Israelin laivaston taisteludoktriini muuttumassa uusien alusten myötä

Ensimmäisen neljästä Saksassa valmistetusta Sa’ar 6-luokan Israelin laivaston sota-aluksesta (kutsutaan Mageniksi) telakoituminen merivoimien tukikohdassa Haifassa on virstanpylväs Israelin laivaston kehityksessä.  Näiden alusten saapuminen paitsi antaa Israelille uusia valmiuksia puolustaa kriittisiä offshore-energiavarojaan vihollisten täsmäohjuksia vastaan myös muuttaa merivoimien aiempaa avomeri- (Blue Waters) taisteludoktriinia uudeksi rannikkovesi- (Brown Waters) doktriiniksi.

INS Magen, saksalainen Sa’ar 6-luokan sotalaiva, saapui Haifan meritukikohtaan joulukuun alussa 2020. INS Oz liittyy siihen tämän vuoden heinäkuussa, INS Atzmaut ja INS Nitzhahon puolestaan saapuvat syyskuussa ja marraskuussa 2021.

Saa’ar 6

Laivat on rakentanut saksalainen laivanrakentaja Thyssenkrupp ja ne ovat voimakkaasti modifioitu versio aiemmasta  Braunschweig -luokan korvetista. Alusten suunnittelu toteutettiin läheisessä yhteistyössä Israelin laivaston insinöörien kanssa. Jokaisen aluksen tuotanto maksaa $400 miljoonaa ja Saksan hallitus vastaa kolmanneksesta kustannuksista.

Laivoilla olevat taistelujärjestelmät asennetaan niiden saapuessa Israeliin; 95% asejärjestelmistä valmistetaan Israelissa, ja monet niistä ovat täysin uusia nykypäivän uhkia varten kehitettyjä. Uusilla aluksilla on enemmän tulivoimaa neliömetriltä kuin millään aiemmalla tämän kokoluokan aluksella maailmassa, 2000 tonnin 90 metriä pitkälle alukselle on pakattu merkittävä tulivoima.

Kullakin Sa’ar 6 -aluksella on kaksi edistynyttä ilmapuolustusjärjestelmää: Rafaelin laivastoa varten versioitu ”Iron Dome”, ”David’s Sling” ja Israel Aerospace Industriesin Barak 8 -ohjus. Yksi IAI-Elta: n valmistama tutka puolestaan ohjaa laivalla olevia puolustusjärjestelmiä. Sama tutka pystyy havaitsemaan kaukaa sekä ballistiset että risteilyohjukset. Alukset varustetaan myös edistyneillä elektronisen sodankäynnin ominaisuuksilla – kuten häiveominaisuus – vihollisen ammuksia vastaan.

Alusten komento- ja hallintajärjestelmä integroi kaikki laivalla olevat järjestelmät, hyödyntää tekoälyä ja rakentaa elävän taktisen kuvan. Ohjusjärjestelmien tukena ovat myös perinteisemmät 76 mm:n kaliiperiset aseet ja Rafaelin valmistamat Typhoon-kauko-ohjattavat aseet.

Israel aiempaa riippuvaisempi merestä

Samanaikaisesti uhkien kanssa Israelin riippuvuus merestä ei ole koskaan ollut suurempi, ja sen on tarkoitus kasvaa entisestään tulevina vuosina.  Tamarin offshore-lautat sijaitsevat Gazasta länteen Israelin talousvyöhykkeellä, kun taas Leviathan on Haifan rannikon ulkopuolella. Karishin ja Taninin kaasukentät sijaitsevat Leviathanista pohjoiseen Välimerellä. Lautat toimittavat nesteytettyä maakaasua rannikolle, missä ne muunnetaan sähköiksi voimalaitoksissa. Noin 70% Israelin sähkönkulutuksesta perustuu nyt maakaasuun, ja siirtyminen hiilestä pois kohti kaasua on infrastruktuurin muutosten vuoksi periaatteessa peruuttamatonta.

Noin puolet Israelin makeasta vedestä tulee Välimereltä viiden suolanpoistolaitoksen kautta, ja kahden muun odotetaan tulevan verkkoon lähivuosina.

Suurin osa Israelin tuonnista saapuu myös meren kautta. Niihin kuuluu 90% maan vehnästä, 300 000 ajoneuvoa vuodessa ja joukko raaka-aineita on riippuvaisia turvallisista meritiestä lentoliikenteen sijaan. Konttikuljetukset edustavat tuontimäärää, jonka kanssa rahtikoneet eivät voi kilpailla. Merireitit ja satamat ovat siten kriittisempiä Israelin päivittäisen rutiinin kannalta kuin lentorahti.

Yom Kippurin sodan aikainen ilmasilta kuljetti hätäapuvälineitä ja asemateriaaleja Israeliin, mutta vastasi vain 10%  Israelin hätäaputarvikkeiden tuonnista vuoden 1973 konfliktissa. Suurin osa tarvikkeista tuli meren kautta.

Nykyään Haifan satama hoitaa tuonnin 53 prosenttia, Ashdodin 43 prosenttia ja Eilatin noin 4 prosenttia. Pieni Eilatin satama on kriittinen, koska se edustaa eteläistä ulostuloa Punaisenmeren kautta. Meri on edelleen Israelin pisin raja ja sen tärkein energian- ja veden lähde sekä  tavarantuonnin väylä.

Uhat

Hizbollahin ammusarsenaali, joka on suurempi kuin useimpien Naton armeijoiden, edustaa ensisijaista tavanomaista uhkaa Israelin turvallisuudelle. Iranin tukemassa terrori-armeijassa on arvioitu olevan noin 130 000 rakettia ja ohjusta, mukaan lukien Syyriasta saatu yliääninen Yakhont-pinta-merimaali -risteilyohjus, Hizbollah myös kehittää tarkkoja ballistisia ohjuksia Iranin tuella.  

Hamas ja Islamilainen Jihad Gazassa puolestaan rakentavat omaa ballistista rakettivalmiuttaan ja myös drooneja, jotka voivat haastaa offshore-lautat.  Iranin Quds-joukot puolestaan voivat käyttää omia voimiaan Syyrian rannikolle suuntautuvissa iskuissa kuin myös mahdollisesti Syyriaan jo siirrettyjä risteilyohjuksiaan.

Uusi taisteludoktriini

Magenin saapuminen merkitsi Israelin laivaston siirtymistä uuteen taisteludoktriiniin, joka soveltuu edeltäjäänsä paremmin 2000-luvun uhka-alueelle. Uuden strategian mukaan laivastolla on huomattavasti suurempi rooli viholliskohteiden nopeassa havaitsemisessa ja torjumisessa jo rannalle.  Tämä merkitsee siirtymistä laivastoa vuoden 1973 sodasta hallinneesta avomeri (Blue Water) -taisteludoktriinista rannikkovesi (Brown Water) doktriiniin, jossa painopiste siirtyy kohden meri-maa -taistelutilanteita.

Yom Kippurin sota oli ensimmäinen kerta, kun israelilaiset ja vihamieliset alukset ampuivat ohjuksia toisiinsa merellä. 6. lokakuuta 1973 Latakiyan taistelussa Israel pani onnistuneesti täytäntöön aikansa opin, joka vaati pieniä, nopeita aluksia, jotka kuljettivat suhteellisen lyhyen kantaman ohjuksia ja aseita iskemään vihollisen aluksia vastaan ​​täydellä nopeudella.

Vuoden 2006 toinen Libanonin sota teki selväksi, että laivaston on aika päivittää oppiaan. Kun Sa’ar 5 -luokan fregatti INS Hanit sai osuman Hizbollahin rannasta ampumasta ohjuksesta, laivasto näki, että asiat olivat muuttuneet; täsmäohjukset ja uudentyyppiset raketit altistivat Israelia sekä maalla että merellä ja kun samaan aikaan puolustusteollisuus ryhtyi muuttamaan pinta-pinta-ohjuksia maa-meri-ohjuksiksi,päätyi osa näistä ohjuksista vastustajille.  Hamas puolestaan ​​investoi voimakkaasti merihyökkäyksiin mm  rakentamalla vedenalaisia tunneleita sukelluskommandojen lähettämiseen mereltä Israeliin.

Merivoimien uusi rannikkodoktriini perustuu yhteenliitettävyyteen, mikä tarkoittaa mm yhteisen ilmatilannekuvan luomista laivaston ja Israelin ilmavoimien välille. Tuloksena on, että Israelin ilmapuolustusverkkoja ruokkivat samat anturit maalla ja merellä ja lisäksi maavoimat voivat myös syöttää tietoja tähän yhteiseen verkkoon ja käyttää sitä iskukohteiden määrittelyyn ja iskuihin myös mereltä käsin. Sa’ar 6: n edistykselliset tutka- ja häirintäominaisuudet niiden yhteydet muiden aselajien puolustusverkkoihin muodostavat keskeisen perustan uudelle yhteentoimivuuden tasolle. 

Laivasto ja strategia ajantasaistettu

Rutiiniaikoina Sa’ar 6 -alukset suorittavat partioita ja operatiivisia tehtäviä. Hätätilanteissa he suuntaavat nimetyille puolustusalueille suojaamaan energialähteiteitä ja -laitteita. Alusten tutka- ym järjestelmät antavat mahdollisuuden havaita, välittää ja vastaanottaa maalla olevia uhkia ja myös iskeä kyseisiin kohteisiin, jos niitä pyydetään.

Israelin laivaston koko on suhteellisen pieni. Laivaston etuna kuitenkin on suuri joustavuus merkiten operatiivisia tehtävin ulottuvan laajemmalle kuin pelkkien itäisen Välimeren energiakenttien suojaamisen.  Sa’ar 6 -alukset voivat viipyä merellä pidempään ja purjehtia kauempana kuin edeltäjänsä, joten he voivat toimia aiempaa aktiivisemmin Israelin merirajojen turvaamisessa ja merireittien puolustamisessa.  Uuden taisteludoktriinin ja siihen liittyvän yhteistoimintamallin avulla laivasto voivat osallistua aktiivisesti niin Israelin sotien väliseen kampanjaan kuin myös tarvittaessa taistelutilanteisiin niin maalla kuin merellä. 

Lähteenä mm  BESA Center Perspectives Paper No. 1,893, January 19, 2021

Kirjoitus ensinnä ilmestyi  Ariel-Israelista suomeksi  -verkkojulkaisussa.