Vuosi 1981 – Koivisto, Sorsa, Väyrynen ja Kekkonen

Yllä olevassa artikkelikuvassa ovat ministerineuvos Viktor Vladimirov ja pääministeri Kalevi Sorsa Vladimirovin läksiäisissä Neuvostoliiton suurlähetystössä Tehtaankadulla vuonna 1984.

Ylen kahdeksanosaisen Mauno Koiviston elämänvaiheita käsittelevän dokumenttisarjan (Yle Areena, Koivisto) myötä julkisuudessa on käyty vilkasta keskustelua vuoden 1981 tapahtumista.

Neljännesvuosisadan kestänyt valta oli vaihtumassa presidentti Urho Kekkosen sairastuessa. Kyse oli Suomen tulevasta presidentistä.

Monen muun ohella toimittajat Janne Virkkunen (HS 31.12.2019), Jari Tervo (HS 29.12.2019) ja Unto Hämäläinen (HS 19.11.2017) esittävät mielellään näkemystä, että Koiviston kakkoshallituksen kaatoyrityksissä keväällä 1981 Kekkosella oli erityinen rooli. Ei ollut. Roolit olivat muilla tahoilla.

Kumpi yritti enemmän kaataa Koiviston hallitusta, Keskustapuolue vai SDP?

Kumpi yritti enemmän kaataa Koiviston hallitusta, Paavo Väyrynen vai Kalevi Sorsa?

Millaista roolia Neuvostoliitto näytteli, kun neljännesvuosisadan kestänyt presidenttivalta oli Suomessa vaihtumassa eikä selvää manttelinperijää ollut nimetty Neuvostoliitolle tiettäväksi?

****

Vuonna 1942 Venäjän neuvostotasavallan alueella Belebeissä lähellä Kazakstania syntyneen Vladimir Bukovskin (Владимир Буковский) kirja nimellä  Judgment in Moscow on hyvää luettavaa runsaiden arkistotietojen vuoksi.

Kirja julkaistiin ranskan kielellä jo vuonna 1995 (Jugement à Moscou) ja venäjän kielellä 1996 (Московский процесс), mutta englanninkielellä vasta tämän vuoden keväällä.

Muutama kuukausi sitten syksyllä 2019 kuollut Vladimir Bukovski oli venäläinen aktivisti, joka tuli tunnetuksi yhtenä Neuvostoliittoa ankarasti kritisoineena toisinajattelijana. Bukovski vietti poliittisena vankina yhteensä 12 vuotta Neuvostoliiton vankiloissa, työleireillä sekä psykiatrisissa pakkohoidoissa.

1990-luvun alkuvuosina hänellä oli tiettyjen tapahtumien seurauksena pääsy suureen määrään Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitean politbyroon ja itse keskuskomitean salaisten arkistojen sekä myös KGB:n asiakirjoja. Judgment in Moscow -kirjassa hän käy läpi noita Neuvostoliiton salaisten arkistojen asiakirjoja.

Kommunistisen puolueen ja KGB:n salaisia asiakirjoja löytyy myös Vladimir Bukovskin kotisivuilla olevasta digitaalisesta arkistosta yhteensä 4 500 sivua (archives).

****

Bukovskin kirjassa mukana on myös Suomi.

Suomea pidetään Bukovskin kirjassa Neuvostoliiton kommunistisen puolueen NKP:n kontrolloimana maana lähinnä SDP:n kautta. Kirjassa ei ole mainintoja Kekkosesta, mutta Sorsasta on. Suomettuminen on esillä tavan takaa.

SDP:n Kalevi Sorsa on englanninkielisessä painoksessa KGB:n ”trusted collaborator” (”luotettava yhteistyökumppani”), josta on paljon asiakirjatodisteita. Sorsa nimetään ”Moskovan mieheksi” (venäjänkielisessä painoksessa «человек Москвы»), jonka kanssa tehtiin yhteistyötä luottamukselliseksi («доверительно сотрудничал»).

Pitää ymmärtää, mitä luottamuksellisuus oikein tarkoitti neuvostoliittolaisessa poliittisessa kapulakielessä. Suomella oli kylmän sodan aikana luottamukselliset suhteet Neuvostoliittoon. Toivottavasti tuo maiden välinen luottamuksellisuus ei enää koskaan palaa kylmän sodan ajan merkityksessä, koska silloin maiden suhteet eivät olisi normaalilla tolalla.

Bukovski katsoo Sorsan luopuneen presidenttiehdokkuudesta Koiviston toisen kauden ollessa lopuillaan, kun hän oli paljastanut Sorsan KGB-yhteydet tammikuussa 1993. Tuossa tulkinnassa Bukovski vetää hieman omaa rooliaan todellisuutta suuremmaksi. Bukovskin kirjassa Suomen mediaa arvostellaan, koska Sorsan taustoja ei uskallettu paljastaa.

Sorsan rooli Sosialistisessa internationaalissa (SI) oli Bukovskin mukaan ajaa Neuvostoliiton rauhanoffensiivin tematiikkaa. Neuvostoliitto osasi käyttää Sosialistista internationaalia hyväkseen. SI oli Suomen ja Saksan sosiaalidemokraattien yksi työkalu Neuvostoliittoon ja etenkin NKP:hen, mutta enemmän kuitenkin juuri päinvastoin. SI oli ennen kaikkea Neuvostoliiton työkalu.

Yhdysvaltojen tiedustelupalvelu CIA on julkistanut arkistojaan Kirjasto-sivuillaan (CIA Library). Aineisto on hyvää, vaikka suurimmat salaisuudet ja mahdolliset paljastukset on tekstipeitetty.

CIA noteerasi erityisesti SI:n Sorsa-ryhmän (”Sorsa Group”) vierailun Moskovassa 1.-4. lokakuuta 1979, mikä oli SI-organisaation 28-vuotisessa historiassa ensimmäinen vuoropuhelu Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitean kanssa. Sorsa-ryhmä tapasi tuolloin myös NKP:n pääsihteeri Leonid Brežnevin. CIA noteerasi erityisesti Pravdaan vierailusta kirjoitetut kommentit 5.11.1979 Sorsa-ryhmän ”rauhan ja aseriisunnan” (”peace and disarmament”) hyväksi.

Sorsan KGB-yhteys alkoi Bukovskin mukaan jo vuonna 1969. Vielä lopullista poliittista asemaansa saavuttamaton Sorsa oli tuolloin otollinen KGB:n vaikutusyrityksille.

****

Bukovskin kirjassa käsitellään erityisesti Sorsan 50-vuotissyntymäpäivää 21.12.1980. Kirjan kyseisen kohdan ja asiakirjalähteen alaotsikko on venäjänkielisessä painoksessa ”О мероприятиях в связи с пятидесятилетием председателя Социал-демократической партии Финляндии К.Сорса, suomennettuna kutakuinkin ”Suomen Sosialidemokraattisen puolueen puheenjohtajan K. Sorsan 50-vuotisjuhlaan liittyvä tapahtuma” (№ Ст-24І/108гс 16.12.1980).  Asiakirja löytyy englannin kielelle käännettynä täältä.

Tuossa englannin kielelle käännetyssä asiakkaassa on oheisen kappale Sorsaan ja Sosialistiseen internationaaliin liittyen:

”In his party work and while occupying governmental posts (as prime minister, foreign minister, and chairman of the parliamentary foreign affairs committee), Sorsa has taken a consistently friendly stand in regard to the USSR and CPSU, helping to develop Soviet-Finnish relationships and securing stable contacts between the SDPF and our Party. On the international arena, primarily within the Socialist International, Sorsa has been confidentially cooperating with us, working for détente, arms race limitations, and disarmament.

 In view of the above and the fact that he was elected as one of the vice chairmen by the last Congress of the Socialist International, Sorsa will further coordinate the activities of this organizations in matters relating to détente and disarmament, as well as its contacts with other political forces, we believe it expedient to instruct the Soviet ambassador to Finland to congratulate Sorsa on his fiftieth birthday, on behalf of the CC CPSU, and hand him a memorable present.”

Vapaasti suomennettuna:

“Sorsa on puoluetoiminnassaan sekä toimiessaan virkatehtävissä (pääministerinä, ulkoministerinä ja eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajana) pitänyt johdonmukaisesti ystävämielisen kannan Neuvostoliittoon ja NKP:hen auttaen kehittämään Neuvostoliiton ja Suomen välisiä suhteita sekä varmistaman yhteyksiä SDP:n ja puolueemme [NKP:n] välillä. Kansainvälisellä areenalla, pääosin Sosialistisessa internationaalissa, Sorsa on tehnyt luottamuksellista yhteistyötä kanssamme, pyrkinyt toimimaan liennytyksen, asevarustelun rajoittamisen ja aseriisunnan puolesta.

 Edellä esitetyn perusteella ja sen tosiasian vuoksi, että hänet valittiin Sosialistisen internationaalin edellisessä kongressissa yhdeksi varapuheenjohtajaksi, Sorsa koordinoi tämän järjestön toimintaa liennytykseen ja aseistariisuntaan liittyvissä asioissa sekä sen yhteyksiä muihin poliittisiin voimiin, niin mielestämme on tarkoituksenmukaista ohjeistaa Neuvostoliiton Suomen-suurlähettilästä onnittelemaan Sorsaa hänen 50-vuotispäivänään NKP:n puolesta ja antamaan hänelle ikimuistoinen lahja.”

Rauhanmielinen Sosialistinen internationaali nähtiin siis Neuvostoliiton korkeimmassa johdossa tärkeäksi vaikutuskanavaksi edistää Neuvostoliiton intressejä. Olen kirjoittanut Neuvostoliiton tavasta käyttää hyväkseen eurooppalaisia rauhanliikkeelle ja rauhanaatteelle persoja poliitikkoja ja kansalaisia kirjoituksessa otsikolla ”Venäjän tehokas ase – ennen se oli rauhanliike, nyt oikeistopopulistit” (US-blogi 9.7.2018).

****

Keskuskomitean sihteeristön 16. joulukuuta 1980 tekemän päätöksen teksti Sorsan syntymäpäiville osallistumisesta Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitean ikimuistoisella lahjalla (”памятный подарок”) varustettuna tai muut kirjaukset eivät Bukovskin mukaan sisältäneet mitään erityisiä paljastuksia, mutta häntä kummastutti se, että asiakirja oli luokiteltu korkeimpaan salassa pidettävään luokkaan.

Toinen mielenkiintoinen keskuskomitean asiakirja on otsikolla ”С партийном обмене о Социал–демократической партией Финляндии (СДПФ)”, suomennettuna kutakuinkin ”Puolueyhteistyö Suomen sosialidemokraattisen puolueen (SDP) kanssa” (№ Ст-225/71гс 19.8.1980).

Asiakirja on mielenkiintoinen. Jos tuon asiakirjan mukaan SDP on toiminut NKP:n ja keskuskomitean kanssa, puolueiden välit ovat olleet mielestäni enemmän kuin läheiset. Todella toverillisen läheiset. Yksi toistuva sanapari asiakirjassa on ”международные отношения”, suomenteluna kutakuinkin ”kansainväliset suhteet”,  joita NKP ja SDP edistäisivät yhdessä.

Suomen kevään 1981 tilanteeseen liittyen on mielenkiintoinen kirjaus tuossa syksyllä 1980 päivätyssä asiakirjassa: ”Руководство Компартии Финляндии считает продолжение и развитие контактов КПСС с СДПФ полезным.”

Vapaasti suomennettuna:

”Suomen Kommunistisen Puolueen [SKP:n] johto harkitsee kontaktien jatkamista ja kehittämistä NKP:hen SDP:tä hyödyttäen.”

SDP:tä hyödyttäen (”с СДПФ полезным”)?

Vuoden 1981 keväänä tuli ilmi Sorsan yrittäessä kaataa Koiviston hallitusta, että NKP:llä, SKP:llä ja SDP:llä oli todellakin yhteisiä  intressejä. NKP:n keskuskomitea kirjasi em. asiakirjaan syksyllä 1980 asian mielenkiintoisesti. Siis SDP:n SKP-yhteistyön SDP:tä hyödyttäen. Tarkoitettiin ilmeisesti kommunistien olemista demarijohtoisessa hallituksessa tukemassa Neuvostoliittoa hyödyttävää politiikkaa. Vai oliko tuo peräti keskuskomitean vihje SDP:lle ja SKP:lle toimimaan Koiviston hallitusta vastaan, jota Tehtaankadun tulisi Helsingissä edistää?

****

Mitä enemmän luen neuvostohallinnosta peräisin olevia Sorsaa koskevia venäjänkielisiä asiakirjoja, sitä selvemmäksi muodostuu käsitys, että Sorsa oli todellinen neuvostokätyri. Tämä on toki vain minun käsitykseni lukemani perusteella.

SDP ei vieläkään ole pääsyt eroon tuosta Sorsan johdolla kylmän sodan aikaan muodostetusta roolista.

Mielenkiintoista Bukovskin kirjassa on NKP:n suhteet sekä Länsi-Saksan että Suomen sosiaalidemokraatteihin. NKP otti Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen SPD:n osin kontrolliin 1969, jolloin Egon Bahr ryhtyi pitämään yhteyttä KGB:n kanssa salaa. Samalla alkoi yhteistyö myös Sorsan kanssa, jonka neuvostoliittolaiset tiesivät oleva SDP:n puheenjohtaja Rafael Paasion jälkeen.

Yksi keskuskomitean asiakirja Saksan sosiaalidemokraattien puolueen Willy Brandtia ja Suomen sosialidemokraattisen puolueen Kalevi Sorsaa koskien löytyy № П182/2 1.2.1980 -linkistä. En ole käynyt tuo dokumentin sisältöä ollenkaan läpi.

Neuvostoliitossa ja nykyisin Venäjällä osataan arvioida hyvin tulevia poliittisia kehityskulkuja. Neuvostoliitossa tiedettiin ja nykyisin Venäjällä tiedetään, miten tuleviin kehityskulkuihin voidaan vaikuttaa.

Nuo vanhat suhteet Suomen ja Saksan sosiaalidemokraatteihin kantavat Venäjälle hedelmää edelleen. Nord Stream -kaasuputket eivät vähäisempänä. Bukovskin kirjan lähteiden mukaan SPD:n Willy Brandt vastusti Baltian maiden itsenäisyyttä Gorbatshoville vielä lokakuussa 1989.

Gorbatšov lanseerasi vuonna 1985 Ranskan matkallaan yhteinen eurooppalainen talo -käsitteen (общий европейский дом). Tuo ajatus oli ilmeisen pitkälle yhteistyöprojekti Saksan sosiaalidemokraattien kanssa.

Tarkoitus oli, että Länsi-Euroopasta tulisi liittovaltio, jonka yhteydessä Saksat yhtyvät ja transatlanttinen side Yhdysvaltoihin katkeaisi. Itä-Euroopassa Neuvostoliiton satelliittivaltioista tulisi Suomen tapaan puolueettomia maita.

Neuvostoliitto muuttuisi demokraattisen sosialismin laboratorioksi ja Baltian maat olisivat autonomisia liittovaltion tasavaltoja. Brandtin ohella etenkin Ranska ajoi hanketta. Brandt korosti, että yrittää painostaa Baltian maiden oppositioita rauhoittumaan.

Käsittelin tuota Neuvostoliiton ajamaa puolueettomien maiden vyöhykettä aikanaan kirjoituksessa otsikolla ”Kylmän sodan jälkeen Venäjä ja Suomi halusivat Itä-Euroopan Naton ulkopuolelle” (US-blogi 30.4.2018).

Neuvostoliitto yritti säilyttää sen geopoliittisen aseman itäisessä Euroopassa, mikä romahtamispisteessä olevalla valtiolla olisi ollut mahdollista säilyttää kaikkein ihanteellisimmissa olosuhteissa länsimaiden myötämielisyydellä. Gorbatšovin yritys oli siis hieman epätoivoinen valtion ollessa jo romahtamispisteessä ilman riittävää voimaa vaikuttaa asioiden kulkuun.

Nuo samat ajatukset Venäjästä Saksassa ja Ranskassa sekä myös Suomessa heikentävät edelleenkin Euroopan turvallisuutta. Venäjä kiittää sille myötämielisiä typeriä maita.

Sorsan yhteyksiä Neuvostoliittoon ja KGB:hen voidaan pitää Suomen edun kannalta siis erittäin kyseenalaisina. Sorsa oli luokiteltu itärajan takana Moskovan mieheksi ja luotettavaksi yhteistyökumppaniksi.

****

Sorsan asema nojautui Suomessa Neuvostoliiton tukeen. Hän ei toki ollut todellakaan ainoa, joka pyrki hakemaan valtaa Suomessa Neuvostoliiton kautta. Suomalaispoliitikkojen halukkuus toimia näin tiedettiin myös Neuvostoliitossa ja sitä venäläiset käyttivät Suomessa toimiessaan menestyksekkäästi hyväksi.

Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) pääsihteeri Arvo Aalto ihmetteli aikanaan, miksi Sorsalla on paremmat suhteet Moskovaan kuin yhdelläkään kommunistilla.

Mielenkiintoinen kysymys on, mikä oli Neuvostoliiton näkemys Suomen uudesta presidentistä, kun jo viimeistään 1970- ja 1980-lukujen taitteessa tiedettiin, että Kekkosen presidenttinä olon päivät ovat luetut.

Oliko Neuvostoliitolle mieluisampi Sorsa kuin Koivisto?

Vaikka Suomessa kommunistien, Keskustapuolueen K-linjalaisten sekä myös Kokoomuksen kanervalaisten mielestä Ahti Karjalainen olisi Kekkosen seuraaja, Kremlissä tiedettiin hyvissä ajoin hänen kykenemättömyytensä alkoholiongelmien vuoksi. Kremlissä tiedettiin, ettei hän myöskään pärjäisi vaaleissa, mutta siitä huolimatta hänet haluttiin Suomen presidentiksi.

Tehtaankadun eli Neuvostoliiton suurlähetystön ministerineuvos ja entinen KGB-upseeri Viktor Vladimirov on myöhemmin sanonut, että hän oli saanut erityistehtäväkseen ajaa Karjalaista presidentiksi, vaikka tämä oli tuolloin jo pahasti alkoholisoitunut.

Presidenttikysymys jakoi 1970-luvulla sekä SKDL:ää että Keskustapuoluetta.

****

Mennäänpä nyt Koiviston toiseen hallitukseen, joka aloitti vuoden 1979 eduskuntavaalien jälkeen päivämäärällä 26.5.1979. Hallituksen muodostivat SDP, Keskustapuolue, RKP ja SKDL. Hallituksessa eivät olleet ministereinä hallituksen aloittaessa SDP:n puheenjohtaja Kalevi Sorsa eikä SKDL:n puheenjohtajana vuoteen 1979 toiminut Ele Alenius.

Koiviston hallituksella riitti kaatajia. Vaikeaa oli. Sorsan ja gallupkuningas Koiviston välit olivat 1970-luvun lopulla 1980-lukua lähestyessä yhä huonommat. Sorsa ja Koivisto kävivät kamppailua vallasta. Kaksi suomalaista sosialidemokraattia vastakkain siis.

Suomen poliittisissa piireissä laajemmin alkoi keväällä 1981 vahvistua käsitys, ettei vanheneva ja sairaalloinen Kekkonen pystyisi jatkamaan koko toimikauttaan. Suppeammassa piirissä tieto oli toki jo hieman aikaisemmin.

Koiviston hallitus joutui presidenttipelin pelinappulaksi ja Koivisto tiesi, mistä oli kysymys. Niin Ahti Karjalaisen tukijat ja kuin myös Kalevi Sorsakin pyrkivät saamaan hallituksen nurin presidentinvaaleja silmällä pitäen. Otollinen perinappula oli SKDL, SKDL:n sisällä kommunistit ja kommunistien sisällä vähemmistökommunistit.

Väyrysen johtama Keskustapuolue haistoi heti alussa SDP:n voimakaksikon erimielisyydet ja ristiriidat. Väyrynen teki luonteelleen ominaisilla keinoilla hallituksen elämästä tukalaa. Koivisto piti kaataa.

SKP:n vähemmistö – siis taistolaiset – oli KGB:n käsikassara Suomessa. Vähemmistökommunistit olivat vain KGB:n työväline ilman suurempia ideologisia päämääriä. Länsimaiset kommunistipuolueet olivat KGB:lle oiva työkalu vaikuttaa maiden politiikkaan. Kyse samasta oli myös Suomessa kommunistien osalta 1970-luvulla.

Neuvostoliiton toiminta oli pragmaattista omien intressien ajamiseksi. Niin on myös Venäjän toiminta myt.

Neuvostoliitto ei suoranaisesti puuttunut julkisin kannanotoin presidenttiasiaan, mutta näki hyväksi Koiviston vaihtumisen Sorsaan. Sorsa tai Karjalainen presidentiksi. Neuvostoliitto tuki taustalla Sorsaa kilpailussa Koiviston kanssa.

****

Otolliset eväät Koiviston hallituksen ongelmiin tarjosi SKDL, josta osa oli jo tavallaan oppositiossa ja loputkin tarvittaessa helposti usutettavissa. Ensimmäinen kunnon perusteellinen mittely käytiin maalis-huhtikuussa 1981 sosiaalietuuksien verollepanosta eli ns. sove-paketista. SKDL:n sisällä oli aitoa vastarintaa, sillä ehdotusta pidettiin räikeän epäoikeudenmukaisena.

Hallituksen kaatuminen näytti jo varmalta, kun presidentti Kekkonen asetti tavanomaiseen tapaan kiistan ratkaisulle aikarajan. Tuo Kekkosen asettama aikaraja oli sinänsä hänen tavanomasta toimintaansa saada hallitukset päättämään asioita.

Koivisto sai tukea ministeri Kivistöltä ja puhemies Johannes Virolaiselta. Koiviston ja Kivistön neuvotteluissa sorvattiin sove-laeista kompromissi, jonka SKDL hyväksyi.

Koiviston yksi pelastus hallituksessa oli hänen ja opetusministerinä toimineen SKDL:n uuden puheenjohtajan Kalevi Kivistön hyvä suhde. Kivistö peri alkuvuodesta 20.3.1981 vielä SKDL:n ministeriryhmän johdon SKP:n pääsihteeriksi palanneelta Arvo Aallolta. Toinen Koiviston vahva tukija SKDL:ssä oli Ele Alenius, joka oli Suomen Pankin johtokunnan jäsen vuodesta 1977, jolloin Koivisto oli pääjohtajana.

Sorsa ja SKP:n vähemmistö halusivat SKDL:n ulos hallituksesta tarkoituksena hajottaa Koiviston hallitus. Kuvion taustalla olisi voitelijana Kreml (KGB) ilman, että asiaa täällä Suomessa älyttiin suuremmin. Neuvostoliitolle Sorsa oli ”Moskovan miehenä” mieluisampi kuin Koivisto, joka ajoi pohjoismaista tulliliitto Nordekia edellisellä pääministerikaudellaan 1960-luvun lopulla.

Sorsa ei ollut mukana Koiviston hallituksessa ja halusi SKDL:n ulos hallituksesta, mikä oli myös SKP:n vähemmistön toivomus. ”Kansanrintaman eväät syöty”, Sorsa totesi jo keväällä 1980 (Murrosten aika, Paavo Lipponen 1979-1995) ja uudelleen vuoden kuluttua Uudessa Suomessa 5.4.1981 jutussa otsikolla ”Sorsa ei usko kansanrintamaan, haluaa punamultahallituksen”. Sorsa halusi Koiviston hallituksen kaatuvan.

Kommunistien asema muodostui tuossa tilanteessa hieman koomiseksi.

Viisi päivää aikaisemmin 31.3.1981 Paavo Väyrynen ja Kalevi Sorsa Ulf Sundqvistin tukemana halusivat  irrottaa SKDL:n hallituksesta ja vaihtaa Sorsan pääminiksi. Kyse oli Sorsan ja Väyrysen yhteisistä intresseistä.

Sorsa halusi presidenttiehdokkaaksi ja presidentiksi, mutta julkisesti Sorsa kuitenkin toimi melko hienovaraisesti niin, ettei julkisuuteen muodostunut käsitystä Sorsan oikeasta roolista. Keskustan kannalta Koiviston syrjäytyminen olisi parantanut Keskustan mahdollisuuksia presidentinvaaleissa.

Uskallan siis väittää, että Koiviston hallituksen kaatohanke ei ollut alkujaan lähtöisin Keskustapuolueesta eikä Väyrysestä vaan SDP:n sisältä. Keskustapuolueen ja Sorsan intressit yhtyivät Sorsan halukkuuteen kaataa Koiviston hallitus. Väyrynen haastoi kyllä heti, mistä tuuli kävi.

Sorsalla oli enemmän kyvykkyyttä toimia enemmän hiljaa taustalla, kun nuorella Väyrysellä tuota kyvykkyyttä ei niinkään ollut. Väyrynen toimi provosoivasti julkisuudessa ja hallituksessa.

****

SKP:n puheenjohtaja Aarne Saarinen ehdotti keväällä 1981 Sorsaa vasemmiston presidenttiehdokkaaksi ja kertoi, että ehdotukseen rohkaisi SDP:n ”sisäpiiri”.

Perjantaina 3. huhtikuuta 1981 puheenjohtaja Aarne Saarinen vieraili Kekkosen virka-asunnossa Mäntyniemessä ja välitti portilla odottaneille toimittajille suuren uutisen: pääministerin vaihdos oli ”joka tapauksessa selvä”.

Syksyllä 1981 Kekkosen sairastuttua Sorsa nousi SDP:n ”sisäpiirissä” presidenttiehdokkaaksi, johon hän itsekin vihjaili. Koivisto ei siis olisi SDP:n presidenttiehdokas.

Mikä oli SDP:n sisäpiiri? Se oli SDP:n sorsalaiset, ei koivistolaiset. Kyse on oikeisto- ja vasemmistodemareista hieman yksinkertaistaen. Ketä Sorsan sisäpiiriin kuului? Ei ole tarkasti julkisuudessa tiedossa, mutta Matti Ahde ja Ulf Sundqvist ainakin. Sisäpiiri oli tuolloin siis ne, jotka kannattivat SDP:ssä Sorsaa presidentiksi.

SKP:n Saarinen leimautui Koiviston kampittajaksi sekä Kekkosen sanansaattajaksi. Moskovan neuvonpidossa Saarinen epäili Karjalaisen mahdollisuuksia päästä presidentiksi. Keskustan K-linjan kanssa muutenkin seurustellut SKP:n vähemmistö olivat vielä tuolloin kuuliaisesti Karjalaisen takana.

Jaakko Kalela kertoi vielä heinäkuun alussa 1981 Kekkoselle, että SDP:n ”sisäpiiri” toivoo Kekkosen jatkavan presidenttinä. Kyse oli kuviosta Sorsan presidenttiydestä, kun Kekkosen tilanne tiedettiin ja kun Koiviston hallituksen tilanne oli selkiintynyt kevään koitoksesta.

Mielenkiintoinen yksityiskohta SDP:n ja kommunistien yhteistyöstä on tapahtuma vuodelta 1977 vallankumouksen 60-vuotisjuhlista (Minun Venäjäni – Моя Россия 1.11.2007):

”Juhlallisuudet alkoivat jo 2. marraskuuta [1977] kaksipäiväisellä juhlaistunnolla Kremlin kongressipalatsissa. Suomesta oli molemmista työväenpuolueista edustava troikka. Suomi noteerattiin niin korkealle, että vaikka osanottajia oli 104:sta maasta, presidiumiin mahtui peräti kolme suomalaista, SDP:n puheenjohtaja Kalevi Sorsa, SKP:n puheenjohtaja Aarne Saarinen ja varapuheenjohtaja Taisto Sinisalo.”

ja:

”Juhlaistunnon jälkeen suomalaiset, Saarisen ja Sinisalon lisäksi nuoret demarit Ulf Sundqvist ja Matti Ahde sekä kommunistikonkari Ville Pessi lähtivät kohti pohjoista esiintymään paikallisissa vallankumousjuhlissa.”

Kirjoittaja oli Ylen Moskovan-kirjeenvaihtaja Reijo Nikkilä.

****

SKP:n, SKDL:n ja NKP:n väleihin presidenttikamppailu jätti jäljet. SKP ei ollut onnistunut noudattamaan Moskovasta annettuja käskyjä. NKP:n ja KGB:n katsannossa Koiviston yhteydenpito Tehtaankadulle ja Moskovaan oli erityylistä kuin niiden, jotka toimivat Suomen puoluepolitiikassa kansanedustajina ja puolueiden johtotehtävissä enemmänkin kotiryssäperiaatteella. Puolueväylä sai mennä maan asioiden hoidossa.

Neuvostoliitossa kyseltiin, onko Koivistossa ja hänen taustavoimissansa asevelidemarien ja Tannerin haamuja ja kyseltiin, onko Suomen ulkopolitiikka muuttumassa.

SKP:n toverit NKP:ssä ottivat uuden tilanteen – siis tappionsa – harkitun viileästi ja ryhtyivät rakentamaan toimivia suhteita Suomen uuteen valtiojohtoon.

Valintansa jälkeen Koivisto vannotti kyllästymiseen saakka vuosia Suomen ulkopoliittisen linjan pysyvyydestä ja sitä, ettei hän aio tärvellä edeltäjänsä ulkopoliittista perintöä.

Valitsijamiesten suorittaman vaalin ensimmäisellä kierroksella SKDL:n Kalevi Kivistö kehotti valitsijamiehiään äänestämään Koivistoa, mutta SKP:n vähemmistön edustajat äänestivät Kivistöä.

Kalevi Kivistön ja Koiviston jälkeen pääministeriksi nousseen Kalevi Sorsan välille syntyi keväällä 1981 jännitteitä ja SKDL jätti lopulta Sorsan hallituksen 31.12.1982. Hallitukseen SKDL:llä ei ollut asiaa enää Koiviston kaudella eikä niin kauan, kun kommunistit olivat hääräämässä puolueessa Moskovan etäispäätteenä. Koivisto kyllä muisti kommunistien toiminnan oman hallituksensa ajoilta. SKDL ei palannut hallitukseen enää koskaan ja Vasemmistoliittokin vasta kolme vaalikautta myöhemmin päivämäärällä 13. huhtikuuta 1995.

Timo Vihavainen, Ohto Manninen, Kimmo Rentola sekä Sergei Zuravljov pääsivät muutama vuosi sitten tutkimaan ensi kertaa korkeimman neuvostojohdon Suomea koskevia dokumentteja Venäjän federaation presidentin arkistosta. Kyse oli kommunistisen puolueen politbyroon arkistosta, käytännössä puolueen pääsihteerin virka-arkistosta vuosilta 1917-1964. Syntyi teos Varjo Suomen yllä – Stalinin salaiset kansiot (Docendo).

Mielenkiinnolla odotan, milloin arkistot vuodesta 1965 avautuvat ja etenkin vuoden 1981 arkistoja. Sorsan osalta vuodesta 1967 eteenpäin. Voi olla, että nuo arkistot eivät avaudu koskaan.