Lähi-idän rauhanprosessin reality show/check

Lähi-idän
rauhanprosessi on nyt – jälleen – romahduksen partaalla
neuvottelijoiden keskittyessä löytämään perusteita neuvottelujen
jatkamiseksi huhtikuussa 2014 umpeutuvan takarajan jälkeen. Kyynisesti
nykytilannetta voi myös luonnehtia lähinnä syyllisten etsimiseen
prosessin kariutumiselle. USAn voimallinen missio rauhansopimuksen
aikaansaamiseksi vaikuttaa liki täydelliseltä epäonnistumiselta siitä
riippumatta loppuuko prosessi lähiviikkoina vaiko jatkuuko se
näennäisesti edelleen. PLOn pääsihteeri Abed Rabbo ehkä tiivistää
tilanteen parhaiten kuvaamalla sitä tyhjäksi rutiiniksi ainoana agendana
neuvotella neuvottelemisesta. Joka tapauksessa Obaman hallintokin
tuntee tarvetta uuteen tilannearviointiin ja vastuun siirtämiseen
enemmän itse konfliktin osapuolille.

Rauhanprosessi
ajautui umpikujaan Israelin siirrettyä sovittua arabivankien neljännen
erän vapauttamista ja Palestiinalaishallinnon sopimuksen vastaisesti
anottua jäsenyttä 15 kansainvälisessä organisaatiossa. Tilanteen
pelastamiseksi on tiiviisti muotoiltu pakettia jossa Israel vapauttaa
vangit, Palestiinalaishallinto peruu hakemukset ja USA vapauttaa
Israelille vakoilusta tuomiota kärsivän Jonathan Pollardin ja Israel
hiljaa pyrkii rajoittamaan rakentamista länsirannalla.
Palestiinalaishallinnolle tällainen paketti takaisi tulorahoitusta
katastrofaalisen talouden pönkittämiseksi, Israelin pääministeri
puolestaan saisi puolisen vuotta aikaa järjestellä hajoamistilassa
olevan hallitusksensa kuvioita uudelleen.

Jo
aiemmin neuvottelut olivat mielestäni ajautuneet sivuraiteelle.
Nähdäkseni keskeisimmät kysymykset niin nyt kuin aiemminkin ovat rajat,
Jerusalem, ns pakolaiset ja turvallisuus. Nyt sen sijaan keskeisiksi
erimielisyyden aiheiksi nostettiin ns siirtokuntien laajennus ja
Israelin tunnustaminen juutalaisena valtiona. Mitä siirtokuntiin tulee
niin kyse pääsääntöisesti on ollut olemassaolevien asutuskeskusten
laajennuksista. Edelleen jo aiemmissa sopimushahmotelmissa on Israelilla
ollut valmiutta tyhjentää syrjäisimpiä siirtokuntia ja ns outposteja ja
antaa Palestiinalaishallinnon alaisuuteen yli 90 % länsirannasta.
Lisäksi Israel jatkuvasti pyrkii purkamaan laittomiksi (Israelin lakien
mukaan) katsottuja juutalaisasutuksia ja tämä on johtanut yhteenottoihin
armeijan ja siirtokuntalaisten välillä. Kysymys Israelin
tunnustamisesta on nähdäkseni ratkaistu jo vuoden 1947 YK
päätöslauselmassa 181 jossa juutalaisvaltiosta on noin 30 mainintaa.
Edelleen kun sekä Yasser Arafat ja hänen jälkeensä Mahmoud Abbas
tosiasiassa ovat tunnustaneet Israelin valtion niin tämän tulisi riittää
ilman lisäluonnehdintoja kuten yleinen kansainvälinen käytäntö on.

Neuvottelujen
mahdollisesti katketessa nousevat yksipuoliset toimenpiteet esiin.
Palestiinalaisten osalta tämä merkinnee puolisen sataa hakemusta eri
kansainvälisten organisaatioiden täysivaltaiseksi jäseneksi,
boikottiliikkeen vahvistumista hidastamaan Israelin talouskasvua sekä
yhteistyön tiivistämistä Hamasin ja Islamilaisen Jihadin kanssa Gazan
osalta – seuraava intifadakaan ei ole poissuljettu lopputulema. Israel
puolestaan hidastanee maksupalautuksia Palestiinalaishallinnolle jatkaen
muutoin normaalirutiinejaan.

Astetta
radikaalimpi israelilaistoimenpide olisi yksipuolisesti toteuttaa
aiempien rauhansopimusluonnosten mukaisia toimia kuten esimerkiksi
aselepolinjan läheisyydessä olevien asutuskeskusten liittäminen
virallisestikin Israeliin ja jonkin asteinen vetäytyminen turva-aidan
ulkopuolisilta alueilta. Tällainen ratkaisu ei välttämättä olisi huono
vaihtoehto sen selkiyttäessä – joskin yksipuolisesti – liki kaikki
keskeiset rauhansopimuksella tavoiteltavat seikat. Palestiinalaisten
päästessä – vaikkakaan sitä hyväksymättä – rajanvedon myötä kehittämään
oman yhteiskuntansa rakenteita omalla määrätyllä alueellaan ja joutuessa
sen myötä ratkomaan israelilaisten kanssa lukuisia käytännön ongelmia
ja mahdollisuuksia voisi tällainenkin saneluratkaisu aikaa myöten luoda
pohjan pysyvämmälle yhteisesti hyväksyttävälle sopimukselle.

 

Radikaalein
palestiinalaishallinnon toimenpide olisi lakkauttaa itsensä jolloin
Israelin käsiin kaatuisi vastuu länsirannan arabien elinoloista.
Tällainen toimi voisi johtaa ns Yhden valtion ratkaisuun nyt tavoitellun
Kahden valtion mallin ja itse propagoimani Kolmen valtion mallin
sijasta. Israelin kannalta tilanteen ajautuminen Yhden valtion suuntaan
olisi hyvin problemaattinen ja mielestäni myös huonoin vaihtoehto. (3-valtion mallista ks. esim A Jordanian-Palestinian Confederation Is On The Move and The Three-State Option could solve Gaza Conflict)

Rauhanprosessin
taantumalle onkin mielestäni löydettävissä ajankohtaisia sisäisiä
syitä. Palestiinalaisten neuvotteluosapuolena toimivan presidentti
Abbasin toimikausi päättyi jo vuosia sitten joten vaalien oikeutuksen
puuttuessa hänen on vaikea saada sopimusta läpi jos joku luonnos
aikaansaataisiinkin. Abbasin Fatah poislukien liki kaikki muut PLOn osat
(PFLP, DFLP, Peoples’ Party, Hamas, Islamic Jihad…) olivat jo
neuvottelujen aloitusta vastaan. Israelissa hallitus on keskuudessaan
jyrkästi jakautunut näkemyksissään ja mahdollisen sopimuksen
hyväksyminen saattaisi edellyttää PM Netanyahun keskustaoikeistolaisen
hallituksen hajoittamista ja tuen hakua opposition työväenpuolueelta ja
vasemmistolta. Lisävaikeutta asiaan tuo se että voimakkaasti
neuvotteluprosessiin panostanut USA ja erityisesti UM Kerry on
menettämässä uskottavuuttaan välittäjänä: Israelin hallituspoliitikot
kuvaavat Kerryä todellisuudesta irti olevaksi messiaanista ja harhaista
hanketta jääräpäisesti ajavana henkilönä; palestiinalaiset puolestaan
eivät usko Kerryn pystyvän painostamaan Israelia minkäänlaisiin
myönnytyksiin.

Julkisesti
kaikki osapuolet vakuuttavat haluaan neuvotella edelleen vaikkakin
tietävät niiden johtavan umpikujaan. Enemmistö israelilaisista ei usko
rauhansopimukseen lainkaan ja enemmistö palestiinalaisalueiden arabeista
ei näe mitään mahdollisuuksia itsenäiseen Palestiinalaisvaltionn
lähimmän viiden vuoden aikana. Mahdollisuuksia sopimusneuvottelujen
jatkamiseen etsittäneen kiivaasti vielä pari viikkoa, onhan USA pannut
jo niin paljon arvovaltaansa ja aikaa peliin vaikka muitakin paljon
merkityksellisempiä haasteita löytyy kuten vaikkapa Syyria, Iran ja
Ukraina. Kasvot säilyttävä lopputulema saattaa syntyä molemminpuolisesta
tarpeesta aikalisään. Israelissa PM Netanyahu saisi puolisen vuotta
aikaa järjestellä uusiksi hallitustaan ja palestiinalaishallinto
puolestaan turvaisi noin 400 miljoonan dollarin talousavun USAsta.

Aiheepiiriä käsittelen yksityiskohtaisemmin pääblogini kirjoituksessa

Reality Check Time of Mideast Peace Process

arirusila

Olen blogisti Jyväskylästä. Aihepiireistä minua kiinnostavat konfliktit,geopolitiikka ja tarinoiden toinen puoli ja alueista Balkan ja lähi-itä. Pääblogini on englanninkielinen Conflicts By Ari Rusila - http://arirusila.wordpress.com . Olen myös käynnistänyt Israelia suomeksi taustoittavan Ariel -sivuston - http://arielfi.wordpress.com . Mottoni "The Other Side of Story" mukaisesti en pyri esittämään neutraalia ikuista totuutta jostakin asiasta vaan oman näkökulmani siihen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu