Syyria, R2P ja systeemihidaste

Syyrian(kin)
tilanne suhteessa R2P periaatteeseen kuvastaa kansainvälisen yhteisön
ja ulkopoliittisten toimijoiden perusongelmaa joka mielestäni on
seuraava: Kriisiytyvän alueen tilanneanalyysit tehdään puutteellisesti,
toimintaohjelman laadinta tehdään sirpaleisen tai heikon analyysin
pohjalta hitaasti, toimenpiteistä päättämisessä ja niiden toteutuksessa
viivytellään ja lisäksi itse toteutus voi epäonnistua. Kiteytetysti
aika-/passiivisuusviivestä lopputulemana on väärien toimenpiteiden teko
oikea-aikaisesti ja oikeiden toimenpiteiden aktivoituminen väärään
aikaan ja/tai uutisotsikoita kalasteleva näennäispuuhastelu R2P:n
toteuttajien taholta sekä tragedia R2P:n kohteiden keskuudessa.
(Sivuhuomautus: samaa muuten olisin toivonut ja soveltanut myös EU:n
finanssikriisin hoidossa ellei sitten siinä(kin) ole kyseessä kriisistä
hyötyvien tahojen intressien suojelu)

Nähdäkseni
ulkoasianhallinnon (liitännäisineen) päätehtäviä ns kohdemaissa on
ajantasaisen tiedon keräys ja päivitys; ikävää kyllä tämä tieto ei aina
välity lähetystöjen coctailkutsuilla vaan vaatii yhteyksiä ja läsnäoloa
“kentällä”, NGO-yhteisöissä ja mm sosiaalisessa mediassa. Perustellun
tiedon pohjalta on nopeastikin laadittavassa SWOT, vaihtoehtoiset
kehityspolut, tunnistaa ristikkäisetkin intressit (esimerkiksi
ylittävätkö taloudelliset intressit kansalaisvapauksin korostamisen) ja
tehdä poliittinen päätös haluttavasta visiosta ja sen toteutuksesta. Ja
ellei prosessia viedä läpi nopeasti on vaarana tilanneanalyysien
väljehtyminen, ilman reaaliaikaista palautetta vastataan helposti
väärään kysymykseen/ongelmaan. Samaan lopputulemaan on myös mahdollista
päästä ellei vision/tavoitetilan ja yksittäisten toimenpiteiden ketju
ole looginen.

Ja sama kuvana:

Kuva:EC-UN Migration and Development Initiative

Ihmettelen
ongelmien tunnistamisen ja analysoinnin hitautta
kansainvälispoliittisella päättäjätasolla. Itse yksityishenkilönä
kirjoitin Libyaa koskien jo helmikuussa kuvaavalla otsikolla Libya
moving to civil war kokonaisen luvun tilanteen kärjistymisestä
sisällissodaksi. Samassa kirjoituksessa – samoin helmikuussa – totesin
myös Syyrian osalta mm seuraavaa: ”Assad has adopted the Iranian
tactic of exerting maximum force to break up crowds as they form and
giving security forces a free hand to open fire with live ammunition
without having to ask for permission.” (Days of Rage on the Arab street ) Maaliskuussa ilmaisin huolestumistani mm näin: In
addition, the international community might consider if there is
already is some R2P cause to intervene to Yemen, Bahrain and maybe to
Syria too in coming days.” (Libya Intervention is creating problems instead of solving them ) Aikaperspektiiviä kuvaavat viimeiset sanat eli lähipäivinä.

EU:n
ulkoministerit pohtivat Syyriaa toukokuun loppulla – kuinkahan monta
kansalaisaktivistia Assadin tankit ehtivät jyrätä kokouksen
alkukahveihin mennessä. Syyria ei ole ensimmäinen eikä viimeinen
kansannousu johon EU harkitsee puuttuvansa. Siksi mielestäni EU
jäsenmaiden tulisi uhrata hetki myös EU:n roolin pohdintaan R2P
tilanteissa.

Ja vielä tämäkin:

For
years the EU has outlined a common foreign, security and defense policy
(CFSP, ESDP) and has even created the EU battle troops (EUBG) and
established its own European External Action Service. However recent
developments in Libya once again clearly showed the insignificant role
of these EU activities. One could ask, if those new systems really are
needed or could it be better for EU to go backwards redusing it to focus
to the original visons and structures of the European Coal and Steel
Community and European Economic Community (ECSC and EEC)…Essential in
any case from my point of view is that the preparation of military
intervention, the decision-making and the execution itself took place
outside the structures of the EU which was totally bystander during the
whole process. (Ari Rusila: Multifaceted Intervention Practices )