Aikalisä lähi-itään

Paljon
hehkutettu optimismi israelilais-palestiinalaisen konfliktin
ratkaisemiseksi alkaa hiipua. USAhan teki ennen kongressivaaleja
lahjontatarjouksensa Israelille, tarjotusta sisällöstä on eri versioita
eikä sekään ollut selvää mitä vastineeksi vaadittu rakentamisen jäädytys
ajallisesti ja laajuudeltaan piti sisällään. Niinpä korkeammalla
tasolla nyt on otettu aikalisä;  USA, Israel, Egypti ja Saudi Arabia
ovat hiljaisuudessa sopineet neuvottelupöytään palattavan ensi
tammikuussa.

Aikalisää
käytetään ensinnäkin potkut saaneen Obaman sovittelijana toimineen
George Mitchellin korvaamiseen huhujen mukaan jopa UM Clintonilla.
Toisekseen aikalisä on tarpeen Damaskuksessa jo aloitettujen Hamasin ja
Fatahin keskinäisten sovintoneuvottelujen jatkamiseksi tavoitteena
yhtenäinen Gazaa ja länsirantaa edustava palestiinalaisdelegaatio
tammikuussa 2011. Epäselvää hieman on jatkuvatko Hamasin ja Israelin
keskinäiset epäviralliset neuvottelut vielä Saksan välittäminä.

Obaman
pöydällä oleva suunnitelma tarjonnee vanhan kahden mallin pohjalta
Israelille ainoastaan vajaa 5 % länsirannasta. Tämä merkitsisi
merkitsisi kymmenien setlementtien ja kahden kaupungin evakuointia ja
tätä Israel tuskin kykenee nielemään sen enempää poliittisesti kuin
turvallisuusriskienkään takia – vuoden 1967 rajoilta on qassameilla vain
alle kymmenen kilometrin lentomatka Ben Gurionin lentokentälle ja
vaivaiset parikymmentä kilometriä itse Tel Aviviin.

Oma ratkaisumallini on jo vuosia ollut sovittavat väestönsiirrrot (ks. esim “Gaza War – Could Balkan history show way out?” ) ja kahden valtion mallin korvaaminen kolmen valtion mallilla (“The Three-State Option could solve Gaza conflict”
). Moraalittomia, juhlapuheiden vastaisia jne myönnän mutta ehkä
kuitenkin pragmaattisia. Miksei sitten suoraan lähdetä näitä malleja
tutkailemaan. Mielestäni jenkkien republikaanisenaattori Sam Brownback osui ehkä asian ytimeen todetessaan

“…the
obstacle to pursuing such a plan (3-state plan/AR) comes not from the
Palestinians, the Egyptians or the Jordanians, but from our own foreign
policy establishment, which has sunk enormous resources into the
two-state plan and hesitates to walk away. But the cause of peace
requires an honest assessment of what has worked and what has not. The
time has come to cut our losses on a failed experiment and pursue
regional solutions that will lead to peace and prosperity in a troubled
region.”

(Läntisen)
kansainvälisen yhteisön kannalta tilanne on hieman samankaltainen kuin
aiemmissa Balkanin sodissa ja niiden ratkaisuissa – hätiköidysti
tehtyihin valintoihin on panostettu niin apljon arvovaltaa ja rahaa
ettei virheitä voida tunnustaa – ei sitäkään, että avustusmiljardit
valuvat jälkeäkään jättämättä hiekka-aavikoille (ks. esim Palestine – Placebo effect for people and society with 20 bn bucks )