Vainojen uhrien muistopäivän ajatuksia
(Elise Nousiainen-Holm, KNFIJV Web)

Ihmiskunta hiljentyy tammikuun 27. päivänä kunnioittamaan niitä, jotka joutuivat saatanallisten tyrannien uhreiksi siksi, ettei natsi-Saksan ja Venäjän johtajia saatu estetyksi tai edes kunnolla yritetty estää tekemästä hirveitä rikoksiaan. On oikein, että avoimesti ja reilusti muistutetaan myös niiden hiljaisesta vastuusta, jotka eivät ole joutuneet syytetyiksi, mutta eivät kenties olleetkaan niin viattomia kuin tähän asti on saatettu luulla. Tammikuun 27. on kynttilän ja megafonin päivä!

Päivä tuo ajatuksiin itsetutkiskelun sävyä ja kysymyksen sivullisen vastuusta. Se on nöyryyttä, empatiaa, raivoa, anteeksiantoa ja parhaimmillaan omaa vastuuntuntoa herättävä kysymys. Eräät ”tahot” tosin juhlivat Hitlerin ja Stalinin merkkipäiviä kuin messiaansa pahuuden ja imperialismin kunniaksi – se on kuvottavaa! Oudointa on, että noita hairahtuneita ihmisyydenvihollisia on muittenkin kansakuntien kuin saksalaisten ja venäläisten joukossa, jopa meidän uhrikansojen joukossa. Eikö tuollaisten quislingien ja kotiryssänhyysääjien ajan pitäisi sentään jo olla ohi?

Neuvostoliiton ja Natsi-Saksan tekemät kauheudet, holokaustit, työ- ja keskitysleirijärjestelmät, etninen ja aatteellinen vaino kaikkineen olisivat jääneet vähäisemmiksi ja ilman innokkaita kansainvälis- ja kansallissosialistisia jäljittelijöitä, ellei Neuvostoliitto olisi niitä koskaan aloittanut. Ilman Leninin ja Stalinin hirviömäistä esimerkkiä ei ehkä olisi tullut Hitleriä tai pienempiäkään jäljittelijähirviöitä Pol Poteineen, Kim Il Sungeineen , Mao Tsetungeineen, Brezhneveineen ja Miloseviceineen.

Myös Suomi alentui sodanaikaisessa ja sodanjälkeisessä tilanteessaan pienempiin mutta vakavasti ihmisyydenvastaisiin tekoihin, ihmisten luovutuksiin sekä Saksan että Neuvostoliiton tuholeireille. Omia kansalaisia ei toki luovutettu, mutta vainoajiensa käsiin luovutettujen etnisten suomalaisten, juutalaisten, venäläisten ym. määrä on osoittautunut aiemmin yleisesti tiedettyä suuremmaksi: Saksaan annettiin kahdeksan aiemmin tiedetyn juutalaispakolaisen lisäksi yhteensä ehkä tuhansia sotavankeja ja Neuvostoliittoon rahdattiin jopa yli satatuhatta, etupäässä siviilihenkilöä.

Luovutettujen kohtalo molemmissa sortovaltakunnissa lienee ollut Suomen johdon arvattavissa – kuolema tuhansille ja ihmisarvon menetys lopuille. Voimme vain arvailla, mitä on liikkunut Saksaan lähetettyjen sotavankien leirin suomenjuutalaisen vartijan mielessä, jos hän on voinut aavistaa joukossa olleiden juutalaisten päätyvän Hitlerin käsiin. Suomessa juutalaisilla sentään piti olla omien viranomaistemme ja väestön suhtautumisen kannalta turvallisempi olo kuin ehkä missään muussa Euroopan maassa. Ainut vaara heille tuli sieltä, mistä se tuli koko kansalle: neuvostoarmeijan aggressioista.

Sama tunne on vallannut kaikkien muidenkin suomalaisten mielet, kun sodan jälkeen ”jouduimme” luovuttamaan etnisin perustein 60 000 inkerinsuomalaista Stalinin hampaisiin. Vaatimuksen esitti laiton Valvontakomissio, mutta toteuttajina olivat suomalaiset. Meidän on käsi sydämellä kysyttävä, jouduimmeko alistumaan kauheuksiin osallistuvaksi osapuoleksi ikään kuin ajopuun lailla, vai olisiko sittenkin ollut mahdollista vastustaa sortoa ja fasismia vielä jonkin aikaa? Jo Stalinin 1953 kuoltuahan neuvostofasismi näet lieveni ja pahimmat keskitysleirit Venäjällä purettiin. Sen jälkeen itänaapuri ei ole enää ollut Hitlerin Saksaan verrattava roistovaltio kuin korkeintaan ajoittain.

Suomi on katunut ja pyytänyt anteeksikin sitä, että se ei voinut estää suurvaltoja sekaantumasta sen asioihin ja pakottamasta loukkaamaan sen omaa ihmisoikeuslinjaa. Saksa ja useimmat muut itse kansanmurhiin osallistuneet kansakunnat ovat katuneet ja pyytäneet anteeksi tekojaan. Ne ovat myös luopuneet siitä ryöstösaaliista, jonka onnistuivat 1900-luvun pahuudenajan aggressioillaan imperiumeilleen haalimaan. Nyky-Saksaa emme enää syytä, mutta emme toki salli rikosten päästä unohtumaankaan.

Venäjä sitä vastoin ei ole vielä kunnolla katunut kansanmurhiaan ja hyökkäyssotiaan eikä luopunut täysin fasismi-imperialismistakaan. Se jatkaa yhä monessa mielessä ja vain vähän peitellymmin kommunistityrannian viitoittamaa sortojen ja vainojen politiikkaansa ja etnisen eriarvoisuuden ja ihmisoikeusrikkomusten linjaa.

Meidän suomalaisten on erityisesti muistettava sitä sortoa ja tuhoa, mitä neuvostovenäläisten aggressorien ja laittomien miehittäjien toimet 1939 – 1947 ovat aiheuttaneet koko kansallemme ja erityisesti karjalaispakolaisillemme, jotka eivät vieläkään ole saaneet kotimaakuntaansa takaisin. Näistä uhreista monet elävät vielä. Venäjän puolella asuneista suomalaisuhreista ei moni jäänyt henkiin Stalinin vainoissa, mutta 430 000 Karjalan, Petsamon, Sallan ja Suomenlahden saarten pakolaista jälkeläisineen odottavat yhä Suomen vapaissa osissa ”rehabilitointiaan” ja kotiseutujensa sekä Viipurin läänin palautumista kotiläänikseen osaksi vapaata Suomea. – Mikä on Venäjän federaation ankara vastuu ja mikä miehitysväestön hiljainen vastuu?

Vainojen uhrien muistopäivänä, talvisodan loppumisen muistopäivän lähetessä, syytämme Venäjän federaatiota neuvostoliittolaisen holokaustin perinteen kunnioittamisesta ja sen osittaisesta jatkamisesta käytännössä. Esitämme vaatimuksen koko totuuden esiin tuomisesta maittemme suhteissa sekä kaiken sen tuhotun ja riistetyn palauttamisesta ja korvaamisesta, mikä vielä on palautettavissa ja korvattavissa.

Lyhyesti ilmaisemme tuon vaateemme suomen kielellä: Karjala takaisin! Englanniksi olen kuullut asian ilmaistavan muodossa Free Finnish Karelia! Ja venäjäksi Karelija obratno Finljandii!”
http://rescordis.net/knfijv-carsfi.html#en

”Sama tunne on vallannut kaikkien muidenkin suomalaisten mielet, kun sodan jälkeen ”jouduimme” luovuttamaan etnisin perustein 60 000 inkerinsuomalaista Stalinin hampaisiin. Vaatimuksen esitti laiton Valvontakomissio, mutta toteuttajina olivat suomalaiset.”

Eiramaa osoittaa suomalaisen ulkopoliittisen typeryyden.

Miksi ei laitettu kova kovaa vastaan inkeriläisasiassa, kuten tehtiin talvisodan alla NeuvostoVenäjän ehdotukselle maavaihdoista?

Tosin ennen talvisotaa oli mahdollisuus win win -tilanteeseen, mutta poliittinen johtomme valitsi verisen tien.

Sama kaiku on askelten…