1:n, 2:n vai 3:n valtion Palestiina?

Tämä on suomenkielinen käännös aiemmasta Conflicts by Ariel Rusila -blogissa ja täällä julkaisemastani englanninkielisestä artikkelistani.

Lähi-idän rauhanprosessi – lähinnä sen Israelin ja Palestiinan välinen osa – on pysähtynyt viimeisen vuosikymmenen aikana. Israelin juhliessa 75 vuotista itsenäisyyttään Palestiinalaisvaltio on toistaiseksi ollut rakenteilla yli 24 vuotta prosessissa jonka lopputulos on hämärän peitossa. Aloitetaanko suorat neuvottelut vai ei; Israelin ja palestiinalaishallinnon välillä tai alueellisella tasolla; ehdoin tai ilman; suoraan tai välittäjien kautta; Kahden valtion malli ainoana tavoitteena tai ei; vai olisivatko yksipuoliset toimet parempi vaihtoehto kuin nykyisen tilan jatkaminen. Onko kolmas kapina – intifada – jo alkanut vai ei?

Ensimmäinen intifada päättyi massiivisten rauhanponnistelujen – Madridin konferenssin ja Oslon sopimusten – ansiosta; toinen intifada päättyi massiiviseen sotilaalliseen operaatioon [Operation Defensive Shield], miten kolmas intifada päättyy, kun se mahdollisesti alkaa? Nämä ovat joitakin Lähi-idän konfliktin kysymyksiä. Tässä analyysissä pyrin selventämään Israelin ja Palestiinan konfliktin tärkeimpiä ratkaisuvaihtoehtoja suhteessa nykyiseen tilanteeseen. Alla vanhat vaihtoehtoni, jotka saattavat vielä olla voimassa:

Taustaa lyhyesti

Vuoden 2000 Camp Davidin huippukokouksesta, jossa Yhdysvaltojen johtamilla neuvotteluilla ei päästy kahden valtion väliseen sopimukseen, ilmaisu ”rauhanprosessi” on enimmäkseen johtanut huomion pois paikan päällä tapahtuviin todellisuuksiin ja tarjonnut tekosyyn olla tunnustamatta niitä. Parin viime vuosikymmenen aikana suorat Kahden-valtion -malliin perustuvat neuvottelut ovat olleet lähes ainoa lähtökohta ja vaihtoehto Israelille, Palestiinalaishallinnolle ja kansainväliselle yhteisölle Lähi-idän rauhanprosessissa. Neuvotteluprosessin ylläpitämisestä on tullut jopa tärkeämpi tavoite sinänsä kuin sopimukseen pääseminen. Neuvottelut ovat myös jatkuvasti alkaneet ja päättyneet ilman mainittavia tuloksia, eikä sopimukseen ole viitteitä edes lähitulevaisuudessa.

Useiden vuosien ajan Israelin ja Palestiinan konfliktin ratkaisu on ollut Kahden-valtion -malli. Suurin osa Israelin kansalaisista on ilmaissut tukensa tällaiselle ratkaisulle. Tämä on hyväksytty ratkaisuksi myös kaikissa organisaatioissa, kuten YK:n turvallisuusneuvostossa ja yleiskokouksessa. Viime vuosina yhden valtion malli on kuitenkin noussut yhä enemmän todellisuutta. Olen itse propagoinut vuosia [tulottomasti] kolmen valtion (paluu) -mallin puolesta.

Yhden valtion todellisuus

Uusi Foteign Affairs – julkaistu analyysi [Israel’s One-State Reality-It’s Time to Give Up on the Two-State Solution By Michael Barnett, Nathan Brown, Marc Lynch, and Shibley Telhami in Foreign Affairs May/June 2023] väittää Yhden-valtion -mallin olevan todellisuutta joka tulisi tunnustaa.  Artikkelin pääargumentteja vapaasti suomennettuna ovat mm seuraavat:

 

Pääministeri Benjamin Netanjahun paluu valtaan Israelissa kapealla äärioikeistoliitolla on murtanut jopa illuusion kahden valtion ratkaisusta. Uuden hallituksen jäsenet eivät ole arkailleet lausua näkemyksiään siitä mikä Israel on ja mitä sen pitäisi olla: Suur-Israel joka ei ole vain juutalaisvaltio vaan korostaa juutalaista ylivaltaa myös suhteessa palestiinalaisiin jotka alueella ovat pysyneet.

Netanjahun uusien hallitusten ääriliikkeet ylpeilevät tehtävästään luoda uusi Israel heidän kuvakseen: vähemmän liberaali, uskonnollisempi ja halukkaampi syrjimään ei-juutalaisia. Israel voi olla demokraattinen kansalaisilleen, mutta vastuuton miljoonille asukkailleen.

Israelin radikaali uusi hallitus ei luonut vain yhden valtion todellisuutta, vaan teki sen kieltämisen mahdottomaksi. Palestiinalaisten alueiden väliaikainen ”miehitys” on nyt pysyvä tila, jossa yksi ihmisryhmän hallitsema valtio hallitsee toista ihmisryhmää.

Palestiina ei ole odottava valtio, eikä Israel ole demokraattinen valtio, joka satunnaisesti miehittää Palestiinan alueen. Kaikki Jordanjoen länsipuolinen alue on pitkään muodostanut yhden Israelin hallinnon alaisen valtion, jossa maa ja kansa ovat radikaalisti erilaisten oikeudellisten järjestelmien alaisia ja palestiinalaisia kohdellaan pysyvästi alempana kastina.

Yllä mainitun analyysin mukaan siis vallitsee yhden valtion järjestely. Välimeren ja Jordan-joen välissä yksi valtio valvoo ihmisten ja tavaroiden tuloa ja sieltä poistumista, valvoo turvallisuutta ja voi määrätä päätöksensä, lakinsa ja politiikkansa miljoonille ihmisille ilman heidän suostumustaan. Ironista sinänsä, että Palestiinalaisaktivistien iskulause ”From (Jordan)river to Sea” näyttää toteutuneen joskin tavoitteisiinsa nähden nurinkurisesti.

Yhden valtion mahdollisuus ratkaisuna

Israelissa on 9,5 asukasta (mukaan lukien Länsirannan siirtokunnat), ja Israelissa asuu noin 2 arabikansalaista, mukaan lukien 350 000 Itä-Jerusalemin asukasta. Palestiinalaisten lukumäärän Länsirannalla arvioidaan olevan 2–2,5. Tämän lisäksi Gazan kaistalla asuu noin 2 miljoonaa palestiinalaista.

Aiemmassa kirjoituksessani [Yhden valtion malli ei ratkaise kysymystä Palestiinasta] esittelin INSS ajatuspajan muistiota (Resolving the Israeli-Palestinian Conflict: The Viability of One-State Models) siitä voiko olla mahdollista toteuttaa Yhden-valtion -mallia joka olisi sekä juutalainen että demokraattinen.

Neljä Yhden-valtion -ratkaisumallia – INSS-muistion mukaan – Välimeren ja Jordan-joen välillä ovat seuraavat:

1. Yhtenäinen valtio: Yksi valtio koko alueella ilman sisärajoja.
2. Valtio, jossa palestiinalaisilla on itsehallinto Palestiinan autonomisella alueella.
3. Liittovaltio: Juutalais- ja palestiinalaispiireihin jaettu valtio, jossa piireillä on laajat valtuudet piiritasolla, mutta keskushallinnolla on valta kansallisella tasolla.
4. Konfederaatio: Malli, jossa on kaksi valtiota – yksi palestiinalainen ja yksi juutalainen (Israel) – ja niiden välillä on määritelty ja avoin raja. Israelin ja Palestiinan yhteinen hallitus toimisi konfederaatiotasolla tietyillä toimivalta-alueilla, kuten ulkoisen turvallisuuden ja ulkomaankaupan alalla.

Jokaista mallia tarkastellaan parametrijoukon mukaan: alueellinen jako; siirtokuntien tila; Jerusalemin asema; kansalaisuuteen ja asuinpaikkaan liittyvät näkökohdat; valtion viranomainen; palestiinalaisten osallistuminen hallitukseen; vapaa liikkuvuus valtion sisällä; pakolaiskysymys; turvallisuusnäkökohdat; sosiaaliset näkökohdat; taloudelliset ja siviilinäkökohdat; valtion juutalaisen luonteen säilyttäminen; valtion demokraattisen ja liberaalin luonteen säilyttäminen; vaikutukset Israelin arabikansalaisiin; vaikutukset palestiinalaishallinnolle; Gazan kaistan asema; sekä mallin toteutus ja sen toteutettavuus. Näiden tekijöiden analysoinnin jälkeen arvioidaan mallin onnistumisen todennäköisyys pysyvänä ratkaisuna Israelin ja Palestiinan konfliktiin.

Muistiossa analysoidut mallit perustuvat juutalaisten ja palestiinalaisten väliseen ajalliseen jatkuvuuteen, kun taas vallitseva Kahden valtion malli perustuu ajatukseen erottelusta.

Muistion analyysin mukaan mikään yhden valtion malleista ei näytä edistävän pysyvän, kestävän ja onnistuneen ratkaisun saavuttamista konfliktiin. Koska näiden kahden väestön välillä on viime vuosikymmeninä ollut syvälle juurtunut vihamielisyys, kulttuurisia, sosiaalisia ja taloudellisia jännitteitä on vaikea erottaa; vapaa liikkuvuus palauttaisi terrorismin leviämisen Länsirannalta kaikkialle Israeliin.Lisäksi palestiinalaisten täydet ja yhtäläiset kansalaisoikeudet muuttaisivat peruuttamattomasti Israelin juutalaisen luonteen. Kaikki käyttöönotettavat mallit edellyttävät sopimuksia palestiinalaisten kanssa, mikä aiheuttaa loputtomia kiistoja.

Muistion mukaan yhden valtion malli ratkaisuna Israelin ja Palestiinan väliseen konfliktiin molempien kansakuntien liittoon perustuvana – ainakin lyhyellä aikavälillä – vaikuttaa mahdottomalta. Siten kahden valtion malli näyttää olevan pysyvämpi mahdollinen ratkaisu puutteistaan huolimatta.

Kahden-valtion -ratkaisu

To this day, I cannot understand why the Palestinian leadership did not accept the far-reaching and unprecedented proposal I offered them. My proposal included a solution to all outstanding issues: territorial compromise, security arrangements, Jerusalem and refugees.( How to Achieve a Lasting Peace: Stop Focusing on the Settlements By Ehud Olmert Israel PM 2006-2009)

Kansainvälinen yhteisö on parin vuosikymmenen ajan saarnannut oppia ”kaksi valtiota kahdelle kansalle” ilman edistystä sen täytäntöönpanossa. Toki myös minunkin mielestäni kahden valtion ratkaisu voi olla sekä hyvä että mahdollinen. Lopullinen statussopimus – neuvoteltu kompromissi – on ollut hyvin lähellä ainakin Beilin-Abu Mazenin yhteisymmärryksen / sopimuksen / suunnitelman (1995) jälkeen, jossa lähes kaikista asioista sovittiin. Olmertin ehdotus (2008) oli luultavasti viimeinen vakava yritys (molemmat suunnitelmat löytyvät dokumenttikirjastostani). Näitä suunnitelmia on jalostettu moneen kertaan ja vakavaa työtä näkyy mm. vuotaneissa Palestine Papersissa/PaliLeaksissa (Lisää artikkelissa ”Pali-Leaks, land swaps and desperate search of peace”)

Kahden-valtion -mallin loppupelissä (joskus kaukaiselta näyttävässä tulevaisuudessa) ratkaisu pääpiirteissään noudatellee – aiemmin osapuolten pitkälti hyväksymien – niin kutsutun  Clinton Parametersin periaatteita. Näiden mukaan Kahden-valtion -ratkaisu pohjautuisi pääpiirteissään neuvoteltaviin rajoihin pohjautuen ennen 1967 aselepolinjaan tietyin maanvaihdoin (eli Israelin pitäessä ns. turvamuurin sisällä olevat alueet).

Kolmen-valtion ratkaisu

Mielestäni Israel on nyt ajautumassa kohti – tai on jo sitä – de facto Yhden-valtion todellisuutta vaarantaen maan tulevaisuuden joko demokratiana tai juutalaisvaltiona. Samaan aikaan Kahden-valtion -malli on osoittautumassa yhä enemmän utopiaksi ja siihen johtavat tiekartat umpikujaksi. Olen itse pitkään kannattanut Kolmen-valtion [ennallistamis] -mallia – kutsutaan myös valtiottomaksi vaihtoehdoksi – joka tarjoaa mielestäni pragmaattisimman ratkaisun Israelin ja Palestiinan konfliktiin.

Kolmen-valtion skenaariossa Amman hallitsee Länsirantaa ja Kairo Gazaa. Malli sisältää myös ajatuksen Jordanian vaihtoehdosta, joka tarkoittaa Jordanian kehittämistä ja tunnustamista Palestiinan ja palestiinalaisten valtioksi. Mitä tulee Gazaan, ”Suur-Gaza” tulee mahdolliseksi Siinain vaihtoehdolla [Lisätietoja ”Siinain vaihtoehdosta” artikkelissani: Sinai Option again].

19 vuoden ajan Juudea ja Samaria olivat osa Jordaniaa ja sen väestö oli Jordanian kansalaisia, ja jopa (Trans)Jordan itse erotettiin Britannian mandaattihallituksen toimesta Palestiinasta alueen arabien asuinpaikkana. Kolmen valtion mallin etu olisi Israelille, Jordanian tapauksessa naapuri, jonka kanssa sillä on ollut rauhansopimus vuodesta 1994, ja Egyptin tapauksessa naapuri, jonka kanssa on sovittu rauhasta vuodesta 1978 lähtien. Palestiinalaisten tapauksessa etuna olisi pääsy osaan jo kehittyneitä valtion rakenteita; alueelliset itsehallintoratkaisut – Gazan autonomia, Länsirannan arabialueet Jordanian liittovaltiona tai konfederaatioina – mahdollistaisivat tarvittaessa palestiinalaisten oman kulttuuri-identiteetin säilyttämisen.

Omasta näkökulmastani tämä Kolmen-valtion [ennallistamis] -malli on sekä pragmaattinen että toteuttamiskelpoinen ja merkityksellisempi kuin koskaan. Ratkaisu palauttaa tilanteen – lukuun ottamatta israelilaisten siirtokuntia alueella C – sellaiseksi kuin se oli vuoden 1949 aselepojärjestelyjen ja vuoden 1967 ”kuuden päivän sodan” välillä.

Tie eteenpäin

Israelin ja Palestiinan ”rauhanprosessin” kahden vuosikymmenen aikana suorat neuvottelut kahden valtion ratkaisun saavuttamiseksi on nähty kansainvälisen yhteisön ainoana paradigmana ja se on ollut Israelin ja Palestiinan viranomaisten päävaihtoehto. Neuvottelujen jatkaminen on tullut de facto tavoitteeksi sinänsä eikä keinoksi päästä sopimukseen. Epäonnistuminen sopimukseen on antanut tekosyitä molempien osapuolten poliitikoille, jolloin he voivat syyttää toista osapuolta epäonnistumisesta, ja tuhonnut uskon siitä, että sopimus on mahdollista lähitulevaisuudessa.

Mahdollisina ratkaisuina Israelin ja Palestiinan konfliktiin on ollut Kahden-valtion ratkaisun lisäksi myös Yhden-valtion ratkaisu, osittaiset ratkaisut, kuten Siinain ja Jordanian vaihtoehdot, sekä erilaisia muunnelmia Kolmen-valtion ratkaisuista. Yksi tietysti helppo ”ratkaisu” on nollavaihtoehto – ”jäätynyt konflikti” tai ”status quo” -skenaario, joka voidaan toteuttaa myös pseudokeskusteluilla. Nykyisin myös yksipuoliset toimet – turhien neuvottelujen sijaan – voivat tasoittaa tietä kohti ratkaisuja.

Yhden valtion todellisuus on siis pahin skenaario Israelin ja Palestiinan konfliktin ratkaisulle. Vielä pahempaa voisi olla palestiinalaisten pakkokarkottaminen Länsirannalta Israelin rajojen ulkopuolelta, mutta tämä vaihtoehto saattaa olla vain unelma israelilaisten äärioikeistolaisten keskuudessa.

Nyt Lähi-idän rauhanprosessi on tienhaarassa. Mielestäni Israelin ja Palestiinan konfliktin ratkaisemiseen on kolme pääpolkua – nollavaihtoehto saattaa olla realistinen tämän hallituksen aikana, mutta se ei ole ratkaisu – ja ne ovat seuraavat:

• Neuvottelujen (uudelleen) aloittaminen,
• Rakentavat yksipuoliset toimet (Constructive unilateralism) ja
• Kylmä rauha

Rakentavan unilateralismin ajatuksen mukaan kansainvälisen yhteisön tulisi omaksua paradigma, jonka avulla kaikki sidosryhmät – Israel, palestiinalaiset, Yhdysvallat ja muut toimijat – voivat ryhtyä itsenäisiin toimiin, jotka edistävät kahden valtion todellisuutta.

Jos rauhanneuvottelut eivät käynnisty, ne epäonnistuvat uudelleen tai alueellisia ratkaisuja ei voida tällä kertaa toteuttaa tai muut sidosryhmät eivät ole valmiita omaksumaan rakentavaa yksipuolista lähestymistapaa, siinä tapauksessa Israel voisi näkökulmastani toteuttaa sitä, mitä kutsun ”kylmäksi rauhaksi”, tarkoittaen rauhansuhteiden vähimmäistasoa, jossa Israel liittäisi tärkeimmät siirtokunnat Länsirannalta turva-aidan sisään ja palaisi neuvotteluihin, kun molemmat osapuolet kokevat tarpeen tehdä pitkäaikainen sopimus. Tämä ratkaisu on mielestäni yksi tapa edetä ja se saattaa olla jopa mahdollista toteuttaa.

Jos yksipuolisia ratkaisuja tehdään rakentavan unilateralismin puitteissa, tämä lähestymistapa saattaa olla oikea tiekartta kohti pysyvämpää kahden valtion ratkaisua. Ei niin huono vaihtoehto verrattuna status quoon minun näkökulmastani. [Rakentavasta unilateralismista ks.kirjoitukseni Constructive Unilateralism: Leftist Approach to Israel-Palestine Conflict ]