Vastaus Norjan terrori-iskuun

Välittömästi
Norjan pommi-iskun jälkeen syyttävä sormi osoitti radikaalin islamin
suuntaan. Verilöylyn laajuuden ja vahvasti epäiltyjen tekijöiden nyt
selvittyä huomataankin oikean osoitteen ehkä löytyvän äärioikeiston –
“white power” -liikehdinnän suunnalta. Se, kuinka organisoidusta,
laajasta tai suunnitelmallisesta poliittisesta aktiviteetista on kyse,
selvinnee myöhemmin. Toki kyse voi olla yksittäisestä
psyko-/sosiopaatistakin, mutta tiettyä kasvualustaa tämäkin vaatinee.

 

Itse
näen olennaisena perussyynä Norjan kaltaisiin väkivaltaisiin
purkauksiin yksilö- tai ryhmätasolla koetun epätoivon
vaikuttamismahdollisuuksien suhteen – umpikuja pyritään avaamaan
näyttävällä varman mediahuomion aikaansaavalla teolla. Puoli vuosisataa
sitten äärivasemmistolaiset ryhmät mm Saksassa ja Italiassa näkivät
terroritekojen olevan ainoa keino vallitsevan – oletetun tai jopa
perustellusti koetun – valtioterrorin murtamiseksi. Sittemmin
tilannetta on kumouksellisissa piireissä ehkä analysoitu uudelleen ja
päätelty väkivallattoman poliittisen vaikuttamisen olevan
hyväksyttävämpi ja tuloksellisempi tapa. Nykypäivänä radikaalin islamin
liepeillä terroriteot vielä nauttivat suosiota hyväksyttävänä
strategiana.

 

Yhdysvalloissa
Norjan pommia muistuttavan Oklahoman jälkeen uskonnolliset
fundamentalistit ovat kyenneet toistaiseksi vain pienimuotoisiin
iskuihin demokraatteja tai aborttiklinikoita vastaan. Voiko syynä ehkä
olla se, että sikäläinen äärioikeisto kokee kykenevänsä vaikuttamaan
suositun teekutsuliikkeen kautta väkivallattomastikin?

 

Äärioikeisto
on jo vuosia ollut myötätuulessa Pohjoismaissa, Hollanissa, Belgiassa
ja keski-Euroopassa, myös Venäjällä ja joissakin Balkanin maissa
nationalistiset liikkeet omaavat merkittävää kannatusta. Ilmiöön on
vastattu toisaalta marginalisoimalla, eristämällä liikehdintä
“normaalin” poliittisen toiminnan ulkopuolelle ja/tai ottamalla
liikkeiden esiinnostamia ongelmia ja ajatuksia osaksi perinteisten
puolueiden ohjelmia. Mielestäni kummatkin tavat ovat kyseenalaisia.
Eristäminen voi kasvattaa äärioikeiston voimaa entisestään aktivistien
tiivistäessä rivejään yhtäläisen vihollisen edessä, sopeutuminen
puolestaan voi viedä puolestaan koko yhteiskuntaa merkittävästi oikealle
– demokraattiset ja suvaitsevat arvot voidaan taktisen
yhteiskuntarauhan nimissä uhrata.

 

Mielestäni
kansainvälisellä ja valtiollisella tasolla ainoa mahdollisuus on
päättäväisesti vastustaa kaikkia sellaisia fundamentalistisia tai
nationalistisia liikkeitä jotka lähtökohtaisesti pyrkivät mm väkivalloin
rajoittamaan omien tai muiden yksilöiden ihmisoikeuksia. Saatavilla
oleva tieto tulisi analysoida (laatimalla esimerkiksi SWOT),
vaihtoehtoiset kehityspolut tulsisi arvioida, tunnistaa ristikkäisetkin
intressit (esimerkiksi ylittävätkö taloudelliset intressit
kansalaisvapauksin korostamisen) ja tehdä poliittinen päätös
haluttavasta visiosta ja sen toteutuksesta. Ja ellei prosessia viedä
läpi nopeasti on vaarana tilanneanalyysien väljehtyminen, ilman
reaaliaikaista palautetta vastataan helposti väärään
kysymykseen/ongelmaan. Samaan lopputulemaan on myös mahdollista päästä
ellei vision/tavoitetilan ja yksittäisten toimenpiteiden ketju ole
looginen.

 

Ääriliikkeiden
kasvupohjaa ainakin ns länsidemokratioissa on mielestäni mahdollista
pienentää edistämällä kansalaisvaikuttamisen kanavia ja
paikallisdemokratiaa. Valtiot, EU, puolueet, virkamieseliitti ja jopa
kaupunkien johto saatetaan kokea saavuttamattomiksi, hahmottomiksi
organisaatioiksi jotka voivat muodostaa sopivan “viholliskuvan” sitä
etsiville yksilöille tai ryhmille, koettuihin vallankäytön pesäkkeisiin
on helppo projisoida arkielämässä nähtäviä ongelmia. Päätöksenteossa
tulisi läheisyysperiaate nostaa keskeiseksi arvoksi ja käytännöksi.
Arjen ongelmien käsittely ja pitkälti menevä ratkaisu paikallisilla
foorumeilla voi luoda mielekkään yksilö- ja ryhmätasoisen
vaikutuskanavan. Internetfoorumit eivät välttämättä tätä ole silloin
kuin vain samanmieliset hakevat siellä tukea omille ennakkoluuloilleen –
paikallistason erimielisessä ja mielellään “face to face” debatissa
saatetaan paremmin päästä uutta luovan dialogin tasolle.

 

Kun
kansainvälisellä/valtiollisella tasolla eri politiikkalohkoja, kuten
kehityspolitiikka ja ihmisoikeuspolitiika tai kauppapolitiikka ja
globalisaation hallinta, voidaan käsitellä osana
turvallisuuspolitiikkaa, niin myös alemmilla tasoilla on kyettävä
vastamaan siihen, kuinka taloudellinenturvallisuus,
ympäristöturvallisuus ja yhteisöllinen turvallisuus toteutuvat
paikallistaolla.

 

 

Jälkihuomautus

Mielestäni
nykyisin vielä vajaakäyttöiset rauhanrakentamisen metodit olisivat
sovellettavissa laajemminkin myös rauhan aikana eikä vain
kansainvälisten konfliktien yhteydessä. Aihepiiriä valottavassa
artikkelissani Peacemaking – How about solving Conflicts too? esitin mm seuraavia tähän liittyviä periaatteita:

 

  • An approach of active or creative peace-building should be applied to achieve long term solutions
  • Dialogue
    between local stakeholders is the key component in peace-building
    process as if the parties are willing to discuss the conflict and work
    toward reaching a holistic resolution the outcome may be sustainable.
  • Dialogue
    should be applied through high, middle-range and grassroots levels
    horizontally across the lines of division in a society. There should
    also be no gap of interdependence of coordinated relationships up and
    down the levels of leadership in a society – the vertical capacity
    means developing relationships between higher and grassroots levels of
    leadership.
  • To
    understand the true nature of security issues in each particular
    context it is necessary to apply also a non-western theoretical
    framework as the non-western social, political and cultural reality
    demands maybe different approach – or viewpoint – than normal western
    practice.
  • Creating
    an environment of lasting peace is the primary goal of
    peace-building. The main tool can be different creative therapies being
    used to create peace, within individuals, groups, and societies.
    Although used primarily to overcome violence, creative peace-building
    can also be used as a preventative measure to make the foundations of
    peace stronger, especially when used with children.
  • The
    value of civilians in post-conflict stabilization has become
    increasingly clear and should be appreciated at the expense of military
    alternatives.

 

arirusila

Olen blogisti Jyväskylästä. Aihepiireistä minua kiinnostavat konfliktit,geopolitiikka ja tarinoiden toinen puoli ja alueista Balkan ja lähi-itä. Pääblogini on englanninkielinen Conflicts By Ari Rusila - http://arirusila.wordpress.com . Olen myös käynnistänyt Israelia suomeksi taustoittavan Ariel -sivuston - http://arielfi.wordpress.com . Mottoni "The Other Side of Story" mukaisesti en pyri esittämään neutraalia ikuista totuutta jostakin asiasta vaan oman näkökulmani siihen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu