Venäjän uusi suunnitelma ydinaseista avaruudessa

Yhdysvaltojen Starfish Prime -ydinräjäytys 9.7.1962 Tyynenmeren yllä korkealla ilmakehässä 400 kilometrin korkeudessa. Toivottavasti nuo ajat eivät enää koskaan ydinasekokeiden muodossa palaa. Kuva: vapaa lähde (Yhdysvaltojen ilmavoimien 1352. valokuvaryhmä, Yhdysvaltojen hallitus, Virasto puolustusuhkien vähentämiksi, U.S. Air Force 1352nd Photographic Group, U.S. Government, Defense Threat Reduction Agency).

Tämä on jatkokirjoitus ja kirjoitussarjan neljäs osa, jossa käsittelen hieman Venäjän tuoreimpia toimia avaruuden militarisoimiseksi. Edelliset kolme osaa kirjoitin syksyllä 2020. Enpä tuolloin pian neljä vuotta sitten uskonut, että pitäisi kirjoittaa vielä yksi kirjoitus siitä, että Venäjä kaiken muun lisäksi suunnittelisi vielä ydinaseiden sijoittamista avaruuteen.

Sarjan kolme aikaisempaa kirjoitusta ovat:

Nuo kirjoitukset ovat huolella laadittuja ja osittain melko yksityiskohtaisia. Ne on syytä käydä läpi, jos avaruuden militarisointiasia syvällisemmin kiinnostaa.

Mitä noissa kolmessa kirjoituksessa vuonna 2020 on käsitelty, ei ole Venäjältä päättynyt siihen. Venäjä nousi otsikoihin ympäri maailmaa myös vuonna 2021, kun se suoritti perinteisemmän satelliitin tuhoamistestin ampumalla alas yhden omista satelliiteista (esim. National Geographic 16.11.2021, BBC 16.11.2021, Интерфакс 16.11.2021 jne.).

Niin, ja pitäisi avaruuden militarisointiasia myös Suomessa todellakin kiinnostaa, kun elämme näitä levottomia aikoja ja kun satelliittituhoamisessa voidaan muutamassa minuutissa – jos ei nyt ihan sekunneissa – lamaannuttaa läntisenkin maailman koko digitaalinen toiminta hyvin pitkälle.

Ilman satelliitteja nykyaikaista sotaa on mahdotonta käydä. On lisäksi muistettava, että siviilipuolen nimissä avaruuteen laukaistut viestintä-, paikannus- ja sääpalvelusatelliitit ovat myös kaksikäyttöisiä satelliitteja. Myöskään ilman siviilipuolen satelliitteja sodankäynti ei siis onnistu. Sotatoimissa on tiedettävä esimerkiksi säätila tarkasti.

Avaruus on syytä myös muistaa, kun olemme lukeneet viime aikoina läntisten tiedustelupalvelujen varoituksia Venäjän vaikutusyrityksistä lännen kriittiseen infrastruktuuriin. Kun Suomessakin puhutaan vaikkapa sähkö- ja vesilaitosten toimintaa ohjaavan tietoliiketeen suojaamisesta Venäjän sabotointitoimilta, avaruuden kriittisen infrastruktuurin suojaamisesta ei ole puhuttu yhtään mitään.

Satelliitit ovat kriittisessä infrastruktuurissa kriittisistä kriittisimpiä. Venäjä ja Kiina tietävät sen hyvin. On muistettava, että tuo kriittinen infrastruktuuri ei ole minkään maan sisällä kuten ei myöskään vaikkapa valtamerien pohjaan asennetut tietoliikennekaapelit. Olemme saaneet esimerkkiä Suomeen suuresti vaikuttavan kriittisen infrastruktuurin tuhoamisesta Suomen ulkopuolella, kun kiinalainen rahtialus kynsi lokakuussa 2023 ankkurillaan hajalle Suomenlahdella niin suomalaisia kuin venäläisiä tietoliikennekaapeleita samoin kuin yhden Suomea palvelevan kaasuputkenkin.

Kun tuo avaruudessa oleva infrastruktuuri ei ole minkään maan sisällä, niin ehkäpä siksi sen sotilaallinen suojaaminen ei ole ollut Euroopankaan EU- ja Nato-maille erityisen kiinnostavaa. Ikään kuin se ei kuuluisi juuri meille.

Venäjän ja Kiinan jo pidemmän aikaa jatkunut yhteistyö avaruuden militarisoimiseksi on huolestuttavaa. Siksi kirjoitin tuon kolmeosaisen kirjoitussarjan jo neljä vuotta sitten.

Venäjän sotilaallisista toimista avaruudessa meillä on enemmän julkista tietoa, Kiinan toimista vähemmän. Kiinan suhteen samoin Venäjän ja Kiinan yhteistyön suhteen tietolähteemme taitaa olla vain Yhdysvallat. Eurooppa ei kykene noita asioita selvittämään ja tiedustelemaan.

Euroopassa ei oikein ymmärretä sitä sotilaallista uhkaa, jonka Kiina muodostaa etenkin juuri avaruudessa. Kiina muodostamaa sotilaallista uhkaa on vaikea hahmottaa ja mieltää, kun Kiina koetaan kaukana olevaksi ilman yhteistä maarajaa kanssamme.

Ainakin minulle on vaikea käsittää eritoten ranskalaisten Kiina-politiikkaa presidentti Emmanuel Macronin johdolla. Ranskalaisten politiikka kiinalaisten ja venäläisten kanssa aivan vielä viimeaikoinakin on ollut  kerrassaan käsittämätöntä.

Kun Venäjän riippuvuussuhteessa ollaan viimein pääsemässä pikkuhiljaa eroon, nyt ollaan heti luomassa vastaavaa riippuvuussuhdetta Kiinaan Saksan ja Ranskan johdolla. Ikään kuin eurooppalaisilla olisi jokin selittämätön masokistinen pakkomielle olla aina jonkin vihollisluonteisen suurvallan alistuksessa.

Euroopassa strateginen suurvalta-ajattelu oman edun ajamiseksi on vierasta. Aina ollaan valmiita asettumaan jonkin vihollismielisen tahon vietäväksi. Jos ei Venäjän, niin sitten Kiinan.

****

Mitä tarkoittaa ASAT?

ASAT tarkoittaa satelliittien tuhoamiseen tarkoitettuja aseita (anti-satellite weapons, ASAT), venäjän kielellä противоспутниковое оружие. Kun puhumme Suomessa ilmatorjunta-aseista, ehkäpä hyvä suomalainen termi olisi satelliittitorjunta-aseet. Käytä tässä kirjoituksessa tuota vakiintumatonta termiä suomennoksena, kun en parempaa tiedä ASAT:n suomennoksena. Tai vaihtoehtoisesti kirjoitan provokatiivisesti tuhoajasatelliiteista tai vähemmän provokatiivisesti torjuntasatelliiteista.

Mitä satelliittien tuhoamiseen liittyvistä ydinaseista yleisesti tiedetään? Onko niitä Venäjällä ja Kiinalla todellisuudessa olemassa? Mitkä ovat niiden toimintaperiaatteet ja teho?

Tarkastellaan aluksi hieman historiaa asiaan kiinnipääsemiseksi.

Neuvostoliitto oli edelläkävijä avaruuden militarisoinnissa jo kylmän sodan ajan alkuvaiheissa. Neuvostoliitto lähetti maailmassa avaruuteen ensimmäisen satelliittitorjunta-aseen 1. marraskuuta 1963. Tuo ase oli satelliitti nimeltään Poljot-1 («Полёт-1», И-2Б № 102), joka pystyi mm. vaihtamaan kiertorataa ja kiertoratakulmaa sekä tuhoamaan vihollisen avaruusaluksia. Poljot-satelliitti oli 60 vuotta sitten tarkoituksessaan hyvin edistyksellinen.

IS-järjestelmän tuhoajasatelliitin prototyyppi Poljot-1, I-2B nro 102 («Полёт-1», И-2Б № 102). Kuva: vapaa lähde (NPO Mašinostrojenija, ВПК «НПО машиностроения»).

Poljotissa kyse oli Venäjän armeijan satelliittitorjuntajärjestelmästä, sanatarkkakäännös satelliittituhoaja (истребитель спутников). Venäjän kielen lyhenteenä nimetty hanke tai ohjelma oli ИС, latinalaisin aakkosin IS. Ohjelman alun tuloksena syntyi ensimmäinen toiminnassa oleva ASAT. Hanke eri toteutuksilla kesti aina 1980-luvulle saakka alkaen aluksi IS-A:ksi (ИС-А) ristitystä järjestelmästä.

IS-järjestelmän tuhoajasatelliitin prototyyppi työpajassa, mutta kuvan lähde ei yksilöi satelliitin tyyppiä (eikä minulla ole kyvykkyyttä tunnistaa). Kuva: vapaa lähde (kuvakaappaus kirjasta Puoli vuosisataa eturintamassa, V. V. Catškova, 2018, «Полвека на переднем крае», В.В. Сачкова, 2018).

IS-A:n myöhäisempiä verioista ovat vuosina 1967-71 testattu I2P (И2П), jonka Neuvostoliitto otti käyttöön osana IS-aseohjelmaa 1970-luvun lopulla ja myöhemmin vuosina 1976-78 testattu 4JA11 (4Я11), jonka Neuvostoliitto otti käyttöön osana IS-aseohjelmaa niin ikään 1970-luvun lopulla.

On muistettava, että Neuvostoliitto oli laukaissut avaruuteen maailman ensimmäisen satelliitin nimeltään Sputnik 1 (Спутник-1) vain kuusi vuotta aikaisemmin 4. lokakuuta 1957 ennen kuin Poljot-1-tuhoajasatelliitti laukaistiin. Neuvostoliitto oli tuolloin vuonna 1957 ja muutamaa vuotta aiemmin todellakin edelläkävijä Yhdysvaltoihin verrattuna, kun ensimmäinen tuhoajasatelliitti oli avaruudessa jo 1.11.1963.

Yhdysvallat oli Sputnikin 1:n avaruusvalloituksen jälkeen luonnollisesti hyvin huolestunut – jopa peloissaan – Neuvostoliiton rynnimisestä sotilaallisesti avaruuteen ennen kuin Yhdysvalloilla olisi siihen kyvykkyys. Yhdysvallat laukaisi kiertoradalle ensimmäisen satelliittinsa 1. helmikuuta 1958 nimeltään Explorer 1.

Yhdysvallat oli tosin laukaissut ilmasta käsin B-47-pommittajalla jo toukokuun 26. päivänä 1958 ballistisen Bold Orion -ohjuksen. Kyse oli myös Yhdysvaltojen ajatuksesta testata mahdollisuutta tuhota avaruusaluksia maasta käsin. Kyseessä oli siis ensimmäinen ASAT-ohjus, kun lokakuussa 1959 suoritettiin koe, jossa tuhottiin Yhdysvaltojen oma Explorer 6 -satelliitti ja jossa testattiin demonstroiden mahdollisuutta tuhota avaruusaluksia ydinkärjellä.

ASAT-kilpailu Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välillä oli alkanut. Neuvostoliitto vastasi Yhdysvalloille IS-avaruusohjelmalla, jonka tuloksena Poljot-1-tuhoajasatelliitti siis laukaistiin avaruuteen marraskuussa 1963.

Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton ajatustavat avaruuden sotilaallisesta ASAT-käytöstä olivat erilaiset. Neuvostoliitto panosti ASAT-toiminnassa tuhoajasatelliittien kehittämiseen, koska se oli vielä tuolloin avaruusteknologiassa Yhdysvaltoja edellä.

****

Neuvostoliiton ASAT-työ sai alkunsa erikoissuunnittelutoimistossa nro 52 (ОКБ-52, ОКБ = особое конструкторское бюро) raketti- ja avaruusteknologian korkea-arvoisen tiedemies Vladimir Tšelomein (Владимир Николаевич Челомей, биография) vetämänä. Особое конструкторское бюро -määrite on suomennettu myös kokeelliseksi suunnittelutoimistoksi, mutta kyse on sellaisesta tieteellisestä suunnittelutoimistosta, jossa kehitettiin jotain uutta. Erikoissuunnittelutoimistossa suunniteltujen prototyyppien valmistus suoritettiin erikseen erillisissä tehtaissa. Neuvostoliitolla oli kaiken kaikkiaan 37 ilmailu- ja avaruusteollisuuden erikoissuunnittelutoimistoa.

Neuvostoliiton kommunistisen puolueen 23. keskuskomitea (ЦК КПСС) ja Neuvostoliiton ministerineuvosto (Совет министров СССР) antoivat 23. kesäkuuta 1960 päätöksen nro 714-295 Suihkumoottorikoneiden, avaruuslentokoneiden, tiedustelusatelliittien ja kohdistusohjattavien ballististen ohjusten luomisesta (№ 714-295 «О создании ракетопланов, космопланов, спутников-разведчиков и баллистических ракет с самонаведением»).

Tuota päivämäärää 23.6.1960 on syytä pitää lähtölaukauksena tuhoajasatelliittien kehittämiseksi, josta seurasi Poljot-1-satelliitin laukaisu 1.11.1963. Tuhoajasatelliittien kehittäminen päätöksestä kesti siis vain vajaat kolme ja puoli vuotta, kun satelliitti oli taivaalla. Vielä tuolloin ei Neuvostoliitossakaan haaveiltu niiden varustamisesta ydinaseella.

Noiden tuhoajasatelliittien toimintaperiaate oli räjähtää ja osua tuhottaviin satelliitteihin sirpaleilla kiertoradalla kohdetta lähestyttäessä. Tuhoamistapa oli kineettinen. Noiden neuvostoliittolaisten eri tuhoajasatelliittien paino oli melko tarkalleen sama 1 400 kilogrammaa. Esimerkiksi I2P-tuhoajasatelliitin halkaisija oli 1,8 metriä ja pituus 4,2 metriä.

Erikoissuunnittelutoimisto nro 52:n johtajana Tšelomein huomasi tutkimuksissaan heti, että yksinkertainen kertakäyttöinen tuhoajasatelliitti olisi halvempi, tehokkaampi ja varmempi kuin esimerkiksi miehitetyt jatkuvakäyttöiset avaruusalukset. Esimerkkinä miehitetystä jatkuvakäyttöisestä avaruusaluksesta ovat Yhdysvaltojen avaruussukkulat 1980-luvulta alkaen. Tilanne oli tuolloin vähän sama kuin nyt kalliiden hävittäjien ja halpojen droonien välillä. Ei kannata kalliilla hävittäjällä tehdä sitä, minkä pystyy tekemään tuloksiltaan yhtä hyvin halvalla droonilla.

Suunnittelutoimisto OKB 52 on nykyään NPO Mašinostrojenija (ВПК «НПО машиностроения», kotisivut).

Vasemmalla suunnittelutoimisto OKB 52:n näkemys havainnekuvana jatkuvakäyttöisestä avaruusaluksesta 1960-luvulla, mitä suunnittelutoimisto ei kuitenkaan pitänyt tuolloin hyvänä verrattuna tuhoajasatelliitteihin. Ulkomuodossa on havaittavissa yhtäläisyyksiä Yhdysvaltojen 1980-luvun avaruussukkulaan. Oikealla toinen vaihtoehto miehitetystä avaruusaluksesta. Vladimir Tšelomei oli Neuvostoliiton ohjus- ja avaruustekniikassa (ракетно-космическая техника) kirkkaimpia visionäärejä yhdessä Sergei Koroljovin (Сергей Павлович Королёв) kanssa, kun avaruuskilpailu Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välillä käynnistyi 1950- ja 1960-luvuilla. Kuvat: vapaa lähde (NPO Mašinostrojenija, ВПК «НПО машиностроения»).

Poljot-1 oli OKB 52:ssa kehitetty satelliittituhoaja kuten myös Poljot-2 («Полёт-2», И-1Б № 112). Jos haluaa tarkat tiedot noista laukaisuista, niin ne löytyvät JSR, Launchlog -linkistä. Ensimmäinen laukaisu ylipäätään ihmiskunnan historiassa on Sputnik 1 ajankohtana 1.11.1957 klo 19.28:34. Poljot-1:n laukaisu 1.11.1963 klo 08.56:38 ja Poljot-1:n laukaisu 12.4.1965 klo 09:30:00.

Kun laukaisut ovat yleisessä tiedossa, on vaikeaa saattaa avaruuteen jotain sellaista, mistä vastapuoli ei saisi tietoa. Satelliittia voi toki yrittää naamioida eri tarkoitukseen, mutta yleensä se ei onnistu.

Rakettilaukaisut avaruuteen on hyvin tilastoitu ja kaikkien käytössä olevaa aineistoa aivan ensimmäisestä Sputnik 1 -laukaisusta lähtien. Kuvassa on keltaisella rajattu laukaisuluettelosta Poljot-1- («Полёт-1», И-2Б № 102) ja Poljot-2-laukaisut («Полёт-2», И-1Б № 112). Kuva: vapaa lähde (kuvakaappaus laukaisulistasta).

Yhdysvaltojen Reaganin aikakaudella 1980-luvulla alkunsa saanut SDI-ohjuspuolustusjärjestelmä (Strategic Defense Initiative, SDI) ei suinkaan ollut ensimmäinen kaavailu rakentaa avaruuteen puolustusjärjestelmä. Yhdysvaltojen tarkoitus oli suojata SDI:llä maata Neuvostoliiton mannertenvälisiltä ballistisilta ydinaseohjuksilta.

Neuvostoliitto kehitti kuitenkin omaa avaruuden puolustusjärjestelmää (Противокосмическая оборона, ПКО) jo 1960-luvulla, lyhenteenä latinalaisin aakkosin PKO. Päätöksen järjestelmän rakentamisesta Neuvostoliitto teki maaliskuussa 1961. PKO:n tarkoituksena oli havaita ja tuhota tai muutoin estää vihollisen avaruusaluksien ja satelliittien käyttö päämääränä hallita avaruustilaa ja estää vihollisen hyökkäys avaruuden kautta. PKO:ssa edellä kerrottu IS-ohjelman tarkoitus oli luoda tuhoajasatelliitteja vihollissatelliittien torjumiseksi.

****

Mennään tuon pintapuolisen historian ASAT-alustuksen jälkeen itse pääasiaan ei ydinaseiden mahdolliseen käyttöön avaruudessa. ASAT sisältää siis kaikki satelliittitorjunta-aseet, joista ydinaseet ovat vain yksi lohko. Avaruuden ydinaseillakin on oma historiansa.

Sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto ovat räjäyttäneet ydinkärkiä avaruudessa tai paremminkin korkealla ilmakehässä.

Yhdysvallat teki heinäkuun 9. päivänä 1962 Starfish Prime -testausohjelmaan liittyen ydinkokeen, jossa Yhdysvallat laukaisi 1,4 megatonnin W49-lämpöydinkärjen PGM-17 Thor -ohjuksella ja räjäytti sen noin 400 kilometriä maanpinnan yläpuolella (Tag Archives: W-49 Nuclear Warhead, 9.7.1962, 09:00:09 UTC). Ohjus laukaistiin noin 1 300 kilometriä Havaijilta Tyynellä valtamerella (2°53’56.9″N 166°59’31.9″E).

Starfish Prime -testausohjelman neljä filmiä yhdistettynä löytyy YouTube-kanavalta (YouTube, Declassified U.S. Nuclear Test Film #62 25.9.2007).

Jos Yhdysvaltojen ilmakehässä tekemät ydinasetestit kiinnostavat jotakuta enemmän, kehotan lukemaan 432-sivuisen Operation Dominic I 1962, ADA136820, 1.2.1983 -asiakirjan, joka toteaa mm. sivulla 229:

The large amount of energy released at such a high altitude by the detonation caused widespread auroras throughout the Pacific.

Vapaasti suomennettuna:

”Räjäytyksessä vapautunut suuri energiamäärä niin korkealla aiheutti laajalle levinneitä revontulia kaikkialla Tyynellämerellä.

Vasemmanpuoleisessa kuvassa Starfish Prime -ydinräjäytys 9.7.1962 valaisi yötaivaan näyttävästi Havaijin yllä noin 1 300 kilometrin päässä. Kahdessa muussa kuvassa on näkyvissä räjähdyksen jälkeen muodostuneita ”revontulia” radioaktiivisten aineiden kuljetuttamien beetahiukkasien synnyttäminä, jotka liikkuvat pitkin Maan magneettikenttää. Kuvat: vapaa lähde (Yhdysvaltojen ilmavoimien 1352. valokuvaryhmä, Yhdysvaltojen hallitus, Virasto puolustusuhkien vähentämiksi, U.S. Air Force 1352nd Photographic Group, U.S. Government, Defense Threat Reduction Agency).

Starfish Prime oli Yhdysvaltojen yksi tietoinen testi, miten ydinräjäytys vaikuttaa avaruudessa kiertäviin satelliitteihin. Räjähdys sammutti ja vaurioitti useita satelliitteja, kuten esimerkiksi brittiläisen Ariel 1 -satelliitin, kun räjähdyksen radioaktiiviset hiukkaset joutuivat kosketuksiin satelliitin kanssa. Ariel 1 oli laukaistu Cape Canaveralista Floridasta Thor-Delta-ohjuksella vain pari kuukautta aikaisemmin 26. huhtikuuta 1962.

****

Yhdysvallat suoritti tuolloin kaiken kaikkiaan 11 avaruuteen liittyvää ydinasetestiä ilmakehässä. Ilmakehäräjäytykset liittyivät ennen kaikkea avaruuteen ja ilmakehän korkeampiin osiin, joista oli tullut uusi sotatanner hetimmiten Sputnik 1 -satelliitin myötä.

Se oli Yhdysvallat, joka näki 1960-luvun alussa vaihtoehtona tuhota Neuvostoliiton tuhoajasatelliitteja myös ydinasein, jos niiden eliminointi ei muutoin onnistu. Yhdysvallat aloitti testit. Tuokin osaltaan korostaa sitä, että Yhdysvaltojen olisi toimittava maanpinnalta käsin, koska sen satelliittitekniikka ei ollut vielä tuolloin vastaavasti edistynyttä kuin Neuvostoliiton.

Yhdysvalloilla oli ennen Starfish Prime -ydinkoetta myös muita korkealla ilmakehässä tehtyjä ydinkoeräjähdyksiä, joiden päämäärä oli selvittää elektronisia vaikutuksia Neuvostoliiton ballististen ydinkärkiohjusten elektroniikkaan. Esimerkkinä operaatio Argus (Operation Argus), jonka Yhdysvallat toteutti jo syksyllä 1958, kun Neuvostoliitto oli laukaissut Sputnik 1:n avaruuteen 4.10.1957. Arguksen ydinräjäytykset toteutettiin 320-1 610 kilometrin korkeudessa. Tietoa tuli samalla myös ydinräjäytysten vaikutuksista satelliittien elektroniikkaan, kun Yhdysvallat käytti operaatiossa omia satelliitteja vaikutusten mittauksiin.

Tuohon aikaan ajatusmaailma oli siis se, että sodassa voitiin puolustustoimena tehdä ilmakehässä ydinräjäytyksiä eliminoimaan vihollisen ohjuksia ja satelliitteja.

Neuvostoliitolla oli puolestaan esimerkiksi operaatio K («Операция К») vuosina 1961-62. Kyse oli viidestä eri ydinkoeräjäytyksestä («К-1» 27.10.1961, «К-2» 27.10.1961, «К-3» 22.10.1962, «К-4» 28.10.1962 ja «К-5» 1.11.1962), jotka Neuvostoliitto räjäytti korkealla ilmakehässä meso- ja termosfäärissä 59-300 kilometrin korkeudessa.

On muistettava, että Yhdysvallat ja Neuvostoliitto allekirjoittivat vuonna 1963 ydinkokeiden rajoittamista koskevan sopimuksen, joka kielsi ydinkokeet myös avaruudessa (The Test Ban Treaty 5.8.1963Test Ban Treaty 5.8.1963, skannauskopio). Edelleen vuonna 1967 Yhdysvallat ja Neuvostoliitto liittyivät mukaan ulkoavaruussopimukseen, joka kielsi ydinaseiden ja muiden joukkotuhoaseiden sijoittamisen avaruuteen (The Outer Space Treaty 10.10.1967, The Outer Space Treaty 10.10.1967 No. 8843, Registration Number 8843, yleistiedot).

Ydinaseiden mahdollinen käyttö avaruudessa ja sijoittaminen avaruuteen oli tuolloin kylmän sodan kuumimpina vuosina 1958-1963 kahden blokin välinen tosiasiallinen kilpailutanner. Edes avaruutta ei oikein haluttu jättää rauhaan.

Kaikesta huolimatta kuitenkin avaruuden varustamisesta aseilla ja ydinaseilla tuolloin 1950-luvun loppuvuosilta alkaen säästyttiin. On syytä olettaa, että varautuminen sotatoimiin avaruudessa maanpinnalta käsin on katsottu riittäväksi toimeksi myös sotatilanteessa. Toisaalta kyse oli myös tekniikasta, joka ei aivan mahdollistanut kaikkea noina vuosina, mihin avaruusinsinöörien mieli halasi.

****

Yhdysvalloissa Kansallisen turvallisuuden neuvonantajan Brent Scowcroftin 24. heinäkuuta 1976 päivätyn muistiinpanon sisältö Yhdysvaltain presidentille Gerald Fordille on huomionarvoinen (Harvard Kennedy School 13.6.2022). Scowcroft erottaa muistiinpanossaan Yhdysvaltojen ASAT-järjestelmien testauksen vuonna 1974 ydinvoimaa käyttävien ASAT-järjestelmien testaustoimintaan ja ei-ydinvoimaa käyttävien ASAT-järjestelmien testaustoimintaan. Scowcroftin mukaan ydinteknologiaa käyttävien ASAT-järjestelmien testaustoiminta oli tuolloin riittämätöntä.

Yhdysvaltalainen akateeminen julkaisu vuodelta 1985 otsikolla Ydinasevalvonta Tausta ja ongelmat (Nuclear Arms Control. Background and Issues) kirjaa sivulla 160 seuraavaa:

In 1960, Three years after the Soviet Union’s Successful launch of Sputnik, the U.S, Air Force began research and development on the first U.S. anti-satellite program. The program (designated SAINT), which never reached the test phase and was cancelled 1962, involved the concept of a coorbital interceptor that could inspect and destroy a target. The U.S. ASAT program was temporarily incorporated into Army’s anti-ballistic missile program, since it was recognized that the Nike-Zeus ABM test facilities on Kwajalein Island in the Pacific could also serve as a nuclear-armed direct-ascent anti-satellite system against satellites that came within a range of a few hundred kilometers.” (Nuclear Arms Control. Background and Issues, s. 160).

Vapaasti suomennettuna:

Vuonna 1960 kolme vuotta Neuvostoliiton onnistuneen Sputnikin laukaisun jälkeen, Yhdysvaltojen ilmavoimat aloitti tutkimus- ja kehitystyön Yhdysvaltojen ensimmäisestä satelliittitorjuntaohjelmasta. Ohjelma nimeltään SAINT, joka ei koskaan edennyt testivaiheeseen ja joka keskeytettiin vuonna 1962, sisälsi käsitteen rinnakkaiskiertoratahävittäjästä [coorbital interceptor], joka pystyisi tunnistamaan ja tuhoamaan kohteen. Yhdysvaltojen ASAT-ohjelma sisällytettiin väliaikaisesti armeijan ballististen ohjusten torjuntaohjelmaan, koska havaittiin, että ABM-tyyppisen Nike-Zeus-ohjuksen testilaitokset Kwajaleinin saarella [8°43’00.0″N 167°44’00.0″E] Tyynellämerellä voisivat toimia myös ydinaselastattuna suoranousujärjestelmänä satelliitteja vastaan muutaman sadan kilometrin säteellä.

Ilmeisesti suoranousujärjestelmällä (direct-ascent) tarkoitettiin maan pinnalta laukaistuja ballistisia ohjuksia. Tuo on syytä tässä muistuttaa, koska satelliittien torjunta​​ohjuksia laukaistiin myös lentokoneista. Esimerkiksi Yhdysvaltojen ilmavoimamuseon (National Museum of the United States Air Force, kotisivut) verkkosivulla on mainittu ASAT-pohjainen ASM-135A-ohjus, joka on ainoa Yhdysvaltojen ilmasta laukaistu ohjus, joka on koskaan tuhonnut avaruussatelliitin.

SAINT-projekti (Project SAINT = SAtellite INTerceptor) oli Yhdysvaltojen hyvin salainen projekti vuosina 1957-1962 Neuvostoliiton satelliittien tarkkailemiseksi, torjumiseksi ja tuhoamiseksi.

Ydinaseet avaruudessa olivat tulleet taas agendalle 1970-luvun puolivälissä  reilun vuosikymmenen jälkeen.

****

Mitä ydinlatauksen räjäyttämien avaruudessa tarkoittaa?

On eri asia räjäyttää ydinpommi ilmakehässä kuin ilmakehän ulkopuolella. Vaikutukset ovat erilaisia. Tiedemiesten mukaan ilmakehässä tuhoja aiheuttaa myös heti räjähdyksen jälkeinen räjähdysaalto, jota avaruudessa ei synny. Avaruuden tyhjiössä ilman puuttuminen tarkoittaa, että suurimmat tuhoisat vaikutukset eivät johdu räjähdyksen paineaallosta, vaan räjähdyksen levittämistä hiukkasista ja säteilystä, jotka menettävät energiaansa lämpönä osuessaan kohteeseensa.

Ydinräjähdys ei synnytä vain energian vapautumista ja räjähdysaaltoa, vaan myös sähkömagneettista pulssia, joka voi johtaa laitteiden viestintä- ja sähköjärjestelmien häiriöihin. Avaruudessa ydinräjäytyksen sähkömagneettiset aallot voivat sammuttaa myös ohjusten elektronisia järjestelmiä ja siten estää ohjusten pääsyä niille määrättyihin kohteisiin.

Tuo tarkoittaa, että satelliitti tai ohjus voi olla mekaanisesti ehjä, mutta joko täysin toimimaton tai vain osittain toimiva.

Kun avaruuskilpailun alkuaikoina 1950-luvun loppupuolella ja 1960-luvun alkupuolella niin Yhdysvallat kuin Neuvostoliitto miettivät puolustuskeinoja vastapuolen mannertenvälisille ballistisille ohjuksille ja satelliiteille, olivat ydinräjäytykset korkealla ilmakehässä ja avaruudessa molemmille osapuolille vakavasti harkittava puolustuskeino vastapuolen ohjusten ja satelliittien eliminoimiseksi ja tuhoamiseksi.

Kreikkalainen fyysikko Nicholas Christofilos (biography) oli aikaisemmin mainitun operaatio Arguksen päätutkija. Arguksessa Nicholas Christofilos testasi teoriaansa, jonka mukaan ohjuskilpi voitaisiin luoda Maan ympärille vangitsemalla ydinräjäytyksellä suurenergisiä elektroneja Maan magneettikenttään ja säteilyvöihin. Kyse olisi ollut käsittääkseni siis jonkinlaisesta elektronisesta suojasta. Vaikka kokeessa selvisi, ettei elektronisuoja voinut toimia, se tarjosi Arguksen ydinräjäytykset ilmakehässä tärkeää tutkimustietoa jatkolle.

Aikaisemmin mainittu Starfish Prime -ydinräjäytys 9.7.1962 oli puolestaan perusteellisten mittausten ja tutkimusten kohde yhdysvaltalaisille tiedemiehille. Tutkimustulosaineistoa on saatavissa julkisesti, jos jotakuta asia kiinnostaa. Siis se, miten ydinräjäytys korkealla ilmakehässä ja avaruudessa vaikuttaa ohjusten ja satelliittien toimintaan. Esimerkkinä Particle and field measurements of the Starfish diamagnetic cavity (Journal of Geophysical Research, Vol. 111, A12211, doi:10.1029/2006JA011827, 2006, A12211).

Kuvakaappaus Particle and field measurements of the Starfish diamagnetic cavity -asiakirjasta. Kuvassa on esitetty Starfish Prime -ydinräjäytyskohta ja räjähdyksen vaikutuksia. Räjäytyspisteen ympärille piirretyt sec-kuvaajat (3 kpl) ovat plasmarajoja (expanding plasma boundary). P-2, P-3 ja P-4, P-6 ja P-7 kuvaavat mittausratoja. Räjähdys tapahtui 400 kilometrin korkeudessa (altitude-asteikko kilometrissä). Kuva: vapaa lähde (Kuvakaappaus Particle and field measurements of the Starfish diamagnetic cavity -asiakirjasta).

Yhdysvallat ja Neuvostoliitto suorittivat siis useita ydinräjäytyksiä korkealla ilmakehässä vuosina 1958-1962. Yhdysvallat enemmän kuin Neuvostoliitto.

Tuokin vaihe ihmiskunnan historiassa oli varmaan syytä käydä läpi ja saada tutkimustulokset, mikä on mahdollista ja järkevää ja mikä ei ole. Onneksi tutkimusvaihe oli kuitenkin melko lyhyt ja osapuolet päätyivät yhteiseen lopputulokseen, että avaruus on syytä säästää ydinaseilta. Joka tapauksessa ihmiskunta saastutti kaikkea elävän luonnon elinympäristöä toimillaan, kun ei tullut sodan partaalla eläen keskenään toimeen.

Toivottavasti Venäjä ei ole nyt Putinin johdolla muuttamassa tuota 60 vuotta sitten todettua. Etteivät ydinaseet kuulu avaruuteen.

****

Palataan historiasta nykyaikaan ja vuoteen 2024.

The United States has informed Congress and its allies in Europe about Russian advances on a new, space-based nuclear weapon designed to threaten America’s extensive satellite network, according to current and former officials briefed on the matter.

 Such a satellite-killing weapon, if deployed, could destroy civilian communications, surveillance from space and military command and control operations by the United States and its allies. At the moment, the United States does not have the ability to counter such a weapon and defend its satellites, a former official said.” (The New York Times 14.2.2024).

Vapaasti suomennettuna tuo The New York Timesin (kotisivut) helmikuinen uutinen:

Yhdysvallat on tiedottanut kongressille ja liittolaisilleen Euroopassa Venäjän edistymisestä uusien avaruuteen perustuvien ydinaseiden kehittämisessä, jotka asiaa tuntevien nykyisten ja entisten viranomaisten mukaan on suunniteltu uhkaamaan Amerikan laajaa satelliittiverkkoa.

 Tällaiset satelliitteja tuhoavat aseet, jos niitä käytetään, voivat tuhota siviiliviestinnän, avaruuteen perustuvan tarkkailun sekä Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten suorittamat sotilaalliset komento- ja valvontaoperaatiot. Tällä hetkellä Yhdysvalloilla ei ole kykyä vastata noihin ​​aseisiin ja suojella satelliittejaan, entinen virkamies sanoi.

Yhdysvaltojen ulkoministeri Antony Blinken sanoi lehdistötilaisuudessaan Albanian-vierailun aikana helmikuun 15. päivänä, että Venäjällä ei vielä ole kehittämistyön tuomaa kyvykkyyttä käyttää ydinaseita avaruudessa, mutta Yhdysvallat ottaa sen jo erittäin vakavasti (”This is not an active capability, but it is a potential one that we’re taking very, very seriously.”, U.S. Department of State 15.2.2024).

Yhdysvaltojen kansallisen turvallisuusneuvoston strategisen viestinnän koordinaattori John Kirby puolestaan totesi tiedotustilaisuudessa Valkoisessa talossa niin ikään helmikuun 15. päivänä, ettei Venäjä ole ottanut noita aseita kuitenkaan vielä käyttöön eikä siten välitöntä uhkaa turvallisuudelle ole (The White House 15.2.2024).

Miten pitkällä Venäjän hanke konkreettisesti on? Onko Venäjällä piankin kyvykkyys ottaa ydinaseet käyttöön avaruudessa niin päättäessään muodostaen samalla välittömän vakavan turvallisuusuhan länsimaille. Kysymys myös kuuluu, millaista yhteistyötä Venäjä tekee asiassa Kiinan kanssa.

Noihin kysymyksiin Yhdysvallat ei vastannut helmikuussa 2024.

Yhdysvallat on informoinut myös Suomea Naton uutena jäsenmaana Venäjän edistymisestä uusien avaruuteen perustuvien ydinaseiden kehittämisessä.

****

В России нашли противоспутниковое термоядерное оружие (Lenta.ru 21.2.2028).

Vapaasti suomennettuna venäläisen Lenta.ru-uutisjulkaisun (Лента.ру, kotisivut) uutisotsikko helmikuulta 2018:

Venäjä sattuu pitämään hallussaan satelliittitorjuntaan tarkoitettuja ​​lämpöydinaseita.

Tunnetuin esimerkki lämpöydinaseesta (термоядерное оружие) on vetypommi (водородная бомба).

Tuon lehtikirjoituksen mukaan Venäjällä on tarkoitus käyttää lämpöydinkärjellä varustettua ohjusta satelliittitorjunta-aseena eli ASAT-aseena. Kyse ei siis olisi avaruuteen satelliittiin tai vastaavaan maata kiertävään sijoitetusta ydinaseesta, vaan maasta laukaistavasta ja avaruudessa räjähtävästä ydinaseesta. Venäjä olisi ottamassa uudelleen käyttöön jo aikaisin kylmän sodan aikaan kehiteltyä Yhdysvaltojen mielimää tekniikkaa kuljettaa ydinaseita maanpinnalta avaruuteen.

Lentan sivuilla helmikuussa 2018 esiintynyt lausuja oli Arsenal Otetšestva -lehden (Арсенал Отечества) kaupallinen johtaja ja sotilasasiantuntija Aleksei Leonkov (Алексей Петрович Леонков, биография). Арсенал отечества on suomeksi isänmaan arsenaali.

Tuo ohjus olisi todennäköisesti A-235 Nudol -ilmatorjuntaohjusjärjestelmän (А-235 «Нудоль») ohjus, joka on Venäjällä ristitty satelliittitorjuntaohjukseksi (противоспутниковый ракет). Toinen mahdollinen ohjus olisi S-500-ilmatorjuntaohjusjärjestelmän (С-500 «Прометей») ohjus.

Noin siis vuonna 2018. Mielenkiintoista olisi nyt helmikuussa 2024 saatujen uusien tietojen perustella, onko Venäjä hylännyt tuon vuonna 2018 tietoon tulleen hankkeen vai onko Venäjä kehittämässä lisäksi hanketta, jossa ydinaseita sijoitettaisiin myös avaruuteen.

Leonkovin mukaan lämpöydinkärjen räjäytyksestä avaruudessa on se etu, että kun ionisoivaa säteilyä tuottava räjäytetään avaruudessa, ionisoiva säteily ja monet muut ydinräjäytyksestä syntyvät vahingoittavat tekijät eivät tee toimintakyvyttömäksi vain yhtä satelliittia vaan koko räjähdyksen vaikutusalueen satelliittiryhmän. Lisäksi Leonkovin mukaan, mistä venäläisistä ohjuksista tässä tapauksessa on kyse, on Venäjän huippusalainen projekti, joka on ”seitsemällä sinetillä sinetöity salaisuus” (”тайна за семью печатями”).

Leonkovin toteamus ydinräjähdyksen vaikutuksista satelliitteihin oli tiedossa jo 1960-luvulla, kuten tässä kirjoituksessa jo aikaisemmin todettiin.

Tuhojen puolesta sinänsä on sama, onko räjäytettävä ydinlataus toimitettu avaruuteen maanpinnalta vai onko se säilöttynä satelliittiin, jos se räjähtää samalla kohtaa suhteessa tuhottaviin kohteisiin. Sen sijaan aikakäsite ja vastapuolen mahdollisuudet tuhota ydinlataus ennen räjähdystä poikkeavat.

Venäjä siis suunnitteli 2010-luvun loppupuolella vuonna 2018 satelliittien tuhoamista ohjukseen asennetulla ja maasta laukaistavalla lämpöydinlatauksella. Nyt 2020-luvun alkupuolella vuonna 2023 Venäjä suunnittelisi Yhdysvaltojen tiedustelutietojen mukaan ydinlatauksen säilömistä avaruudessa satelliittiin.

****

Onko meillä syytä olla erityisen huolissaan Venäjän toimista viedä satelliitteihin ydinaseita?

On siis tiedossa, että Venäjä ja Kiina tekevät tiivistä ASAT-yhteistyötä, mutta yhteistyön laadusta ja tuloksista ei ole julkista tietoa. Maailmassa on kolme valtiota, jotka omaavat toimimisessa avaruudessa sotilaallisia kyvykkyyksiä. Nuo valtiot ovat Yhdysvallat, Kiina ja Venäjä. Euroopalla ei ole pienimpiäkään kyvykkyyksiä. Sotilaallisen avaruusturvallisuuden kyvykkyyksissä Eurooppa on täysin Yhdysvaltojen varassa.

Yhdysvaltojen vuoden 2021 vuotuinen raportti nimeltään Kiinan kansantasavallan sotilaallinen ja turvallisuuskehitys vuonna 2021 (Military and Security Developments Involving the People’s Republic of China 2021) kirjaa Kiinan ASAT-touhuista:

The PLA continues to acquire and develop a range of counterspace capabilities and related technologies, including kinetic-kill missiles, ground-based lasers, and orbiting space robots, as well as expanding space surveillance capabilities, which can monitor objects in space within their field of view and enable counterspace actions. As of December 2020, the PRC’s reconnaissance and remote sensing fleet consisted of more than 200 satellites designed to collect data for civil, commercial, or military owners and operators.

Vapaasti suomennettuna:

Kiinan kansantasavallan asevoimat jatkaa erilaisten avaruuden vastatoimivalmiuksien ja niihin liittyvien teknologioiden hankkimista ja kehittämistä, mukaan lukien kineettiset tuhoajaohjukset, maassa olevat laserit ja kiertoradalla kiertävät avaruusrobotit. Kiinan kansantasavallan asevoimat laajentaa myös avaruuden valvontavalmiuksia, jotka voivat omalla alueellaan monitoroida avaruudessa olevia kohteita ja ryhtyä vastatoimiin. Joulukuussa 2020 Kiinan tiedustelu- ja kaukokartoituslaivasto koostui yli 200 satelliitista, jotka oli suunniteltu keräämään tietoja siviili-, kaupallis- tai sotilasomistajille ja -käyttäjille.

Ja:

PLA Strategic Support Force (SSF). The SSF’s strategic space, cyber, and psychological warfare capabilities and missions are not bound by geographic constraints and can be used independently or to enable and support PLA global power projection operations. The PRC continues to develop a variety of counterspace capabilities designed to limit or prevent an adversary’s use of space-based assets during crisis or conflict. In addition to the development of directed-energy weapons and satellite jammers, the PLA has an operational ground-based anti-satellite (ASAT) missile intended to target low-Earth orbit satellites, and the PRC probably intends to pursue additional ASAT weapons capable of destroying satellites up to geosynchronous Earth orbit.

Vapaasti suomennettuna:

Kiinan kansantasavallan asevoimien strategiset tukijoukot (SSF). SSF:n strategisia avaruus-, kyber- ja psykologisia sodankäyntivalmiuksia ja missioita eivät sido maantieteelliset rajoitukset, ja joita voidaan käyttää itsenäisesti tai mahdollistamaan ja tukemaan Kansan vapautusarmeijan globaaleja voimaprojisointitoimintoja. Kiina kehittää edelleen erilaisia avaruuden vastatoimivalmiuksia, jotka on suunniteltu rajoittamaan tai estämään [Kiinan] vihollisen avaruuteen sijoittamien laitteiden käyttöä kriisin tai konfliktin aikana. Suunnatun energian aseiden [DEW, esim. laser] ja satelliittien häirintälaitteiden kehittämisen lisäksi Kansan vapautusarmeijalla on toimiva maanpinnalta laukaistava satelliittitorjuntaohjus (ASAT-ohjus), jonka kohteeksi on tarkoitettu Maan matalan kiertoradan satelliitteja. Kiina aikoo todennäköisesti jatkaa ASAT-aseiden kehittämistä, jotka pystyvät tuhoamaan satelliitteja Maan geosynkroniselle kiertoradalle [GEO] asti.

Edellä lyhenteissä PLA tarkoittaa Kansan vapautusarmeijaa eli Kiinan kansantasavallan asevoimia (People’s Liberation Army) ja SSF tarkoittaa asevoimien strategisia tukijoukkoja (Strategic Support Force). PRC tarkoittaa puolestaan Kiinan kansantasavaltaa (People’s Republic of China).

Tuo Kiinan kansantasavallan asevoimien kiertoradalla kiertävä avaruusrobotti (orbiting space robot) lienee Shijian-17-satelliitti (SJ-17), jossa on robottivarsi ”avaruusromun” keräämiseksi ja jonka Kiina laukaisi marraskuussa 2016. Kiinalle avaruusromua ovat myös sen vihollismaina pitämien maiden satelliitit. Shijian-17-satelliitin epätavallisista liikkeistä on raportoitu (esim. Breaking Defense 18.4.2018 ja Aerospace 1.9.2020).

En käy kuitenkaan noita Kiinan avaruussodankäyntikyvykkyyksiä tässä sen tarkemmin läpi, kun en niistä paljon tiedä. Julkista tietoa on saatavissa lähinnä vain Yhdysvalloista.

Tuorein vastaava Kinnaa koskeva raportti on vuodelta 2023 (Military and Security Developments Involving the People’s Republic of China 2023). Noitakin raportteja kannattaisi täällä Euroopassa ja myös Suomessa lukea enemmän ja hieman nykyistä tarkemmin – ja myös Ranskassa. Jos nuo raportit jaksaisi edes joku lukea täällä Euroopassa ja myös Suomessa, aika perillä alettaisiin olla Kiinan sotilaallisesta uhasta myös Euroopalle.

Olisi täällä Euroopassakin viimein hyvä laajasti kääntää ajatukset siihen, että myös Kiina on meille aito sotilaallinen uhka, johon meidän tulee reagoida hyvissä ajoin.

Uskoisin, ettei Kiina välttämättä kuitenkaan lämpene Venäjän ajatuksiin sijoittaa ydinaseita avaruuteen ja irtautua asiaan liittyvistä sopimuksista. Kiinan kanta lienee Yhdysvaltoja vastaava, että avaruudessa toimitaan rauhanaikana sotilaallisesti ilman sinne säilöttyjä ydinaseita.

****

Yksi kysymys kuuluu, onko sotilaallinen avaruusturvallisuus Natossa sillä tasolla, että me täällä Euroopassakin voimme nukkua yömme rauhassa.

Eipä ehkä ole.

Nato-maat hyväksyivät vuonna 2019 avaruuspolitiikan Natolle ja tunnustivat avaruuden uudeksi toiminta-alueeksi ilma-, maa-, meri- ja kyberturvallisuusalueiden rinnalle. Asia eteni hieman vuonna 2022 (NATO’s overarching Space Policy 17.1.2022, NATO 2022 Strategic Concept 29.6.2022).

Avaruus on sodassa se kaikkein kriittisin sotakenttä. Jos sen menettää, ei mistään sodankäynnistä tule nykyaikana yhtään mitään. Toistaiseksi Eurooppa on asiassa täysin Yhdysvaltojen varassa. Yhdysvallat ja Neuvostoliitto ovat hääränneet avaruudessa sotilaallisessa mielessä jo 1950-luvun loppupuolelta. Nato on ehkä hieman heräämässä vasta nyt. Yhdysvallat ei rajoittanut avaruuden ottamista mukaan Naton toimintaan, vaan ne ovat nimenomaan Euroopan Nato-maat, jotka eivät ole esittäneet asiassa mitään kiinnostusta.

Toivottavasti asiat nyt todella muuttuvat tässäkin asiassa viimein täällä Euroopassa – ja Suomessa myös.

Kansallisen avaruustilannekeskuksen perustaminen (Liikenne- ja viestintäministeriön julkaisuja 2023:6, 15.5.2023).

Tuo raportti suosittaa, että Suomessa kansallinen avaruustilannekuvan tuotanto keskitettäisiin kansalliseen avaruustilannekeskukseen, jonka toiminta olisi mahdollista käynnistää vuoteen 2026 mennessä.

Suomen avaruustilannekeskus ei kuitenkaan ratkaise Suomen sotilaallisia kyvykkyyksiä turvata avaruus sotilaallisesti eduksemme, vaan Suomen tulee olla aktiivinen Natossa. Kyvykkyydet on syytä luoda Natoon. Tuo siksi, koska avaruus kuten myös merenpohjat kansainvälisillä vesillä ovat tavallaan ei kenenkään maata. Avaruudessa toimiminen vaativine tutkimus- ja kehitystöineen on myös todella kallista.

Toistaiseksi varsin hiljaista on Suomessa ollut avaruuden turvallisuuden varmistamiseksi. Siis vaikkapa avaruustilannekeskuksen perustamiseksi vuoteen 2026 mennessä.

Avaruustilannekeskuksen perustamisessa ei kuitenkaan ole mitään tolkkua, jos sillä ei ole määrättyjä tehtäviä eikä tosiasiallisia valtuuksia ja voimavaroja niiden toteuttamiseen.

Muutoin Suomen puolustushallinnon kyvykkyydet avaruuden suhteen ovat varsin vähäiset tai oikeastaan niitä ei todellisuudessa ole (Puolustusministeriö, Avaruus).

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu