venäjälle. Nyt länsimaisia intressejä Libyassa itse asiassa puolustaa Turkki, muttei todellakaan auttaakseen länsimaita.

****

”Могу со всей ответственностью заявить, что российские военнослужащие не присутствуют в Ливии. Мы пользуемся официальной информацией и официальными источниками.” (Радио Свобода 9.10.2018).

Vapaasti suomennettuna:

”Voin vakuuttaa, ettei Venäjällä ei joukkoja ole Libyassa. Käytämme virallisia tietoja ja virallisia lähteitä.”

Noin lausui Juri Švytkin (Юрий Швыткин), joka on duuman puolustuskomitean varapuheenjohtaja.

”Не представляют интересов российского государства.” (esim. Новая газета 11.1.2020, Риа Новости 11.1.2020 jne.).

Vapaasti suomennettuna:

”Ne [Wagner-joukot] eivät edusta Venäjän intressejä.”

Noin lausui puolestaan presidentti Vladimir Putin (Владимир Путин), joka myönsi Libyassa oleva venäläisiä palkkasotilaita, muttei Venäjän valtion palkkaamina.

Olemme varmaan kuulleet nuo samat toteamukset joskus ennenkin?

Yhdysvaltain Afrikan sotatoimialueen päämaja (United States Africa Command) uutisoi toukokuun lopulla, että Venäjän on tuonut ainakin 14 tunnuksetonta MiG 29- ja Suhoi Su-24 -hävittäjää Al Jufran lentotukikohtaan (Google Map 29°12’07.7″N 16°00’28.8″E) noin 500 kilometrin päähän Tripolista (Facebook, U.S. Africa Command (AFRICOM) 27.5.2020). Venäjä siirsi hävittäjät Syyriasta.

Venäjä ei siis todellakaan luovuta.

****

Pääministeri Vladimir Putin ja presidentti Dmitri Medvedev (Дмитрий Медведев) olivat jyrkästi erimielisiä, kun vuonna 2011 YK:n käsittelyssä olivat Libyan pommitukset ja turvallisuusneuvostossa hyväksyttiin päätöslauselma nro 1973 (S/RES/1973 (2011)), joka oikeutti voimatoimet Libyassa siviilien suojelemiseksi ja humanitaarisen avun perille saattamiseksi.

Venäjä ei Medvedevin johdolla käyttänyt veto-oikeuttaan. Nyt Putin haluaa ottaa kaiken takaisin korkoineen.

Venäjällä ja Putinilla on kaksi tavoitetta Libyassa. Tärkeämpi tavoite on rakentaa laivastotukikohta maan rannikolle vastaavasti kuin Venäjällä on Syyriassa Tartus ja lentotukikohta vastaavasti kuin Venäjällä on Syyriassa Khmeimim.

Toinen tavoite liittyy Libyan maan öljy- ja kaasuvaroihin. Kyse on Libyan öljyvarojen saamisesta Venäjän avustuksella maailmamarkkinoille niin, että maa kuuluisi Venäjän johtamaan konsortioon vastapainona Opec-maille.

Autoritäärisesti johdetuilla Venäjällä, Iranilla, Syyrialla, Libyalla ja Venezuelalla öljyä riittää. Neljän öljyvaltion elinehtoinen riippuvuussuhde Venäjään loisi Venäjälle huikean vaikutusmahdollisuuden maailman energiamarkkinoihin. Venezuelan öljyvarat ovat maailman suurimmat.

Kuten kylmän sodan aikaan Neuvostoliitolla, Välimerellä toimiva Venäjän laivasto on Mustanmeren laivastoa. Venäjä on jo kasvattanut Mustanmeren laivaston kokoa sen jälkeen, kun otti Krimin niemimaan hallintaansa. Laivaston koko ei taida vielä riittää itäisen Välimeren hallintaan, jos tarkoitus olisi luoda uskottava vastavoima Natolle ja Yhdysvalloille. Harmia sen sijaan Venäjä kykenee luomaan, mikäli se saa Libyan haltuunsa.

Tuosta harmimahdollisuudesta kertoo hyvin tämän kirjoituksen artikkelikuva ja ohjusjärjestelmien peittoalueet, jotka ulottuvat laajasti Euroopan kaakkoiskulman Nato-maihin.

Venäjä on toiminut määrätietoisesti ja pitkäjännitteisesti luodessaan tätä Krimin niemimaalta lähtevää Euroopan kaakkoiskulman järjestelmäänsä. Neuvostoliitolla oli myös asema kaakkoiskulmalla, mutta nyt Venäjän kykyä muodostaa uhkaa on pidettävä vakavampana ohjusaseistuksen ja elektronisen sodankäynnin välineistön kehityksen myötä.

Euroopassa on suhtauduttu varsin huolettomasti Venäjän vaikutusvallan laajenemiseen alueella. Venäjä on saanut huseerata melko vapaasti. Asiaa kuvaa hyvin Ranskan ja Saksan toiminta, jotka ovat itseasiassa edesauttaneet Venäjän toimintaa alueella.

Venäjä kykenee järjestämään pakolaiskriisin Eurooppaan. Venäjällä oli osuus Syyrian pakolaiskriisin synnyttämisessä Eurooppaan vuosina 2014-16. Vastaavan Venäjä kykenee luomaan Libyan kautta Afrikasta, kun kokemusta on jo Syyriasta.

****

Libya on nyt suurvaltapolitiikan pelinäyttämö, josta EU- ja Nato-Eurooppa ovat ulkona. Euroopalla ei ole tällä hetkellä tässäkään tapauksessa mahdollisuutta, voimaa eikä yhtenäisyyttä vaikuttavaan toimintaan Libyassa varmistamaan Euroopan etuja alueella.

Italia tukee Fayez al-Sarrajia ja Ranska Khalifa Haftaria.

Saksakin on perinteisellä linjallaan. Kuten Itä-Ukrainan sodan ratkaisuksi, myös Libyaan Saksa tyrkyttää tulitauko- ja  aseleponeuvotteluita. Niitä onkin käyty, mutta tuloksettomana. Venäjä tietää, että Saksan takia EU:sta ei ole sille harmia. Saksan rauhanlaupiastyyli ei todellakaan ole Euroopan turvallisuudelle eduksi.

Saksan yhä vain jatkuvat traumat toisesta maailmansodasta kerta toisensa jälkeen käyvät Euroopalle tosi kalliiksi. Saksan olisi viimein syytä siivota oma pesänsä toisen maailmansodan traumoista.

Saksan ja Ranskan johdolla käydyt rauhanneuvottelut olivat Itä-Ukrainan kohdalla tuloksiltaan katastrofaaliset ja tuloksettomia ne olivat myös Libyan kohdalla Saksan esittämänä.

Libya-kysymyksessä mielenkiintoista on Yhdysvaltojen ja Turkin toiminta. Siis kahden Nato-maan toiminta. Miksi Turkki toimii aktiivisesti Libyassa Venäjää vastaan?

Yhdysvallat tuntee CIA:n kautta hyvin Khalifa Haftarin. Tuosta aiheesta voisi kirjoittaa yhtä pitkän ja uuvuttavan kirjoituksen kuin mitä tämä kirjoitus on. Trumpin johtamana Yhdysvalloilla oli pitkään myönteinen suhtautuminen Haftarin toimiin Libyassa. Trumpilla on mieltymystä autoritääriseen hallintoon ja autoritäärisiin johtajiin riippumatta heidän agendastansa.

Libyassa Yhdysvalloille kyse oli islamismin ja Isisin leviämisen estämisestä, jota Haftar myös käytti hyväkseen edistääkseen Libyan haltuunottoa itselleen. Venäjä ja Yhdysvallat olivat samalla puolella. Venäjä alkoi käyttää avautunutta tilaisuutta hyväkseen vuonna 2016. Haftar vieraili uudessa tilanteessa Venäjällä ensi kerran kesäkuussa 2016.

Venäjällä varmaan ajateltiin: kun kerran Syyriassa sallitaan, miksi ei Libyassakin sallittaisi?

Venäjän toimintatapa Libyassa on pitkälti sama kuin Syyriassa. Kuten Syyriassa, myös Libyassa Venäjä toimi Yhdysvaltojen hiljaisella luvalla.

****

“Russia is clearly trying to tip the scales in its favor in Libya. Just like I saw them doing in Syria, they are expanding their military footprint in Africa using government-supported mercenary groups like Wagner. For too long, Russia has denied the full extent of its involvement in the ongoing Libyan conflict. Well, there is no denying it now. We watched as Russia flew fourth-generation jet fighters to Libya – every step of the way. Neither the LNA nor private military companies can arm, operate and sustain these fighters without state support – support they are getting from Russia.” (U.S. Department of Defence, 26.5.2020).

Vapaasti suomennettuna:

“Venäjä selvästi yrittää kallistaa vaa’an Libyassa edukseen. Aivan kuten näin venäläisten tekevän Syyriassa, he laajentavat sotilaallista vaikuttamista Afrikassa käyttämällä hallituksen tukemia palkkasoturijoukkoja, kuten Wagner-ryhmää. Venäjä on jatkuvasti kieltänyt täysimääräisen osallistumisen meneillään olevaan Libyan konfliktiin. No, enää sitä ei voi kieltää. Näimme joka vaiheen, kuinka Venäjä lennätti neljännen sukupolven hävittäjiä Libyaan. Ei Libyan kansallisarmeija LNA eivätkä yksityiset sotilasyritykset kykene aseistamaan, käyttämään ja ylläpitämään näitä taistelijoita ilman valtion tukea. Tukea, jonka ne saavat Venäjältä.”

Noin lausui kenraali  Stephen Townsend. Hän on tällä hetkellä AFRICOM:n komentaja.

Oheinen on tuttua toimintaa jo vuodelta 2014, kun Venäjä toimi Krimin niemimaalla ja Itä-Ukrainassa.

On huomattava, että Venäjän puolustusministeriön rooli on kasvanut Venäjän ulkopolitiikassa eri rintamilla onnistuneen sodankäynnin myötä. Puolustusministeriöllä on paljon vaikutusvaltaa Kremlissä niin pitkään kuin sotaonni on myötä. Pieni näpäytys olisi Venäjälle hyväksi. Se olisi nyt tehtävissä Libyassa Turkin kautta, kun Venäjän ei ole ”virallisesti” valtiona mukana sotimassa.

AFRICOM:n huolestuneet kannanotot eivät ole saaneet toistaiseksi varmistamaan Yhdysvaltain varauksetonta tukea kansallisen sovun hallitukselle. Kyse lienee Trumpin mieltymyksistä.

Presidentit Tayyip Erdogan ja Donald Trump keskustelivat puhelimitse Libyasta maanantaina 8.6.2020. Libya-asiaan ei tullut keskusteluissa selvyyttä.

Yhdysvaltojen olisi syytä antaa tukensa Turkin toimille. Myös Euroopan EU- ja Nato-maiden olisi syytä antaa vähintään hiljainen tuki Turkin toimille. Ainakin niin, etteivät EU-maiden laivastot yrittäisi tarkastaa Turkin sota-aluksia Libyan edustalla (Middle East Online 12.6.2020).

Läntisen maailman edut Libyassa ovat nyt Turkin varassa.

****

Miksi Turkki sitten toimii aktiivisesti Libyassa Venäjää vastaan?

Turkki-Venäjä-suhteet ovat mielenkiintoiset. Avainsanat asiassa ovat: Idlibin alue ja Syyria sekä Tripolin alue ja Libya. Idlibin alueen kohtalo Turkin etelärajalla Syyriassa on ratkaisematta. Niin on myös Tripolin alueen kohtalo Libyassa. Venäjän ja Turkin sotilaspoliittiset edut ovat ristiriidassa näillä kahdella alueella.

Sotilaallisesti Turkki on lukenut tilanteen hyvin Libyassa. Khalifa Haftarin sotajoukkojen koko on vähäinen ja hänen valloittamansa alueet ovat suurimmaksi osaksi asumatonta autiomaata. Vuonna 2019 Haftarilla arvioitiin olevan suorassa vaikutusvallassa vain muutama tuhat sotilasta. Ilman Venäjän Wagner-ryhmän joukkoja Haftarin maaeteneminen Tripolin porteille ei olisi onnistunut.

Oleellista tässäkin sodassa on jälleen ilmaherruus. Ilman ilmaherruutta sotaa ei voiteta. Haftarilla oli käytössään pienet mutta toimivat ilmavoimat, koska hänen joukkoihinsa oli liittynyt entisten Gaddafin ilmavoimien henkilöstöä, jotka tunsivat Haftarin hyvin vanhoilta ajoilta. Haftarilla oli melkein täydellinen ilmaherruus Libyassa.

Haftarin joukkojen ensimmäinen hyökkäys Tripoliin alkoi 4. huhtikuuta 2019. Haftarin uhoama valtaus 48 tunnissa epäonnistui. Kahden kuukauden sotimisen jälkeenkään Haftarin joukot eivät onnistuneet murtautumaan Tripoliin.

Turkki liittyi mukaan Libyan sisällissotaan joulukuussa 2019 tukemaan Fayez al-Sarrajin johtamaa kansallisen sovun hallitusta. Huomioikaa ajankohta ja mikä tuolloin oli tilanne Idlibissä. Syyria, Venäjä, Iran ja Hizbollah olivat aloittaneet offensiivin (Operation Dawn of Idlib 2) alueella 19. joulukuuta 2019.

Kun Turkki aloitti pakolaistoimet Kreikan rajalla maaliskuussa 2020, Euroopassa oltiin täysin pihalla laajemmasta tilanteesta Idlibiin ja Tripoliin liittyen. Euroopassa oltiin siis enemmän kuin vain hieman pihalla asioiden yhteydestä. Pieni tuki Turkille Venäjää vastaan alkuvuonna 2020 olisi ollut paikallaan. Etenkin Saksa ja Ranska tälläkin kertaa sekoilivat oikein urakalla.

Turkki tiesi ilmaherruuden merkityksen ja onnistui saamaan Tripolin ympäristön ilmatilaa hallintaan etenkin miehittämättömillä ilma-aluksilla. Nyt sitten Venäjä on tuonut maahan 14 kappaletta MiG 29- ja Suhoi Su-24 -hävittäjiä kääntääkseen taas sotatilanteen edukseen.

Turkki ja Venäjä käytävät sijaissotaa Libyassa. Nähtäväksi jää, kumpi voittaa. Toivottavasti Turkki. Haftarin ja Venäjän voitto Libyassa olisi Euroopalle katastrofi.