Asevelvollisuuden ongelmat ja kummallisuudet, osa 4: Sukupuoleen sidottu asevelvollisuus on selvin tasa-arvoloukkaus maassamme

Keskustelua asevelvollisuuden tasa-arvo-ongelmista on vuosikymmenet käyty erikoisessa äänilajissa – jos sitä nyt ylipäätään on käyty.

”Keskustelun” onnettomat vaiheet voi pelkistää kolmeen.

Ensin elettiin vuosikymmenet hiljaisuuden aikaa. Sukupuolten eriarvoinen kohtelu vaiettiin kuoliaaksi. Mutta ongelmat eivät väistelemällä katoa.

Sitten alkoi älyvapaan keskustelun aika. Sen perään saatiin vielä umpitollon logiikan ajat, joita elämme edelleen.

Aloitan siitä hiljaisuudesta. Aina 1990-luvulle asti siinä ei nähty minkäänlaista ongelmaa, että sukupuolen perusteella ja vankeuden uhalla toinen sukupuoli (puhun nyt sukupuolista kaksijakoisesti kuten lainsäätäjäkin) kokee vapaudenriiston kesken parasta nuoruutta. Sen katsottiin olevan vähän kuin maailman laki. Ilmapiiriä kuvaa, että kun tasa-arvolaki säädettiin 1980-luvulla, asevelvollisuus – siis kaikken ilmeisin tasa-arvorikkomus – rajattiin lain ulkopuolelle.

Sitten hiljaisuuden katkaisi Elisabeth Rehnin nousu puolustusministeriksi. Alkoi absurdi keskustelu, jonka yleissävyksi tuli se, että miesten armeijapakko onkin naisten syrjintää.

Saimme lukea lehdistä pääkirjoituksia myöten, miten hirmuista on sorto, jos ei ole pakko mennä armeijaan. Inttikeskustelun kummallisimmaksi johdannaiseksi tuli vielä sellaisestakin vääryydestä muistuttaminen, että naiset eivät ole sodissa päässeet taistelemaan etulinjassa. Taisteluhautojen kauhut muuttuivat ykskaks etuoikeudeksi.

Sille, että kaikki eivät päässeet nauttimaan etulinjan iloista, ei tietty enää voi mitään, mutta lehtien toimitukset ja kansanedustajat järkeilivät tasa-arvoon päästävän nyt niin, että palvelus on joka toiselle suomalaiselle vapaaehtoinen ja joka toiselle pakollinen.

Kun laki naisten vapaaehtoisesta palveluksesta tuli eduskuntaan, enemmistö kiitteli ”syrjinnän poistoa”. Sukupuolensa vuoksi vankilaan tuomittujen totaalikieltäytyjien mielipidettä ei tiettävästi kysytty.

Kun päästiin uuden vuosituhannen puolelle, kenraalikuntaan nostettu juristi Kaarina Buure-Hägglund kirjoitti muistelmakirjan Nainen kenraalikunnassa. Kirjan viesti oli, että Puolustusvoimat ja miehille säädetty asevelvollisuus sorsivat nimenomaan naisia. Kirjoittajana oli siis nimellisesti kenraaliksi päässyt asessori, jonka itse ei ole tarvinnut kärvistellä ensimmäistäkään päivää metsäleirien pakkiruokinnassa.

On ilmiömäinen saavutus kirjoittaa lähes parisataasivuinen tasa-arvokysymyksiin keskittyvä kirja, joka ei kertaakaan mainitse, että ehkäpä se palveluspakko syrjiikin niitä, joille se pakko on määrätty.

Vapaaehtoiset syrjittyjä, pakotetut etuoikeutettuja?

Kun 1990-luvulla varusmiespalvelus oli sitten saatu joka toiselle suomalaiselle vapaaehtoiseksi ja joka toiselle pakolliseksi, tasa-arvoon oltiin hetken aikaa tyytyväisiä. Mutta kuinka ollakaan, sitten jo valmiiksi kaistapäinen keskustelu muljahti tuplajärjettömäksi. Nyt myös sellainen systeemi nähtiin yhdenvertaisuutta loukkaavaksi, jossa palvelus on toisille pakollinen ja toisille vapaaehtoinen, mutta niin päin, että ne ovat syrjittyjä, joille intti on vapaaehtoinen.

Logiikka on niin uskomatonta, että tekisi mieli huutaa ääneen.

Kun tultiin 2010-luvulle, muistan ilahtuneeni, kun silmiini osui Apu-lehden kansi (30/2010), joka puffasi asevelvollisuuden epätasa-arvoisuutta käsittelevää juttua. Ostin lehden, mutta ällistys oli melkoinen, kun koko monen sivun artikkeli todistelikin, että miehille pakollinen palvelus sortaa nimenomaan naisia.

Samassa hengessä on keskustelu jatkunut näihin päiviin asti – ja jatkuu edelleen.

Viime aikoina muun muassa kasvatustieteilijä Heli Häyrinen on vakuutellut (esim. SK, 21.1.2019, Ruotuväki 15.2.2020), että armeijaan pakotetut miehet ovat etuoikeutettuja, he kun pääsevät armeijassa esimerkiksi verkostoitumaan. Sopii kysyä, kumpi mahtaa olla tehokkaampaa verkostoitumista: opiskelu siviilissä ja sen myötä tutustuminen muihin opiskelijoihin ja omaan alaan liittyvä työssäkäynti vai ryynääminen metsässä sellaisten kanssa, joita tuskin enää tapaa palveluksen jälkeen?

Joskus inttikommentaattorit kompastuvat muun epäloogisuuden päälle vielä omiinkin ajatuksiinsa. Tyylinäytteen antoi ex-puolustusministeri Jussi Niinistö, joka pitää varusmiespalvelusta velvollisuuden sijaan oikeutena. Hänen mukaansa asevelvollisuuden kritisointi on turhaa ”vinkumista”. Intti on kiva juttu!

Vaan entä kun kansanedustaja Tiina Elovaara (ps., nyk. Sin.) teki kirjallisen kysymyksen totaalikieltäytyjien pitkistä vankeustuomioista? Niinistö vastasi, että armeijaa vältteleville kuuluu pitkät rangaistukset, koska varusmiespalvelus rajoittaa niin rankasti henkilökohtaista vapautta.

Eli ei se intti mikään oikeus tainnut ollakaan?

Kujalla ovat – niin media, poliitikot kuin muutkin vaikuttajat

Taannoin Ylekin havahtui sukupuolitetun asevelvollisuuden tuomaan epätasa-arvoon ja lähetti toimittajan varuskuntaan tekemään selkoa syrjinnästä (24.11.2017). Havainto oli muun muassa se, miehet tulevat armeijaan massana ja heidät hyväksytään automaattisesti toisin kuin naiset. Tähän voisi huomauttaa, että kyllähän ne miehet tosiaan ”tulevat massana”, kun kerran pakko on.

Yle paheksui myös sitä, että armeijassa on liikaa miespuhetta, josta naiset kärsivät. No, kun miehet pakotetaan lain ja vertaispaineen voimalla kasarmeille, on aika luonnollista, että siellä sitten on ”miespuhetta”.

Voi miettiä, miten Yle kirjoittaisi, jos asetelma menisikin toisinpäin. Jos naiset määrättäisiin stereotyyppisten sukupuoliroolien mukaisesti palkattomaan vanhustyöhön, pitäisikö Yle miehiä sorrettuina ja tuomitsisi hoivakotien henkilöstön ”naispuheen”?

Yhtä pihalla näyttävät olevan kenraalitkin. Kun Timo Kivisestä tuli Puolustusvoimien komentaja, hän jokseenkin ensi töikseen vaati, että naisiin kohdistuvan syrjinnän on loputtava. Miesten tasa-arvo-ongelmista ei, tietenkään, ollut mitään puhetta.

Viime vuonna Ruotuväki-lehti julkaisi 40-sivuisen teemaliitteen, jonka aiheena oli asevelvollisuus ja tasa-arvo. Paksuun lehteen ei mahtunut edes lyhyttä mainintaa siitä, että asevelvollisuuslaki syrjii miehiä, ei naisia.

Aamulehti puolestaan on oivaltanut, että asevelvollisuuteen liittyy tasa-arvo-ongelma, nimittäin se, että käytössä on varusmies-sana, joka syrjii naisia. Lehti on jopa muuttanut Varusmiesliiton – siis järjestön nimen – Varushenkilöliitoksi. Logiikka on, sievästi sanoen, absurdia: yhdyssanan osa voi olla merkittävä tasa-arvo-ongelma, mutta ei se, että kokonaiset ikäluokat joutuvat kärsimään seksistisestä laista.

Jotkut saattavat muistaa myös viimekesäisen kohun siitä, että musliminaiset eivät saa käyttää varusmiespalveluksessa hijabia, hiukset peittävää huivia. Keskustelu naisten syrjinnästä kävi jälleen kiivaana, mutta taaskaan ei edes sipaistu asevelvollisuuslain systemaattista seksismiä.

Sen aika ja paikka ei ole koskaan.

Aivan omiin sfääreihinsä keskustelun vei taannoin vielä professori Kirsti Lonka, joka pohti, että miehille pakollinen ja naisille vapaaehtoinen malli ei ole reilu, koska varusmiespalvelus on niin lyhyt. Sitä pitää kuulemma verrata kuukautisiin, jotka elämän mittaan kestävät yhteensä enemmän!

Merkillinen episodi nähtiin siinäkin, kun muutama vuosi sitten Jussi Niinistö ehdotti, että säästöjä voisi saada jäädyttämällä naisten vapaaehtoinen asepalvelus vuodeksi.

Jos ehdotus olikin hölmö, vielä hölmömpää oli sen kommentointi. Muuten ei armeijan tasa-arvo tunnu kiinnostavan ketään, mutta tuosta nousi äläkkä: ei, naisten asemaa ei saa heikentää. Pekka Haavistokin intoutui tviittamaan, että ”tasa-arvo ei ole kaupan”.

Eihän tuossakaan ole järkeä. Ensinnäkin tasa-arvo on kaupan kaiken aikaa, kun avoimeen seksismiin perustuva systeemi kaappaa sukupuolen perusteella ilmaistyövoiman käyttöönsä.

Toiseksi jos ihan loogisesti ajattelee, malli jossa palvelus on toiselle sukupuolelle pakollinen ja toiselta kielletty, on nykyistä tasa-arvoisempi. Jos miehet pakotetaan palvelukseen ja naiset eivät sinne pääse, molemmilla on omat haittansa – toki miehille isommat, koska armeijaan haluamattomia miehiä on enemmän kuin sinne haluavia naisia – kun taas nykyinen järjestelmä kaataa kuorman yksinomaan toiselle sukupuolelle.

En kannata vanhaa mallia enkä Niinistön ideaa, mutta onhan se erikoista, että ehdotus lyhyestä poikkeamasta tasa-arvoisempaan suuntaan nostaa metakan, mutta pysyvä ja päivänselvä epätasa-arvoisuus ei kiinnosta ketään.

Muistanpa senkin, miten Sdp:n puheenjohtaja Antti Rinne pamautti, että naisten asevelvollisuus on ”itsestäänselvyys”. Ymmärsin niin, että Rinne halusi tällä tavoin parantaa naisten asemaa.

Ei siis tolkun häivää. Jos jonkin kansanosan kohtaloksi tulee pitkä palkaton palvelus pakkolaitoksessa, luulisi pääministerinäkin toimineen miehen ymmärtävän, että kyse on tuon kansanosan aseman heikentämisestä, ei kohentamisesta.

Lisää tolloja lausuntoja tästä päättäjien ja muiden vaikuttajien käsityskyvyn ylittävästä teemasta löytyy täältä ja täältä.

Ei apua hallituksestakaan

Mutta jätetään Niinistön, Haaviston, Rinteen ja kumppanien sammakot, käännetään katse hallitukseen. Ehkä yhdenvertaisuusteemoja korostava hallitus sentään puuttuu Suomen räikeimpään tasa-arvoloukkaukseen, mainitaanhan hallitusohjelmassa ”tasa-arvo” peräti 75 kertaa?

Kaikkea muuta. Asevelvollisuuden tasa-arvoa koskeva kirjaus on lyhyt, vaisu ja mikä pahinta, logiikaltaan nurinkurinen: Naisten edellytyksiä suorittaa vapaaehtoinen asepalvelus ja palvella Puolustusvoimissa parannetaan muun muassa tasa-arvotyöllä ja lisäämällä tietoisuutta naisten asepalveluksesta.

Eli taas tultiin tähän. Vaikka miehet ovat pakkopalveluksineen syrjittyjä, tasa-arvotyön tarkoitus on parantaa naisten asemaa. Ei puhettakaan vaikkapa siitä, että palveluksen alussa koeaika alkaisi koskea kaikkia sukupuolia, ei pelkästään naisia; ei esitystä päivärahojen korottamiseksi; ei ehdotusta varusmiesten ottamisesta eläkekertymän piiriin työttömien ja opiskelijoiden tapaan; ei lainkaan mainintaa totaalikieltäytyjien mielipuolisista rangaistuksista. Tälläkään hallituksella ei näytä olevan mitään sitä vastaan, että Suomessa – Euroopan ainoana maana – istuu nuoria vankilassa sukupuolensa vuoksi.

Valtamemediankin omaksuman älyllisen kuperkeikan takana pilkistelee se kummallinen ajatus, että kaikki pojat jotenkin luonnostaan ja sukupuolityypillisesti hinkuisivat palvelukseen ja intti on jotain niin kivaa, että kaikkien pitää päästä osalliseksi.

Harhaa ylläpitää myös Puolustusvoimien kantahenkilöstö. Monet ammattisotilaat ovat nuoresta asti olleet inttihenkisiä ja urheilua harrastavia eräihmisiä, ja niinpä he kuvittelevat, että niin ovat kaikki muutkin miehet. Mutta kun eivät ole.

Isolle osalle nuorista miehistä armeija ei vain sovi, eri syistä. Joku saattaa esimerkiksi olla siinä määrin yksinoloa ja hiljaisuutta kaipaava filosofinen sielu, ettei hän mukaudu yksityisyyden riistoon inttituvan rehvakkaassa pieruhuumorissa.

Ja mitä näille kummajaisille yhä edelleen tehdään? Määritellään heidät sairaiksi, kirjoitetaan psykiatrinen diagnoosi ja myönnetään vapautus.

Peli on raakaa, eikä nykymalli ole erityisen imarteleva naisillekaan. Vai mitä pitäisi ajatella siitä, että vapautuksen palveluksesta saa, jos nuori on tavalla tai toisella epäkelpo, toisin sanoen hänellä on pysyvä sairaus, parantumaton vamma – tai hän on nainen. Laki lujittaa kaikille vahingollisia sukupuolihierarkioita ja -kliseitä ja tyrkyttää nuorille käsitystä, että naisille ja miehille muka kuuluu yhteiskunnassa eri tehtävät.

Kanervan komitea tarjoaa tasa-arvoteatteria

Valitettavasti en usko, että keskustelun taso olisi kohenemassa siitä puhumattakaan, että maan selvimpään tasa-arvorikkomukseen saataisiin korjausta. Kun puolustusministeri Antti Kaikkonen vieraili viikko sitten Ylen Ykkösaamussa, lähes kolme varttia kestäneeseen haastatteluun ei mahtunut sivulauseen vertaa asevelvollisuuden ongelmia.

Äsken julkaistu puolustuspoliittinen selonteko on sekin väistelyn mestarinäyte. Paperi toteaa vain, että ”naisten määrän lisäämisellä syvennetään maanpuolustuksen yhteiskunnallista vaikutusta ja maanpuolustustahtoa sekä lisätään tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta”.

Kyllä, sanat ”tasa-arvo” ja ”yhdenvertaisuus” saadaan inttikeskusteluunkin mukaan, kunhan pidetään huoli, että ne eivät koske miehiä.

Ensi kuussa Ilkka Kanervan puheenjohtama komitea julkaisee raportin, jonka tarkoitus on muun muassa esittää keinoja tasa-arvon lisäämiseksi asevelvollisuudessa. En odota raportilta yhtään mitään. Koko komiteatyö on poliittista teatteria, jonka merkittävin saavutus on se, että näin on saatu keskustelu vaiennettua – ”komitea miettii parhaillaan asiaa, annetaan sille työrauha” – ja samalla tiedämme jo nyt, ettei se esitä minkäänlaista todellista korjausta tilanteeseen.

On helppo ennustaa, että komitea ehdottaa tasa-arvoistavana näennäiseleenä kutsuntojen laajentamista koko ikäluokkaan, siis kaikkia sukupuolia koskevaksi, mutta samalla itse varusmiespalvelus jää yhdelle sukupuolelle pakolliseksi. Raportti tulee korostamaan, kuinka tärkeää on, että naiset saavat lisää tietoa maanpuolustuksesta ja toiveena on yhä useamman naisen vapaaehtoinen asepalvelus.

Samalla komitea käytännössä ohittaa koko ydinongelman – sen että palveluspakko määräytyy puhtaasti sukupuolen mukaan – ja hukuttaa meidät höpinään toissijaisista yhdenvertaisuusongelmista. Komitea tulee puhumaan innokkaasti esimerkiksi yhteistuvista tasa-arvon edistäjänä, vaikka yhteismajoitus käytännössä tekee syrjinnän entistäkin näkyvämmäksi: tuvassahan joka toisella on koeaika, joka toisella ei. Ja koskevatpa tiukat hiusmääräyksetkin vain joka toista tuvan asukkia.

Jos komitea onnistuu edes sivulauseenomaisesti kirjaamaan, että nykyinen laki on ongelmallinen miesten kannalta, heti perään saamme kuulla, että yhteisiä kutsuntoja voi pitää ”ensimmäisenä askeleena” kohti yhdenvertaista mallia.

Tämä on tietysti silkkaa sumutusta. Jokainen tajuaa, että horinat ”askeleesta” on tarkoitettu vain kriitikoiden vaientamiseksi ja maalaamaan mielikuvaa, että tasa-arvon hyväksi ihan oikeasti tehdään jotain.

Ei tehdä.

Armeijan haitat ulottuvat kauas varuskuntien ulkopuolelle

Se vahinko, jonka sukupuolitettu asevelvollisuus saa aikaan, on tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta ajatellen mittaamaton. Armeija ei ala siitä, kun nuoret astuvat varuskunnan porteista sisään eikä se pääty kotiuttamispäivänä, vaan se paljon kattavammin varjostaa koko elämää.

Pojat kuulevat jo pieninä, että heidän kuuluu sukupuolensa vuoksi elää jopa vuosi yksityisyyden riistävässä pakkolaitoksessa. He lukevat koulukirjoista, että varusmiespalvelus on heidän velvollisuutensa, koska ovat poikia. Aikuisena armeijalta välttyneet kohtaavat ennakkoluuloja, homottelua ja monenmoista enemmän tai vähemmän peiteltyä syrjintää ja epäilyjä mielenterveydestä.

Palvelus tulee myös mahdollisimman pahaan aikaan. Monet nuoret valmistautuvat parikymppisinä pääsykokeisiin tai korottelevat ylioppilaskirjoitusten arvosanoja päästäkseen kiinni jatko-opintoihin. Kaiken tuon armeija käytännössä estää.

Poikien opintoputken katkaisevaa inttiä voinee pitää yhtenä syynä siihen, että yliopistoissa miehet ovat aliedustettuina naisiin verrattuna. Tämäkään ei herätä minkäänlaista julkista mielenkiintoa. Jospa armeija ei teekään miehiä vaan koulupudokkaita?

Olen ollut mukana parissakin asevelvollisuutta vastustavassa kampanjassa. Niiden aikana kävi surullisen selväksi, että suurella osalla nuorista miehistä ei ole käytännössä mahdollisuutta mennä edes siviilipalvelukseen, vapautuksen hankkimisesta puhumattakaan. Keski-ikäisiltä miehiltä tuli raivoisia viestejä, että he eivät ikinä sallisi poikiensa valita siviilipalvelusta. Kuulin tapauksista, joissa sivareilla oli mennyt välit perheisiinsä. Myös puolustushallinnosta kirpoili epäasiallisia kommentteja Maavoimien tiedottajaa myöten.

Runollisuudessaan piristävä poikkeus sentään oli Jussi Niinistön avustajanakin toimineen Petteri Leinon kirjoitus, jossa hän toivotti kampanjasta vastaavat Suomenlahden ulkoluodoille lokinpaskoja keräämään. Asian vakavampi puoli toki on se, että Leino halusi kieltää laissa asevelvollisuuskriittiset kampanjat.

Ei myöskään pidä unohtaa, mitä puolustusvoimien komentajana toiminut Gustav Hägglund vastasi kun kysyttiin, mitä hän olisi ajatellut, jos hänen poikansa olisi valinnut siviilipalveluksen. Hägglund sanoi, että siinä tapauksessa hän syyttäisi itseään: hän olisi epäonnistunut kasvattajana.

Ratkaisukin olisi

Kovin pimeää on siis keskustelu, ja systeemin ongelmat ilmeisiä. Mutta miten maanpuolustus sitten pitäisi järjestää?

Ensimmäiseksi lähtökohdaksi otan sen, että Suomella pitää olla uskottava puolustus. Maailma muuttuu arvaamattomasti ja siihenkin pitää varautua, että Suomeen kohdistuu sotilaallista painostusta. Tai tarkemmin: meillä pitää olla niin uskottava puolustus, että mahdollinen vihollinen laskee jo ennalta hyökkäyksen hyödyt selvästi haittoja pienemmiksi, eikä sellaiseen ryhdy.

Toinen premissi on, että tyttöjen ja poikien pitää olla lain edessä yhdenvertaisia. Jos tätä lähtökohtaa ei hyväksy, keskustelun voi oikeastaan lopettaa. En väittele niiden kanssa, jotka uskovat litteään maapalloon ja yhtä vähän haluan väitellä rasistien ja seksistien kanssa.

Ja mitä tästä tyttöjen ja poikien yhdenvertaisuudesta loogisesti seuraa? Meillä on kaksi vaihtoehtoa: joko määrätään palvelus kaikille pakolliseksi tai sitten kaikille vapaaehtoiseksi.

Ensimmäisessä vaihtoehdossa, siis kaikille pakollisessa palveluksessa, ei olisi järkeä. Sille ei ole mitään maanpuolustuksellista tai muuta yhteiskunnallista tarvetta. Se tulisi tavattoman kalliiksi menetettyinä työvuosina ja lyhentyneinä työurina, ja se aivan tarpeettomasti viivästyttäisi naisten pääsyä opiskelemaan. Entä mihin sijoitettaisiin kaikki palveluksesta kieltäytyvät, vankiloihin? Vai pannaanko panta jalkaan, kuten totaalikieltäytyjille nykyään?

Ei tuo käytännössä tasa-arvoakaan toisi. On ehdotettu esimerkiksi erilaisia siviilitehtäviä asepalveluksen vaihtoehdoksi. En oikein osaa kuvitella, että ne olisivat henkisesti ja fyysisesti yhtä kuormittavia kuin varusmiespalvelus, joka tarkoittaa kasarmimajoitusta, raskaita metsäkeikkoja ja siviilielämän katkeamista. Millaista olisi esimerkiksi yhtä ympärivuorokautinen ensiapu- tai kriisinhallintakoulutus, joka vieläpä kestäisi vuoden?

Kaikille pakollinen palvelus olisi siis kallis ja turha systeemi, joka ei edes toisi yhdenvertaisuutta. Hylkäämme sen.

Valikkoon jää kaikille vapaaehtoinen palvelus. Se olisikin paljon viisaampi ratkaisu. Voisimme määrätä koko ikäluokan kutsuntoihin ja poimia tästä isosta, nykyiseen nähden noin kaksinkertaisesta joukosta palvelukseen soveltuvat ja motivoituneet nuoret.

Päivärahoja toki pitäisi nostaa ja muutkin edut hoitaa kuntoon, mutta kustannukset eivät kasvaisi ylivoimaisiksi, koska välillisiä kansantaloudellisia säästöjä tulisi vastaavasti paljon. Monen nuoren työura pitenisi, siviilipalveluksesta ja totaalikieltäytyjien vankeus- ja pantarangaistuksista voisi luopua eikä yksikään E-luokkaan määrätty seilaisi enää vuosikausia epämääräisessä välitilassa, vaan hekin pääsisivät aiemmin kiinni opintoihin ja työelämään.

On pelätty, että tällainen malli tuottaisi liian pienen reservin. Mutta pitäisi käydä analyyttista ja rehellistä keskustelua siitä, kuinka paljon reserviä oikeasti tarvitsemme. Taakkanamme on nimittäin pitkä itsepetoksen perinne, kun olemme mitanneet Puolustusvoimien suorituskykyä lähinnä reservin koolla.

Vielä 1990-luvulla Suomi rehenteli yhdellä Euroopan suurimmista reserveistä, johon kuului yli 700 000 miestä. Tosiasiassa vain murto-osalle tuosta joukosta olisi kriisin tullen riittänyt ajanmukaista aseistusta, eikä suurin osa käynyt kertaamassa sen vertaa, että heillä olisi mitään käyttöä moderneilla taistelukentillä. Nyttemmin reservin kokoa on pienennetty, mutta edelleen varusteita ja kertausharjoituksia on niin vähän, että suurin osa reservistä on toimintakykyistä vain paperilla.

Se perinteinen ajatus on ylisummaan outo, että uskottava maanpuolustus vaatii riveihinsä justiinsa puolet ikäluokasta, siis kaikki miehet. Tarve ei siis ole esimerkiksi 25 % ikäluokasta, tai 60 %, vaan juuri tuo yksi kokonainen miesikäluokka.

En usko tuollaiseen sattumaan. Sen sijaan uskon, että nykymuotoinen asevelvollisuus ei pohjaa maanpuolustuksen todellisiin tarpeisiin vaan perinteeseen, museaalisiin sukupuolirooleihin ja viime sotien esimerkkiin; hoipertelemme selkä edelle tulevaisuuteen.

Juuri julkaistu puolustuspoliittinen selontekokin toistaa vain väsyneet mantrat asevelvollisuuden puolesta. Sen laatijoilta on ilmeisesti jäänyt kokonaan huomaamatta, että historian tuulet puhaltavat uudesta suunnasta ja varsinkin nuorille sukupuolten yhdenvertaisuus on ohittamattoman tärkeä arvo. Ja sen minimivaatimus on se yhdenvertaisuus lain edessä.

Ei asevelvollisuusarmeijaa rapauta nuorten heikentynyt kunto vaan vahvistunut ymmärrys tasa-arvosta.

Järkevä puolustusmalli perustuu sukupuoliroolien ja perinteen sijaan realistiseen uhkakuva-analyysiin. Oikea lähtökohta ei ole ”joka miehen kuuluu käydä armeija”, vaan on kysyttävä, kuinka paljon oikeasti tarvitsemme jokaisesta vuosiluokasta nuoria asepalvelukseen, ja mikä on järkevin rekrytoinnin kriteeri. Sukupuoli? Vai sittenkin soveltuvuus ja motivaatio?

Varsinkin viime aikoina uhkakuvat ovat muuttuneet. Ei, en kuulu niihin, jotka sanovat että sotilaallisen uhkien sijaan meillä on uudet uhat – ilmastokriisi, ympäristötuhot ja pakolaisvirrat. Eivät ne ole tulleet sotilaallisten uhkien tilalle vaan niiden rinnalle; valitettavasti kun ole mitään uhkien kiintiötä, jossa uudet uhkat tuuppaisivat vanhat pois.

Sotilaalliset uhat eivät ole väistyneet, mutta ne ovat muuttuneet. Ei ole realistista ajatella, että Suomi joutuisi vuosikausien rintamasotaan, jossa viikkoja kestävät ratkaisutaistelut käytäisiin metsissä suurin reserviläisarmeijoin mies, kivääri ja suomalainen sisu -pohjalta.

Samaa itsepetosta on kuvitella, että esimerkiksi Afganistanin talebanien tai Vietkongin sissien esimerkkien rohkaisemana voisimme Suomen tapaisessa modernissa, häiriöherkässä ja infrastuktuuriltaan helposti luhistuvassa maassa käydä vuosien mittaista sissisotaa. Sellaista ei tällainen yhteiskunta kestä, kun jo veden- ja sähkönjakelun katkaiseminen avainkohteisiin tehdyin ohjusiskuin suistaisi maan katastrofiin.

Silloin on aivan sama, kuina monta kehnosti varustettua ja kouluttamatonta reserviläistä meillä on pitkin Kainuun metsiä, niin kunniakkaita kuin viime sotien taistelut olivatkin.

Ongelmat voisi ratkaista, jos vain haluaisimme. Pääsisimme helposti eroon niin mennen maailman puolustusratkaisusta kuin seksistisestä asevelvollisuuslaista, kun alkaisimme maltillisesti korvata määrää laadulla. Määrätään siis koko ikäluokka kutsuntoihin, poimitaan sopivat ja motivoituneet vapaaehtoiset riviin – maanpuolustustahtohan meillä on tutkitusti hyvä – ja liitytään länsimaisten demokratioiden puolustusliittoon Natoon.

Siinä meillä olisi uskottava, nykyaikaisia uhkakuvia vastaava ja kansalaisia yhdenvertaisesti kohteleva puolustus. Harmi vain, ettei se oman umpimielisyytemme ja keskusteluperinteemme tabujen ja vinoumien vuoksi ole ulottuvillamme – ainakaan vielä.

+12
ArnoKotro
Helsinki

Lukion opettaja, kolumnisti.

Opetusalan eettisen neuvottelukunnan pj.

Näkemykset ovat omiani eivätkä välttämättä edusta työnantajieni kantaa.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu