Osallistuin 80-luvun lopulla erääseen seminaariin, jossa luennoi muuan belgialainen EU-lobisti, joka omien sanojensa mukaan oli pitänyt luentoja mm. brittihallitukselle mukaan lukien Margaret Thatcherin, samoin kuin monille muille merkittäville vaikuttajaryhmille. Hänestä ei oikein ottanut selvää oliko hän lintu vai kala, mutta hänen oppinsa pääsisältö oli valottaa meitä kulissien takaisesta toiminnasta ja keskustelusta, joka ei yleensä vastaa julkisen median antamaa kuvaa. Se oli sitä ”Japan bashing” aikaa, kun Japanilla meni taloudessa lujaa ja jokainen itseään kunnioittava kurssittaja omisti noin puolet annistaan japanilaisten mollaamiselle. Hän ei ollut poikkeus. Mutta muistan kuitenkin hyvin selkeästi, kun hän hahmotteli EU:n tulevaisuuden kehitystä pitäen itsestään selvänä, että mm. Suomi ”otetaan mukaan”. Hän mainitsi myös että Marocco ja Turkki ovat ilmaisseet kiinnostuksensa. Hän sanoi, että Marokolle voidaan melko helposti sanoa ”EI”, sillä se maa ei mitenkään kuulu Eurooppaan. Mutta Turkin kohdalla tilanne on vaikeampi. Hän ennnakoi, että neuvotteluja ja keskusteluja käydään pitkään, mutta että loppujen lopuksi sanotaan ”EI” siinä vaiheessa kun kanta on pakko ottaa.