Libya – tehdään(kö) jotakin?

Suoraansanottuna
olin hiemen pettynyt EU:n ulkoministerikokouksen lopputulemaan
koskien Libyaa. Ehkä EU:n päätöksenteon
luonteesta johtuen päädyttiin yleiseen paheksuntaan ja
mitäänsanomattomien keinojen toteamiseen ymmärtämättä
lainkaan Libyan kriisin omalaatuisuutta. Olisi kiinnostavaa tietää
keskusteltiinko Libyan osalta konkreettisista tai jopa vaikuttavista
toimista tilanteeseen puuttumiseksi. En nimittäin usko Gaddafin
juuri ottavan päänsärkyä matkustuskielloista
EU:hun. Sen sijaan pelkään, että mikäli hän
onnistuu pitämään merkittävän osan
armeijasta tukenaan niin maa ajautuu hyvinkin veriseen
sisällissotaan. Kaikki merkit viittaavaat siihen, että
sisällissota eskaloituessaan on verinen, sekä Gaddafilla
että oppositiolla on käytettävissään
asearsenaalia, eikä sen käyttöä epäröidä,
häviö tietäisi tuhoutumista, neuvottelut ovat olematon
optio.

Kyse
ei ole Egyptin/Tunisian kaltaisesta rauhanomaisesta protestista vaan
pahimmillaan heimojen väliseen ja/tai hallituksen opposition
väliseen teurastukseen johtavasta prosessista. Armeijan
hyökätessä siviilien kimppuun lienee ainakin joitakin
perusteita humanitaariseen interventioon. Eli harkittiinko tästä
puuhaa tyhjänpanttina oleville EU:n nopean toiminnan joukoille
ehkä vahvistettuna ulkopuolisin yksiköin?
Ihannetapauksessa sotilaallisella puuttumisella voisi aikaansaada
halutun puolen voiton ja ehkä kokonaisuudessaan pienemmät
uhriluvut kuin että osapuolet pitkällisessä
konfliktissa kostokierteineen tappavat toisensa liki sukupuuttoon.
Toki on myönnettävä humanitaarisen intervention
pahimmillaan johtavan Balkanilla toteutettujen Naton pommitusten
kaltaisiin tilanteisiin, jossa päätöksenteko pohjautui
manipuloituihin raportteihin ja itse pommitus aiheutti suuremman
hädän kuin vääristellyt syyt (mutta useinhan
julkilausumadiplomatialla peitellään todellisia motiiveja).

On
selvää ettei tilanne ratkea julkilausumilla eikä
viisumikäytännöillä. Kansainvälisessä
mediassa on pohdittu mm seuraavia keinoja:

• lentokieltoalueen
  julistus ja valvonta Libyaan (eli jos Libyan ilmavoimat pyrkivät
  hyökkäämään protestoijia vastaan niin koneet
  ammutaan alas)

• kohdistetut
  iskut hallintoa vastaan (taloudellisista sanktoista täsmäiskuihin
  ohjuksilla; joku kuukausi sitten USA esimerkiksi tappoi
  miehittämättömän lennokin täsmäiskulla
  Gazassa sikäläisen radikaalin johtohahmon eli ei tämä
  mitään uutta ole)

• sotilas-
  ja siviilijohdon julistaminen vastuuseen tulevista
  kuolemantapauksista

• ja
  tietysti suora sotilaallinen interventio käsittäen myös
  maajoukot.

Toteuttajatahoiksi
on esitetty YK:n turvaneuvostoa, Arabiliigaa, Natoa ja USAta. Koska
EU ei ilmeisesti pääse näkemykseen sen enempää
CFSP/ESDP:n sisällöstä kuin lähettävien
joukkojen toimenkuvien luonteestakaan niin ehkä unionille onkin oikein ulkoistaa kaikki vaativammat
ulkopoliittiset operaatiot muille ja keskittyä
kehitysapupolitiikan toimintalinjojen pohdiskeluun jotta välineet
jälleenrakennusta varten ovat valmiina mahdollisen verilöylyn
päätyttyä.

Arabikadun
tapahtumiin liittyen olen julkaissut kaksi laajahkoa artikkelia: Days
of Rage on the Arab street ja Egypt
at crossroads – theocracy, democracy or something between