Kriisinhallinnan veteraanistatus

Huomasin mediasta pikku-uutisen jonka mukaan kriisinhallintatehtävissä toimineille puuhataan veteraani –statuksen myöntämistä.  Sinänsä kannatan ajatusta sen mahdollisesti parantaessa asianomaisten jälkihoitoa. Statuksen saavia etsitään puolustusvoimien rekistereistä ja tähän liittyykin valmistelun merkittävin puute – mielestäni sama status tulisi myöntää myös kriisinhallinnan siviilitehtävissä konfliktialueella työskennelleille henkilöille.

Perustelen näkemykseni seuraavalla omakohtaisella kokemuksellani.

Jugoslavian pommitusten jälkeen vuoden 1999 lopulla EU perusti kiireellisesti Task Force Kosovo (TAFKO) operaation YK:n kriisinhallintaoperaatio UNMIKin ja KFORin tueksi. Työskentelin ja asuin TAFKOn ja sen seuraajan EARn rahoittamana ja UNMIKin alaisuudessa Kosovossa Mitrovican alueella liki kolme vuotta. Toisin kuin kriisinhallinnan sotilaspuoli, joka suuren osan ajastaan sai viettää tukikohtiensa turvakuplassa asuivat siviilityöntekijät konfliktialueen normaalin asutuksen keskellä ja ilman aseita (epävirallisesti sain kyllä poliisitutulta pistoolin tilapäiskäyttöön mutta se rajoittui vain ’happy fire’ tulitukseen paikalliseen tapaan). Toki tiedustelupuolella toimi upseereja siviilivaatteissa pistoolit turvanaan.

Siviiliasumisessa oli ajoittaisia riskejä, Mitrovicassa olohuoneeni sai uusia elementtejä ikkunoiden läpi ammutuista luodeista, vessan käyttö oli joskus vaativaa tark’ampujien ollessa sen ikkunan puolella, talon nurkilla oli puolestaan sotilaita näitä ampujia jahtaamassa ja molemmin puolin tuli tappioita. Asuinkaverilta meni tilapäisesti kuulo kun panssaritorjunta-ammus räjähti liian lähellä, itse jouduin muutamaan otteeseen jännittämään kun kapakkaan mennessä paramilitaarit kaappasivat mukaansa lähempiin keskusteluihin tahi kun paikalliset pyysivät purkamaan suutariksi jääneitä räjähteitä (jätin paukut paikalleen koska en hommaa hallitse).

Eräässä vaiheessa tilanne kehittyi siinä määrin vaaralliseksi että YK evakuoi siviilihenkilöstönsä Kosovon pohjoisosista. Oma riskianalyysini oli toinen johtuen hyvästä yhteistyöstä paikallisväestön kanssa ja sain erityisluvan omalla vastuulla jäädä. Käskystä kieltäytyminen johti elämään kolme kuukautta tiesulkujen takana. Väkivaltaa näin jossain määrin ympärilläni (=kosketusetäisyydellä) jopa yhden kuolemantapauksen, mutta itse selvisin liki naarmuitta.

Kriisinhallinnan siviilihenkilöstö nähdäkseni eli vastaavassa paineessa kuin sotilashenkilöstökin. Yksi ammuttiin, joku kuoli sydänkohtaukseen tai tapaturmaisesti vapaa-ajalla, jotkut kollegoistani saivat hermoromahduksen, jotkut lähetettiin kotiin tai vankilaan vastaavasti rötösten tai kavallusten takia, joku loukkaantui ajettuaan päissään autonsa ulos matkalla bordelliin.

Kriisinhallinnan siviili- ja sotilashenkilöt toimivat omana aikanani hyvin yhteistyössä. Kun liikuin riskikohteeksi katsotun paikallisen siviilin kanssa vihamielisellä alueella sain liki poikkeuksetta turvaksi usein panssaroidun saattueen; kun toimitin keskuspankista käteistä paikallisten sosiaaliavustus maksamiseen sain parhaimmillani panssareiden lisäksi turvakseni (tai itse asiassa rahojen turvaksi) joukkueellisen ranskalaisia Afrikassa taistelleita legioonalaisia eli ammattimiehiä.

Mielestäni siis veteraani –statukseen tulisi olla yhtäläiset oikeudet niin kriisinhallintaoperaatioiden sotilailla kuin siviileilläkin. Poikkeukseksi edellisesti ehkä valitettavasti jäävät operaatioiden paikallinen työvoima joka usein pestin hyväksyessään otti merkittävän henkilökohtaisen riskin. Statukseen oikeuttavaksi puolestaan rinnastaisin myös virallisten operaatioiden yhteistyökumppaneiden kuten kansalaisjärjestöjen suomalaisen hankehenkilöstön. Todettakoon vielä että sikäli asia ei ole henkilökohtainen etten mitään jälkihoitoja ole pyytänyt tahi katso tarvitsevani – kaikilla kollegoillani tilanne ei välttämättä ole sama.