Historian uudelleenkirjoitus konfliktien ehyttäjänä
Ulkopuolisten tekemien dokumenttifilmien ohella (viittaan aiempaan artikkeliini Why It Happened In Yugoslavia?
) historiankirjahankkeet ovat nähdäkseni yksi keskeisimpiä alueellisten
konfliktien pienimuotoisia aktiviteetteja rauhan rakentamisessa. Vaikka
ylätasoilla neuvottelut ja yhteistyö ylipäänsä voivat olla olemattomia
niin ruohonjuuritason kyky keskinäiseen vuorovaikutukseen voi
ratkaisevasti luoda pohjaa rauhanomaiselle yhteiselolle tulevaisuudessa.
Kroatiassa,
Bosnia-Herzegovinassa ja Serbiassa on aikaansaatu yhteisen projektin
tuloksena yhteinen historiakäsitys – tosin kattaen tällä erää vain
vuodet 1945-1990. Tuloksena aikaansaatu oppikirja “Ordinary People in an Extraordinary Country”
kuvailee yhteistä historiaa Jugoslaviassa ns. tavallisten kansalaisten
arkielämän tasolta nähtynä jolloin teoreettiset analyysit poliittisista
motivaatioista ym ylätason toiminnoista ovat taka-alalla. Hankkeeseen on
mainituissa maissa osallistunut yli 500 historianopettajaa. Kirja on
ladattavissa englanniksi esim. pääblogini dokumenttiarkistosta .
Tänään
(7.1.13) Serbiassa/Kosovossa lähetetään tv-ohjelma jossa kaksi
historioitsijaa Serbiasta ja kaksi Kosovosta pohtivat kysymystä ”onko
mahdollista kirjoittaa historiaa loukkaamatta toisia?”. Ohessa ote
ohjelman sisällöstä (lähde BalkanInsight ):
Jusuf
Buxhovi and Enver Rexhaj from Kosovo and Cedomir Antic and Momcilo
Pavlovic from Serbia often agreed to disagree during the debate, but
they all emphasised the need for mutual cooperation between Kosovo and
Serbian historians. The four historians acknowledged that in the past,
the history of the two nations was written recklessly. In addition, they
noted, many biased books have been used in the educational institutions
of both countries. Because of this, they said, urgent intervention is
needed to review the historiography of both nations based on accurate
scientific data.
Rexhaj
urged a thoughtful examination of the written history of the two
countries. “We in the Balkans are small states. We have produced many
great histories. We have produced reckless publications. Today, to start
compiling accurate history we have to turn to the revision of history.
To identify acceptable references, not just from Serbian or Albanian
historiography, but to find a balance from European historiography of
the Balkans as well,” he added.
Pavlovic,
who is the director of the Institute of Modern History, said that the
problem between Albanians and Serbs on the issue of history lies with
the interpretation of facts and assessment of certain events and
processes. “It would be fair to mention that the perspective of
Albanians is this, while the perspective of Serbs is that. To me this is
legitimate- the so-called multiple perspective approach. There must
still be limits, because not everything between Serbs and Albanians is
disputable,” he added.
The
four historians also agreed that history textbooks should not contain
hate speech, and shouldn’t hesitate to tell the truth, both in Serbia
and Kosovo.
Neljän historioitsijan projekti vaikuttaa kaikin puolin järkevältä ja toivottavasti pysyy sellaisena ilman kiihkoista puuttumista ulkopuolelta.
”To identify acceptable references, not just from Serbian or Albanian historiography, but to find a balance from European historiography of the Balkans as well”
Rexhaj on tässä ehkä tahattoman naiivi. Ikävä kyllä ”eurooppalainen” historiankirjoitus Balkanista ei ole kovin paljon objektiivisempaa ja pätevämpää kuin balkanilainen, lähinnä vain kirjoitettu vähemmän nationalistiseen tyyliin. Lähteet, narratiivit ja narratoidut faktat ovat kuitenkin samoja, yhtä kiistanalaisia ja ammentavat usein samoista kiistanalaisista paikallisista historioista kuin vanhoille rakentuvat uudet paikalliset tulkinnat.
Kaikkea kannattaa tietysti käydä läpi, arvioida, punnita ja vertailla. Siitä voi syntyä jotain.
Ilmoita asiaton viesti
Hieman vastaava hanke on toteutettu myös lähi-idässä, jossa Israelilais-palestiinalainen historiankirja on yksi osa “Peace Research Institute in the Middle East’n” aloitteista. Kirjaa valmisteli ensisijaisesti 18 historioitsijaa, joista kolmannes muita kuin israelilaisia tai palestiinalaisia. Hankkeen hyödyntämisen ongelmat puolestaan kuvastavat kuinka ylätason kommunikaatio-ongelmat kuitenkin voivat hidastaa ruohonjuuritason yhteistoimintaa. Pohja on kuitenkin olemassa enkä epäile sen leviävän nopeastikin kunhan tilanne muuttuu. Myös länsimaiselle lukijalle kirja on antoisa monipuolisen perspektiivinsä ansiosta ainakin lukemani tiivistetyn version pohjalta (“LEARNING EACH OTHER’S HISTORICAL NARRATIVE: Palestinians and Israelis” – http://www.vispo.com/PRIME/leohn1.pdf)
Israelilais-Palestiinalaisen oppikirjan sisältäessä kaksi hyvin poikkeavaa perspektiiviä historiaan (siis rinnakkain samassa oppikirjassa) on Jugoslavia kirjassa pyritty esittämään yksi yhteisesti hyväksytty näkemys meneeseen aikakauteen. Oli lähestymistapa kumpi hyvänsä ja vaikka itse kirjat mielestäni ovat erinomaisia ei niiden soveltaminen käytäntöön pääse irti ympäröivästä yhteiskunnasta ja siinä vallitsevasta kulloisestakin politiikasta. Niinpä esimerkiksi Bosnia-Herzegovinassa Jugoslavia kirjan käyttö ei ole toivotun laajuista johtuen mainitun valtion kehityksestä Daytonin jälkeen pikemminkin etnisesti eriytyvään suuntaan monikulttuurisen yhteisen identiteetin sijaan.
Ilmoita asiaton viesti