Asevelvollisuuden ongelmat ja kummallisuudet, osa 3: Puolustusvoimilla olisi anteeksipyynnön paikka

Anteeksipyynnössä ei ole mitään noloa. Siinä on, ettei myönnä selviä virheitään eikä kanna niistä vastuuta.

Instituutiot ja viranomaiset ovat viime aikoina pahoitelleet tekemiään vääryyksiä. Psykoanalyyttinen yhdistys on Yhdysvalloissa pyytänyt anteeksi, että se piti homoutta pitkään sairautena. Ruotsin valtio on pyytänyt anteeksi niiltä tuhansilta huostaan otetuilta lapsilta, jotka aikoinaan joutuivat epäinhimillisen kohtelun uhriksi.

Noin se moraali kehittyy, ja onpa vastaavaan rohjettu Suomessakin. Muutama vuosi sitten tuolloinen peruspalveluministeri Juha Rehula myönsi, että lastensuojelun sijaishuollossa lapsia kohdeltiin vuosikymmenet kaltoin. Ja pyysi tätä anteeksi.

Tehtyä ei saa tekemättömäksi. Mutta julkinen anteeksipyyntö on psykologisesti arvokas ele väärin kohdelluille ihmisille, ja se valpastaa korjaamaan toimintaa ja välttämään virheitä tulevaisuudessa.

Yksi instituutio, jonka järjestelmällisiä väärinkäytöksiä ei ole tuotu riittävästi päivänvaloon, on puolustusvoimat. Se on vahinko, sillä puolustusvoimien toiminnassa olisi eniten pengottavaa.

Blogisarjani käsittelee asevelvollisuuden ongelmia, mutta niitä ei voi käsitellä ilman että näkökulma laajenee koko vinoutuneeseen armeijakulttuuriin, jossa ihmisoikeudet ovat aina saaneet väistyä realismin ja pragmatismin tieltä – tai millä nimellä ”välttämättömyyksiä” eri aikoina nyt onkaan kutsuttu.

Armottominta oli meno tietysti sota-aikana. Esimerkiksi Martti Backmanin tietokirjasta Rintamalääkärin kuolema voi lukea, miten sodan kauhuissa hermonsa menettänyt lääkäri Urpo Viinikka pakenee paniikissa tykistökeskitystä ja harhailee sekopäisenä metsässä.

Kyseessä ei ole mikään moraalinen valinta vaan ymmärrettävä sekoaminen etulinjan epäinhimillisen kärsimyksen ja kuolemanpelon keskellä. Nuori lääkäri otetaan kiinni ja teloitetaan, vaikka miesparka anoi pääsyä takaisin rintamalle.

Teloitus oli paitsi moraalisesti myös juridisesti väärin. Sen nimittäin toteutti pikaoikeus, vaikka tapahtuneesta oli tuolloin jo viikkoja ja rintamatilanne oli rauhoittunut, sota oli lopuillaan. Toinen lääkäri oli sitä paitsi kirjoittanut lausunnon, jonka mukaan Viinikka ei ollut järjissään tykistötulta paetessaan.

Samasta kirjasta voi lukea maanviljelijä Pentti Puukan tapauksen. Puukka taisteli pitkään etulinjassa, oli kovan luokan sotilas ja sai jopa kunniamerkin urhoollisuudesta sekä talvi- että jatkosodassa.

Viimein hänkään ei enää kestänyt. Hermot romahtivat etulinjan kauhuissa, ja hän lähti harhailemaan selustaan. Puukka otettiin kiinni, ja vaikka hän kuulusteluissa lupasi palata rintamalle, mikään ei enää ei auttanut. Sotapoliisit – joiden itse ei tarvinnut kohdata etulinjan helvettiä – tappoivat hänet hätäisen pikatuomion jälkeen.

Herätteleviä ovat kirjassa esitellyt sotatuomari Lauri Multalan näkemykset. Hänen mukaansa sotilas on pantava edessä olevan mahdollisen kuoleman ja takaa tulevan varman kuoleman väliin, vain siten voidaan paot estää. Totesipa hän myös, että mikään ei motivoi miehiä enemmän kuin tieto lääkäri Viinikan teloittamisesta.

Lisää teloituksista voi lukea vaikkapa Jukka Kulomaan Käpykaartiin? 1941-1944 -kirjasta, joka tilastoaineistoihin pohjaten kertoo, miten rintamalta paenneita sodan yli-inhimillisten rasitusten uuvuttamia miehiä teloitetaan kurinpidon nimissä.

Tähän voi toki sanoa, että sota-aika on poikkeus. Silloin pätevät toiset lait ja lainalaisuudet, ja jos karkuruudesta ei jaettaisi kuolemantuomioita – johtui pako sitten kranaattikauhusta tai ei – rintama luhistuisi.

En edelleenkään hyväksy moista barbariaa, mutta hyvä on sitten. Jätetään sota ja mennään rauhan vuosiin.

Ihmetystä herättää jo se, että sotilaspsykiatria vielä vuosikymmeniä sotien jälkeen katsoi etulinjan tulimyrskyssä seonneet miehet heikoiksi. Sota ei puolustusvoimien psykiatrien mukaan voinut traumoja aiheuttaa, vaan miehissä täytyi olla valmiiksi jotain vinksallaan. Kyllähän normaali mies yhden sodan kestää, kaksikin!

Olennaisempaa on kuitenkin, että syvän rauhan vuosinakin, kun mitään pakottavaa tarvetta julmuuteen ja simputukseen ei ole, armeijassa on vaalittu ihmisarvoa polkevaa kulttuuria. Jopa puolustusvoimien ex-komentaja Gustav Hägglund myöntää kirjassaan Kenraalin iltahuuto, että simputus on kuin monipäinen lohikäärme, joka vaivaa kaikkia oppilaitoksia ja varsinkin sotaväkeä”.

Tästä on helppo olla samaa mieltä. Kuvaukset simputuksesta ovat hyytäviä. Ja nyt sopii ojentaa mikrofoni edesmenneelle Pentti Linkolalle, joka kirjassaan Unelmat paremmasta maailmasta kuvaa inttikulttuuria 1960-luvulla:

Alokkaat seisoivat aamuvoimistelun varjolla asennossa paitahihasillaan 30 asteen pakkasessa, kunnes sormet ja korvalehdet turposivat muodottomiksi, ja pahimmin silmätikuiksi joutuneita juoksutettiin alasti hangessa parakkien ympäri tai palautettiin maahan-ylös-harjoituksella niin hyvään järjestykseen ettei eväkään enää liikkunut.

Öisin riehui ryhmänjohtajina toimiva Joensuun laitakaupunkien hampparijoukko väsymättä, kuvitellut panssarivaara- ja ilmahyökkäystilanteet vuorottelivat, ja nukkuminen supistui viikkomääriä neljään viiteen tuntiin vuorokaudessa. Päivisin uinahdeltiin riviin, luennolla jokainen vuorollaan nukkui ja vuoroin pisteli itseään ja aseveljiään, nukkui ja pisteli. Sotaväen Rikoslain rautaiset pykälät kapinasta, kantelusta ja valituksista toistettiin kuitenkin siksi usein, että ne varmasti joutuivat jokaisen korviin.

Näissä oloissa useimmat työläis- ja maalaispojat murtuivat hampaitaan näytteleviksi pedoiksi, ahdistus kanavoitui sietämättömään epäsopuun, toraan ja tappeluihin toverien kesken, inhimillinen arvokkuus väheni minimiin.”

Kuvaus jatkuu, mutta eiköhän toiminnan luonne tullut jo tuosta selväksi.

Eikä meidän tarvitse jäädä 1960- tai 70-luvulle. Pääministerinäkin toiminut Juha Sipilä kertoo kirjassa Juha Sipilä – Keskustajohtajan henkilökuva simputuksesta 1980-luvulla. Alikersantit valvottivat alaisiaan ja antoivat öisin järjettömiä hälytyksiä ja komentoja. Aluslakana kainalossa piti juosta käytävälle ja heti perään pidettiin punkkatarkastus. Tai sitten komennettiin sukeltamaan patjan alle ”pommisuojaan” ja sitä rataa, kerta toisensa jälkeen.

Luotettavien tuttavien simputuskuvaukset tuntuvat loputtomilta, ja niiden aikajänne ulottuu 1960-luvulta näihin päiviin.

Yhden on pitänyt rangaistukseksi liian matalasta poterosta kaivaa öisin isoa puulaatikkoa maahan. Toinen kertoo seisottamisesta jäisessä vedessä ja kylmässä suihkussa. Kolmas kuvaa, miten on joutunut ryömimään edestakaisin kasarmin käytävää ja sanomaan, mikä eläin hän milloinkin on. Neljäs kertoo, miten tunnin välein tulee yöllä käsky järjestyä riviin käytävälle täydessä varustuksessa, sitten revitään napit irti ja käsketään ommella kiinni.

Kun kyse on alistamisesta ja nöyryyttämisestä, latteimmallakin hengenelämällä varustettujen nuorukaisten luovuus vaikuttaa rajattomalta.

Kymmenkunta vuotta sitten televisiosta tuli realitysarja Taistelulaiva, joka kuvasi elämää miinalaiva Pohjanmaalla.

Yhdessä jaksossa miehet saivat ”Hoburgin kasteen”, jossa heidät sotkettiin epämääräisellä mönjällä päästä varpaisiin, sen jälkeen piti juoda oksettavaa litkua ja syödä raaka silakka.

Ei tarvita suuria sosiaalipsykologisia hoksottomia sen ymmärtämiseksi, että vaikka kaste muodollisesti olisikin vapaaehtoinen, käytännössä se ei ole. Samoin on selvää, että vastaavat perinteet ruokkivat kiusaamiselle ja nöyryyttämiselle suotuisaa ilmapiiriä ja antavat rohkaisevan esimerkin muulle simputukselle.

Luulin että mokoma mönjällä nöyryyttäminen tapahtuisi päällystöltä salassa, mutta ainakaan aluksen päällikkö ei nähnyt siinä mitään ongelmaa.

Myös seksuaalinen häpäiseminen on juurtunut inttiperinteisiin. Milloin on etsitty lakanoista spermatahroja, milloin komennettu iltavahvuuslaskennassa ”tappituntumalle”, siis kiinni edessäolevan pakaroihin, ja jos yöpuvussa alkaa näkyä pullotusta, mies leimataan julkisesti homoksi.

Miltä muulta instituutiolta sallisimme tällaista? Pelkästään siitä nousisi meteli, syystäkin, jos kuulisimme vanginvartijoiden käskevän vankeja öisin käytävälle punnertamaan. Varusmiesten kohtelu on vuosikymmenten varrella ollut paljon karumpaa.

Tässä mielessä varusmiehillä ei siis ole edes vangin oikeuksia.

Varusmiehet eivät juuri kehtaa valittaa simputuksesta, sehän olisi neitimäistä; asiattomasta kohtelusta huomauttava saa kuulla voi kyynel ja tietäisit mitä minun aikanani jouduttiin kokemaan! Pojat ovat poikia ja pitäähän leikki kestää.

Kuvaavaa on, että jos joku kirjoittaa yleisönosastoon intin asiattomuuksista, kirjoittaja on todennäköisimmin varusmiehen äiti – ja hänkin piiloutuu nimimerkin taakse. Se on tietty viisasta, muuten kiusaaminen saisi uusia kierroksia.

Jos jokin lehti joskus uutisoikin simputuksesta, kommentit tietää jo etukäteen: varsinaista pullamössöä on nykynuorisomiten tuommoiset pikku palleroiset pärjäisivät rintamalla, vässyköille tulee hätä kun joutuu pois äidin helmoista.

Armeija on totisesti oma irrallinen saarekkeensa, kun sille sallitaan jopa muusta yhteiskunnasta poikkeavat moraalikoodinsa. En nimittäin ole huomannut, että esimerkiksi työpaikka- ja koulukiusaamisesta kertovat jutut saisivat peräänsä kiusattuja pilkkaavia kommenttiketjuja.

Edes julkilausutut kasvatustavoitteet historian varrelta eivät aina kestä päivänvaloa. Oli pysäyttävää lukea esimerkiksi puolustusvoimien komentajana 1970-luvulla toimineen Yrjö Keinosen teos Huipulla. Keinonen sentään oli se komentaja, joka halusi kohennusta varusmiesten asemaan ja muun muassa vaati, että he saavat vapaa-aikanaan viikonloppuisin käyttää siviilivaatteita.

Mutta mitä kenraali totesikaan? Armeijassa miehestä hiotaan särmät pois.

Tämä pitää sanoa vielä uudestaan: koko miesikäluokka on siis haluttu vankeuden uhalla tuupata pakkolaitokseen, jonka johtajan mielestä tavoitteena on hioa miehistä särmät pois ja tukahduttaa persoonien moninaisuus. Myöhemmistä komentajista voi mainita jälleen Hägglundin, joka on luonnehtinut sotilaskoulutukseen soveltumattomia miehiä yhteiskunnan ”kuonaksi”.

Surullista on, pohjattoman surullista.

Ehkä etovinta on yhä edelleen jatkuva muistuttelu oikeasta asenteesta. Saamme kuulla, että kun varusmiehellä vain on sopiva asenne, niin kyllähän sitä kestää melkein mitä vaan. Vika ei ole järjestelmässä ja sen lapsellisissa nöyryytysrituaaleissa, vaan yksilön väärässä suhtautumisessa.

Jos oikea asenne tarkoittaa sitä, että on mukisematta hyväksyttävä järjettömät käytännöt ja pahimmillaan ihmisarvoa polkeva idiotismi, vaadin aseettoman palveluksen lisäksi oikeutta asenteettomaan palvelukseen.

Väärinkäytökset ja simputus eivät valitettavasti ole pelkästään varusmiesten jälkipuberteettista kusipäisyyttä, pelin henki hallitaan kyllä ylemmässäkin portaassa.

Joskus epäasiallista kohtelua on vaikea tunnistaa suoranaiseksi simputukseksi. Yksi kiusaamisen muoto voi olla esimerkiksi jatkuva unenriisto.

Kroonista univajetta on koetettu selitellä koulutuksellisilla tavoitteilla, mutta samalla tiedämme, että valvottaminen yö toisensa perään on ikaiaikainen kidutuskeino, jota esimerkiksi totalitaariset valtiot ovat soveltaneet toisinajattelijoiden kuulusteluissa.

Mikko Salasuon, Anni Ojajärven ja Tommi Hoikkalan silmiä avaavasta tutkimuksesta Tunnetut sotilaat voi lukea kuvauksia, miten asevelvollisilta vielä 2000-luvulla saatetaan riistää pitkiksi ajoiksi oikeus normaaliin yöuneen – mikä sivumennen sanoen on koulutuksellisestikin järjetöntä, koska jatkuvan väsymyksen vallassa uuden oppiminen on vaikeaa ja hidasta.

Oma lukunsa on sitten vielä puolustusvoimien suhtautuminen siviilipalvelusmiehiin. Vuoteen 1987 asti siviilipalvelukseen haluavat passitettiin tutkijalautakunnan kuulusteluun. Lautakunnassa puolustusvoimat käytti isännän ääntä, ja usein kyse oli silkasta häpäisemisestä. Kun muuankin mies perusteli valintaansa ympäristösuhteellaan, tämän käskettiin matkia linnunlaulua.

Ehkä suorimman sivarikannan esitti aikoinaan kenraaliluutnantti Jukka Pajula, joka 1980-luvulla nimitteli julkisesti siviilipalvelusmiehiä ”tämän päivän rintamakarkureiksi”. Olisikohan kenraalin mielestä heille siis kuulunut sama kohtalo kuin Viinikalle ja lukuisille muille?

Ainakin sopii miettiä, millainen mahtoi olla Pajulan johtamissa joukko-osastoissa niiden varusmiesten kohtalo, jotka halusivat keskeyttää palveluksen.

Tuoreemmaksi esimerkiksi voi ottaa Jussi Niinistön, joka julisti, että armeijan reservistä siviilipalvelusmiehiksi siirtyneet ovat ihmisiä, jotka ”eivät ansaitse arvostustamme”.

On outoa, ettei asevelvollisten kehno kohtelu nouse kunnolla keskusteluun, vaikka asiattomuuksia on joutunut kokemaan niin moni. Osaan heittää selitykseksi vain joitakin hypoteeseja.

Varmaankin on niin, että perinteiset kunniakoodit ja museaaliset miesmuotit pitävät suut supussa. On noloa ja häpeällistä valittaa, se ei kuulu miehen rooliin ja vain vässykät ja naiset itkevät ”pikkuasioista”.

Ja vuodet tunnetusti tuppaavat vääntämään menneet kärsimyksetkin vanhoiksi hyviksi ajoiksi; viisikymppiset ehkä kaipailevat nuoruuttaan, ja silloin kasarmin ympärijuoksu patja pään päällä alkaa saada kultareunusta.

Omaa salakavalaa työtään tekee myös kognitiiviseksi dissonanssiksi kutsuttu psykologinen ilmiö. Olisi psyykkisesti raskasta ajatella, että on menettänyt nuoruuden parasta aikaa armeijan nöyryytysrituaaleissa, joten moni huomaa ajattelevansa, että niilläkin oli tarkoituksensa – eikä se oikeastaan niin hullumpaa ollutkaan! Niin ihmismieli toimii.

Mutta se anteeksipyyntö. Jos puolustusvoimat myöntäisi kohdelleensa lukuisia varusmiehiä vuosikymmenten varrella asiattomasti, pyytäisi anteeksi simputusperinnettä ja nöyryyttäviä käytäntöjään, se olisi paitsi moraalisesti ryhdikäs teko myös vahva signaali siitä, että simputusta ja vaikkapa siviilipalvelusmiesten ja palveluksesta vapautettujen halveksuntaa ei yksinkertaisesti enää hyväksytä.

Niin kauan kuin anteeksipyyntö puuttuu, ilmaan jää pelko, että toiminta jatkuu – vähän peitellymmin ja hienovaraisemmin vain.

Samalla liian moni epäasiallisen kohtelun uhri kuvittelee olevansa itse syypää esimerkiksi kiusaamiseen ja palveluksen keskeytymiseen, vaikka syy monesti pesii totalitaristisen laitoksen nyrjähtäneissä perinteissä.

Suosittu hokema on, että armeija tekee pojista miehiä. Voisiko ajatella, että anteeksipyyntö jos mikä olisi miehekäs teko?

+10
ArnoKotro
Helsinki

Lukion opettaja, kolumnisti.

Opetusalan eettisen neuvottelukunnan pj.

Näkemykset ovat omiani eivätkä välttämättä edusta työnantajieni kantaa.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu