Ydinaseen kehittely Ruotsissa – Suomi kuitenkin ajoi Neuvostoliiton agendana ydinaseetonta Pohjolaa

”Ruotsilla ei ole ollut koskaan ydinasetta, eikä sen rakentaminen ole ollut koskaan vireillä. En usko, että viranomaiset olisivat olleet epälojaaleja hallitukselle tai eduskunnalle.” (Yle Areena, TV-uutiset 25.4.1985).

Noin lausui Ruotsin pääministeri Olof Palme tiedotustilaisuudessa huhtikuussa 1985, kun ruotsalainen tekniikan alan Ny Teknik -aikakausilehti (kotisivut) oli tuonut julki Ruotsin ydinasekehittelyn vuosina 1945–1972.

Ylen 25.4.1985 TV-uutisista otetun Areena-jutun otsikko on ”Palme kieltää atomipommin kehittelyn”. Tämän kirjoituksen artikkelikuva on kuvakaappaus tuosta Areenaan tallennetusta uutislähetyksestä. Vielä tuohon aikaan puhuttiin atomipommeista eikä niinkään ydinaseista kuten nykyään.

Yleisradion Ruotsin kirjeenvaihtaja Sinikka Siekkinen kysyi tiedotustilaisuudessa Palmelta: ”Tiesivätkö jotkut piirit muissa Pohjoismaissa Ruotsin ydinaseohjelmasta?”

Sinikka Siekkinen oli muuten Ylen ensimmäinen naispuolinen kirjeenvaihtaja. Hyvä sellainen.

Palme vastasi:

”Heille oli kerrottu, että Ruotsi, joka kehitti neljän, viiden muun maan tavoin ydinvoimaa, oli ainoa, joka kieltäytyi tietoisesti hankkimasta ydinaseita. Kuitenkin tutkimme, kuinka ydinaseilta voidaan suojautua.” (Yle Areena, TV-uutiset 25.4.1985).

Tage Erlander totesi aikanaan pääministeriaikanaan Olof Palmesta, että Palme vastaa puolueessa ”atomeista” (”Palme har hand om ’atomeriet’”) ja ”Palme atomien päällikkönä…” (”Palme som chef för ’atomeriet’…”). Hyvä, ettei Palme vastannut pääministerinä Ruotsin atomeista kuin vasta vuodesta 1969. Hyvä, että vasta silloin eikä aikaisemmin.

Palmen tarkoittamat neljästä viiteen muuta ydinasetta kehittelevää maata selviävät mm. kylmän sodan ajan CIA-tiedusteluraporteista. Yhdysvallat seurasi tarkkaan noiden valtioiden ydinasetouhuja, vaikka ne olivatkin pääosin Yhdysvaltojen liittolaisia. CIA:n julkinen materiaali ydinaseasiassa on varsin laajaa (CIA Library, Electronic Reading Room).

Neuvostoliitolla sen sijaan oli jo ydinase. Neuvostoliiton ei tarvinnut enää kehitellä ydinasetta niin kuin ne maat, joilla tuota asetta ei vielä ollut, mutta halusivat olevan.

****

Tämä pitkä reportaasikirjoitus käsittelee Ruotsin ydinaseen kehittämistä heti syksystä 1945, kun Yhdysvallat oli pudottanut ensimmäiset atomipommit Japaniin.

Ruotsin ydinaseasiasta kiinnostumattomien ei kannata edes yrittää lukea tätä historiareportaasia.

Kirjoituksessa ei ole sinänsä mitään uutta tai ennen julkaisematonta tietoa, mutta monelle nuoremmalle lukijalle Ruotsin ydinaseen kehitystyö saattaa olla hieman tuntematon aihe – kuten niin meille vanhemmillekin aina vuoteen 1985.

Monelle nuoremmalle lukijalle saattaa sinänsä olla jo yllätys, että puolueettomana itsenään pitävä ja aseriisunnasta yhä edelleen terävästi puhuva Ruotsi kehitteli määrätietoisesti lähes kolmen vuosikymmenen ajan omaa ydinasetta.

Maan ulkokuori ja sisimmäinen sisällys eivät aina vastaa toisiaan etenkään turvallisuuspolitiikassa.

Kylmän sodan ajalta ydinaseen kehittämistä ja valmistamista vastaava salainen puolustusprojekti Ruotsilla on sotilaallinen yhteistyö Yhdysvaltojen ja Naton ja kanssa. Koska tuo tiivis Nato-yhteistyö edelleen jatkuu sisältäen salaiset turvatakuut, edes kylmän sodan aikaisia salaisia tietoja siitä ei ole vastaavasti saatettu julki kuten ydinaseiden kehitystyöstä.

Tämän kirjoituksen keskeisimmät lähteet ovat:

• Försvarets forskningsanstalt och planerna på svenska kärnvapen (SKI Rapport 01:5, Mars 2001) ja Sweden and the Bomb, The Swedish Plans to Acquire Nuclear Weapons, 1945–1972 (SKI Report 01:33, September 2001)
• Sverige, USA och kärnenergin Framväxten av en svensk kärnämneskontroll 1945-1995 (SKI Rapport 99:21)
• The Dynamics of Nuclear Proliferation, Stephen M. Meyer (ISBN: 9780226521497)

sekä noihin asiakirjoihin merkityt ne lähdeviitteet, jotka ovat julkisesti saatavissa.

SKI Report 01:33 on SKI Rapport 01:5:n englanninkielinen painos.

Edellä mainittu SKI on Ruotsissa Statens kärnkraftinspektion, suomennettuna ehkäpä Valtion ydinvoimatarkastuslaitos. SKI:n tehtävät siirtyivät vuonna 2008 Ruotsin säteilyturvakeskukselle (Strålsäkerhetsmyndigheten, SSM).

Tämän kirjoituksen päälähdeteos on suomennettuna ruotsin kielestä Puolustusvoimien tutkimuslaitos ja Ruotsin ydinasesuunnitelmat (SKI Rapport 01:5) ja englannin kielestä Ruotsi ja ydinpommi, Ruotsin suunnitelmat ydinaseiden hankkimiseksi, 1945–1972 (SKI Report 01:33). Nuo SKI-raportit ovat valmistuneet vuosina 1999 ja 2001.

Teokset on laatinut ruotsalainen filosofian tohtori Thomas Jonter (CV), joka toimii nykyisin kansainvälisten suhteiden professorina Tukholman yliopistossa.

Ruotsin ydinaseen kehitystyötä käsittelevää aineistoa Thomas Jonter tuskin olisi saanut SKI:n puitteista käyttöönsä siinä laajuudessa kuin sai, ellei vuonna 1998 Ruotsi olisi allekirjoittanut yhdessä muiden EU-maiden ja Euratomin kanssa Kansainvälisen atomienergiajärjestö IAEA:n lisäpöytäkirjaa koskien suojatoimenpiteiden sopimusta (INFCIRC/540).

Lisäpöytäkirja sinänsä ei edellyttänyt historian arvioimisena julkaistun aineiston julkaisemista, mutta tuolla perusteella SKI julkaisi kuitenkin aineistoa Puolustusvoimien tutkimuslaitoksen (Försvarets forskningsanstalt, FOA, Wikipedia) myötävaikutuksella huomioiden ruotsalainen lainsäädäntö.

Oleellista on kuitenkin FOA:n laatima aineisto, joka sisältää tietohelmet. FOA poisti 1980- ja 1990-luvulla huomattava määrän asiakirjoja salassapidosta, mutta jostakin syystä nuo avautuneet asiakirjat eivät kiinnostaneet laajemmin ruotsalaistutkijoita.

Kyse lienee ollut ”arkistosokeudesta”, ruotsalaistutkijoiden eräänlaisesta suomettumisesta Ruotsin puolueettomuuspolitiikkaan. Ruotsalaiseen puolueettomuuspolitiikkaan eivät kuuluneet atomipommit.

Myös Ny Teknik -lehden paljastukset vuonna 1985 perustuivat pitkälti FOA-asiakirjoihin henkilöhaastattelujen ohella.

FOA:n julkisiin arkistoihin voi käydä tutustumassa mm. Ruotsin kansallisarkistossa (Riksarkivet, Försvarets forskningsanstalt 1945–2000). Tuossa nettiosoitteessa ei kuitenkaan arkistoasiakirjoihin, mutta arkistosisältöön.

Myös SKI:n julkisiin arkistoihin voi käydä tutustumassa pääosin vastaavasti mm. Ruotsin kansallisarkistossa (Riksarkivet, Statens kärnkraftinspektion 1956–1997).

FOA on siis oleellisin taho, kun käsitellään Ruotsin ydinaseen kehitystyöhanketta. FOA perustettiin vuonna 1945 ja vuoden 2001 alusta laitoksen korvasi Ruotsin kokonaismaanpuolustuksen tutkimuslaitos (Totalförsvarets forskningsinstitut, FOI).

Ruotsin ydinasekehitystyö kesti vuodesta 1945 vuoteen 1972. Tänä aikana valmistuksen teknisistä mahdollisuuksista tehtiin muiden ohella yhteensä viisi suurempaa tutkimusta – vuosina 1948, 1953, 1955, 1957 ja 1965 –, jotka askel askeleelta edistivät Ruotsin kyvykkyyttä ydinasevalmistuksessa.

Ruotsin kyvykkyys atomipommin valmistamiseen oli suurin lähestyttäessä 1960-luvun puoliväliä, mutta sitten tapahtui jotain.

Mitä oikein tapahtuikaan?

Siitä pitkän kirjoituksen lopuksi.

****

Yhdysvallat pudotti atomipommin Japanin Hiroshimaan 6.8.1945 ja Nagasakiin 9.8.1945. Maailman ensimmäiset ja toivottavasti myös viimeiset.

Ruotsin Puolustusvoimien tutkimuslaitos (FOA) perustettiin 1.4.1945 vielä Toisen maailmansodan ollessa käynnissä. Keskeisenä ajatuksena oli koordinoida ruotsalaista puolustusalan tutkimusta ja tehdä siitä tehokkaampaa.

Ruotsin puolustusvoimien komentajalla (överbefälhavare, ÖB) oli alusta alkaen johtava rooli FOA:ssa. Puolustusvoimien komentajalla oli valtuudet aloittaa tutkimustehtäviä FOA:ssa. Vuonna 1945 Ruotsin puolustusvoimien komentajana toimi kenraali Helge Jung (Helge Jung, Wikipedia).

Ruotsi aloitti ydinasetutkimuksen FOA:n puitteissa jo vuonna 1945. Tuolloin käynnistetyn tutkimuksen tavoite oli selvittää, miten Ruotsi voisi parhaiten suojella itseään ydinasehyökkäystä vastaan. Mutta jo heti alusta alkaen FOA oli kiinnostunut tutkimaan mahdollisuuksia valmistaa myös oma atomipommi.

Vain hieman yli neljä kuukautta FOA:n perustamisen jälkeen ydinasekysymyksestä tuli uudelle tutkimuslaitokselle keskeinen tutkimusasia.

17.8.1945 – siis vain viikko Nagasakin pommin jälkeen  – puolustusvoimien komentajan edustaja Torsten Schmidt pyysi FOA:n neuvostossa ”selvitystä siitä, mitä tällä hetkellä atomipommista saattaa olla tiedossa” (”en redogörelse för vad som för närvarande vore känt beträffande atombomben”).

Samana päivänä 17.8.1945 puolustusvoimien komentaja Helge Jung haki valtiolta rahoitusta tutkimukseen, ydinvoimaan liittyvään suunnitteluun ja kokeelliseen toimintaan kuitenkaan ilman sitomista hakemuksessa tiettyyn nimettyyn tutkimukseen. Ydinaseita ei siis mainittu vielä tuolloin rahoituspyynnössä erikseen. 1 625 000 kruunua pyydettiin ja 1 625 000 kruunua valtiopäiviltä myös saatiin.

FOA:n hallitus antoi tehtäväksi laitoksen fysiikan osaston johtaja Torsten Magnussonille tutkia, mitä tiedettiin Hiroshimaan ja Nagasakiin pudotetuista atomipommeista.

Tuota voidaan pitää lähtölaukauksena Ruotsin ydinasetutkimuksessa. Konkreettinen tutkimustyö alkoi siis jo lokakuussa 1945, kun Toinen maailmansota oli loppunut vain kuukautta aiemmin.

Lokakuussa 1945 Ruotsin tiedeakatemian kokeellisen fysiikan tutkimuslaitoksen (Vetenskapsakademiens forskningsinstitut för experimentell fysik) puitteissa pidetyn konferenssin jälkeen FOA pyysi hallitukselta 450 000 kruunua, jotta se voisi toteuttaa konferenssissa esille nostetut tutkimusehdotukset ydinvoimaan liittyen.

Marraskuussa 1945 perustettiin Atomikomitea (Atomkommittén, AK, Wikipedia), joka koostui kymmenestä asiantuntijasta päämääränä avustaa maan hallitusta ydinenergian suunnittelua koskevien tutkimuksien suorittamisessa. Komitea antoi neuvoja ja teki ehdotuksia, miten ydinenergiaa voitaisiin parhaiten käyttää. Myös sotilaallinen painopiste sisältyi tehtävään.

FOA:n osastolla 1 (kemian osasto) käsiteltiin uraanin tuotantoa jo varhaisessa vaiheessa. Joulukuussa 1945 osaston 1:n päällikkö Gustaf Ljunggren esitti ehdotuksen, josta tuli opas koko Ruotsin ydinaseohjelmalle. Kyse oli, miten sovittaa ydinaseiden tuotanto ydinenergian siviilituotantoon ja miten plutoniumin tuotanto järjestetään.

Ohjelma-sana on tässä yhteydessä hieman väärin käytätetty, koska puhuttaessa ydinaseohjelmasta, se tulisi täyttää tietyt yleisesti hyväksytyt määritteet mukaan lukien päämäärät.

Saman kuun lopussa Torsten Magnusson sai valmiiksi tutkimuksensa Rapport angaende atombomben, I (Selvitys atomipommista, I).

Jo lokakuussa 1945 Ruotsin geologian tutkimuslaitos (Sveriges geologiska undersökning, SGU) oli laatinut luettelon mahdollisista uraanin esiintymistä Ruotsissa.

Ajan kääntyessä vuoteen 1946 Ruotsin ydinasetutkimus oli käynnistynyt jo hyvään vauhtiin.

****

Toimintakaudella 1946–1947 FOA haki valtiopäiviltä 3,5 miljoonaa kruunua tutkimuksiin.

Salaisessa avustushakemuksessa todettiin, että atomipommi on kiireellinen tutkimustehtävä. Maan hallitus varasi tuosta valtiopäivien hyväksymästä summasta 1,21 miljoonaa kruunua ydinenergian hyödyntämisen tutkimukseen.

Jo vuoden 1946 alussa tehtiin useita tutkimuksia muun muassa raskaan veden tuotannossa sekä ydinfission käynnistämisessä ydinaseiden latauksessa (ns. käynnistysongelmien selvitykset). Tutkimukset olivat siis jo tuolloin hyvin konkreettisia atomipommin valmistuksen pohjaksi.

FOA:n toimintakauden 1947–1948 aikana toiminta ja tutkimukset laajenivat entisestään. Ruotsissa toimintakausilla on tapana vaihtua vuoden puolivälissä kesä-heinäkuun taiteessa.

Van de Graff -kiihdytin otettiin käyttöön vuonna 1947. Kiihdytintä käytettiin poikkileikkausmittauksiin (tvärsnittsmätningar). Mittaukset olivat tärkeitä, jotta laskelmat ydinaseräjähdysten eri vaikutuksista mahdollistuivat.

Atomikomitea julkaisi 26. päivänä huhtikuuta 1947 raportin, joka johti Atomienergia Oy:n (AB Atomenergi, AE, Wikipedia) perustamiseen samana vuonna. Yritys oli perustettaessa valtion enemmistöomisteinen 57 prosentin osuudella. Ajatuksena oli perustaa yritys, joka voisi kehittää ydinvoiman menetelmiä ja perusmateriaalia niin siviilipuolelle kuin sotilaspuolelle. Alkuvaiheen tehtäviä olivat suunnitella kokeellisia reaktoreita ja kehittää menetelmiä uraanin uuttamiseksi Ruotsin esiintymistä.

AE perusti pian ensimmäiset koereaktorit. Neljä ensimmäistä koereaktoria olivat R1 Tukholmassa (käyttöönottoajankohta 17.7.1954), R0 Studsvikissa (käyttöönottoajankohta 25.9.1959), R2 Studsvikissa (käyttöönottoajankohta 4.5.1960) ja R3 Ågestassa (käyttöönottoajankohta 1.5.1964). R4-koereaktoria Marvikenissa ei koskaan otettu käyttöön, vaikka laitos oli pitkälti valmis vuonna 1968.

Käytöstä poistettuihin R1-reaktoritiloihin voi käytä tutustumassa, jos Tukholmassa pistäytyy (KHT R1).

FOA:n ja AE:n välille kehittyi antoisa yhteistyö. Kyse oli tosiasiallisesti ydinenergian siviilituotannon ja puolustustuotannon yhdistämisestä, mutta kumman ehdoilla ja vetämänä?

Helmikuussa 1948 Puolustusvoimien esikuntapäällikkö tilasi FOA:n tutkimaan, miten Ruotsin puolustusvoimat voisi hyödyntää ydinenergiaa. Kolme kuukautta myöhemmin tutkimus oli valmis todeten, että plutonium oli parempi kuin U 235 -uraani ydinräjähteessä.

****

Atomipommin – tai nykytermein ydinaseen – kehitystyö jatkui uuden vuosikymmenen koittaessa lukuisin tutkimuksin, jotka olivat hyvin yksityiskohtaisia. Selvitettiin myös materiaalien – erityisesti uraanin ja raskaan veden –  saatavuutta. Selvitettiin tuotantoja ja kustannuksia. Perustettiin koelaitos uraanilouhintaa varten. FOA:n ja AE:n välinen yhteistyö tiivistyi yhä ja tehtäväjaosta sovittiin.

Täytyy nostaa hattua ruotsalaisille pienenä kansana, kuinka nopeasti sinnikkäänä vain omin avuin lähtien nollasta he saivat tuloksia aikaan muutamassa vuodessa. Toimintakaudet 1949–1950, 1951–1952 ja 1952–1953 menivät samaan tyyliin, mutta FOA ei saanut kaikkia pyytämiään varoja eikä siten ohjelman laajentamista voitu toteuttaa ihan niin kuin FOA on ajatellut.

Uraanin ja raskaan veden varsinaista tuotantoa ei vielä aloitettu kaudella 1945–1952, mutta uraanin uuttamisen kokeellinen työ ja tutkimukset uraania sisältävästä liuskekivistä olivat alkaneet.

Hallitus ja puolustusvoimat eivät kumpikaan ilmaisseet vielä vuosina 1945–1952 toivettaan siitä, että Ruotsi hankkisi ydinaseita. Suoritettu tutkimus- ja valmistelutyö oli kuitenkin ydinaseiden hankkimista valmistelevaa.

Puolustusvoimien komentajana vuoteen 1951 toiminut Helge Jung antoi FOA:lle tehtäväksi tuottaa tietoa, jolle voidaan perustaa tulevat päätökset mahdollisuudesta tuottaa ydinaseita.

FOA:lla oli käytössään tiettyjä määriä uraania vuosina 1945–1952, mutta kirjanpitovaatimuksia ei vielä tuolloin uraanimääristä ollut eikä tarkat määrät ole siksi tiedossa.

****

Asiakirjoissa Puolustusvoimien tutkimuslaitos ja Ruotsin ydinasesuunnitelmat ruotsinkielisenä (SKI Rapport 01:5, Mars 2001) ja Ruotsi ja ydinpommi, Ruotsin suunnitelmat ydinaseiden hankkimiseksi, 1945–1972 englanninkielisenä (SKI Report 01:33, September 2001) on käsitelty yksityiskohtaisesti, millaisia tutkimuksia ja suunnitelmia Ruotsilla oli atomipommin raaka-aineen – plutoniumin tai uraanin – sekä raskaan veden saamiseksi. En käy noita vaiheita tässä perusteellisesti läpi, ne ovat luettavissa em. asiakirjoista.

Lähtökohta Ruotsilla oli, että maan tulee olla omavarainen atomipommien valmistuksen suhteen. Suoritetut selvitykset mm. osoittivat, että raskasta vettä voitaisiin tuottaa Ljungaverkenissä 3 miljoonalla kruunulla kaksi tonnia. Tämä oli korkea hinta, kun otetaan huomioon, että Norjan hinta oli miljoona kruunua tonnilta.

Ruotsi selvitti myös uraanin ja raskaan veden tuomista Yhdysvalloista sekä tuontiin liittyviä ehtoja (käytönrajoitusehdot). Ruotsi asetti ensisijaiseksi ehdokseen käytön rajoituksetta.

Raskas vesi oli kuitenkin mielenkiintoinen asia. Ruotsi oli päätymässä ydinreaktoreiden hidastimeksi raskaaseen veteen grafiitin sijaan, mutta miten tai mistä saada riittävästi raskasta vettä?

Norjalla oli raskasvesitehdas Rjukanssa jo Toisen maailmansodan aikaan (Google Maps 01, 59°52’16.0″N 8°29’27.6″E). Vuonna 1905 perustettua raskasta vettä tuottavaa Norsk Hydro-Elektrisk Kvælstofaktieselskab -yritystä rahoitti myös ruotsalainen Wallenberg-suku. Nykyisin yritys on Norsk Hydro ASA (kotisivut).

Toisen maailmansodan alussa tuo em. raskasta vettä valmistava yritys toimi läheisessä yhteistyössä natsi-Saksan kanssa, jonka ydinohjelma ja atomipommihanke nimeltään Uranprojekt oli alkanut jo huhtikuussa 1939.

Natsi-Saksa ja Yhdysvallat kehittivät kilvan ydinaseteknologiaa toisen maailmansodan aikana.

Liittoutuneet kykenivät sabotoimaan ja tuhoamaan operaatio Gunnersidella (28.2.1943) sekä raskaan veden tuotantolaitoksen että natsi-Saksaan siirrettäväksi aiotun raskaan veden tuhoamalla raskaan veden kuljetukseen käyttävän Hydro-lautan 20.2.1944. Ensimmäinen operaatio Grouse (19.4.1942) oli sen sijaan epäonninen. Natsi-Saksan ydinohjelma kyettiin tuhoamaan estämällä raskaan veden saanti.

Luojan kiitos.

****

Ruotsin tapaan myös Norjalla oli 1950-luvulla pitkälle viety teknologia ydinaseen kehittämiseksi, jonka se oli saanut natsi-Saksan miehityksen perinnöksi. Natsi-Saksa valmisti omaa ydinasettaan varten raskasta vettä nimenomaan Norjassa.

Natsi-Saksalta jääneen ydinpommin rakentamistietämyksen pohjalta Norja rakensikin ensimmäisenä Pohjoismaana jo 1950-luvulla – tarkasti vuonna 1951 – oman ydinreaktorin Oslon pohjoispuolelle Kelleriin. Tuo koereaktori on edelleen toiminnassa. Norjasta tuli siten kuudes maa maailmassa, jolla oli oma reaktori ja ydinvoima jo 1950- ja 60-luvuilla.

Ruotsin pääsy nopeasti Toisen maailmansodan jälkeen ydinaseteknologiaan oli osaltaan sitä perintöä, mikä natsi-Saksan ydinohjelmasta oli jäänyt.

Tanskalainen ydinfyysikko Niels Bohr, joka sai Nobelin palkinnon vuonna 1922 atomirakennemallistaan, antoi Ruotsille tietoa ydinfissiosta. Sodan aikana hän johti teoreettisen fysiikan laitosta Kööpenhaminan yliopistossa ja pakeni ensin Ruotsiin, sitten Englannin kautta Yhdysvaltoihin. Bohr oli Ruotsin pitkäaikaisen pääministeri Tage Erlanderin hyvä ystävä ja neuvonantaja ydinteknologiaan liittyen.

Norja myi 20 tonnia raskasta vettä Israelille 1959 ja auttoi sitä ratkaisevasti ydinaseen hankkimisessa. Norjan ulkoministeriö tiesi Israelin yrittävän hankkia ydinasetta 1950-luvun lopulla. Norja ei ollut erityisen pidättyväinen myymään raskasta vettä – ei myöskään Ruotsille.

Norja ydinvoima- ja ydinasehistoriasta kiinnostuneille löytyy pitkä mielenkiintoinen artikkeli Norjan yleisradioyhtiö NRK:n sivuilta (Slik spredde Norge atomvåpen, NRK 4.1.2015).

Israel oli valmis ostamaan ydinaseeseen tarvittavaa raskasta vettä Yhdysvalloilta, Ranskalta tai Norjalta. Jo vakiintuneeseen tapaan Yhdysvallat asetti kaupalle kuitenkin liian kovat ehdot vaatien mahdollisuutta tarkastaa vuosittain mm. ydinreaktorit.

Samat ehdot koskivat myös Ruotsia. Siksi raskasta vettä hankittiin Norjasta eikä Yhdysvalloista, kun omaa vettä ei ollut.

****

Maaliskuussa 1953 valmistui tutkimus, jonka otsikko oli Alustava tutkimus atomipommien tuotannon ehdoista Ruotsissa (Preliminär utredning av betingelserna för framställning av atombomber i Sverige).

FOA laati ydinaseohjelman vuonna 1953, johon oli kirjattu kymmenen ydinkärjen tuottaminen.

Salaisen selvityksen laati Sigvard Eklund, joka oli työskennellyt aiemmin FOA:n osastolla 2 (fysiikan osasto), mutta oli vuodesta 1950 toiminut AB Atomenergin tutkimuspäällikkönä. Tätä on myöhemmin pidetty yhtenä osoituksena, että ydinenergian siviilituotanto ja sotilastuotanto olisivat olleet Ruotsissa pitkälti yhtä. Tuolloin oli asetettava kysymys, hallitsivatko ydinenergian kehitystyötä sotilasviranomaiset vai siviiliviranomaiset.

”Utvecklingen på atomenergiområdet går framåt med stora steg, och grundläggande uppgifter blir tillgängliga i allt större omfattning. Vårt land måste följa med på området för att inte riskera att ien framtid bliva tekniskt efter. Möjligheterna att framställa atombomber kommer att undan för undan öka. Och det gäller även för vårt land. På grund av de stora fördelar ur försvarssynpunkt, som tillgången till atombomber innebär, är det min uppfattning, att vi i vårt land förr eller senare måste allvarligt överväga att upptaga tillverkningen av sådana.”

Vapaasti suomennettuna:

”Ydinenergia-alan kehitys etenee aimoharppauksin, ja perustietoja on yhä paremmin saatavissa. Maamme on pysyttävä mukana kehityksessä emmekä voi vaarantaa jäämistä jälkeen teknisessä kehityksessä myöskään tulevaisuudessa. Mahdollisuudet valmistaa atomipommeja kasvavat vähitellen. Ja tämä koskee myös maatamme. Koska atomipommien saatavuus tuo mukanaan puolustuksen kannalta merkittäviä etuja, mielestäni ennemmin tai myöhemmin meidän on maassamme harkittava vakavasti atomipomminen valmistuksen aloittamista.”

Noin päätti osasto FOA:n osasto 2:n johtaja Torsten Magnusson puheensa puolustusvoimien komentaja Nils Swedlundille (Nils Swedlund, Wikipedia) huhtikuussa 1954. Jungin jälkeen puolustusvoimien komentajana oli aloittanut Nils Swedlund päivämäärällä 1.4.1951. Se, mitä Magnusson tuolloin lausui puolustusvoimien komentajalle, toistettiin nk. ÖB-54-selvityksessä (ÖB-54 utredningen), joka oli ensimmäinen virkamiespuolustusjohdon vetoomus Ruotsin ydinaseiden hankkimisesta.

Pääministeri Tage Erlanderin tavoin Swedlund oli Yhdysvallat- ja ydinasemyönteinen. Swedlund oli harras ydinaseiden kannattaja ja liikkeellepaneva voima Ruotsin ydinaseohjelman jatkamisessa. Hän piti ydinaseita välttämättöminä Ruotsin puolustukselle ja työskenteli ahkerasti saadakseen hallituksen tuen tuossa asiassa.

Uraanin louhinta aloitettiin Kvarntorpin Närkeissä vuonna 1954. Tukholman KTH:n reaktori alkaa tuottaa plutoniumia heti, kun se oli otettu käyttöön kesällä 1954.

FOA:n osasto 1:n toimintakauden 1954–1955 vuosikertomuksessa todetaan, että plutoniumin talteenotto säteilytetystä uraanista oli alkanut. Tieto pommin valmistuksesta kasvoi ja oli yhä selkeämpi kuva siitä, miten Ruotsin ydinase voidaan rakentaa.

Ruotsi oli saavuttamassa 1950-luvun puolivälissä tilannetta lähes vuosikymmen kestäneen kehitystyön jälkeen, että Ruotsi oli tarvitsemassa poliittisen päätöksen ydinasehankinnasta.

Vuoden 1953 tutkimuksissa mainittuna ydinpommin paino olisi noin 100 kg ja kyse olisi taktisesta ydinpommista, joka voitaisiin sijoittaa joko ohjuksiin tai torpedoihin. Pommi sisältäisi 6 kg plutoniumia tai 36 kg U-235-uraania, joka oli kirjattu vielä tuolloin plutoniumia paremmaksi vaihtoehdoksi.

****

Ydinaseen kehittely jatkui tiiviisti 1950-luvun jälkipuolella. Toukokuussa 1957 puolustusvoimien komentaja Swedlund antoi FOA:lle tehtäväksi tutkia ydinaseiden tuotantomahdollisuuksia. Kyse oli mm. plutoniumpommin tuotannon ja toiminnan selvittämisestä. Tutkimus edellytettiin valmistuvaksi saman vuoden elokuun aikana.

Vuonna 1955 atomienergiaselvitys (Atomenergiutredningen 1955, SE/RA/3769) ehdottaa Ruotsille ydinvoimaohjelmaa. Siis virallista ohjelmaa niin kuin ohjelma kansainvälisesti määritellään. Totta kai ohjelman edellyttäisi poliittista hyväksyntää toteutettavaksi.

Ruotsi saavutti piilevän valmiuden tuottaa ydinaseita jo vuonna 1955. Ennen kirjoituksen ensimmäisen luvussa mainittuja SKI-raporttien valistumista 1999 ja 2001 on ollut käsitys, että kyvykkyys olisi saavuttu vähintään kaksi vuotta myöhemmin. Esimerkiksi Stephen M. Meyerin klassisessa teoksessa (The Dynamics of Nuclear Proliferation) Ruotsin kerrotaan saavuttaneen piilevän valmiuden vasta vuonna 1957.

Thomas Jonterin käsitykset SKI-raportteihin kirjattuna perustuvat FOA-dokumentaatioon.

Toimintakaudenkauden 1957–1958 aikana aloitettiin työt erityisen laboratorion rakentamiseksi plutoniumtuotannolle. Laboratorio Ursvikiin Tukholman luoteispuolelle valmistuikin pääosin toimintakaudella 1958–1959, virallisesti 1962, jolloin sen tuotanto oli puolikiloa plutoniumia viikossa. AB Atomenergi (AE) oli tiiviisti mukana.

Ruotsin ydinasetutkimuksessa oli nyt päästy vuonna 1958 vaiheeseen, jossa poliittinen päätös jatkosta oli tehtävä. Jatko oli kiinni poliittisesta päätännästä.

****

Poliittisen päätöksenteon pohjaksi Ruotsissa tehtiin kaksi selvitystä, jotka molemmat valmistuivat heinäkuussa 1958.

Ensimmäinen selvitys oli ydinaseiden tuottaminen, L-ohjelma (valmistusohjelma), ruotsin kiellä L-programmet (laddningsprogrammet ja konstruktionsforskning).

Toinen selvitys oli S-ohjelma (suojausohjelma), ruotsin kiellä S-programmet (skyddsprogrammet ja skyddsforskning). S-ohjelmaa oli tarkoitus käyttää, jos Riksdagen sanoisi ei L-ohjelmalle.

Valtiopäivien oli määrä tehdä päätös asiasta jo heinäkuussa 1958.

En tiedä, miten laddning-sana olisi tässä yhteydessä paras kääntää. Esim. kärnladdning on yhteä kuin ydinlataus, atomipommi tai ydinase. Käänsin laddningsprogrammet-sanan valmistusohjelmaksi viitaten ydinaseen valmistukseen. Lataus-sana ei ehkä ole hyvä käännös tässä yhteydessä laddning-sanalle.

L-ohjelma olisi päätös ydinpommin rakentamisesta ja ottamisesta käyttöön, S-ohjelma tarkoittaisi asian jättämistä vielä auki eikä siis kielteisen päätöksen tekemistä virallisesti – eikä edes epävirallisesti – Ruotsin ydinaseille.

L-ohjelmassa arvioitiin, että 10 kg plutoniumia valmistuisi vuonna 1965, mikäli viimeistään heinäkuussa 1959 oli päätös ohjelma toteuttamisesta. Viivästys olisi tällöin kaksi vuotta verrattuna vuoden 1957 selvityksen aikatauluun. Valmis prototyyppi ruotsalaisesta ydinaseesta näkisi päivänvalon vuonna 1966. Kustannukset tälle ohjelmalle olisivat noin 120 miljoonaa kruunua aikavälillä 1959–1965 ja tarvittava henkilöstö oli arviolta 395.

Vuoden 1958 puolustusehdotus (försvarsproposition 1958) perustui puolustusvoimien komentaja Swedlundin tilaamaan selvitykseen vuodelta 1957, joka kannatti Ruotsin ydinaseita. Puolustusehdotusta seuraa puolustuspäätös (försvarsbeslut 1958, FB 1958, Kungl. Maj:ts proposition nr 110 år 1958). Puolustusehdotus perustui myös puolustusvaliokunnan raporttiin vuodelta 1955, jonka linjaa voidaan parhaiten kuvata ”odota ja katso” -ilmaisulla (”vänta och se”).

Puolustusehdotusta ja -päätöstä vastaavat Suomessa ehkä lähimmäksi puolustusselonteot sekä osittain vuotuiset puolustushallinnon budjettiesitykset.

Maan hallitus noudatti puolustusvaliokunnan linjaa ja ilmaisi, ettei Ruotsi ei ollut valmis tekemään päätöstä ydinasekysymyksestä. Heinäkuussa 1958 hyväksytyssä puolustusehdotuksessa ehdotettiin, että FOA:lla olisi oltava enemmän varoja toimintaansa suojelututkimuksen eteenpäinviemiseksi.

S-ohjelma iskulause oli, että ”Ruotsi voisi suojautu ja puolustautua vihollista vastaan, jolla on ydinasevalmius” (”Sverige skulle kunna skydda och försvara sig mot en fiende med kärnvapenkapacitet”). Myös S-ohjelmaan sisältyi plutoniumin tuotanto, mutta sen ei tarvitsisi olla ydinräjähdelaatua. Kustannukset tälle ohjelmalle olisivat noin 100 miljoonaa kruunua ja tarvittava henkilöstö oli arviolta 283.

Riksdagen hyväksyi tavallaan S-ohjelman sisällön heinäkuussa 1958. Kyse oli tosiasiallisesti siitä, että hallitus jatkoi ydinaseen kehittelyä L-ohjelmalla, mutta siitä ei ollut poliittista hyväksyntää. Ruotsi ei ollut valmis tekemään poliittista päätöstä ydinasekysymyksestä. Olisiko Ruotsi reilusti ydinasevalta vai eikö olisi.

Vuonna 1957 puolustusvoimien komentaja Swedlund haluaa aloittaa atomipommien valmistamisen. FOA saa hallitukselta luvan ostaa aselaatuista plutoniumia Iso-Britanniasta. Riksdagen kuitenkin kielsi samalla ydinasetutkimukset. Varsin ristiriitaista siis oli periruotsalaiseen tapaan.

Vuonna 1959 FOA:n hallinnoima tehdas Grindsjönin Nynäshamnissa Tukholman eteläpuolella laajennetaan ydinaseosien valmistukseen. Vuonna 1959 Ruotsissa on hieman yli viisi kiloa plutoniumia. Puolustusvoimien komentaja Swedlund vaati jälleen pommituotannon aloittamista, mutta Riksdagen sanoo jälleen ei.

****

Valtaa pitävän Ruotsin sosiaalidemokraattisen puolueen puoluehallitus (socialdemokratiska partistyrelsens kommitté) linjasi päätöksessään, että ”tuleva turvallisuuspoliittinen tilanne saa päättää, pitääkö Ruotsin hankkia ydinaseita vai ei” (”det framtida säkerhetspolitiska läget får fälla avgörandet om Sverige bör skaffa kärnvapen eller inte”). Päätös ydinaseesta riippuisi kansainvälisestä kehityksestä aina 1960-luvun puoliväliin saakka. Sosiaalidemokraattisen puolueen ydinasepäätöksessä on kirjattuna aikaisintaan vuosiluku 1963.

Sosiaalidemokraattien linjaraportissa suositeltiin, että suojelututkimusta (siis käytännössä S-ohjelmaa) laajennetaan, koska selkeää rajaa suojelu- ja ydinasesuunnittelunäkökohtien (siis käytännössä raja L-ohjelmaan) välillä oli mahdotonta vetää.

Sosiaalidemokraatit olivat valmiit antamaan asiassa valtaa hallitukselle:

”… en sådan precisering bör ske i av regeringen utfärdade direktiv för forskningsanstaltens arbete. Tveksamma gränsfall bör av vederbörande myndigheter underställas Kungl. Maj:t för avgörande”

Vapaasti suomennettuna:

”…tällainen täsmennys tulisi tehdä hallituksen antamissa toimintaohjeissa tutkimuslaitosten työlle. Epäselvissä rajatapauksissa toimivaltaisten viranomaisten pitäisi toimittaa kuninkaan päätettäväksi.”

Noin siis tehdään päätös todellisesta jatkosta ydinasekehittelyn jatkamiseksi tekemättä kuitenkaan läpinäkyvää poliittista päätöstä ja vastuunottoa. Vastaavan toimintatavan ruotsalaiset hallitsevat edelleen.

Idea oli, ettei Ruotsi menettäisi paljon aikaa, jos kansainvälinen tilanne kehittyisi Ruotsille uhkaavampaan suuntaan ja tehtävä turvallisuuspoliittinen analyysi suosittelisi Ruotsille ydinaseiden hankintaa. Piti olla riittävän nopea kyvykkyys ydinasetuotantoon.

FOA:lle syntyi kuitenkin ongelma, missä ovat FOA:n ydinasetutkimuksen rajat. Raja, jota ei ole syytä ylittää niin, että poliittiselle järjestelmälle tulisi ongelmia.

****

Esimerkiksi edellä mainitun Ny Teknik -lehden jutun kirjoittaja toimittaja Christer Larsson toteaa, että pieni osa hallituksen jäsenistä, korkea-arvoisista sotilasvirkailijoista ja FOA:n tutkijoita johti tarkoituksella harhaan Ruotsin kansaa, valtiopäiviä ja jopa osaa maan hallituksesta.

Kaikki valmistelut ydinaseohjelman aloittamiseksi vuoteen 1965 mennessä olivat salaisia. Tietoa ei liiemmälti jaettu.

Syyskuussa 1959 FOA pyysi AE:ta tutkimaan teknisiä ja taloudellisia edellytykset aselaatuisen plutoniumin tuotannolle. Tuossa FOA:n toimeksiannossa tuotettu plutonium perustuisi ruotsalaiseen uraaniin ja käytettävä raskas vesi olisi saatavissa vapaasti, toisin sanoen ilman toimitusmaan tarkastuksia. Tarkastukset eivät luonnollisestikaan käyneet, kun kyse salaisesta tutkimustyöstä.

No, naapurimaa Norjastahan sitä vettä saisi noilla ehdoilla.

Pysyttiinkö esimerkiksi tuossa FOA:n toimeksiannossa Riksdagenin asettamissa rajoissa?

Vastaavasti vuonna 1962 valmistuneessa selvityksessä todettiin, ellei kansainvälien kehitys johda ydinaseiden kieltämiseen, Ruotsin tulisi varustautua ydinaseella. Kirjattuna taktiset ydinaseet olisivat lukumääränä useita satoja.

Päivänvalo pitäisi pystyä näkemään viimeistään vuonna 1972 (vielä aikaisemmin, jos toimenpiteisiin ryhdytään nopeuttaa prosessia). Aseiden kuljetusjärjestelmän tulisi koostua pääosin Saab A 32 Lance -hävittäjäpommittajasta (Saab 32 Lansen, Wikipedia) ja siitä suunnitellusta Saab A 37 Viggen -monitoimihävittäjästä (Saab 37 Viggen, Wikipedia).

Ydinpommin raaka-aine – plutonium ensisijaisesti – ja myös raskas vesi reaktorihidastimena olivat siis tuohon aikaan melko määrääviä tekijöitä ydinaseen kehittämisen lähteinä. Nuo lähteet oli myös Ruotsin ratkaistava ja varmistettava, mikäli atomipommin turvakseen haluaisi.

****

Koeräjäytykset koodinimellä Sirius heinäkuussa 1956. Tämä oli ensimmäinen kahdesta suuresta testisarjasta, jotka FOA suoritti Naustassa Jokkmokkin eteläpuolella (Foajaute. Den stora smällen, Försvarsmakten).

Koeräjäytykset koodinimellä Vega elokuussa 1957. Elokuun 28. päivänä 1957 Ruotsin Lappia ravisteli voimakas räjähdys, joka on varmasti koettu myös Suomessa, vaikkei täällä uutisoitukaan. Räjähdyksen iskuaalto leviää monta kilometriä räjähdyspaikasta tuhoten matkalla rakennukset, ajoneuvot ja elektroniikan. Suurin pölypilvi nousee kilometrin korkeuteen.

Tarkoituksena salaisilla Sirius- ja Vega-koeräjäytyksillä oli simuloida ydinräjähdysten erilaisia ​​vaikutuksia käyttämällä tavanomaisia ​​räjähteitä  – bonyylia (nitroliitti). Panostukset vaihtelivat muutaman sadan kilon ja 60 tonnin välillä.

Räjäytykset ja niiden tarkoitus tulivat varsinaisesti julkisuuteen vuonna 1985.

Vuonna 1956 Sirius-koeräjäytyssarja käsitti kolme erillistä räjäytystä kooltaan 600 kiloa, 6 tonnia ja 60 tonnia bonyyliä (bonyl). Tonni bonyyliä vastaa kutakuinkin 600 kiloa trotyyliä. Seuraavana vuonna toinen Vega-koeräjäytyssarja käsitti kaksi erillistä räjäytystä ​​kooltaan 5 tonnia ja 36 tonnia bonyylia.

36 tonnin bonyyliräjäytyksen iskuaaltovaikutus vastasi noin 20 kilotonnin ydinräjähdettä. Noin voimakas räjähdys on ollut pakko havaita jollakin muotoa myös Suomessa. Voimakkain räjäytys käsitti siis 60 tonnia bonyylia.

Testiräjähdyksien jälkeen syntynyt räjähdyskraatteri täytettiin hitaasti vedellä ja siitä tuli pallomainen pieni järvi halkaisijaltaan 40–50 metriä. Kraatterijärvi alkoi hitaasti kasvaa umpeen, kun ruoho ja metsä ovat vallanneet rannan. Lampi oli nimeltään Foajaute. Lampi, jota ei ollut olemassa.

Sirius 1956 -koeräjäytys, YouTube.

Vega 1957 -koeräjäytys, YouTube.

FOA-rapporten Nausta 1956, Försvarsmakten.

****

Millä ydinpommi saadaan kohteeseensa ja missä muodossa? Ruotsalaiset suunnittelivat, että ydinpommit olisivat ohjusten muodossa.

Ydinpommien kuljettajina toimisivat ensisijaisesti hävittäjäpommittaja Saab A 32 Lansen ja hävittäjä Saab A 35 Draken (Saab 35 Draken, Wikipedia).

1950-luvun puolivälissä Saabin piirustuksessa oli myös uudentyyppisiä lentokoneita (projekti 1300). Kyse oli Saabin hypertonisesta pommittajasta A36 (Saab A36, Wikipedia).

Ajatuksena oli, että Saab A36 Vargen kykenisi kantamaan raskaita – jopa 800 kilogramman – vapaasti pudotettavia atomipommeja kantosäteellä 410 kilometriä, jotka voitaisiin pudottaa Neuvostoliiton alueella lähinnä Baltian neuvostotasavaltoihin sekä Puolaan ja Itä-Saksaan.

Saab A36 Vargen enimmäisnopeudeksi oli suunniteltu yli kaksinkertaista äänennopeutta. A36-pommittajaprojekti haudattiin kuitenkin vuonna 1957.

A37 Viggen, jonka tuotanto oli tarkoitus aloittaa 1960-luvun lopussa, voitiin varustaa myös vastaavilla ydinaseilla. A37 Viggenin ydinaseen kantokyvyn merkitystä on tarkasteltava näkökulmasta, miksi Ruotsi luopui oman ydinaseen kehitystyöstä 1960-luvun puolivälissä. Tuosta asiasta lisää myöhemmin.

****

Vuonna 1963 Naustaan Jokkmokkin kunnassa Norrbottenin läänissä ​​suunnitellaan uutta koepommitusta sitten vuoden 1957 ja myös pommikomponentit valmistetaan. Kyse oli tällä kertaa ydinpommin koeräjäyttämisestä, mutta koeräjäytystä ei kuitenkaan toteutettu.

Maailmassa elettiin kaikki puolin levottomia aikoja 1960-luvun alkupuolella. Neuvostoliitto oli alkanut rakentaa Berliinin muuria 1961 ja Saksan kysymys kärjistyi. Kuuban kriisi oli ollut vuonna 1962. Suomessakin oli ollut vastikään noottikriisi. Kaikin puolin levotonta siis oli eikä kaikkein vähiten ydinaserintamalla.

Ruotsilla oli 1960-luvun alkupuolella tarpeeksi halkeamiskelpoista ydinmateriaalia ydinpommin rakentamiseen kuudessa kuukaudessa. Halkeamiskelpoisen ydinmateriaalin niukkuus oli kuitenkin jatkuvasti esillä ja sitä oltiin hankkimassa Ruotsin rajojen ulkopuolelta, erityisesti Yhdysvalloista.

Suunnitelmat rikastetun yhdysvaltalaisuraanin ostamisesta olisi tarkoittanut käytännössä, että puhtaasti sotilaallisen ydinreaktorin hankintaohjelma olisi pantava täytäntöön, jos Ruotsi haluaa hankkia oman ydinaseensa. Ruotsin puolustushallinnon esitykseen toimintamallista maan hallitus sanoi esitykselle ei vuoden 1966 annetussa hallituksen esityksessä. Tuo käytännössä tarkoitti, että Ruotsin ydinaseohjelma oli hylätty. Ilman riittävää uraania ei ole ohjelmaakaan.

Ruotsin ydinasehankinta alkoi hiipua 1960-luvun käännyttyä jälkipuolelle. Yleinen ilmapiiri 1960-luvun Euroopassa ei ollut myötämielien ydinaseille, mikä vaikutti poliittisiin mielipiteisiin myös Ruotsissa.

Vuodesta 1965 ydinvoiman siviilihyödyntäminen jatkui ottamatta huomioon sotilaallisia tarpeita. Ydinvoiman siviilituotannon ja sotilastuotannon tiet erkanivat.

Hiipumisesta esimerkkinä on myös luopuminen AE:n vuonna 1965 koetoiminnalla aloittaneen Ranstadin uraanirikastamon jatkokäytöstä uraanikaivoksen vierellä.

Myöskään AE:n suunnitelmia jälleenkäsittelylaitoksesta ei toteutettu, vaikka laitokselle oli jo ostettu maata Bohuslänistä.

Vuoden 1968 puolustusehdotuksessa (försvarsproposition) oli kirjaus, ettei se ollut Ruotsin edun mukaista hankkia ydinaseita. Riksdagen hyväksyi ehdotuksen ja valintamahdollisuus ydinaseille katosi turvallisuuspoliittiselta asialistalta (Kungl. Maj:ts proposition nr 107 år 1068). Päätös ei kuitenkaan tarkoittanut, että Ruotsi olisi sanonut ei ydinasevalmiuksille – teoriassa.

****

Ruotsin ydinasehankintahanketta aivan alkumetreiltä lähtien vuodesta 1945 ohjasi taustalla Yhdysvallat ilman, että Ruotsilla oli Yhdysvaltain roolista riittävää tietoa.

Ruotsi pääsi heti syksyllä 1945 kehittämään ydinenergiaosaamistaan. Muihin maihin verrattuna Ruotsilla on useita etuja, jotka mahdollistavat uutuuden hankkimisen. Ruotsilla tieteellistä ja teknistä asiantuntemusta sekä teollista infrastruktuuria, jota sota ei ole vahingoittanut. Ruotsiin oli virrannut teknistä tietoa myös natsi-Saksan ydinasehankkeesta etenkin Norjan kautta.

Ruotsin hallitus yritti aluksi useita kertoja päästä käsiksi Yhdysvaltojen ydintekniikkaan. Tämä koski kaikkea valmiista teknisistä laitteista ydinmateriaaleihin ja tekniseen tietotaitoon.

On muistettava, että Yhdysvallat yritti ostaa kahdesti ruotsalaista uraania pian syksyn 1945 jälkeen. Ruotsilla oli ja on edelleen yksi maailman suurimmista uraanivarastoista, ehkäpä suurin länsimaissa.

Yhdysvaltain Ruotsin-suurlähettiläs Herschel Johnson otti uraanikysymyksen esille jo  27. heinäkuuta 1945 keskustelussa kabinettiministeri Stig Sahlinin kanssa. Pommeja Japaniin ei siis ollut vielä tuolloin tiputettu.

Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvallat ei suonut ydinaseiden hallitsematonta leviämistä maailmassa – ei Ruotsillekaan.  Atoms for Peace on otsikko Yhdysvaltain presidentti Dwight D. Eisenhower pitämästä puheesta YK:n yleiskokouksessa New Yorkissa 8. joulukuuta 1953 (President Dwight D. Eisenhower, Atoms for Peace Speech 8.12.1953).

Atoms for Peace -ohjelman avulla Ruotsilla oli mahdollisuus saada käyttöönsä rikastettua uraania Yhdysvalloista edellyttäen, että sitä käytetään vain energiaa tuottavissa reaktoreissa. Yhdysvallat myös edellytti, että sillä on oikeus tarkastaa Ruotsin ydinvoimalat, mikäli se toimittaa ydinpolttoainetta. Edellä tässä kirjoitukseen kootusta aineistosta on pääteltävissä, että tuon ehdon nieleminen tuotti Ruotsille vaikeuksia.

Yhdysvallat luotti siihen, että Ruotsille pienenä valtiona olisi liian kallista ja liian monimutkaista rakentaa omia atomipommeja. Uraanin louhinta ja rikastus vaatii suuria resursseja puhumattakaan ydinaseiden suunnittelusta ja tuotantoista jälleenkäsittelylaitoksineen. Vaikka Ruotsi voisi teoriassa rakentaa omia ydinaseita, Yhdysvaltojen hallinto piti tätä käytännössä epätodennäköisenä.

Yhdysvallat olikin oikeassa.

Ruotsin hallitus selvitti myös mahdollisuutta ostaa valmiita ydinaseita Yhdysvalloista. Ensimmäiset vakavat ruotsalaiset ajatukset ydinaseiden ostamisesta Yhdysvalloista on ajoitettu vuoteen 1954.

Yhdysvallat tylytti Ruotsia. Tietysti Ruotsi voi ostaa amerikkalaisia ​​ydinaseita, jos Ruotsi hylkää puolueettomuuspolitiikkansa ja allekirjoittaa puolustussopimuksen Yhdysvaltojen kanssa – liittyy siis Natoon. Vaikka yhdysvaltalaisia ydinaseita olisi sijoitettu Ruotsiin, Yhdysvallat hallitsee niitä ja vastaa siitä, miten Ruotsiin sijoitettuja ​​ydinaseita käytettäisiin.

****

CIA-arkistot kertovat, että Yhdysvalloilla oli toisin kuin Suomella reaaliaikainen tieto, missä Ruotsissa menneenään atomipommin kehitystyössä.

Kun Palme tämän kirjoituksen alkuun kirjatusti ilmoitti 25.4.1985, että Ruotsi on neljän, viiden muun maan tavoin ydinvoimaa kehittänyt maa, niin Yhdysvallat seurasi tuossa aspektissa Ruotsin lisäksi Kanadaa, Ranskaa, Länsi-Saksaa länsiblokin sisällä ja Kiinaa blokin ulkopuolella. Neuvostoliitto oli tietysti oma tapauksensa vanhana ydinasevaltana.

Ohessa esimerkkinä kaksi poimintaa CIA-arkistoista vuorelta 1957 koskien Ruotsia.

CIA-asiakirja otsikolla Likelihood and consequences of nuclear weapons production in fourth countries, päivämäärä 24.3.1957 (CIA, Document Number (FOIA) CIA-RDP80B01676R000600010016, CIA-RDP80B01676R000600010016-0-PDF):

CIA-asiakirja otsikolla Questions on nuclear weapons tests and Fourth Countries, päivämäärä 26.3.1957 (CIA, Document Number (FOIA) CIA-RDP80B01676R000600010017, CIA-RDP80B01676R000600010017-9-PDF):

”Sweden has a sufficiently developed reactor program to enable it to produce some nuclear weapons within the next five years. It possesses the required raw materials and the qualified personnel. However, to early out the necessary research, development, and production program would impose a severe strain on the Swedish economy. There is strong military pressure in Sweden to acquire a nuclear capability, either by developing a program in Sweden or by acquiring the weapons from other countries. There is also strong opposition, and the government has not reached a decision. We believe that discussion and agitation will probably continue for some time, and there is a good chance that at some point in the next decade Sweden will initiate a limited program.”

Vapaasti suomennetuna:

”Ruotsilla on kehittänyt tarpeeksi ydinreaktoriohjelmaansa, jotta se voi tuottaa joitain ydinaseita seuraavan viiden vuoden aikana. Ruotsilla on tarvittavat raaka-aineet ja pätevä henkilöstö. Tarvittavien tutkimus-, kehitys- ja tuotanto-ohjelmien asettaminen ennenaikaisessa vaiheessa kuitenkin rasittaisi vakavasti Ruotsin taloutta. Ruotsilla on voimakas sotilaallinen paine ydinasekyvykkyyden hankkimiseksi joko kehittämällä oma ohjelma Ruotsissa tai hankkimalla ydinaseet muilta mailta. Myös vastustusta esiintyy runsaasti, eikä hallitus ole tehnyt päätöstä. Uskomme, että keskustelu ja agitaatio jatkuvat todennäköisesti nyt jonkin aikaa, ja Ruotsilla on hyvät mahdollisuudet jossain vaiheessa seuraavan vuosikymmenen aikana käynnistää rajoitettu ohjelma.”

****

Johtopäätöksenä Kuuban kriisiin Yhdysvallat oli lisäämässä ydinasepotentiaaliaan myös liittolaismaissa. Esimerkiksi Norjaan tuotiin taktisia ydinlatauksia kuljettamaan kykeneviä ohjuksia muttei itse ydinlatauksia.

CIA-asiakirja otsikolla the Cuban question, päivämäärä 26.3.1957 (CIA, Document Number (FOIA) CIA-RDP65B00383R000200230055-7, CIA-RDP65B00383R000200230055-7-PDF). Kyse on kongressitaltioinnista (Congressional Record). Noita kongressissa käytyjä keskusteluja jne. voi käydä täristelemässä esim. täällä.

”France and Canada are not refusing to accept US nuclear weapons because they feel that Kennedy has weakened the West, but precisely because they think the West is relatively so strong that they can now follow a more independent policy and risk division within the alliance.”

Vapaasti suomennetuna:

”Ranska ja Kanada eivät kieltäydy hyväksymästä Yhdysvaltojen ydinaseita, koska niiden mielestä Kennedy on heikentänyt länsiliittoutumaa, mutta juuri siksi ne ajattelevat länsiliittoutuman olevan suhteellisesti [vain] niin vahva, että voivat nyt noudattaa itsenäisempää politiikkaa ja riskeerata eriytymisen liittoutuman sisällä.”

Oheinen kannanotto kuvaa tuon aikaista pohdintaa Yhdysvalloissa, kun Nato-liittolaisilla Ruotsin ohella oli halukkuutta omiin ydinaseisiin. Ydinaseiden leviämistä edes liittolaisten keskuuteen ei katsottu hyvällä kuten ei myöskään Neuvostoliitto katsonut. Kehitys vaikeuttaisi mm. aseriisuntaneuvotteluja. Kuuban kriisi muutti Yhdysvaltojen kantoja ja Yhdysvallat alkoi ottaa entistä enemmän vastuuta liittolaistensa ydinasepuolustuksesta. Myös Ruotsia mietittiin uudessa tilanteessa.

****

Jotain kummallista tapahtui vuonna 1964 – tai ehkäpä jo vuonna 1963. Julkisista lähteistä ei ole löydettävissä todisteellisia asiakirjoja, mitä todella tapahtui – jos asiakirjoja edes muistioiden muodossa tapahtuneesta on ylipäätään laadittu. Ruotsin kiinnostus atomipommiin kuitenkin yhtäkkiä viileni.

Edellä tässä kirjoituksessa kerrotusti maailmanpolitiikassa elettiin 1960-luvun alkuvuosina kuumia aikoja. Kuumia aikoja etenkin ydinaseiden suhteen. Yhdysvallat reagoi – tosin vain yhtenä reagointina – edellisessä luvussa kerrotusti.

Kun Ruotsilla oli 1960-luvun alkuvuosina riittävä kyvykkyys hankkia oma ydinase, Yhdysvallat ilmeisemmin teki omat johtopäätöksensä tästä kyvykkyydestä. On selvä, ettei Yhdysvallat sallisi Ruotsille omaa ja vain Ruotsin omassa päätäntävallassa olevaa ydinasetta. Sellaista Ruotsin ydinasevaihtoehtoa ei ollut Yhdysvalloilla eikä myöskään Neuvostoliitolla. ”Puolueettomia” maita ei haluttu sohlaamaan ydinaseillaan.

1960-luvun puolivälissä Ruotsin ydinasetutkimus saavutti huippunsa ja laski sitten varsin nopeasti. Suunnitelmat omasta ruotsalaisesta ydinaseesta hajotettiin vuoteen 1968 mennessä, jolloin Ruotsi allekirjoitti elokuussa 1968 kesäkuun 12. päivälle kirjatun ydinsulkusopimuksen (Treaty on the Non-Proliferation of Nuclear Weapons, NPT). Ruotsin mahdollisuus hankkia ydinaseita rikkomatta kansainvälisiä velvoitteita hävisi kokonaan 9.1.1970, kun Ruotsi ratifioi sopimuksen.

Kyse on pitkälti FOA:n toiminnasta, milloin Ruotsin ydinasehankinnan voidaan katsoa päättyneen. Vuosi 1972 on hyvä vuosi nimetä päätösvuodeksi, kuten Thomas Jonter tämänkin kirjoituksen lähdeaineiston tuottajana ja myös muut Ruotsin ydinaseasiaan perehtyneet ovat märitelleet ajankohdan, jolloin Ruotsin ydinaseen valmisteluun liittyvä toiminta on lopullisesti päättynyt.

Ruotsissa puolustusvoimien esikunta puolustusvoimien komentajan johdolla ja FOA hyväksyivät sen, että jatkossa puolustuksen resursseja olisi suunnattava uudelleen ydinasetutkimuksesta tavanomaisen sodankäynnin toimintaan.

Kun oli olemassa riski siitä, että Ruotsi hankkii oman ydinaseensa, Yhdysvallat ulotti ydinsuojauksensa myös Ruotsiin. Tuo on se todellinen turvatakuu, mistä jatkuvasti puhutaan. Kyse on sitä, että Yhdysvallat lupaa suojella Ruotsia ydinsotaan liittyen.

****

Virallisia asiakirjamerkintöjä Ruotsin kuulumisesta Yhdysvaltojen ydinasesateenvarjon (kärnvapenparaply) alle ei oikein ole. Ainoa on vuoden 1968 puolustuspäätös (försvarsbeslut 1968, FB 1968, Kungl. Maj:ts proposition nr 107 år 1068), josta asia käy hieman ilmi ja ennen kaikkea päätöksen mietinnöstä (betänkande) valtiopäivillä. Mutta todennäköisesti virallista ja kirjallista takuuta ei ollut.

”Att vi redan täcktes av kärnvapenparaplyet var en förutsättning för att Sverige skulle avbryta vårt program för att skaffa egna kärnvapen. Det framgår av ett försvarsbeslut i riksdagen 1968. Men arrangemanget var troligen informellt och det fanns ingen bindande garanti.” (SVT Nyheter 3.2.2018).

Vapaasti suomennettuna:

”Se, että meidät peitettiin ydinasesateenvarjon alle, oli ennakkoedellytys Ruotsille keskeyttää ohjelma omien ydinaseiden hankkimiseksi. Se käy ilmi valtiopäivien vuoden 1968 puolustuspäätöksestä. Mutta järjestely oli todennäköisesti epävirallinen eikä sitovaa takuuta ollut.”

Noin lausui puolustuspolitiikan korkean tason asiantuntija Robert Dalsjö Ruotsin kokonaismaanpuolustuksen tutkimuslaitokselta (FOI). FOI korvasi FOA:n vuonna 2001.

1960-luvulla sovittu on salassa pidetty julkinen salaisuus, johon liittyvät asiakirjat – jos niitä ylipäätään on edes jossakin muodossa – voivat tulla julkiseksi vasta kuin turvatakuu muuttuu tai poistuu. Tuo tarkoittasi Ruotsin Nato-jäsenyyttä.

Ruotsi alkoi yllättäen ja vailla laajempaa suunnitelmaa osana puolustusstrategiaansa laajentaa ja kunnostaa tuoreitakin maantiekiitoteitä (landsvägsbaser) niin, että niillä on kyky vastaanottaa Yhdysvaltojen strategisia pommikoneita (Vad är en vägbas, Försvarsmakten).

Samassa yhteydessä mm. Ruotsin ilmatankkaussuunnitelmat on sovitettu Naton standardien mukaisiksi. Kyse oli tankkaussuuttimien vaihdosta Nato-standardien mukaiseksi. Tuo toteutettiin siis jo 1960-luvulla.

Kun ydinasetta kuljettamaan pystyvän Saab A36 -pommikoneen kehitystyö oli lopetettu 1950-luvun lopulla, Saab A 37 Viggen -monitoimihävittäjä suunniteltiin kykenemään kuljettamaan ydinasetta – siis yhdysvaltalaista ydinasetta, kun muita vaihtoehtoja ei ollut. Toki Viggenin kehitystyössä tuo oli vain sivujuonne. Oli järkevää päätyä monitoimihävittäjään, jonka toimintasäde oli monikertainen A36-pommikoneeseen nähden.

Samalla myös Yhdysvaltain tiedusteluraportit, joissa aiemmin varoitettiin Ruotsin ydinaseinvestoinneista, yhtäkkiä siistiytyivät 1960-luvun puolivälissä varoittamasta Ruotsia.

****

Palataan vielä vuoteen 1963 ja siihen mitä Suomi teki ydinaserintamalla Kekkosen johdolla. Tuota tekosta ei voi tarkastella kuin suurella hilpeydellä ja hymyllä suupielessä. Suomi oli ilmeisesti koko ajan varsin tietämätön Ruotsin atomipommipuuhista aina 1940-luvulta lähtien. Vuodet 1963 ja 1964 olivat Ruotsille maan ydinasehankkeessa merkityksellisiä kolmessa edellisessä luvussa kerrotusti.

Pohjolan ydinaseeton vyöhyke on Urho Kekkosen nimiin tunnustettu 28.5.1963 Paasikivi-Seuran kokouksessa tekemä aloite, jonka mukaan Pohjoismaista olisi kansainvälisellä sopimuksella muodostettu pysyvä ydinaseeton vyöhyke. Kekkonen esitti ehdotuksensa uudestaan vuonna 1978, kun Yhdysvaltain toinen vastavoimastrategia (The Second U.S. Offset Strategy) oli uudistamassa läntistä ydinasepolitiikkaa Euroopassa.

Kekkosen ehdotus ydinaseettomuudesta koski alueellisesti Suomea, Ruotsia, Norjaa ja Tanskaa. Ei Neuvostoliiton aluetta Muurmanskista Baltian neuvostotasavaltoihin. Varsin omitusesti oli määritelty vaikkapa Fennoskandiaa, mikä toisi ehdotukseen maantieteellistä logiikkaa.

Oliko ajankohta sattumaa vuonna 1963?

Ei ollut.

Neuvostoliitto oli hyvin perillä Ruotsin tilanteesta ja riskistä, että Ruotsi ottaa oman ydinaseen käyttöön. Neuvostoliitto tiesi, kuinka nopeasti Norjakin varustettaisiin sodan alkaessa ydinaseilla.

Kuuban ohjuskriisin jälkeen kriisin pelottamana oltiin ydinaseettomia hyödykkeitä perustamassa ympäri maailmaa, Euroopassa ensisijaisesti Pohjolaan ja Balkanille, Puolan aloitteesta myös Keski-Eurooppaan.

Pohjolassa ydinaseetonta vyöhykettä ei ollut perustamassa Nato-maa Norja, ei Nato-maa Tanska eikä edes Ruotsi, jolla oli kuuden kuukauden aikaikkuna valmistaa oma ydinase. Ruotsilla ei ollut vielä toukokuussa 1963 Yhdysvaltojen salaisia turvatakuita sodan aikana, jos luopuu oman ydinaseen hankinnasta.

Hanketta ydinaseettomasta Pohjolasta kannattavat vain Suomi ja Neuvostoliitto, mutta toki kolme muuta Pohjoismaata käsitteli Suomea sangen veljesmäisen diplomaattisesti.

Ajatus ydinaseettomasta Pohjolasta ei ollut uusi. Jo vuonna 1958 Neuvostoliiton pääministeri Nikolai Bulganin (Николай Булганин) ehdotti Pohjolan ydinasevapaan vyöhykkeen perustamista.

Kysymys oli osaltaan vastaamisesta Yhdysvaltain ensimmäiseen vastavoimastrategiaan (New Look tai The (First) U.S. Offset Strategy), jossa keskeisin päämäärä läntisellä yhteisöllä Yhdysvaltain johdolla oli rakentaa uskottava ydinase Neuvostoliiton vahvaa konventionaalista armeijaa vastaan. Kyse oli osaltaan jo tuolloin Ruotsin ydinaseesta, jonka kehitystyön jatko oli juuri tuolloin Riksdagenin käsittelyssä ja taitepisteessä (L- vai S-ohjelma?).

Kekkonen sai Neuvostoliitossa ehdotuksilleen ydinaseettomasta Pohjolasta suunnitelman nimen. Oli olemassa ”План Кекконена” (”Kekkosen suunnitelma”). Suomi siis tuolla esityksellään ydinaseettomasta Pohjolasta omaehtoisesti lukitsi itseään itäblokkiin, – ehkäpä tajuamattaan asioiden todellista laitaa täysin tai ollenkaan.

****

Ruotsin ydinaseen valintamahdollisuudessa kyse oli samasta, kuin mitä on Suomen Nato-optiopolitiikka. Pidetäänkö yllä mahdollisuuksia liittyä Natoon vai luovutaanko mahdollisuudesta. Vaikka luovuttaisiin poliittisesti, meillä olisi edelleen saavutetut tekniset edellytykset liittyä puolustusliittoon.

Ruotsin kylmän sodan aikainen ydinasehanke – vanhemmalla termillä ilmaistuna atomipommihanke – on mielenkiintoinen huomioiden Ruotsin asema puolueettomana ja liittoutumattomana maana. Siis puolueettomana ja liittoutumattomana maana rauhan aikaan.

Yritin selvittää, mitä virallinen Suomi tiesi virallisesti Ruotsin ydinasehankkeesta. En löytänyt yhtään merkintää. Varmaan on, mutta en kyennyt löytämään. Vai onko sittenkään?

Mikä tietoa Suomella oli Ruotsin ydinasehankkeesta? On selvä, että Yhdysvallat oli täysin selvillä ruotsalaishankkeesta heti alusta pitäen – samoin Neuvostoliitto. Ruotsin ydinasehanke myös näkyi Neuvostoliiton toiminnassa, mutta sitä ja sen yhteyksiä ei välttämättä Suomessa ymmärretty.

Ruotsilla on ollut enemmän järkeä kuin Suomella. Ruotsissa ymmärrettiin heti toisen maailmasodan jälkeen, että jos vastapuolella on ydinasevalta – siis Neuvostoliitto – myös Ruotsilla on oltava jollain tavoin ydinaseet turvanaan. Ei voi painia eri sarjassa, jos meinaa pärjätä.

Kun Suomi vertaa itseään Ruotsiin, olemme kaksi ihan eri valtiota, joita ei todellakaan syytä verrata toisiinsa olevissa ja tulevissa turvallisuuspoliittisissa ratkaisuissa. Suomella ei ole minkään sortin Yhdysvaltojen turvatakuuta Ruotsin tapaan ja myös Venäjä tietää sen.

Ruotsissa puolustusvoimien komentajalla on paljon valtaa. Ei vain nimellistä valtaa vaan todellista valtaa jopa ohi poliittisen päätännän. Ruotsi tuskin olisi kehittänyt omaa atomipommia ilman Helge Jungia ja Nils Swedlund puolustusvoimien komentajina. Hyvä esimerkki Ruotsin päällikkövaltaisesta hallintotoimintavasta on myös valtionepidemiologi Anders Tegnellin asema ja rajaton poliittinen luotto ratkottaessa Ruotsin korona-asioita.

Kun katsoo monia suomalispoliitikkojen tekemiä turvallisuuspoliittista ratkaisuja, tuntuu siltä, ettei Suomi tunne Ruotsin asioita eikä Suomella ole Ruotsia koskevaa tiedustelua ole olemassa. Eikö Suomi sinisilmäisyyttään sotilastiedustele Ruotsia ollenkaan?

Toivottavasti Suomi ei ole ihan niin typerä, etteikö tiedustelisi myös Ruotsia.

Tuohon tiedustelemattomuuteen kuitenkin viittaa monet Kekkosen tekemät päätökset ja linjaukset. Esimerkkinä on mainittava myös Ruotsin EU-jäsenyyshakemus heinäkuussa 1991 ilman Suomen pienintäkään hajua asiasta.

Suomi ei ole Ruotsi. Emme lähde turvallisuuspolitiikasta samoista lähtökohdista emmekä samalta perustalta. Suomella ei ole niitä julkistamattomia turvatakuita, mitä Ruotsilla on ja mitkä se alun perin sai ydinaseohjelmallaan.

Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyötä on osattava analysoida tuolta pohjalta ja erityisesti sitä, miksi Ruotsi ei tule antamaan ikinä turvatakuita Suomelle eikä edes sotilaallista apua sotatilanteessa (US-blogi 28.11.2020).