30 vuotta tuli täyteen!

Taidanpa viettää tänään ihan omaa juhlapäivää. On nimittäin kulunut tismalleen kolmekymmentä vuotta siitä, kun ensimmäisen kerran kirjoitin asevelvollisuuteen liittyvistä yhdenvertaisuusongelmista. Foorumi oli Helsingin Sanomien yleisönosasto.

Olin tuolloin vähän päälle parikymppinen sosiologian opiskelija ja tunsin monia, jotka olivat karulla tavalla joutuneet armeijan hampaisiin. Tuttavapiirissä oli paljon totaalilaitokseen soveltumattomia miehiä – taiteilijasieluja, individualisteja, pasifisteja, pitkätukkaisia boheemeja, urheilukammoisia mietiskelijöitä, lukutoukkia – ja varmasti siksikin kokemukset olivat kovia.

Simputusta, homottelua, hullun papereita, jopa vankilalla uhkailua.

Sittemmin olen vuosikymmenten varrella raapustanut Suomen selvimmästä tasa-arvo- ja ihmisoikeusrikkomuksesta muun muassa tänne Uuteen Suomeen, Helsingin Sanomiin, Ilta-Sanomiin, Iltalehteen, Suomen Kuvalehteen, Ylioppilaslehteen, Kanavaan, Metro-lehteen, City-lehteen, Kansan Uutisiin, Opettaja-lehteen, Turun Sanomiin, Aviisiin ja Aamulehteen.

Kirjoittelun lisäksi olen puhunut aiheesta useasti televisiossa ja radiossa ja herra yksin tietää kuinka monessa paneelikeskustelussa. Olen käynyt tapaamassa kenraaleita, kansanedustajia, ministereitä. Olen kirjelmöinyt tasa-arvoviranomaisille, ihmisoikeusjärjestöille, eduskunnan apulaisoikeusasiamiehelle, kansanedustajille.

Entä mikä on tulos? Ei yhtään mikään. Poliitikot ja muut viranomaiset esittävät sokeaa ja tyhmää, mitään tasa-arvo-ongelmaa ei sukupuoleen sidotussa velvollisuudessa kuulemma ole. Tai jos jokin nimellinen ongelma noin ikään kuin teoriatasolla saattaisi juuri ja juuri ollakin, sehän oikaistaan niin, että määrätään kaikille kutsunnat. Palveluspakko toki lätkäistään edelleen haarovälin pohjalta.

Välillä tuntuu, että he eivät pelkästään esitä tyhmää. Vai mitä pitäisi ajatella näistä lausuntokukkasista? Älyn ja logiikan puute on henkeä salpaava.

Joku voisi tuumia, että turha kirjoittaa, turha puhua, turha kirjelmöidä kun ketään ei kiinnosta eikä kukaan näytä ymmärtävän.

En ajattele niin. Juuri siksi, että ilmapiiri on tämä, on kirjoitettava. Vuosikymmeniä sitten moni taatusti mietti, ettei kannata haaveilla seksuaalisesta tasavertaisuudesta, kun se ei tunnu etenevän ja koko teema vaietaan mieluummin kuoliaaksi. Mutta asenneilmasto voi ajan oloon muuttua ja niinpä nähtiin sekin päivä, kun Suomeen saatiin tasa-arvoinen avioliittolaki.

Kun riittävän kauan kirjoittelee, ehkä joskus tulee myös se päivä, kun Suomessa maanpuolustusta säätelee muiden Euroopan maiden tapaan laki, joka kohtelee tyttöjä ja poikia yhdenvertaisesti.

Mutta kuinka kauan pitää odottaa? Kun ensimmäistä kertaa puhuin armeijan tasa-arvo-ongelmista, olin 23-vuotias, nyt olen 53. En tiedä, paljonko elonpäiviä on edessä, mutta elättelen toivoa, että yhdenvertaisuus edistyisi Suomessa rivakammin ja saisin nähdä sen päivän, kun tytöt ja pojat ovat tasa-arvoisia lain edessä.

On tietysti järkyttävää, että se vielä vuonna 2022 tuntuu mahdottomalta toiveelta.

+3
ArnoKotro
Helsinki

Lukion opettaja, kolumnisti.

Opetusalan eettisen neuvottelukunnan pj.

Näkemykset ovat omiani eivätkä välttämättä edusta työnantajieni kantaa.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu