Venäjän Itämeren laivasto on valmis hyökkäyksiin viholliskohteita vastaan

Itämeren laivasto on valmis pitkän kantaman ohjuksilla hyökkäyksiin viholliskohteita vastaan” on suomennos venäläisen Natsiohalhaja Oborona -sotilaslehden verkkosivuilla (Национальная Оборона) olleesta artikkeliotsikosta. Venäjän kielellä ”Балтийский флот готов к дальним ракетным ударам по объектам противника”.

Natsiohalhaja Oborona on suomennettuna Kansallinen Puolustus (Национальная Оборона). Kyse on arvostetusta venäläisestä sotilaslehdestä.

Artikkelin kirjoittaja on lehden toimittaja Alexandr Mozgovoj (Александр Мозговой). Hänellä on vahva kokemus Venäjän puolustushallinnosta ja hän on yksi johtavista merisodankäynnin asiantuntijoista Venäjällä.

Toimittaja Alexandr Mozgovojin mielenkiintoinen Itämeren sotilaallista turvallisuutta käsittelevä kirjoitus on tässä blogikirjoituksessa käännätettynä kokonaisuudessaan. Kirjoitus on pitkä: lähes 6 400 sanaa ja lähes 50 000 merkkiä. Lehtijutun pdf-tulostekin kuvineen on 17 sivua.

Tämä blogikirjoitus on tarkoitettu Itämeren sotilaallisiin varustelukysymyksiin vihkiytyneille ja sotilasasioista kiinnostuneille. Muiden tuskin kannattaa edes yrittää lukea kirjoitusta. En viittaa asiantuntijoihin, koska en itsekään ole sellainen, mutta toki asiantuntijatkin saavat tämän blogikirjoituksen lukea.

****

Mozgovojin kirjoittaman artikkelin suomennos on vapaa suomennos. Tämä tarkoittaa, että suomennos on tehty niin kuin minä olen lukemani tekstin ymmärtänyt. Venäjänkielisten sanojen merkityksiä on käännetty niin kuin me suomalaiset sen paremmin ymmärrämme. Käännän siis ajatuksia, en sanoja.

Tässä blogikirjoituksessa suomennettu alkuperäinen artikkeli löytyy: Национальная оборона №7 июль 2019, Балтийский флот готов к дальним ракетным ударам по объектам противника. Jokainen voi käydä tekemässä tuolla sivulla oman mieleisensä käännöksen tai antaa konekäännöksen kääntää. Jyvälle pääsee hyvin konekäännökselläkin.

Pyrkimykseni käännöksessä on helppo ja juokseva luettavuus suomen kielellä. Esimerkiksi kappalejakoa on paikon lyhennetty luettavuuden helpottamiseksi. Venäjän kielen monikko on joskus parempi kääntää suomen kielen yksiköksi. Myös tehostesanoja ja -päätteitä on joskus hyvä lisätä luettavuuden parantamiseksi. Venäjäiset kirjoittavat paljon myös passiivissa ainakin sellaisesta, mitä he ovat tehneet epäilyttävästi. Suosin käännöksissä aktiivia nimeämällä yleensä myös tekijän.

Sotaharjoituksiin osallistuvien henkilöiden määriä olen tässä kirjoituksessa kuvannut sotilas-sanalla (войска, troops), vaikka harjoitusten henkilömäärälaajuuteen yleensä ilmoitetaan myös sellaiset henkilöt, jotka eivät ole sotilaita, sotilaskoulutettuja ja sotilastehtävissä. Noin tyyli on ainakin Venäjällä.

Venäjällä käytettäviä lainausmerkkejä (« ja ») on suomennoksessani käytetty vain nimimäärityksissä, muissa kohdissa venäjän kielenä lainausmerkit on käännetty suomen kielessä käytetyllä lainausmerkillä (”). [ ja ] -hakasulkeiden sisällä olevat tekstit ovat tämän blogikirjoituksen kirjoittajan selvennyksiä alkuperäistekstiin.

Tekstin alkuperäiset jonkin muun tahon sanomisien lainaukset ovat suomalaisissa lainausmerkeissä ja tämän lisäksi kursiivissa minun harrastamani kirjoitustyylin mukaan. Tuo tyyli ei ole suomen kielen oikeinkirjoituksen mukaista, mutta tuo tyyli helpottaa niiden lukijoiden lukemista, jota lukevat minun tapaani lyhyitä kappaleita nopeasti silmäyksillä.

Otetaan esimerkkinä käännöksen sananvalinnoistani artikkelin ensimmäinen lause: ”На фото, сделанном спутником NASA, хорошо видно, как Балтийское море дугой глубоко врезается в Северо-Западную часть Евразии.

Lauseen дугой-sana (дуга) tarkoittaa virallisesti kaarta, luokkia tai länkeä. Jousipyssyn kaari on myös venäjän kielellä дуга.

Lause on kuitenkin ehkä paras suomentaa ilman mainintaa kaareutumisesta: ”Nasan satelliitin ottama valokuva osoittaa selvästi, kuinka Itämeri työntyy [pistimenä] syvälle Euraasian luoteisosaan.

Tuo em. esimerkkilause kuvaa myös hyvin Itämeren merkitystä Venäjälle ja venäläisille: toisaalta Itämeri on pistin Pietariin, toisaalta se on myös Venäjän ikkuna Eurooppaan. Tuo lause ja kuvassa 1 oleva Itämeren asento kuvaa, miten venäläiset näkevät Itämeren. Venäläiset kääntävät suomalaisiin nähden Itämeren osakarttakin 45 astetta vastapäivään, jolloin Itämeri todellakin työntyy pistimenä Venäjän rajaan ja Skandinavian niemimaa on vain uloke Euraasian mantereesta ja Venäjän rajoista.

Tuohon artikkeliin liittyy myös kaksi muuta hyvää ja lukemisen arvoista kirjoitusta, jotka ovat otsikolla ”На что способен Балтийский флот в случае массированного нападения” (Военное обозрение 28.5.2019) ja ”Don’t Believe the Russian Hype” (Foreign Policy 7.3.2019). Ensimmäinen on venäläinen näkemys ja jälkimmäinen yhdysvaltalainen näkemys Itämeren sotilaallisissa varustelukysymyksissä ja Itämeren sotilaallisista uhista eri osapuolille. Suomennettuna otsikot ovat ”Mihin [Venäjän] Itämeren laivasto kykenee massiivisen hyökkäyksen tapauksessa” ja ”Älä usko venäläiseen hypeen”.

Runsaaseen Itämeren sotilaallisia asioita koskevaan kirjoitteluun on nyt aihetta viime syksyn ja menneen kesän sotaharjoitustapahtumien takia. Nuo aiheet ja niiden perusteet kyllä selviävät tämän blogikirjoituksen viimeisissä luvuissa epilogina, jos vain jaksaa lukea sen ajatuksella läpi.

Korostan, että tässä blogikirjoituksessa suomennettu artikkeli kuvaa, miten Venäjä ja venäläiset näkevät Itämeren sotilaallisia asioita heidän kannaltaan. Venäjälläkin on eri sotilasasiantuntijoiden kesken erimielisyyksiä, vaikka me näemme täällä lännessä Venäjän hyvin helposti yksiäänisenä. Me näemme Itämeren sotilaskysymykset toisin kuin venäläiset emmekä luonnollisestikaan yleensä allekirjoita Venäjän näkemyksiä.

Niin. Voin kuitenkin jo lukea ne tämän blogikirjoituksen kommentit, jotka harrastavat inttämistä siitä, miten Venäjä näkee asioita heidän kannaltaan. Noiden kommenttien oikea osoite olisi Alexandr Mozgovoj ja Hatsiohalhaja Oborona -sotilaslehti.

Tämän blogikirjoituksen anti on se, miten Venäjä mahdollisesti reagoi tulevaisuudessa Itämerellä sotilasasioissa ja kuinka meidän on syytä puolestaan reagoida merellisissä puolustushankinnoissa. Venäjällä on kuitenkin monia vaihtoehtoja mm. Itämeren laivastonsa suhteen.

****

Artikkeli otsikolla ”Itämeren laivasto on valmis pitkän kantaman ohjuksilla hyökkäyksiin viholliskohteita vastaan”. Hatsiohalhaja Oborona -sotilaslehti nro 7/2019 [№7 июль 2019]. Artikkeli oli kyseisen heinäkuisen numeron pääartikkeli.

[Venäjän] Itämeren laivasto on valmis pitkän kantaman ohjuksilla hyökkäyksiin viholliskohteita vastaan

Nasan satelliitin ottama valokuva osoittaa selvästi, kuinka Itämeri työntyy pistimenä syvälle Euraasian luoteisosaan. Osittain suljetun ja enimmäkseen matalan vesialueen rannoilla asuu kansoja yhdeksästä eri valtiosta. Venäjällä ei ole Itämerellä pitkää rannikkoa: vain Pietarin Suuren kerran puhkaisema ”ikkuna Eurooppaan” Suomenlahden pohjukassa ja lännempänä Itämeren eteläosassa erillinen Kaliningradin alue.

[Toimittaja] Alexandr Mozgovoj

Viime aikoihin saakka Itämerta on pidetty maailmanmerenä [maailmanmerellä tarkoitetaan tässä merta, jolla on vapaa liikkuminen kaikille]. Kilpailua Itämerellä uudenaikaisilla tuhovoimaisilla tarkkuusaseilla ei ole pidetty hyväksyttävänä. Viime vuosina kaikki on muuttunut. Nato on muuttanut Itämeren ja sitä ympäröivät rannat yhdeksi kuumimmista paikoista. Eikä vain Euroopassa, vaan myös [muualla] maailmassa. Naton loputon merivoimien, ilmavoimien ja maavoimien yhdistettyjen sotaharjoituksien määrä on kuin paholaisnoitien [злобные ведьмы] piirileikki, joka kiertää jatkuvasti tätä Itämeren aluetta.

Paholaisnoitien piirileikki

Tänä vuonna Naton paholaisnoitien yökokoontuminen [шабаш] alkoi erityisen varhain. Yhdysvaltalaishävittäjät USS Gravely [DDG-107] ja USS Porter [DDG-78] ilmestyivät Kaliningradiin jo 21. tammikuuta. ”Laivat, jotka pystyvät kantamaan jopa 56 Tomahawk-risteilyohjusta, olivat lähellä Venäjän aluevesiä tavoitteena osoittaa voimaa”, lontoolainen Daily Star -lehti kirjoitti [Daily Star 21.1.2019]. Tämän ”mielenilmaisun” [”демонстрация”] eliminoimiseksi Venäjän Itämeren laivasto lähetti Kh-35-torjuntaohjuksilla [X-35] varustetut Boiki- [Корвет «Бойкий»] ja Soobrazitelnij-korvetit [Гвардейский корвет «Сообразительный»] kohti yhdysvaltalaishävittäjiä ja laivasto käynnisti myös rannikko-ohjuspuolustusjärjestelmät [береговые ракетные комплексы, БРК)]. Kuten heillä [laivastossa] on tapana sanoa, ne ”ottivat tähtäimeensä” [”взяли на прицел”] yhdysvaltalaishävittäjät.

USS Gravely ja USS Porter Itämerellä, joka kohtasi merentakaiset ​​epäystävälliset vieraat jäisessä tuulessa ja pilvisyydessä, eivät vain hidastelleet. Yhdysvaltalaishävittäjät perääntyivät kiireellä.

Kun kelit hieman lämpenivät, Nato-armeija alkoi jälleen sekoittaa vettä Itämerellä. USS Gravely saapui helmikuun 26. päivänä taas Itämerelle, muttei pitkäksi aikaa. Huhtikuun jälkipuolella sama yhdysvaltalaishävittäjä Nato-maiden kolmen eri fregatin ohella harjoitteli eteläisellä Itämerellä noin 20 päivän ajan. Toukokuun alussa joukkoon liittyi erillinen Naton miinalaivojen ryhmä.

Venäjän Itämeren laivaston johto ryhtyi vastatoimiin. ”Jotta voidaan reagoida nopeasti mahdollisiin hätätilanteisiin Itämerellä, Itämeren laivaston joukot ja välineet toteuttavat joukon toimenpiteitä Naton alusten toiminnan seuraamiseksi”, ilmaisi Venäjän federaation kansallinen puolustuksen johtokeskus [Национальный центр управления обороной Российской Федерации] lausunnossaan. Laivastoryhmä meni merelle ja Bastion- [БРК «Бастион»] sekä Bal-rannikko-ohjuspuolustusjärjestelmät [БРК «Бал»] suorittivat toimenpiteitä merellisen uhan eliminoimiseksi. Yli kymmenen Suhoj Su-24 -hävittäjää [Сухой Су-24] suorittivat ehdollisia hyökkäyksiä kohti ”kilpailijan” [”противник”] aluksia.

Ennen tämän merisotaharjoituksen päättymistä Virossa järjestettiin Locked Shield 2019 -kybersotaharjoitus [Locked Shield 2019] ja ilmavoimien Ramstein Alloy 2019-1 -sotaharjoitus [Ramstein Alloy 2019-1]. Sen jälkeen aloitettiin Spring Storm 2019 -yhteissotaharjoitus [Spring Storm 2019]. Harjoitus järjestettiin Viron Läänemaan ja Itä-Virumaan maakuntien alueella sekä Riianlahden ja Suomenlahden vesillä. Läänemaa sijaitsee Länsi-Virossa. Läänemaalla oli harjoituksessa ”isäntämaa”-rooli [host, принимающей стороны], jossa Naton 12 jäsenmaan sotilasjoukot saapuivat ”torjumaan hyökkäystä” [для ”отражения вторжения”]. Maan koillisosassa lähellä Venäjän rajaa Itä-Virumaalla oli Spring Storm 2019 -harjoituksen päätaistelualue.

Mutta ketä vastaan [sotaharjoiteltiin]? Tämä on selvää ilman selittelyä. Mutta kuka uhkaa ketä ja enemmän? Kuten Yhdysvalojen edustajainhuoneen entinen Yhdysvaltain puhemies Newt Gingrich totesi muutama vuosi sitten: ”Viro on Pietarin esikaupungissa”. Toisin sanoen 9 000 sotilaan harjoittelupaikka oli vain kivenheiton päässä Venäjän pohjoisesta pääkaupungista.

Ohjusten varjossa

[Naton] taisteluharjoitukset lähellä Venäjän rajaa ovat Spring Storm -harjoituksen tyyliä. Mutta tänä vuonna niissä oli uusi juoni. Puolalainen maihinnousualus ORP Gniezno [822] otti 29. huhtikuuta kuusi tavallisten kuorma-autojen kaltaista ajoneuvoa Gdyniasta ja toimitti ne meriteitse Tallinnaan. Siellä ”kuorma-autot” [”грузовики”] siirrettiin maihin ja 150 kilometrin päähän Virtsu-nimiseen pienkaupunkiin [Väinämeren] Suur Väinin salmen rannalle. Seuraavaksi siviililautta kuljetti kuorma-autot Muhun saarelle, josta ne pääsivät patopengerrykselle ja lopulliseen määränpäähänsä – Saarenmaalle. Saarenmaata kutsuttiin aiemmin Ezeliksi [Эзель, nimitys aiemmin Venäjän keisarikunnassa], ja siitä käytiin kiihkeitä taisteluita ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa. Juuri Ezelistä elo-syyskuussa 1941 [Neuvostoliiton] Itämeren laivaston pommittajat lensivät ensimmäiset ilmaiskut Berliiniin.

Nyt Saarenmaa on viihtyisä lomakeskus, jonne eri maiden turistit suuntaavat. Meri ja metsät ovat ympärillä. Juuri näistä metsistä kuusi puolalaista kuorma-autoa löysivät suojan NSM-meritorjuntaohjuksineen [Kongsberg Defence Systems, Naval Strike Missile (NSM)], joiden kantavuus on jopa 200 kilometriä. Saarenmaalta käsin ne voivat “pyydystää” [”доставать”] venäläisiä aluksia sekä Suomenlahdella että Itämerellä.

Suomenlahti, jota kautta kulku manner-Venäjältä Itämerelle on ainoa, oli puolalaisohjusten kantoalueella”, kirjoittaa puolalaisen Polityka-lehden [Polityka] tarkkailija Marek Świerczyński: ”ne kykenevät upottamaan tai ainakin uhkaamaan Venäjän Kronstadtin tukikohdasta lähteviä pinta-aluksia”.

Todellakin, huomaamattomat ja matalalla lentävät norjalaiset NSM-meritorjuntaohjukset ovat vakavasti otettavia aseita. Nato ei valinnut niille sijaintia Saarenmaalta sattumalta. Jos [Venäjän] merivoimien kohteet ovat selvästi näkyvissä RCC-laskelmissa, niin mereltä ja etenkin Suomenlahdelta NSM-ohjusten lähtöpisteet on vaikea havaita. Eikä vain siksi, että ohjukset ovat metsän suojassa. Saarenmaa blokkaa Viron Hiidenmaan saaren Suomenlahdelta. Hiidenmaa luo luonnollisen esteen NSM-ohjusten havaitsemiselle tutkalla. ”Roolit ovat muuttuneet”, toteaa Marek Świerczyński pahansuopaisesti, ”Venäjä ei enää blokkaa Natoa ohjuksillaan, ja Nato päätti osoittaa pystyvänsä blokkaamaan Venäjän Viron saarella sijaitsevien meritorjuntaohjuksien puolalaisten laukaisuyksikköjen avulla.” Ja täällä [Venäjällä] Venäjän puolustusministeriön on mietittävä, kuinka tämä ongelma ratkaistaan.

Tässä yhteydessä on kiinnitettävä huomiota myös Naton Formidable Shield 2019 -sotaharjoitukseen [Formidable Shield 2019], joka pidettiin melkein samanaikaisesti Spring Storm 19 -harjoitusten kanssa. Vaikka harjoituksen operaatiot olivat melko kaukana Itämereltä Skotlannin vesillä Ulko-Hebridien rannoilla, liittyvät ne suoraan Naton ”Baltia-sarjan” [”балтийская серия”] sotaharjoituksiin. Formidable Shield 2019 -sotaharjoituksessa testattiin merivoimien muodostelmilla ilmatorjunta- ja ohjustorjuntaohjusten vaikutuksia todellisilla ohjuslaukaisuilla. On selvää, että tällaisia ohjuslaukaisuja on vaikea toteuttaa Baltiassa. Harjoitteluun osallistui yhteensä 13 Kanadan, Tanskan, Ranskan, Italian, Hollannin, Norjan, Espanjan, Ison-Britannian ja Yhdysvaltojen merivoimien alusta, 10 lentokonetta ja 3 300 Naton sotilashenkilöä. Formidable Shield -sotaharjoituksen apoteoosiksi muodostui amerikkalaisen USS Roosevelt -hävittäjän [DDG-80] SM-3-ohjusten [SM-3] laukaisu.

Älä [vain] usko, että tämä paholaisnoitien yökokoontuminen päättyi tähän. Spring Storm 19- ja Formidable Shield 2019 -sotaharjoituksia seurasi Noble Jump 2019 -harjoitus [Noble Jump 2019]. Vaikka tuo harjoitus pidettiin Puolan maaperällä, saksalaiset Leopard 2A6 -taistelupanssarisvaunut [Leopard 2] Bundeswehrin yhdeksännestä panssariprikaatista olivat eturintamassa. Melkein samanaikaisesti Noble Jump -sotaharjoituksen kanssa alkoivat edetä Dragon-19-harjoitus [Dragon-19]. [Puolalaisen] Polityka-sanomalehden mukaan tämä on ”Puolan armeijan suurin harjoitus tänä vuonna”. Harjoitus käsitti melkein koko Puolan ja sotaharjoitustoimia suoritettiin maalla, ilmassa, merellä ja kyberavaruudessa. Harjoituksiin osallistui 15 000 puolalaista sotilasta ja 3 000 sotilasta Yhdysvalloista, Saksasta, Espanjasta, Tšekin tasavallasta, Isosta-Britanniasta, Italiasta, Bulgariasta, Norjasta, Unkarista, Kroatiasta, Romaniasta ja Slovakiasta.

Kun tankit vyöryivät Puolan harjoitusmaastossa ja tykistö jymisi, Naton Baltic Protector 2019 -meriharjoitussarjan [Baltic Protector] harjoitukseen osallistuvat alukset saapuivat Baltiaan. Harjoitukseen osallistui 17 alusta ja seitsemän Naton eurooppalaisen jäsenmaan sekä Ruotsin ja Suomen merivoimat. Harjoituksen lippulaiva oli brittiläinen maihinnousualus HMS Albion [L14]  kommodori James Parkinin johdolla. 176 metriä pitkä Albion, jonka vetoisuus on 19 560 tonnia, pystyy kuljettamaan jopa 700 merijalkaväen sotilasta ja laskemaan ne maihin kymmenen laskuveneen ja kahden helikopterin voimalla.

Kommodori James Parkinin komennossa olevat alukset edustivat Naton yhdistelmäjoukkoja [Combined Joint Expeditionary Force, CJEF]. Ensimmäisessä vaiheessa alukset turvasivat sotilasosaston kuljetuksen Itämeren itäosaan. Toisessa vaiheessa alukset sulautuivat Nato-blokin pääsotaharjoitukseen tällä alueella – [siis] Baltops 2019 -harjoitukseen [Baltops-2019].

Juan Carlos 1 -lentotukialus valmiina

Olemme kirjoittaneet toistuvasti Baltops -sotaharjoituksista (ks. Hatsiohalhaja Oborona -lehti nro 7/2015, 6/2016 ja 6/2017). Intohimo kasvaa. Jos vuonna 2015 ”Baltia-operaatio” [”Балтийская операция”] kiehui Kaliningradin alueella, niin vuonna 2016 harjoitusoperaatiot siirtyivät lähes suoraan Pietarin näköpiiriin. Vuonna 2017 Yhdysvaltojen sotaharjoitusta johtaneen komentajan vara-amiraali Christopher Gradyn mukaan yksi harjoittelujen päätavoitteista oli ”kehittää liittouman merivoimien integrointia ilmavoimien toimintaan”. Viime vuonna Baltops siirtyi jälleen [Venäjän] toiselle laidalle Kaliningradiin.

Baltops 2019, joka pidettiin 9.-21. kesäkuuta, poikkesi tämän sarjan aikaisemmista harjoituksista. Ensinnäkin, harjoituksia johti Yhdysvaltain viime vuonna uudelleen luodun 2. laivaston [United States Second Fleet] komentaja, vara-amiraali Andrew l. Lewis. Aikaisemmat harjoitukset toteutettiin Yhdysvaltain 6. laivaston [United States Sixth Fleet] amiraalien komennossa. Tämä tarkoittaa, että Pentagon osoitti lopulta Itämeren yhdessä Pohjois-Atlantin ja arktisten vesien kanssa erityisalueeksi merivoimien yhä tehokkaammalle tuelle lähellä Venäjän rajoja. Toiseksi, harjoituksen valmistelut alkoivat kuusi kuukautta ennen harjoitusten alkamista. Viime vuonna 4.-6. joulukuuta pidettiin Puolan Gdyniassa Yhdysvaltojen merivoimien 2. laivaston apukomentajan amiraali John Mastinin johdolla tapaaminen, johon otti osaa 14 harjoitukseen osallistuvan johtovaltion edustajia. Tapaamisessa tarkasteltiin harjoitusten alustavia skenaarioita sekä harjoitukseen kiinnitettyjen sotavoimien ja harjoitustoimien rakennetta.

Mainittaessa Norfolk, joka on Yhdysvaltain laivaston Atlantin joukkojen päätukikohta, tämän vuoden 29. päivänä toukokuuta vara-amiraali Andrew Lewis kertoi, että [Yhdysvaltain] 2. laivasto oli saavuttanut alkuperäisen taisteluvalmiuden. Toisin sanoen hänen komentonsa pystyy hallitsemaan itsenäisesti toimintaa määritellyillä vastuualueilla. Vara-amiraali keskittyi Baltops 2019 -sotaharjoitukseen. ”Nämä harjoitukset ovat yhteinen tilaisuutemme edistää rauhaa ja turvallisuutta yhteistyön, vuorovaikutuksen ja yksiselitteisen voiman osoituksen kautta Baltian alueella”, hän sanoi.

”Auttaa maailmaa” [”содействия миру”] Baltops 2019 -harjoituksessa ei jotenkin havaittu. Mutta ”yksiselitteisiä voiman ilmenemismuotoja” [”недвусмысленного проявления силы”] oli runsaasti.

Yhdysvaltain laivaston USS Mount Whitney [LCC-20] saapui Itämerelle 31. toukokuuta. Esikuntalaivan seurana saapui muita aluksia. Jotkut alukset olivat jo Baltiassa. Saksan, Puolan, Liettuan, Latvian, Ruotsin ja Tanskan rannikolla järjestettyihin harjoituksiin osallistui yhteensä 50 alusta, kaksi sukellusvenettä, 36 lentokonetta ja 8 600 sotilasta 16 Naton maasta sekä myös Ruotsista ja Suomesta.

Baltops 2019 -harjoitus alkoi melko perinteisesti – miinaoperaatioiden prosessoinnilla. Harjoitukseen osallistui yli 15 erityyppistä miinojen lasku- ja apualusta, noin 70 miinanraivaajaa, 15 miehittämätöntä vedenalaista ​​alusta, 5 kauko-ohjattavaa venettä ja useita helikoptereita. ”Baltia-operaatiossa” [на ”Балтийских операциях”] testattiin tänä vuonna useita miinantorjunnan ​​innovaatioita, kuten yhdysvaltalaista itsenäisesti toimivaa miehittämätöntä vedenalaista Mark 18 Mod 2 -alusta [Mk 18 Mod 2 Kingfish] ja MH-60S Seahawk -helikopteriin [Sikorsky SH-60 Seahawk] kiinnitettyä lasertoimista miinanhavaitsemisjärjestelmää (Airborne Laser Mine Detection System (ALMDS)). Miinatorjuntatoiminnalla oli [myös] tosiasiallista hyötyä. Miinanraivaajat löysivät useita toisen maailmansodan aikaisia pohjamiinoja ja tuhosivat ne.

Mutta ennen kuin nämä alukset menivät merelle, tiedustelukoneet ilmestyivät Venäjän ilmarajalle Kaliningradin alueella: Ruotsin Gulfstream [Gulfstream, S-102 B] ja Yhdysvaltojen RC-135 [Boeing RC-135]. [Venäjän] Itämeren laivaston Su-27-hävittäjä tavoitti heti tiedustelukoneet ja ne päättivät kääntyä, jotteivat koettelisi kohtaloaan.

Venäjän federaation kansallinen puolustuksen johtokeskuksen mukaan Baltops 2019 -harjoitukseen osallistuneet harjoittelivat myös tutka- ja radionavigointijärjestelmien radion tukahduttamiseen liittyviä jaksoja, jotka aiheuttivat tiettyjä vaikeuksia sotilas- ja siviili-ilmailulle. Joidenkin lähteiden mukaan Yhdysvallat päätti käyttää elektronista sodankäynnin EC-130H Compass Call -ilma-alusta [Lockheed EC-130H Compass Call] eliminoimaan Kaliningradin alueen tutkakenttää. Tuo ilma-alus saapui Puolan Krzesinyn lentokentälle Davis Montanan lentotukikohdasta Arizonassa Baltops-sotaharjoitusten alkamispäivän aattona. Kun Gulfstream- ja RC-135 -operaatio epäonnistui, Washington hylkäsi EC-130H Compass Call -lentokoneen 11. kesäkuuta.

Tuon elektronisen sodankäynnin lentokoneen pitäisi, ellei tukahduttaa, niin ainakin luoda vaikeuksia Venäjän ilmapuolustusjärjestelmien tutkalle. Tästä hankkeesta ei tullut mitään. Erillisalueelle sijoitettu [venäläinen] ”Samarkand” -elektronisen sodankäynnin taistelujärjestelmä [РЭБ «Самарканд»] “sokaisi” [”ослепил”] EC-130H Compass Callin elektroniikan ja EC-130H Compass Call joutui poistumaan. Viikkoa myöhemmin yhdysvaltalaisen B-52H-pommikoneen [Boeing B-52 Stratofortress]  kutsutunnuksella Hodor 53 piti kääntyä pois Venäjän rajalta. Tehtävään velvoitettu Su-27-hävittäjä hääti pommikoneen pois [The Drive 17.6.2019].

On huomattava, että [Venäjän] Itämeren laivasto lähetti heti merkittävät sotajoukot pitääkseen kurissa ”Baltia-operaatiot” [”Балтийские операции”] rannikoltamme. Päivä Baltops 2019 -sotaharjoituksen alkamisen jälkeen merivoimien etsintä- ja hyökkäysryhmät, jotka koostuvat Bojkij- [Корвет «Бойкий»] ja Stojkij-korveteista [Корвет «Стойкий»], pienistä ohjusaluksista Serpukhov [Малый ракетный корабль «Серпухов»], Zelenij Dol [Малый ракетный корабль «Зеленый Дол»], Liven [Малый ракетный корабль «Ливень»] ja Passat [Малый ракетный корабль «Пассат»] sekä pienestä sukellusveneentorjunta-aluksesta Aleksin [МПК-224 «Алексин»] olivat toimissa. Näiden miehistöt suorittivat tehtävät sukellusveneen löytämiseksi ja tuhoamiseksi, tehtävät ohjusten laukaisemiseksi elektronistesti sekä torjuivat ilmahyökkäykset. Itämeren laivaston merivoimien lentäjät puolestaan ​​suorittivat ehdollisia hyökkäyksiä pintakohteisiin.

Kaiken kaikkiaan harjoitukseen osallistui yhteensä noin tusina Su-27 ja Su-24 -hävittäjiä. Harjoittelimme ehdollisia tavanomaisten ohjusten iskuja ja Iskander-M-ohjusjärjestelmän laskelmia viholliskohteita vastaan. Ne [Iskander-M-ohjusjärjestelmän laukaisuyksiköt] etenivät salaa nimettyyn sijaintipaikkaan, missä laukaisuasentoon sijoittumisen jälkeen laukaisuyksiköt suorittivat elektronisen yhden [ohjuksen] ja [ohjus]ryhmän laukaisut kohteisiin, jotka simuloivat ohjuksenheittimiä, lentokenttiä, suojattuja kohteita ja komentokeskuksia. Tämän jälkeen Iskanderit muuttivat sijaintipaikkaansa välttääkseen mahdollisen vastaiskun.

[Kyse oli siis Venäjän Iskander-ohjusten ja myös muiden tavanomaisten ohjusten laukaisuharjoituksesta viholliskohteisiin Baltops-harjoitusta hyväksi käyttäen.]

Samanaikaisesti Nato oli aloittanut Baltops 2019 -sotaharjoitusten toisen vaiheen – merivoimien maihinnousujoukkojen rantautumisen Baltian maihin. Yhdysvaltalainen amfibioajoneuvoja kuljettava maihinnousualus USS Fort McHenry [LSD-43], puolalainen keskikokoinen amfibioajoneuvoja kuljettava maihinnousualus ORP Gniezno, kuten myös virolainen komentoalus EML Wambola [A433] sekä rajavartiokutteri Valve, nousivat maihin Saarenmaan luoteisosaan Tagalaht-lahden rannalle LCU-maihinnousualuksilla [LCU] ja telaketjuin varustetuilla amfibioajoneuvoilla. Muuten, nuo ovat aikanaan Neuvostoliitossa rakennettuja, mutta edelleen Puolan armeijan palveluksessa. Yhdysvaltain, Puolan, Romanian ja Espanjan merivoimien yksiköt suorittivat maihinnousun.

Näyttää siltä, ​​että Saarenmaa on rakastunut natolaisiin. 102 vuotta sitten, syyskuussa 1917, saksalaiset joukot nousivat maihin juuri Tagalahtin lahdella. Albion-koodinimisessä operaatiossa 4 500 keisarillisen armeijan sotilasta [кайзеровские солдаты] valtasi nopeasti Saarenmaan Venäjän murenevalla rintamalla, joka johtui entisen [Venäjän] valtakunnan vallankumouksellisten mielipide-eroavaisuuksista.

Nato ei pysynyt vain Viron [Saarenmaan] saarella. He nousivat maihin vielä suuremmilla maihinnousuilla Latvian ja Liettuan rannikolle. Baltops 2019 -sotaharjoitusohjelman latvialaisessa osassa lippulaivan ja komentoaluksen roolia piti espanjalainen maihinnousu- ja lentotukialus Juan Carlos I [L61] – [Espanjan] kuninkaallisen laivaston suurin taistelualus.

Harjoituksen johtaja vara-amiraali Andrew Lewis kertoi, että koska Yhdysvallat ei lähettänyt [omaa]lentotukialusta harjoituksiin eikä aio lähettää myöskään tulevaisuudessa [Itämerelle], Espanja kompensoi yhdysvaltalaislentotukialuksen tarjoamalla maihinnousualuksen [УДК, Amphibious assault ship], joka kuljettaa lyhyen lentoonlähtö- ja pystysuoraan laskeutumiseen kykeneviä Harrier II -hävittäjiä [McDonnell Douglas AV-8B Harrier II] ja joka lisäksi pystyy antamaan suojan ilmasta laskeutumiselle.

Espanjalainen merijalkaväen pataljoona ​​- maan armeijan eliittiä – nousi maihin Juan Carlos I:ltä Riianlahden rannalle Lilaste-kylän alueella. ”Latvian rannikko on täysin erilainen kuin meidän rannikkomme, josta yleensä harjoittelemme”, espanjalaisjoukkojen päällikkö Hugo Santos valitti toimittajille: ”Lisäksi Riianlahti on matala, ja tarvitsi ponnisteluja saadakseen alus oikeaan paikkaan.” Toisin sanoen matalassa Riianlahdella tehdyt liikkeet olivat vaikeita alukselle, jonka vetoisuus on 26 000 tonnia, pituus yli 230 metriä ja syväys 6,9 metriä.

Eliitti[pataljoona] ei epäonnistunut. Omillaan pataljoonan taistelijat aseineen ja 25 kilon selkäreput olkapäillä saavuttivat 14 kilometrin päässä olevan Ādažin harjoitusalueen. Ja harjoitusaluetta pommittivat jo Harrier-hävittäjälentokoneet, jotka nousivat Juan Carlos I:n kannelta. Espanjan merijalkaväki ei pysähtynyt Ādažiin. Harjoitusalueella velvollisuudesta suoritettujen ammuntojen jälkeen, he palasivat [Juan Carlos I -] maihinnousualukseen. Heidän edestakainen marssinsa kesti 48 tuntia. Merijalkaväen noustua alukseen kuninkaallisen laivaston lippulaiva nosti ankkurin ja siirtyi, muttei kauaksi.

Espanjalaiset olivat tänä vuonna hyvin esillä Baltops-harjoituksessa. Juan Carlos I:n lisäksi Cris Cristóbal Colón- [F105] ja Almirante Juan de Borbón [F-102] -ohjausfregateilla oli aktiivinen rooli harjoituksissa. Jostain syystä Madrid lähetti myös harjoituspurjelaiva Juan Sebastián Elcanon [8642567] Itämerelle. Ilmeisesti, jotta harjoituksissa olisi eräänlainen romanttista hohtoa. ”Perusteeksi” [для ”обоснования”] maan merivoimien laajalle osallistumiselle harjoituksiin Venäjän rannikon tuntumassa, Espanjan ulkoministeri Josep Borrell kertoi tämän vuoden toukokuun lopulla El Periódicon haastattelussa pitävänsä Venäjää ”vanhana vihollisena” [”старый враг”], joka toistaa läsnäoloaan maailmassa ja ”muuttuu uhaksi” [”превращается в угрозу”]. Pyreneiden maan Moskovan suurlähettiläs Fernando Valderrama Pareja kutsuttiin Venäjän ulkoministeriöön, jossa hänelle osoitettiin hämmennystä ja pyydettiin selvennystä. Vladimir Putin kuvasi ministerin sanoja ”hourailuksi” [”бред”]. Myöhemmin [ulkoministeri Josep] Borrell päätti lieventää tilannetta ja totesi, että ”asia on ratkaistu ja haudattu”, mutta lainatun tekstin mukaan hän kuitenkin sanoi ”ei Espanjasta vaan koko Euroopasta”. Mitä enemmän selität, sen huonompi. Höh, kuinka diplomaatit Euroopan unionissa pitävät tänä päivänä show’ta!

Mutta takaisin maihinnousu- ja lentotukialus Juan Carlos I:een. Tämä alus löytyi pian Liettuan Palangan rannikolta, missä suoritettiin laajamittainen maihinnousu. Ensinnäkin nudistien suosima Nemirseta-ranta, jonne Iso-Britannian, Yhdysvaltojen, Portugalin ja Puolan merijalkaväet ryntäsivät. Sotilaat rantautuivat maihinnousualus USS Fort McHenryltä ja maihinnousualus ORP Gniezolta. Jälkimmäisellä ei ollut onnea. Rantaan lähestyessä se törmäsi johonkin veden alla olleeseen ja vaurioitti kylkeään. Vahinko ei kuitenkaan ollut niin vakava, että kukaan olisi loukkaantunut.

Sitten oli maihinnousu- ja lentotukialus Juan Carlos I:n vuoro. Tärkeimmät hyökkäysjoukot siirrettiin alukselta rannalle panssaroiduilla amfibioajoneuvoilla ja helikoptereilla. Espanjalaispurnausta oli yhä kuultavissa. ”Rannat ovat erilaiset”, Espanjan sotalaivaston lehdistöpalvelun päällikkö luutnantti Anna Lasida kertoi. ”Rannat ovat matalia ja pohja on epätasainen. Seuraavan kerran joudumme ehkä siirtämään enemmän sotilaita helikoptereilla.

Maihinnousujoukkoja turvasivat merenpuolelta tanskalaisten Flyvefisken-tyypin [Flyvefisken] liettualaisilla Aukstaitis- [P14] ja Dzukas [P12] -partioaluksilla, joiden kokonaisuppouma on 420 tonnia ja etenemisnopeus 30 solmua. Ne on yleensä aseistettu yhdellä OTO Melara 76 mm -laivatykillä [OTO Melara 76 mm]. Baltops 2019 -sotaharjoituksissa alukset varustettiin laskettavilla kaikuluotaimilla. Liettualaisia ​​partioaluksia vastaan harjoitusvastuksena oli ​​saksalainen sukellusvene U-33 [S183]. Kumpi sai harjoituksessa paremmat kortit käteensä, emme tiedä. Aukstaitis- ja Dzukas-partioveneet voidaan varustaa torpedoputkilla sukellusveneiden tuhoamiseksi. Niitä kyetään pitämään yllä jopa 60 minuuttia ja ne on varustettu kahdella yhdysvaltalaisen Harpoon-meritorjuntaohjuksien [Harpoon] ​tai norjalaisten NSM-meritorjuntaohjusten laukaisujärjestelmällä. Joten alusten ”partiointistatuksesta” [”патрульный статус”] ei pitäisi olla epäselvyyttä. Liettualla ei kuitenkaan ole ”varastossa” [на ”наборы”] tällaisia ​​aseita. Mutta toivoa avusta ei tarvitse luovuttaa. Trump-setä on sanonut: ”Olemme valmiita suojelemaan teitä, mutta rahaa vastaan.

Yritys A2/AD:n [Zodin] murtamiseksi

Baltops-harjoitus sekä lukuiset harjoitukset, kuten Spring Storm, Baltic Protector, Saber Strike [Sauber Strike 2019], Anakonda [Anakonda 2018] sekä muut näitä tukevat harjoitukset eivät ole merkki Nato-komentajien mielenvikaisuuden pahenemisesta keväällä. Harjoitusten tavoitteena on ”koettaa” [”прощупать”] Venäjän puolustusta Kaliningradin ja Leningradin alueilla. Riittää, kun muistetaan Yhdysvaltojen nykyisen Venäjän-suurlähettilään John Huntsmanin olleessaan Atlantic Council -ajatuspajan puheenjohtajana lausumat sanat, jotka kehottivat ”valmistautumaan syviin hyökkäyksiin Venäjän alueelle käyttämällä yhdysvaltalaisia ilmasta laukaistavia JASSM-risteilyohjuksia, joiden kantama on 370 km” ja ”käyttämällä erityisjoukkoja Venäjän alueella, kuten Kaliningradin alueella.” Huntsmanin mukaan Kaliningradin alue tulisi yleensä ottaa pois Venäjältä.

Koska Naton harjoitukset ovat vihamielisiä ja täynnä ”ennakoimattomia tilanteita” [”нештатные ситуации”], Venäjän oli pakko ryhtyä asianmukaisiin toimiin turvallisuuden varmistamiseksi. Ensiksi Kaliningradin alueelle ilmestyi [venäläiset siis suosivat passiivia: ”ilmestyi”, ”появились”] S-400 Triumph [S-400] ilma- ja ohjustorjuntajärjestelmän divisioona. Nämä ilmapuolustusjärjestelmät yhdessä merivoimien ilmatorjunnan kanssa peittävät viereisen ilma- ja merialueen ei-toivotuilta vierailta. Tämä ”sateenvarjo” [”зонтик”] ulottuu Kaliningradin lisäksi myös suureen osaan Itämerta. Sen jälkeen Venäjän läntisimmälle alueelle siirrettiin Iskander-M-ohjausjärjestelmä [ОТРК], jonka ohjukset pystyvät iskemään tarkasti maa- ja merikohteisiin aina 500 kilometrin etäisyydelle 480-kiloisen taistelukärjellä. Marraskuussa 2016 pienet ohjusalukset Serpukhov ja Zelenij Dol ilmestyivät Baltijskiin siirtona Mustaltamereltä Itämerelle. Jokaisella näillä ohjusaluksella on kahdeksan Kalibr-NK-risteilyohjusta [3M-54 Kalibr, Комплекс 3К-14/С-14 Калибр, ракеты 3М-54/3М-14], joita voidaan laukaista mihin tahansa eteläisen Itämeren Nato-maan kohteeseen. Lopuksi rannikon Bal-rannikko-ohjuspuolustusjärjestelmän [БРК (береговой ракетный комплекс) «Бал»] torjuntakyvyn vahvistamiseksi Kaliningradin alueella otettiin käyttöön Onyx-ohjuksilla varustetut Bastion-rannikko-ohjuspuolustusjärjestelmä [БРК (береговой ракетный комплекс) «Бастион»]. Ääntä nopeampia Oniks-meritorjuntaohjuksia [P-800 Oniks, Оникс (противокорабельная ракета)] vastaavia ohjuksia ei ole muualla maailmassa ja ne on suunniteltu tuhoamaan erityisen arvokkaita fregattiluokan aluksia yli 300 kilometrin etäisyydeltä. Oniks-ohjuksilla voidaan hyökätä myös rannikkokohteisiin, esimerkiksi [norjalaisten] NSM-meritorjuntaohjusten laukaisukohteisiin. Itämeren laivaston aluksia on päivitetty merkittävästi. Laivastoa on täydennetty Su-30SM-hävittäjillä [Sukhoi_Su-30, Сухой Су-30], jotka ovat Su-27- [Sukhoi Su-27, Сухой Су-27] ja Su-24M-hävittäjiä [Sukhoi Su-24M, Сухой Су-24М] nykyaikaisempia.

Tällaista järjestelyä puolustuksen muodostamiseksi [систему построения обороны] on länsimaissa kutsuttu nimellä ”rajoitun pääsyn alue” [”зона ограничения доступа”] (AntiAccess/Area Denial – A2/AD) – [venäläisittäin] ZOD [ЗОД = зоной ограничения доступа]. Tällöin hyökkäävä osapuoli joutuu ympäristöön, jossa se ei pysty aiheuttamaan merkittävää vahinkoa viholliselle, ja on pakko perääntyä omien suurten tappioidensa välttämiseksi. Baltops ja muut Naton harjoitukset Baltiassa ja sitä ympäröivillä alueilla on suunniteltu muun muassa ”löytämään avaimet” [”подобрать ключи”] A2/AD:lle, löytämään [vastapuolen] heikkoudet rajoitetun pääsyn alueella ja etsimään työkaluja [vastapuolen] toimien voittamiseksi. Toisin sanoen heidän on murtauduttava Venäjän puolustukseen.

Tähän kappaleeseen on kirjattuna pitkiä sitaatteja vaikutusvaltaisen yhdysvaltalaisen Foreign Policy -aikakauslehden artikkelista, joka julkaistiin tämän vuoden 7. päivänä maaliskuuta [Foreign Policy 7.3.2019]. ”Venäjän pääsyn kontrolloimisen kyvykkyys on erityisesti havaittavissa Baltian alueella”, artikkelin kirjoittajat Robert Dalsjo, Michael Johnson ja Christopher Berglund totesivat artikkelissa. Samanaikaisesti he kuitenkin kiinnittävät huomiota siihen, että ”vaikka Venäjän pitkän kantaman ohjusjärjestelmät ovat riittävän tehokkaita, ne eivät voi kääntää Kremlin äärimmäisiä lausuntoja todellisuudeksi”. Mitä ”äärimmäisillä lausunnoilla” [”максимальны заявлении”] tarkoitetaan, ei ole kovin selvää. Ehkä kyse on Moskovan pahasta suunnitelmasta orjuuttaa Itä-, Keski- ja Länsi-Euroopan maat? Iskander-M-ohjausjärjestelmä [ОТРК (оперативно-тактический ракетный комплекс) «Искандер-М»] on annettu esimerkkinä: ”Kaliningradissa olevien ohjusten määrä on melko pieni – vain 48 kappaletta – potentiaalisten kohteiden määrään verrattuna, varsinkin jos otetaan huomioon, että jotkut niistä pystyvät kantamaan ydinkärkeä – ja on oltava ydiniskun toteuttamiseksi” (kirjoittajan kommentti: ilmeisesti Foreign Policy -julkaisun kirjoittajat valittavat Iskanderien vähäisestä määrästä Kaliningradin alueella, mutta tätä ”erehdystä”  [”оплошность”] ei ole vaikea korjata). ”Nato-liittoutuma voi estää Venäjää päätöstä käyttää Kaliningradiin sijoitettuja ohjuksiaan pelotepolitiikan avulla – toisin sanoen uhata tätä erillisaluetta sijoittamalla sen viereen välineet [средство] kostotoimiin ilmasta tai maasta käsin”, korostaa Foreign Policy -lehti.

Ja sitten kirjoituksessa seuraavat erityiset suositukset: ”Ensimmäinen päätelmä on, että Venäjän mahdollisuudet rajoittaa pääsyä ovat vähemmän merkittäviä kuin usein ajatellaan, ja Nato-liittoutumalla on paljon vaihtoehtoja vastatoimenpiteille, joita se voi toteuttaa… Nato-liittoutuman ja sen liittolaisten [= Suomi ja Ruotsi] on tehtävä koordinoituja poliittisia ja sotilaallisia ponnistuksia, kuten useiden tekniikoiden tarkistaminen, kuten sotilashenkilöstön ja varusteiden naamiointi ja hajauttaminen, elektronisten laitteiden toiminnan valvonta (nykyaikainen vaihtoehto radiohiljaisuuden varmistamiseksi) sekä vihollisen ilmanpuolustusjärjestelmien torjuminen. Venäjän pääsynrajoitusjärjestelmiin [систем ограничения доступа] kohdistuvien operaatioiden onnistumiseksi tarvitaan [sotilas]järjestelmien varhainen käyttöönotto, kohteen havaitseminen sekä operaatioiden ja sotilasharjoittelujen yhteinen suunnittelu. Koska monet vaaditut [sotilaalliset] keinot [средство] ovat tällä hetkellä Yhdysvaltojen omistuksessa, tarve jakaa taakka saattaa vaatia eurooppalaisia ​​lisäämään suorituskykyään mukaan lukien ohjukset, joissa on tutkat ja tarkat pitkän kantaman toiminnot… On tarpeen varmistaa Naton jatkuva modernisointi ja valmiuksien kehittäminen mukaan lukien edistyneet merialusten tuhoamiseen tarkoitetut ohjusjärjestelmät [противокорабельные ракетные комплексы], pitkän kantaman ilmatorjuntaohjukset [зенитные ракеты дальнего действия] ja elektronisen sodankäynnin kehittäminen.

Tietenkin Venäjä seuraa tätä kehityssuuntausta ja on pakotettu vastatoimiin. Esimerkiksi tänä vuonna elektroninen sodankäyntijärjestelmä Murmansk-BN [Мурманск-БН] otettiin Kaliningradin alueella käyttöön Itämeren laivaston 841. erillisen elektronisen sodankäyntikeskuksen [841-й отдельный центр РЭБ, в/ч 096439] aseistukseen. Murmansk-BN suorittaa radiotiedustelun, sieppaa vihollisen signaalit ja tukahduttaa ne lyhyen aallon kantamalla 5 000 kilometrin etäisyydelle ja suotuisissa olosuhteissa jopa 8 000 kilometrin etäisyydelle. Tämä ase on edistyksellinen. Toiminnassaan järjestelmän peittoalue on 640 000 neliökilometriä. Antennikentän pituus on 800 metriä ja teleskooppisen hydraulisen antennimaston korkeus on 32 metriä. Murmansk-BN on tehokas sekä merialuksia että lentokoneita vastaan. Kaliningradin alueelta järjestelmä pystyy hukuttamaan HF-taajuuden viestintä- ja ohjausjärjestelmät käytännössä koko Euroopassa ja Atlantilla.

Ehkäpä järjestelmää kokeillaan Naton erityisen ylimielisessä sotaharjoituksessa?

[Ilmeisesti Venäjä ei ole vielä käyttänyt eikä testannut Murmansk-BN-järjestelmää Naton sotaharjoituksien yhteydessä.]

Tarvitseeko Venäjä Itämeren laivastoa?

Olemme [Venäjällä] tarkoituksella välttäneet keskustelua Itämeren laivaston roolista hillitä Natoa ja hoitaa maan puolusta länsisuuntaan. ”Laivastolla” [под ”флотом”] tarkoitamme tässä [sota]laivoja ja [sota]veneitä sekä sukellusveneitä, koska nyt Kaliningradin alueen Itämeren laivasto käsittää lähes kaikki ilmatorjuntaohjukset sekä ilma- ja maavoimien yksiköt.

Tällaisen laivaston olemassaolon välttämättömyydestä on erilaisia ​​mielipiteitä. Niin, yhden venäläisen julkaisun [Военное обозрение 28.5.2019], kirjoittaja [Dmitri Verhoturov, Дмитрий Верхотуров] väittää, ettei Venäjä tarvitse merivoimia Itämerellä. Hänen mukaansa vaikka Yhdysvaltojen, Ison-Britannian ja muiden Natoon kuulumattomien [Itämeren] maiden laivastoa ei lasketa mukaan, alueen Nato-maiden merivoimat ovat huomattavasti suuremmat kuin Itämeren laivaston käytettävissä olevat merivoimat (1,7-kertainen pinta-aluksien suhteen ja 10-kertainen sukellusveneiden suhteen). Rauhan aikana Venäjä varmistaa riittävästi etujaan FSB:n rajavartiolaitoksen rannikkovartioston laivoilla ja veneillä.

Epäilemättä luvuilla laskeminen aritmetiikalla ei ole täällä eduksemme. Em. venäläisen julkaisun kirjoittaja huomauttaa, että sotatilanteessa Itämeren laivasto on tarpeeton. Tämän laivaston alukset voivat ”joko mennä merelle ja ryhtyä taisteluun myydäkseen henkensä korkeammalla hinnalla tai voivat yrittää murtautua Suomenlahdelle – sangen epäilyttävillä menestysmahdollisuuksilla. Massiivisessa hyökkäyksessä laivasto hävitetään joka tapauksessa ja ehkä ennen hävitystään se voi aiheuttaa viholliselle joitain vahinkoja, millä ei kuitenkaan ole juuri mitään vaikutusta sotatoimien yleiseen kulkuun.” Lyhyesti sanottuna, tapahtumat kehittyvät juonen mukaan: ”Yläkerrassa te toverit, kaikki paikallaan, viimeinen paraati on tulossa!” [Наверх вы, товарищи, все по местам, последний парад наступает!, Врагу не сдаётся наш гордый «Варяг»].

Mielestäni Itämeren laivasto ei mene merelle taistelemaan eikä murtaudu Suomenlahdelle. Ensinnäkin on luotu ja parannettu keinoja rajoittaa Naton joukkojen pääsyä Kaliningradin alueelle, jotta dramaattisia tilanteita ei voi syntyä, jollaisia fantasioita edellä olevassa kappaleessa olevan lainauksen kirjoittaja kuvaa. Toiseksi Itämeren laivastolla on jo aluksia, jotka kykenevät hillitsemään Nato-armeijan intohimoja. Meillä on mielessä edellä mainitun Bujan-M-projektin [проекта 21631 «Буян-М», проекта 21631 «Буян-М»] kaksi pientä ohjusalusta. Kahdeksan 3M-14 Kalibr-tyypin laivasta maahan laukaistavaa risteilyohjusta, joissa on 450 kilon räjähdekärki, jotka on sijoitettu 949 tonnin uppouman ohjusalukseen ja jotka kykenevät osumaan kohteisiin yli 1 500 kilometrin etäisyydeltä. Ja muunnos samoista ohjuksista, joissa on ydinkärjet, kykenevät osumaan kohteisiin entistäkin pidemmälle – jopa 2 600 kilometriin.

Pienet ohjusalukset Zeleny Dol ja Serpukhov ovat jo osoittaneet aseensa toiminnassa, kun ne hyökkäsivät 19. elokuuta 2016 Kalibr-risteilyohjuksilla Venäjällä kielletyn Jebhat anNusra -terroristiryhmän kohteita vastaan [Syyriassa]. Hyvin kohdennettujen hyökkäysten seurauksena Dar Taazin kylän läheisyydessä sijaitsevat komentoasemat ja rosvojen tukikohdat tuhoutuivat, samoin ammusten valmistuslaitos ja suuri asevarasto Aleppon maakunnassa. Siksi, kun nämä pienet ohjusalukset siirtyivät Sevastopolista Baltijskiin loka-marraskuussa 2016, useat länsimaiset julkaisut väittivät, että lentotukialus ja risteilijä Admiral Kuznetsovin [Адмирал Флота Советского Союза Кузнецов] johtama Pohjoisen laivaston laivue ilmestyi sitten Välimerelle yksinomaan vain siirtääkseen Naton komennon ja länsieurooppalaisen mielipiteen huomion kahden 21631-projektin ohjusaluksen siirrosta Itämerelle. Todellakin nämä pienet alukset ja niiden Kalibrit etenkin ydinkärkiversiona voivat aiheuttaa erittäin vakavaa tuhoa natolaisille – paljon suurempi kuin mikään lentotukialus.

Viime vuoden joulukuussa pieni ohjusalus Mitištšihi [Малый ракетный корабль «Мытищи»] liittyi Itämeren laivastoon, aikaisemmalta nimeltään Uragan [Малый ракетный корабль «Ураган»] – projekti on 22800 Karakurt [проекта 22800 «Каракурт», проекта 22800 «Каракурт»]. Kyse on Bujan-M-projektin aluksia merikelpoisemmasta versiosta. Pienemmällä uppoumalla (800 tonnia) se kantaa saman määrän Kalibr-NK-ohjuksia kuin 21631-projektin alusten ohjusjärjestelmät. Toisin sanoen Itämeren laivaston ohjuslaukaisimien määrä kasvoi kahdeksalla yksiköllä. Nyt Kaliningradin alueella testataan toista tämän tyyppistä alusta – Sovetskin [Малый ракетный корабль «Советск»], entinen Taifun [Малый ракетный корабль «Тайфун»].

Bujan-M- ja Karakurt-luokan alukset voidaan varustaa paitsi laivasta maalle laukaistavilla risteilyohjuksilla, myös 3M-54-1-torjuntaohjuksilla [Калибр 3М-54-1], joiden taistelukärjen massa on 400 kilogrammaa ja jotka voivat iskeä pintakohteisiin noin 300 kilometrin etäisyydeltä. Toisin sanoen nämä ”strategiset ohjusalukset” [«ракетные катера стратегического назначения”], kuten näitä kahta pienten ohjusalusten tyyppiä kutsutaan, ovat valmiita taistelemaan myös pinta-aluksia vastaan. Näillä aluksilla on muun muassa vahva yleinen automaattinen tykistö. Projektin 21631 [Bujan-M] pienissä ohjusaluksissa on 100 mm A-190 [А190 «Универсал»] ja projektin 22800 [Katakurt] 76 mm AK-176MA [АК-176].

Ihannetapauksessa Itämeren laivasto tarvitsee kaksi tusinaa Bujan-M- ja Karakurt-tyyppisiä pieniä ohjusaluksia. Ne ovat pääasiallisena iskuvoimana korvaamaton suljetuilla ja osittain suljetuilla merillä (Kaspianmeri, Itämeri, Mustameri ja Japanin meri). Suurempi 20380-projektin [Корветы проекта 20380] korvetit voidaan siirtää pohjoiseen Kuolan niemimaalle Venäjän merivoimien perustaksi.

Uuden sukupolven pienten ohjusalusten projekteilla [МРК, Малый ракетный корабль] on kuitenkin vastustajansa. He väittävät, että 21631- ja 22800-projektien pienet ohjusalukset ovat ”sattuman ​​lapsia” [”дети случайности”]. Sanotaan, että nämä alukset ovat ”suhteettoman kalliita taistelukykyyn verrattuna” [”непропорционально дороги в сравнении со своим боевым потенциалом”] eikä niillä ole ”merkittäviä” ​​[”значение”] ilmapuolustusjärjestelmiä, ja niiltä puuttuu kokonaan sukellusvenetorjunnan ​​aseistus. Ja eikös ole yritetty sijoittaa hävittäjäpommittajia pienen ohjusaluksen kansille? Toinen argumentti pieniä ohjusaluksia vastaan on, että niiden tarve yleensä katoaa, kun keskipitkän ja lyhyen kantaman ohjuksia koskeva [INF-]sopimus lakkaa.

Toki, tietysti voidaan tietenkin antaa pitkä lista läntisten ja itäisten merivoimien asiantuntijoiden lainauksia, joissa mainitaan Venäjän uuden sukupolven pienten ohjusalusten korkea taistelukyvykkyys ja alusten alhaiset kustannukset. Rajataan lainaukset kuitenkin vain yhteen viimeisimmistä viesteistä. Vähän ennen Baltops-sotaharjoituksen alkua Yhdysvaltain merivoimien instituutin USNI News -sivusto kertoi, että Yhdysvaltojen toisen laivaston jälleenrakentaminen johtui Venäjän sukellusveneiden uhasta Atlantilla ja taisteluveneistä [ударный катер] (tarkoittavat pieniä ohjusveneitä – toimituksellinen huomautus), jotka on varustettu Manner-Eurooppaa uhkaavilla pitkän kantaman ohjuksilla. Toisin sanoen, vastassa on yksi 885- projektin monikäyttöinen ydinsukellusvene Severodvinsk [Подводные лодки проекта 885 «Ясень», К-560 «Северодвинск»] ja kourallinen 21631- ja 22800-projektien pieniä ohjusveneitä, kun Washington asetti vastaan kokonaisen Nato-laivaston (muistakaa, että kaikki Pohjois-Atlantin liiton merivoimat ovat toisen amerikkalaisen laivaston komennossa – kirjoittajan kommentti).

INF-sopimus on edelleen voimassa siihen saakka [tilanne tämän kirjoituksen julkaisun aikaan heinäkuussa 2019], kun osapuolet noudattavat sen ehtoja. Mutta vaikka sopimus lakkaa, pienten ohjusalusten rooli ei vähene vaan kasvaa. Merellä liikkuville alustoille asennetut Kalibr-ohjukset ovat joustavampia pelotevälineitä kuin maanpäälliset laukaisualustat. Jälkimmäinen vain täydentää edellistä.

Mutta korkean suorituskyvyn omaavien lyhyen kantaman ilmanpuolustusjärjestelmien puute ohjusjärjestelmissä on laivastomme yleinen vitsaus. Toivomme, että Iževskin sähkömekaaninen laitos Kupol [Ижевский электромеханический завод Купол] saa menestyksekkäästi päätökseen Tor-M2-ilmapuolustusjärjestelmän [ЗРК «Тор-М2»] uuden version [оморяченного] luomisen. Tällainen järjestelmä lisää varmasti pienten ohjusalusten ja Venäjän laivaston muiden pienten yksiköiden taisteluvalmiutta.

”Työhevoset” ja muut

Mitä tulee laivaston sukellusveneiden torjuntaan, tätä toimintaa ei pidä ”hirttää” [”навешивать”] pieniin ohjusaluksiin. Jos seuraamme alusten monitoiminnallisuusvaatimuksia, pienten ohjusalusten uppouma tulee kasvamaan kahteen tai useampaan tuhanteen tonniin. Loppujen lopuksi on välttämätöntä liittää ASG [ГАС], sukellusveneitä tuhoavat torpedot tai ohjukset ja ohjausjärjestelmät tähän kokonaisuuteen. On parempi kiinnittää huomiota Venäjän ilmavoimien toimintaan, jolle Kazanin ilmailulaitos [Казанский авиационный завод, КАЗ] on uudistanut tuotantonsa modernisoitujen Tu-160M2-pommittajien [Ту-160М2] valmistamiseksi ja on käynnistänyt Tu-22M3-pommittajien [Ту-22М3] uudistamisen. Tunnin ajomatkan päässä Kazanin ilmailulaitokselta on Zelenodolskin suunnittelutoimisto [Зеленодольское ПКБ], jossa 1124/1124M-projekti Albatrossissa [проекта 1124/1124М «Альбатрос», проекта 1124/1124М «Альбатрос»] on kyse upeista pienistä sukellusveneiden torjunta-aluksista. Zelenodolskin tehdas on nimetty A.M. Gorkyn mukaan [АО «Зеленодольский завод имени А.М.Горького»], missä nämä pienet sukellusveneiden torjunta-alukset [Малый противолодочный корабль, МПК] rakennettiin sarjassa. Kaikissa laivastoissa, joissa nämä pienet sukellusveneiden torjunta-alukset [МПК] edelleen palvelevat, niitä pidetään edelleen erittäin hyvin korvaavina ”työhevosina” [”рабочая лошадка”]. ZPKB-salkussa [ЗПКБ] on useita vaihtoehtoja uusille sukellusveneiden torjunta-aluksien hankkeille, jotka perustuvat 1124M-projektiin. Ja vaikka kukaan ei ole keksinyt mitään parempaa, on syytä elvyttää Albatrossien rakentaminen Zelenodolskin tehtaan tiloissa.

Muuten, Itämerellä noita pieniä sukellusveneiden torjunta-aluksista ei ole. Siellä on niiden sisaralukset – kuusi 1331M-projektin [проекта 1331М, проекта 1331М] pienten sukellusveneiden torjunta-alusta, jotka rakennettiin Saksan demokraattisessa tasavallassa yhdessä Zelenodolskin suunnittelutoimiston suunnittelijoiden kanssa. Noiden alusten ei pitäisi olla mukana modernisoinnissa, koska ne ovat olleet palvelemassa vähintään 30 vuotta ja monet alusten komponentit tietysti tuodaan maahan. Nuo alukset tulisi korvata uusilla Albatrosseilla.

Itämeren laivasto, samoin kuin muut Venäjän merivoimien laivastot, tarvitsevat kipeästi nykyaikaisia miinanraivausaluksia [миннотральный корабль]. 1265-projektin [проекта 1265 «Яхонт», проекта 1265 «Яхонт»] miinanraivaajat ja 10750-projektin [проекта 10750 «Сапфир», проекта 10750 «Сапфир»] pienet miinanraivaajat ovat materiaalisesti ja teknisesti vanhentuneita. On vaikea olla muistamatta, että Neuvostoliiton laivastossa suuren isänmaallisen sodan jälkipuolelta Neuvostoliiton romahdukseen saakka miinanraivaajat olivat laivaston yleisempiä taisteluyksiköitä. Eivätkä sattumalta. Kuten tiedämme, Itämereen toisen maailmansodan aikana laskettuja miinoja löydetään ja hävitetään edelleen.

Naton Itämeri-strategia tarjoaa lähestymistapoja massiivisilla hyökkäyksillä Venäjän merivoimien tukikohtiin ja satamiin sekä merialuksista että ilmasta käsin. Baltops-harjoitusten aikana Yhdysvaltojen strategiset B-52H Stratofortress -pommittajat [Boeing B-52 Stratofortress] harjoittelivat useaan otteeseen Mk 62 QuickStrike -pohjamiinojen [Mk 62 QuickStrike] laskemista Baltijskin laitamille. Yhdysvalloissa on myös edistyneempiä GBU-62 QuickStrike-ER -miinoja [GBU-62 QuickStrike-ER], jotka on varustettu Winged JDAM-ER -ohjauskorjaus- ja liitomoduulilla [Winged JDAM-ER]. Näiden miinojen pudottamisetäisyys B-52:stä on useita kymmeniä kilometrejä. [Venäjän Itämeren laivastossa] projektien 1265 ja 10750 vanhat miinanraivaajat eivät epäilemättä selviä tästä miinauhasta.

Vuonna 2016 Itämeren laivastoa täydennettiin Alexandr Obuhov -rannikkomiinanraivaajalla [ТЩ Александр Обухов], joka luokiteltiin myöhemmin uudelleen merimiinaraivaajaksi [морский тральщик, морский ТЩ] – 12700-projekti [проекта 12700 «Александрит», проекта 12700 «Александрит»]. Kyseessä on moderni miinanraivaaja-alus, joka kykenee havaitsemaan ja tuhoamaan miinat aluksen edestä. Se on osittain varustettu ulkomaisilla miinanraivauslaitteilla, jotka korvataan vähitellen kotimaisilla.

Nyt Baltijskin alueella testataan miinaraivaajaa nimeltä Ivan Antonov [МТЩ «Иван Антонов»] – em. on 12700-projektin ensimmäistä miinanraivaajaa. Alus on kuitenkin tarkoitettu Mustanmeren laivastolle. Aleksandrit-projektin kolmannen miinaraivaaja Vladimir Emeljanovin [МТЩ «Владимир Емельянов»] vesillelaskutilaisuudessa ilmoitettiin, Venäjän laivastolla on tulevina vuosina kaksitoista 12700-projektin miinanraivaajaa. Tällainen määrä riittää vain Itämeren laivaston vähimmäistarpeiden tyydyttämiseksi.

On selvää, että miinanraivaukseen tarvitaan massiivisempia ja halvempia miinanraivausaluksia [противоминная оборона, ПМО]. Näiden alusten projektit ovat jo olemassa. Kazakstanin laivastolle rakennettiin Sredne-Nevskyn telakalla projektin 10750E [проекта 10750Э, проекта 10750Э] mukainen miinaraivaaja [рейдовый тральщик], jossa kyseessä on perusteellinen 10750-projektin modernisointi. Aluksen suurin uppouma on 169 tonnia ja siinä on nykyaikaisimmat miinanraivausjärjestelmät. Tämä on paras vaihtoehto Itämerelle ja erityisesti Suomenlahdelle. Ja toinen erittäin tärkeä seikka – projektin 10750E perusteella on mahdollista kehittää miehittämätön miinanraivaaja, jota voidaan ohjata etäyhteydellä tai suorittaa kaikki tarvittavat toiminnot offline-tilassa esitetyn ohjelman mukaisesti.

Miehittämättömät asejärjestelmät – ilmailu (miehittämättömät tiedustelu- ja taistelualukset), miehittämättömät merialukset (partiointi ja miinat, tulevaisuudessa ja taistelussa), itsenäiset miehittymättömät vedenalaiset alukset (miina, sukellusvene ja taistelu) – ovat suureksi avuksi perinteisille meritaisteluille. Venäjällä tällä alueella on paljon mielenkiintoista kehitystä. Emme voi antaa niiden ”kuihtua” [”увянуть”].

Itämeren laivastolla on nykyään kuusi suurta 12411-projektin [проекта 12411 «Молния», проекта 12411 «Молния»] ohjusalusta ja neljä 12341-projektin [проекта 12341 «Овод», проекта 12341 «Овод»] pientä ohjusalusta. Alusten palvelusikä on saavuttamansa rajansa. Nuo alukset on korvattava uusilla. Keskisessä laivansuunnittelutoimisto Almazissa [ЦМКБ (Центральное морское конструкторское бюро) «Алмаз»] on menossa ohjusveneiden [РКА ракетный катер] 12418M-modernisointiprojekti [проекта 12418М]. Noiden Rybinskissa rakennettavien alusten sarjaa ei pitäisi rajoittaa vain kahteen alukseen. Näitä pieniä taistelualuksia tarvitsevat kaikki Venäjän laivastot. Itämeren laivastossa tulisi ”vahvistaa” [”подкреплять”] näillä, toisin sanoen olisi varmistettava Bujan-M- ja Karakurt-luokan pienten ohjusalusten taistelukyky.

Suomenlahdelle 20970-projektin [проекта 20970 «Катран»] mukaiset 300 tilavuustonnin ohjusveneet [РКА ракетный катер] olisivat parempia, aseistuksena neljä Kh-35-torjuntaohjusta [X-35], 57 mm:n automaattitykki ja kranaatinheitin. Nuo ohjusveneet voisivat suorittaa ohjuslaukaisun lisäksi myös partioveneiden toiminnot.

Tiedotusvälineet ovat kertoneet suunnitelmasta nykyaikaistaa Itämeren laivaston neljä pientä Ovod-ohjusalusta [«Овод»] vastaavasti kuten Tyynenmeren pienet sukellusveneiden Smertšit-torjunta-alukset [«Смерч»] nykyaikaistettiin. [Tyynenmeren alusten] päivitys käsitti elektroniset laitteet, viestinnän ja taistelunvalvontajärjestelmät, kaksi kolmen solun ohjuslaukaisinta, joissa oli torjuntaohjuksina P-120 Malahit [КР П-120 «Малахит»] ja korvattiin neljällä nelisoluisella Uran-kompleksin [«Уран»] Kh-35-torjuntaohjuksilla. ”Aiheeseen liittyvän” [”родственному”] 1234EM-projektin [проекта 1234ЭМ] yhteydessä Algerian merivoimien rykmentit nykyaikaistettiin aiemmin.

Kun otetaan huomioon näiden alusten riittävän suuri uppouma (yhteensä 700 tonnia), mielestämme olisi järkevämpää varustaa ne Oniks-meritorjuntaohjuksin [«Оникс»] kahdella kuuden ohjussolun kontilla, kuten 12347-projektissa [проекта 12347 «Накат», проекта 12347 «Накат»] tehtiin. Tämä lisäisi laivaston tulivoimaa.

Itämeren laivastossa ei selvästikään riitä, että 12322-projektin [проекта 12322 «Зубр», проекта 12322 «Зубр»] kaksi pientä ilmatyynyalusta (МДКВП) kykenevät toimittamaan panssaroidun jalkaväen maihinnousujoukot yhdessä panssaroitujen ajoneuvojen kanssa vapaalle rannikolle, vaan Itämerellä on erittäin tärkeää kyetä myös maihinnousuun Ogon-raketinheitinjärjestelmän tuella [РСЗО «Огонь»]. Nämä ilmatyynyalukset ovat myös nopeita miinoittajia [matalassa syvyydessä].

Nato ei myöskään torku

Tietysti myös Venäjän länsimaiset ”kumppanit” [”партнеры”] ovat hälytyksessä. He kehittävät aktiivisesti aseita, jotka pystyvät avaamaan A2/AD:n [”зона ограничения доступа”] Kaliningradin alueella. Kaksi NSM-meritorjuntaohjuspatteria ovat aseistettuna Puolan rannikolla lähellä Venäjän rajaa. On suunniteltu ostaa kolmas patteri. NSM-ohjukset voivat osua Baltijskissa ja viereisillä tukikohdissa Venäjän aluksiin sekä Kaliningradin alueen tärkeisiin maakohteisiin. Saman rannikko-ohjuspuolustusjärjestelmän [БРК, береговой ракетный комплекс] hyväksyy myös Yhdysvaltain merijalkaväki, jonka yksiköt osallistuvat säännöllisesti Baltops-sotaharjoituksiin ja muihin ”Baltian sarjan” [”балтийская серия”] sotaharjoituksiin.

Raytheon Company luo Yhdysvaltojen armeijan merivoimille ja maayksiköille lupaavia ballistisia DeepStrikes-ohjuksia, joiden kantama on 60-500 kilometriä. DeepStrikesta tulee itse asiassa Venäjän Iskander-M:n analogi. Ohjus on tarkoitus ottaa käyttöön vuonna 2023. Se on erillinen kevyestä M142 HIMARS -raketinheitinjärjestelmästä.

HIMARS-raketit, joita on ollut Yhdysvaltain merivoimilla vuodesta 2005, osallistuvat säännöllisesti harjoituksiin Baltiassa. Tavanomaiset HIMARS-tykistörakettijärjestelmät on varustettu kuudella ohjaamattomalla raketilla [неуправляемая авиационная ракета], joiden kantama on 2–80 kilometriä. Mutta ohjaamattoman raketin sijaan voi ottaa myös yhden taktisen ATACMS-ohjuksen [MGM-140 ATACMS], jonka kantama on enintään 300 kilometriä. Ja nyt, DeepStrike-ohjuksen ansiosta, jolla on lisääntynyt voimanotto, HIMARS:n asema nousee operatiivistaktiseen [оперативный-тактический] tasoon. Äskettäin Puola päätti ostaa Yhdysvalloista 20 HIMARS-tykistörakettijärjestelmä yksikköä 500 miljoonalla dollarilla. Puola sijoittaa järjestelmät Ozhis-kaupunkiin, joka on 50 kilometrin päässä Kaliningradin alueelta.

Nämä Naton asettamat haasteet vaativat vastaavia päätöksiä Venäjältä. Esimerkiksi monikäyttöisen Tornado-S-rakettijärjestelmän [РСЗО «Торнадо-С»] käyttöönotto Kaliningradin alueella jopa 120 kilometrin kantamalla ja tulevaisuudessa enintään 200 kilometrin kantamalla NSM-torjuntaohjusten ja monikäyttöisen HIMARS-rakettijärjestelmän (Multiple Launch Rocket System, MLRS) neutraloimiseksi Puolan alueella.

Mutta ehkä vakavin uhka Itämeren laivastolle ja Kaliningradin alueella käytettäville sotilasyksiköille on yhdysvaltalaiset AGM-158 JASSM-ER-risteilyohjukset [AGM-158 JASSM-ER], jotka on varustettu sähkömagneettisilla pulssisäteilijöillä (EMP, electromagnetic pulse, ЭМИ, электромагнитный импульс). Toisin kuin perinteiset elektroniset sodankäyntijärjestelmät, jotka tukahduttavat väliaikaisesti sähköisen viestinnän ja sijainnit, EMP-aseet tuhoavat ne kokonaan. [Yhdysvaltain] Utahissa tehdyn testin aikana bunkkerin yli lentänyt JASSM-ER EMP-ohjus tuhosi kaikki tietokoneet sähkömagneettisella pulssilla, joka on yhtä tehokas kuin ilmassa tapahtuva ydinräjähdys. Tällaiset ohjukset, joissa on käytetty laajasti häivetekniikkaa, iskevät kohteisiin radiohiljaisuustilassa ja häiritsevät GPS-signaalia. Näille ohjuksille on erittäin vaikeaa tehdä vastarintaa.

Yhdysvaltain ilmavoimat ovat jo saaneet noin 20 EMP-varustettua ohjusta. Niitä kuljettavat strategiset B-52H Stratofortress -pommittajat, jotka – kuten tiedämme – tunkevat [jatkuvasti] eteläisen Itämeren yläpuolisen ilmatilan. Pentagon on tilannut 4 900 sähkömagneettisilla pulssisäteilijöillä varustettua ohjusta.

Mahdollisen EMP-ohjushyökkäyksen estämiseksi Natosta on olemassa myös melko perinteinen ase – nimittäin sukellusvene -, joka ei välitä syvyydessä sähkömagneettisista pulsseista. Nyt Venäjän Itämeren laivastolla on vain yksi 877-projektin [проекта 877 «Палтус», Проекта 877 «Палтус»] mukainen dieselsähköinen sukellusvene B-806 Dmitrov [Б-806 «Дмитров»], joka otettiin käyttöön vuonna 1986 ja jota käytetään pääasiassa sukellusvenetorjunnan koulutukseen. 877B-projektin [проекта 877В, pпроекта 877В] Mustanmeren dieselsähköinen sukellusvene B-871 Alrosa [ДЭПЛ Б-871 «Алроса»] odotetaan korjauksen jälkeen siirtäväksi Itämerelle, mutta on ilmoitettu, että sen on tarkoitus olla harjoituskäytössä.

Vedenalaisen sodan toteuttamiseksi Itämerellä nykyaikaisissa olosuhteissa tarvitaan täysin erilaisia ​​sukellusveneitä. Niiden tulisi olla pieniä, varustettu ylimääräisillä ilmaa käyttämättömillä voimalaitoksilla [воздухонезависимая энергетическая становка] tai litiumioniakuilla ja niissä on oltava tehokkaat ohjus- ja torpedoaseet. Tällaisen sukellusveneen sopivin prototyyppi on PL-projektin P-750-sukellusvene [ПЛ (подводная лодка) проекта П-750]. Sen normaali uppouma on 960 tonnia (1 100 tonnia ilmatiiviillä moduulilla asennettuna [с модулем воздухонезависимой установки]), pituus – 66,8 metriä (73,3 metriä), rungon halkaisija 6,4 metriä, suurin vedenalainen nopeus 17 solmua, toimintamatka 3 000 mailia, toimintamatka sukelluksessa – 280 mailia (200 mailia), sukellussyvyys 300 metriä, autonominen toiminta-aika 30 päivää, miehistönä 9 henkilöä sekä 6 taistelusukeltajaa.

Tässä sukellusveneessä on neljä 533 millimetrin torpedoputkea, joista voi laukaista torpedojen lisäksi myös risteilyohjuksia. Torpedoputkia ei ladata merellä, mutta ne ovat jatkuvasti valmiita välitöntä käyttöä varten kerta- ja yhteislaukaisulla. Veneissä on myös kahdeksan kaliiperiltaan 400 millimetrin torpedoputkea sukellusveneiden torpedoja tai autonomisten miehittämättömien ajoneuvojen lähettämistä varten. P-750-sukellusvene pystyy ottamaan mukaansa jopa 24 pohjamiinaa miinoituslaitteeseen [МСУ]. Ja lopuksi, veneeseen mahtuu neljä pystysuoraa kantorakettia risteilyohjuksilla mukaan lukien 3M-14 Kalibr-PL [«Калибр-ПЛ»], joka on suunniteltu iskuille rannikkokohteisiin. Jatkossa on mahdollista asentaa Zircon-yliääniohjuksia [«Циркон»], joiden kantama on 500 kilometriä ja rannikkokohteiden osalta yli 1 000 kilometriä. Kuuden tai kahdeksan tällaisen sukellusvenetappajan ilmestyminen ei todennäköisesti saa enää ketään harkitsemaan tunkeutumista Venäjän rajoille.

****

Oheinen kirjoitus on mielenkiintoinen ja sisältää monia mielenkiintoisia yksityiskohtia. Kirjoituksesta voidaan tehdä myös laajempia johtopäätöksiä. Kirjoituksessa on kerrottu asioita, joita ei ole ollut ennen julkisuudessa ja niiden lähde lienee Venäjän puolustushallinto. Venäjä seuraa tarkasti vastapuolen sotaharjoituksia.

Tärkein johtopäätös on, miten Nato puolustaa kolmea Baltian maata Venäjän mahdollisilta hyökkäystoimilta. Kyse on Itämeren haltuunotosta Naton käytössä olevien merisotavoimien ylivoimalla tietäen, että Venäjän Itämeren laivasto ei ole erityisen sotavoimainen.

Natolla kykenee kasaamaan Itämeren merisotaharjoituksiin helposti 50 pinta-alusta. Venäjän Itämeren laivastoon ja sen kokoon voi tutustua puolestaan täällä. Natolla on tosiaankin reilu ylivoima sekä pinta-aluksissa että sukellusveneissä.

Naton harjoitustoiminta Itämerellä on ollut pitkäaikaista, mutta tosiaankin venäläisten huomio on oikea, että harjoitusten luonteessa on tapahtunut pikkuhiljaa muutos vuoden 2014 tapahtuminen jälkeen. Itse asiassa muutos ei tapahtunut kuluneena kesänä, vaan jo viime vuoden syksyn suuri Trident Juncture 2018 -sotaharjoitus (Trident Juncture 2018) Norjassa ja suuri Aurora 17 -harjoitus (Aurora 17) Ruotsissa jo vuonna 2017 ovat osa tätä muutoskuviota.

Suomen on määrä pitää kansainvälinen suursotaharjoitus vuonna 2021. Mielenkiinnolla niin minä kuin varmasti myös Venäjä seuraa, miten harjoitus linkittyy Itämeren puolustuskuvioon. Suomi on hieman jälkijunassa.

Suomen kannalta on mielenkiintoista, miten Nato blokkaa Suomenlahden irralleen Itämerestä Viron Saarenmaalta käsin. Blokkauksessa ovat oleellisia 200 kilometrin kantaman NSM-meritorjuntaohjukset, joiden sijainti Spring Storm -sotaharjoituksessa oli alle 150 kilometrin päässä Hangosta. Matka Suomen merirajalle on vieläkin vähemmän. Tuohon Suomenlahden blokkausta harjoittelevaan sotaharjoitukseen Suomikin osallistui. Suomi on siis pakosti mukana tässä Naton Suomenlahden blokkaussuunnitelmassa. Minulle uusi tieto oli, etteivät Venäjän tutkat kykene havaitsemaan Naton meritorjuntaohjuslaukaisuyksikköjen sijainteja Saarenmaalla. Kuinkahan venäläistutkat kykenevät näkemään sitten Suomen rannikkoa?

Venäjän Itämeren laivaston päävoima on Kaliningradissa eikä Pietarissa, ja blokkauksen idea lienee estää venäläinen sotilasliikenne Suomenlahdelta Itämerelle tai päinvastoin. Tuo riippuu, miten Suomi on mukana Naton sotilaallisessa toiminnassa. Otaksun, ettei Nato-maissa luoteta Suomeen ja suunnitelma maihinnousuista Baltian maiden länsirannoille on olemassa, jota on siis runsaasti harjoiteltu. Suomenlahti halutaan blokata erilleen Itämerestä.

Toinen vaihtoehto oli maihinnousut Viroon Suomen kautta ja Saarenmaan blokilla estettäisiin venäläisen sotavoiman siirrot Itämereltä Kaliningradista Suomenlahdelle. Tuon varaan Natokaan ei laske huomioiden Suomen päätöksenteon ailahtelevuus Baltian maiden suhteen.

Venäjälle olisi strategisesti kullanarvoista päästä mahdollisen sotilaallisen toiminnan alkuvaiheessa perustamaan toimintaa etenkin tutkasijoittelujen muodossa Ahvenanmaalle, mikäli Suomenlahden blokkausta katsottaisiin järkeväsi yrittää purkaa.

Nato on harjoitellut runsaasti Itämeren miinoittamista Kaliningradin ympäristössä ja miinoitus tehtäisiin B52-pommittajilla, ei niinkään merialuksilla.

Mistä maihinnousujoukot rantautuisivat Baltian rannikolle? Uskallan väittää, että sekä Ruotsista että Puolasta käsin 200-300 kilometrin etäisyydeltä. Maihinnousu tarvitsen volyymia ja se on saatavissa parhaiten noiden maiden kautta, jos Suomi ei ole mukana.

Baltian maiden puolustus vaatii Natolta Kaliningradin A2/AD-vyöhykkeen eliminoimista ja siihenkin on ilmeinen suunnitelma. Avainasemassa on Puola.

Kuten Alexandr Mozgovoj kirjoitti, Venäjän puolustuksen ydin Itämerellä ovat ohjukset. Ohjukset, joiden kantomatka on pitkä ja joilla voidaan hyökätä myös maakohteisiin laajasti. Tulevat sodat ovat pitkälti ohjussotia, joihin jokaisen itsestään huolta pitävän valtion on varauduttava.

Mozgovoj on tehnyt oikean havainnon, että matalalla Itämerellä suljettuna merialueena on pyrittävä pieniin aluskokoihin suurella tulivoimalla. Kyse on siis asevoiman hajaannuttamisesta pieniin yksikköihin eikä Itämerellä suljettuna merenä tulisi käyttää helpommin tuhottavissa olevia suuria aluskokoja, jotka ovat oivallisia ohjuskohteita myös maalta käsin. On ymmärrettävää, miksi Yhdysvallat ei tuo lentotukialusosastoa Itämerelle.

Mozgovoj on tehnyt myös oikean havainnon, että ohjukset on sijoitettava liikkuviin yksikköihin. Venäjällä myös Iskander-M-ohjuslaukaisualustat ovat maalla liikkuvia, mutta niin ovat Kalibr-ohjuksin varustetut pienet ohjusveneetkin, jotka kykenevät 25 solmun (46 km/h) nopeuteen.

****

Suomi on uusimassa laivastoaan Laivue 2020 -hankkeella. Kyseessä ovat monitoimikorvetit, joiden pituus on noin 105 metriä ja uppouma ilmeisesti noin 3 000 tonnia. Laivojen uppoumasta en kuitenkaan löytänyt varmaa tietoa, joten 3 000 tonnia on siis vain arvioni.

Toivottavasti valinta on oikea huomioiden ne sotasuunnitelmat, jotka sekä Natolla että Venäjällä on, jos Itämerelle syntyisi sotatilanne.

Suomalaiskorveteilla on syytä olla todella kattava ja hyvin toimiva omasuojaus, koska ne ovat venäläisten ohjusiskun ensi-iskukohteita. Mitä isompi alus, sitä enemmän se houkuttelee vihollista tuhoamaan samoin kuin hunaja houkuttelee karhua. Mitä isompi alus, sitä parempi pitää olla omasuojaus.

Noiden uusien korvettien ohjuslukaisun varustus valmius on hyvä, mitä olenkin kehunut aikaisenmassa blogikirjoituksessani. Venäjä kykenee varustamaan kuitenkin pienen ohjuskorvetin lähes samalla ohjustuhovoimalla. Viittaan tällä Serpukhoviin ja Zelenij Doliin, mutta en kuitenkaan viittaa tällä ydinlatauksella varustettuihin Kalibr-ohjuksiin.

En myöskään ole varma isojen korvettien paremmuudesta miinoitukseen. Venäjän siis käyttää pienempiä miinoittajia, joilla päästää syvyyden suhteen laajemmalle ja käyttämään miinoitusta nimenomaan sotatapahtumissa, ei siis välttämättä päälaivaväylillä. Venäjä siis käyttää miinoitukseen pieniä aluksia, jotka kykenevät kulkemaan matalammassakin syvyydessä. Nato puolestaan suosii lentokonemiinoitusta, joka ei ole riippuvainen miinoittajan uppoumasta.

Toinen mielenkiintoinen asia on Suomen käytössä olevat ohjukset. Suomella on kirjoituksessa Mozgovojin mainitsemia Venäjää uhkaavia norjalaisia NSM-ohjuksia ja yhdysvaltalaisia AGM-158 JASSM -risteilyohjuksia. Ilmeisesti sekä Puolaan että Suomeen myydyt AGM-158 JASSM -risteilyohjukset eivät kuitenkaan vielä ole varustettuja sähkömagneettisilla pulssisäteilijöillä (EMP). Olisi hyvä, noihin ohjuksiin voitaisiin liittää EMP myöhemmin.

Suomella ei ole paljon sotilaalliseen kyvykkyyteen vaikuttavaa ohjusmäärää, mutta onpa kuitenkin näytöksi jostakin.

Venäjä tulkitsee aivan oikein nuokin Suomen aseostot merkkisi Suomen kuulumisesta johonkin, mutta Suomikaan ei voi huijata Venäjään sotilaallisesta voimasta, jos Suomen tuhoamiskyky ei ole riittävä. Suomi ei siis osoita mitään Naton ulkopuolisena, jos se ostaa vain jonkin ohjuksen näytille.

Tuo on muistettava myös nyt käsillä olevassa hävittäjäostossa: vain aseistus ja käytössä olevien ohjusten lukumäärä ratkaisee. Viikkoihin ulottuva valmiuksien nosto ei nykyaikana riitä, ohjukset pitää olla käytettävissä tunneissa.

Perusraudan lisäksi pitää siis olla todellista tulivoimaa.

****

Muistutan, että tämä kirjoitus koskeen merisodankäyntiä, ei sotaa maalla ikä ilmassa. Tässä kirjoituksessa ei ole käsitelty Venäjän ilma- eikä maasodankäynnin kyvykkyyttä. Ei siis edes sitä, missä määrin Venäjä kykenee hallitsemaan ilmatilaa Itämeren päällä.

Täysin päinvastainen Alexandr Mozgovojin Venäjän Itämeren varustautumisesta koskevasta näkemystä on näkemys, jonka esitti siis Dmitri Verhoturov (Дмитрий Верхотуров) Boennoe obosrehie -julkaisussa [Военное обозрение 28.5.2019]. Boennoe obozrehie (Военное обозрение) on suomennettuna kutakuinkin Sotilaskatsaus.

Kirjoituksen otsikko on ”На что способен Балтийский флот в случае массированного нападения”, vapaasti suomennettuna ”Mihin [Venäjän] Itämeren laivasto kykenee massiivisen hyökkäyksen tapauksessa”.

Toistan, että tuo kirjoitus on syytä lukea ja Verhoturovin logiikka on mielestäni järkevä Venäjän kannalta.

Verhoturov määrittää aivan oikein myös Suomen ja Ruotsin aseman. Verhoturovin näkemys on yleinen ja hyväksytty Venäjän puolustushallinnossa:

Их нейтралитет относительный. Финляндия не входит в НАТО, но зато входит в Евросоюз и через него включена в военную активность в Европе, в целом управляемую командованием НАТО. Швеция также активно сотрудничает с НАТО, и в частности, шведский контингент был в составе международных сил в Афганистане. То есть в случае крупной войны на Балтике эти страны скорее выступят на стороне НАТО. Даже будучи нейтральными, они все равно будут противодействовать российскому флоту.

Vapaasti suomennettuna:

Suomi ei ole Naton jäsenmaa, mutta se on osa Euroopan unionia ja on unionin kautta mukana sotilaallisessa toiminnassa Euroopassa, jolla yleensä on Naton johtama komento. Ruotsi tekee myös aktiivista yhteistyötä Naton kanssa, ja etenkin Ruotsin joukko oli osa [Naton johtamia] Afganistanin kansainvälisiä joukkoja [Resolute Support Mission]. Toisin sanoen, jos Itämerellä tapahtuu suursota, nämä maat ovat todennäköisemmin Naton puolella. Vaikka ne ovatkin Natoon kuulumattomia, ne ovat vastarinta Venäjän laivastolle.

Tuohon Verhoturovin näkemykseen Itämeren sotilaallisesta tilanteesta Venäjän kannalta on kohtuullisen helppo yhtyä. Olen useaan kertaan kirjoituksissani todennut, että Itämeri on Naton sisämeri, vaikka Suomi ja Ruotsi eivät kuulu Natoon. Mustallamerellä Venäjällä on parempi tilanne, koska Venäjä on kyennyt torppaamaan Ukrainan Nato-jäsenyyden ja vallannut Krimin.

Venäjä on jo siis menettänyt Itämeren riittävästi niin, että maa joutuu tekemään uusia johtopäätöksiä. Venäjä tulee menettämään Itämeren täydellisesti, kun Suomi ja Ruotsi ovat liittyneet Natoon. Nato on Itämerellä siis jo kiinni Venäjän rajoissa.

Venäjän puskurivaltiopolitiikka olisi täydellinen, jos Baltian maat ensimmäisinä neuvostotasavaltoina eivät olisi ehtineet liittyä Natoon ennen Venäjän sotilaallista voimistumista. Suomi, Ruotsi, Valko-Venäjä, Ukraina ja Georgia ovat vielä oheisen kuvan mukaisesti Venäjän puskurivaltiopiirissä Venäjän sotilaallisten tavoitteiden mukaisessa määrin. Nato-Baltia kivistää siis Venäjää kovasti.

Baltian maat Naton jäsenmaina kivistää Venäjää suuresti. Todella suuresti. Jos Baltian maat kuuluisivat Suomen tavoin Venäjän puskurivyöhykkeeseen, Venäjä hallitsisi Itämerta aina Puolan rajalle saakka. Käytännössä kolme neljäsosaa Itämerestä olisi Venäjän hallinnassa vastaavasti kuin melkein Mustallamerellä noin puolet.

Dmitri Verhoturovin esitykset Itämeren suhteen ovat mielestäni perusteiltaan järkevämmät kuin Alexandr Mozgovojin. Mutta miten Venäjän tulisi reagoida, kallistuisin enemmän Mozgovojin kannalle. Jos olisin venäläisestä puolustuspolitiikasta päättävä taho, panostaisin edelleen siihen, mitkä ovat Venäjän vahvuudet. Ohjussodankäynti ja elektroninen sodankäynti. Ei Venäjä voi jättää Pietaria merisodankäynnissäkään huomiotta. Pohjalla Venäjän puolustuksessa ovat aina ydinaseet.

Dmitri Verhoturov:

Во-первых, надводный флот на Балтике нужно сократить до размеров, которые определяются задачами текущей береговой охраны. Излишние корабли (в особенности десантные корабли) нужно перевести на другие флоты, где они могут найти лучшее применение (Черноморский и Тихоокеанский).

 Во-вторых, Балтийский флот должен стать в преобладающей мере воздушным флотом, поскольку авиация в сложившихся условиях лучше годится как для борьбы с военно-морскими флотами противника, так для борьбы с торговым судоходством. Она пригодится и для общей схватки за господство в воздухе над Прибалтикой, и для морских операций.

 В-третьих, собственно морские силы нужно наращивать за счет разного рода боевых роботов: катеров, подводных лодок, самоходных мин и тому подобного. Это совершенно новая сфера морских вооружений, в которой еще предстоит поработать.

Vapaasti suomennettuna:

Ensinnäkin Itämeren pinta-aluskanta on pienennettävä nykyisen rannikkovartioston tehtävien määräämään kokoon. Ylijäämäalukset (erityisesti maihinnousualukset) on siirrettävä muihin laivastoihin, joissa ne löytävät parhaan käyttökohteen (Mustameri ja Tyynenmeren alue).

 Toiseksi Itämeren laivastosta tulisi keskittyä pääosin ilmavoimiin, koska ilmavoimat soveltuu nykyisissä olosuhteissa paremmin sekä vihollisen laivaston torjuntaan että kauppalaivojen torjuntaan. Se on hyödyllinen sekä yleisessä taistelussa Itämeren [Baltian] ilmatilan hallinnasta että merivoimien operaatioissa.

 Kolmanneksi, itse merivoimat on rakennettava erityyppisten torjuntarobotien varaan: pinta-alukset, sukellusveneet, itseliikkuvat miinat ja vastaavat. Tämä on aivan uusi merivoimien aseiden alue, jossa on vielä kehitettävää.

Olen samaa mieltä Verhoturovin kanssa, että ilmatilan hallinta on kaiken perusta. Jos et hallitse meritilaa, hallitse edes ilmatilaa sen päällä. Verhoturov ei kuitenkaan käsittele Venäjän ohjusaseistusta ollenkaan suhteessa Itämeren hallintaan. Suomessakin on puolustusratkaisussa huomioitava, että Venäjä pyrkii ottamaan tarvitsemansa ilmatilan haltuunsa.

Venäjän omalta kannalta siis: ohjusaseistus ja ilmatilan hallinta. Tuolla Venäjä pärjäisi pitkälle.

Sitä me emme varmaankaan toivo.

null

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu