Ehdotus: uusi vuosipäivä kalenteriin väestönkasvun vuoksi

Vuosi sitten kuoli kalastaja-filosofi Pentti Linkola. Hänet tunnettiin kansalaisvaikuttajana ja teräväkynäisenä kirjoittajana, joka puolusti palavasti luonnon monimuotoisuutta.

Edessämme on Linkolan mukaan ekologinen täystuho, ja siihen on kaksi pääsyytä: maailman liian suuri väestö ja jatkuva talouskasvu.

Linkola halveksi materian perässä juoksevia kansanmassoja ja elonkehän tuhoavaa tyhjäpäistä kulutuskulttuuria. Onneksi hän ei ollut näkemässä taannoista Helsingin Sanomien pääkirjoitusta, joka iloitsi siitä, että koronan jälkeen kulutus varmasti taas kasvaa.

Tutustuin Linkolan ajatuksiin ensimmäistä kertaa lukiolaisena. Nuoruuden eksistentiaaliset kriisit saivat tarttumaan kirjaan Kohti elämän tarkoitusta.

Teokseen oli koottu tekstejä monelta ajattelijalta, mutta puhuttelevin oli Linkolan osuus. Pian jo etsinkin käsiini Linkolan omia kirjoja, kuten Unelmat paremmasta maailmasta.

Tuuriakin oli, kun samoihin aikoihin lukiossa äidinkielen aineen aiheena oli Linkola, jota sai kannattaa tai vastustaa.

Minä kannatin. Aine on ihme kyllä tallella, siinä kritisoin kollektiivista elintasonarkomaniaa lukion kakkosluokkalaisen vimmalla. Näin kirjoitin:

Elintaso ei kuitenkaan ole sama kuin elämisen taso. Meidän tulisi luopua nykyisestä elintasostamme turvataksemme elämän monipuolisen jatkuvuuden ja tullaksemme itsekin onnellisemmiksi, hyvinvointiyhteiskunnassamme kun ei ulkoisen hyvinvoinnin tavoittelu enää meille riitä elämämme tarkoitukseksi. – – Meidän tulisi nyt myöntää, että elintaso ja väestönkasvu ovat maailman tukipilareita pahimmin jäytävät tekijät. Väkiluku on ihmisen ympäristösuhteen funktio. Mitä enemmän ihmisiä, sitä enemmän tuhoamme.”

Sitten teksti jo kohoaakin totalitarismia myötäilevään paatokseen, kongruenssivirheellä maustettuna:

Vaikka me joutuisimme rakentamaan pakkoyhteiskunnan, kuten Linkolan vastustajat sitä nimittää, joka takaa elämän jatkuvuuden ja antaa mahdollisuuden yrittää uudelleen, se on arvokkaampi kuin nykyinen tuhosuuntainen yhteiskuntamme.”

Ennen pitkää Linkola-fanitukseeni tuli säröjä. Toki minulle oli kaiken aikaa ollut selvää, että kaltaiseni sisätiloissa viihtyvä hyvinvointivaltion kasvatti tuskin olisi kauankaan selvinnyt Linkolan visioimassa ekolandiassa, jossa moderneista mukavuuksista on luovuttu ja ihmiset raatavat esiteollisissa oloissa pitkää päivää.

Tuo ei ollut isoin ongelma. Monet Linkolan ulostulot eivät kestäneet kriittistä katsetta. En voi Linkolan tapaan kunnioittaa Stalinia tai Hitleriä; hänhän poikkeuksetta ihaili niitä, jotka jättivät jälkeensä näyttävimmät ruumiskasat, luonto kuulemma kiittää.

Ei se kiitä. Linkolan natsimielisiltä kärjistyksiltä putoaa pohja jo siksi, että toisen maailmansodan polkaisema vauvabuumi käytännössä lisäsi ihmisten määrää.

Kumpainenkin diktaattori sitä paitsi halusi aggressiivisesti kasvattaa teollista tuotantoa, ja halusipa Hitler kaikille oman kansanautonkin, Volkswagenin. Älyllinen umpikuja ei voisi olla ilmeisempi, siitä nyt puhumattakaan, että on kuvottava ajatus ylistää historian julmimpia hirmuhallintoja.

Sota ja väkivalta ovatkin paitsi ehdottoman epäeettinen myös tehoton tapa rajoittaa väestönkasvua. Parhaiten sitä hillitsevät koulutus, sosiaaliturva, demokratia ja hyvinvointivaltio – ja näitähän Linkola vihasi.

Yhtä mahdotonta on ymmärtää Linkolan myötäsukaisia kommentteja Neuvostoliitosta. Sosialismi ei kehnona talousjärjestelmänä kuulemma kuormita ympäristöä yhtä paljon kuin kovien kasvuprosenttien kapitalismi.

Kattia kanssa. Neuvostoliiton ympäristötuhot olivat vailla vertaa.

Mitenkään erityisen ekolooginen ei ajattelijamme siis aina ollut. Mutta jos äkkiväärien lausuntojen logiikka välillä horjuikin, psykologisesti Profeettamme provokaatiot olivat sitäkin ymmärrettävämpiä purkautuessaan turhautuneen miehen pohjattomasta epätoivosta, lamaannuttavasta tunteesta että kaikki on menetetty.

Älyllisesti kestämättömistä kärjistyksistä ja ekofasistisesta ihmisvihasta huolimatta jokin ihailu minussa Linkolaa kohtaan aina säilyi. Oman tien pystypäinen kulkeminen, lumoava sanankäyttö, elintasokritiikin ja väestönäkökulman terävyys, merkillinen karisma, en ihan tiedä mikä kaikki minua hänessä viehätti.

Eikä vain minua. Kun Linkola vieraili Nuorten filosofiatapahtumassa Paasitornissa vuonna 2007, lukiolaisyleisö kuunteli hiiskumatta Linkolan hiljaisenhaurasta puhetta, ja kun hän lopetti, salillinen nuoria nousi spontaanisti ylös ja taputti seisten.

Kuka pystyy samaan?

Henkilökohtaisesti tapasin Linkolan kerran, puhelimessa puhuimme kahdesti. Kustantamon juhlissa juttelin hänen kanssaan hetken, ja kun hän sanoi lähtevänsä junalle, keksin äkkiä että minullahan on sama suunta.

Kävelimme yhdessä Helsingin Rautatieasemalle, ja koko matkan ahmin punnittua analyysia luonnon lohduttomasta tilasta ja massojen kyltymättömästä ahneudesta. Kun Linkola nousi junaan, hän kääntyi vielä kerran ja sanoi: ”Tähän lajiin ei tepsi mikään.” Sitten hän oli poissa.

Hitusen enemmän tutustuimme, kun toimitin kirjaa, johon kokosin arvostamieni kirjailijoiden ja ajattelijoiden tekstejä nuorille. Mitä he haluaisivat sanoa vaikkapa uusille ylioppilaille? Toivoin kirjaan tekstiä itse Mestarilta.

Pienen vaivannäön jälkeen sain Linkolan lankapuhelinnmeron (vai oliko se hänen naapurinsa numero, en muista tarkasti). Mutta kyllä, sain Linkolan langan päähän.

Hän ei oikein syttynyt ajatuksesta. Tuolloin jo lähes kahdeksankymppinen mies vaikutti melankoliselta ja katsoi, että toivoa ei ole, kirjoittaminen ja kaikki muukin on turhaa. Yllättäen hän viimein myöntyi ja sanoi, että tämän yhden tekstin hän vielä jaksaa kirjoittaa.

Olin tietysti äärettömän kiitollinen. Vielä kiitollisempi olin, kun postiluukusta kopsahti perinteinen kirje, josta löytyi vanhanaikaisella mekaanisella kirjoituskoneella naputeltu monen sivun essee.

Siinä sanansäilä heilui pisteliäästi, teksti oli tutun terävää, lauseet elegantteja. Mutta oli esseessä iso ongelmakin. Sisältönsä vuoksi sitä ei voinut julkaista.

Kirje oli joka tapauksessa arvokas. Niin arvokas, etten uskaltanut lähettää sitä kustantajalle postin mukana, vein sen perille itse. Yhdessä miettisimme, mitä sille tekisimme.

Kustantaja hukkasi kirjeen. Äkkiä sitä ei enää löytynytkään mistään. Kaikki paikat kuulemma koluttiin.

Itseäni syytän, etten ottanut kirjeestä kopiota. Onneksi sentään muistan, mitä siinä suurin piirtein luki – ja ennen muuta sen, mikä siinä nyppi.

Esseeessä Linkola puolusti rasismia ja piti sitä tarpeellisena evoluution tuotteena, eikä sitä siis pidäkään vastustaa. Rasismi ja muukalaiskammo suojelevat Suomeakin afrikkalaisten kansainvaellukselta.

En halunnut julkaista nuorille rasismiin kannustavaa kirjaa. Kiusalliseksi tehtäväkseni jäi kertoa Linkolalle, että hän on turhaan työstänyt kokonaisen viikonlopun tekstiä, jolle ei siis ole mitään käyttöä.

Puhuimme puhelimessa pitkään. Linkola ei menettänyt malttiaan, tietenkään, yksi hänen ristiriitansa tämäkin; hän pysyi aina ulkoisesti hillittynä samalla kun, niin uskon, sisällä kiehui raivo. Ehkä kiukku purkautui siinä, kun hän rauhallisesti sanoi, että Suomen historiassa kunniakkainta ovat yhteiset vuodet natsi-Saksan kanssa.

Hän ei suostunut siihen, että rasistisia pätkiä saksittaisiin pois. Ei, hän ei ollut periksiantavaa ja kompromissihakuista sorttia, hän kaikkein viimeiseksi.

Sitten kuulinkin puhelimessa lauseet, jotka muistaisin aina. ”Jotenkin luulin että sinä Arno et olisi massaihminen ja näkisit tämän taivaisiin asti huutavan hulluuden. Mutta sinä taidat olla ihan samanlainen kuin kaikki muutkin.”

Sanat viilsivät. Eikä mikään muuta muuksi sitä, että ylilyövien provokaatioiden takana Linkolan ydinviesti on vastaansanomaton: ylikansoitus on perusongelma, muu on lähinnä sen johdannaista.

Kun väkeä on liikaa, energiankulutus on valtava, samoin ravinnontarve. Sademetsät hakataan maatalouden tieltä, lajikato kiihtyy. Ilma ja vesistöt saastuvat, jätevuoret kasvavat, kasvihuonepäästöt lisääntyvät.

Elonkehän lisäksi myös ihminen kärsii. Väestönkasvu tuottaa köyhyyttä, saastuminen sairautta. Pakolaisvirrat pahenevat. Konflikteja syttyy herkemmin, kun tapellaan niukoista resursseista. Koronan kaltaisten pandemioiden riski kasvaa ihmisten pakkautuessa ylikansoitettuihin megapoleihin.

Kierrätys, jätteiden lajittelu ja vettä säästävät vessanpöntöt jäävät näpertelyksi, jos meitä on aivan liikaa.

Hämmästellä pitää, miten vähän asiasta puhutaan sen merkitykseen nähden, onhan käsissämme ihmiskunnan kohtalonkysymys. Kun katsoo vaikkapa listauksia ilmastonmuutosta torjuvista toimista, väestönkasvun hillitsemistä niistä on usein turha etsiä.

Vielä merkillisempää on, että silloin kun väestökeskustelua käydään, sävy on yleensä se, että mitään ongelmaa ei ole, tai vielä pahempaa, väkeä tarvitaan lisää. Huoli huoltosuhteesta on aina suurempi kuin huoli ympäristöstä.

Muuankin väestötieteen dosentti on mediassa kauhistellut, että Suomessa asukasluku joskus tulevaisuudessa varmaankin laskee. Näitä ennustuksia hän kutsuu ”madonluvuiksi”.

Toinen tutkija on julkisessa sanassa järkeillyt, että vaikka maailman väkiluvun kasvu jossain mielessä ehkä hiukan ongelma juuri ja juuri olisikin, Suomen väestönkasvu ainakaan ei ole, koska suomalaisia on niin vähän.

Logiikka ällistyttää. Noin ajatellenhan maailma voitaisiin jakaa tuhanteen seitsemän miljoonan asukkaan alueeseen ja todeta jokaisen kohdalla, että mitään haittaa ei väestönkasvusta ole, koska sillä ei ole kokonaisuuden kannalta merkitystä.

Yle on kantanut kortensa kekoon uutisoimalla toistuvasti muun muassa Japanin väestökriisistä, kun maan asukasluku uhkaa ”romahtaa”, herran tähden, alle sataan miljoonaan. Lähes sata miljoonaa vaurasta ihmistä Suomen kokoisella alueella on liian vähän?

Jos rikkaissa maissa väestöpyramidi olisikin jonkin aikaa katollaan ja huoltosuhde vinossa, se on sentään pieni ja ennen kaikkea ohimenevä ongelma verrattuna ympäristön pysyvään ylikuormitukseen.

Viime kesänä julkaistiin tutkimus, jonka mukaan maailman väkiluku ei paisukaan aivan ennakoitua tahtia, vaan kääntyy tämän vuosisadan lopulla jopa laskuun.

Siitähän media säikähti. Pääkirjoituksia myöten puhuttiin jälleen romahduksesta, joka ”kurittaa” maailman maita monin tavoin. Ruotsia pidettiin ”voittajana”, koska sen asukasluvun ennakoidaan kasvavan tuntuvasti. Kauhisteltiin että Suomi on häviämässä Pohjoismaiden välisen väestökilvan.

Jos tuollainen kilpa tosiaan on olemassa, se hakkaa typeryydessään jopa opiskeluvuosien kilpailut siitä, kuka juo tunnissa eniten shotteja.

Outo linja mediassa on jatkunut. Tänäkin vuonna olemme voineet lukea, että huoli pois, väestöräjähdystä ei tapahtunutkaan: vuonna 2100 maailman väkiluku olisikin ”vain” alle 9 miljardia ihmistä. Vain?

Yhdeksän miljardia on järkyttävä luku. Sitä voi verrata vaikkapa siihen, että vuonna 1950 maailmassa oli 2,5 miljardia ihmistä. Onko väestöpommi tosiaan purettu, kun samat arviot kertovat, että Afrikan väkiluku lähes viisinkertaistuu vuoden 2000 tasosta noin 4,4 miljardiin vuosisadan loppuun mennessä?

Kaipa sitten on, kun konkaripoliitikko Heidi Hautalankin mukaan puhe Afrikan väestöräjähdyksestä on ”vanhanaikaista”, väestöongelmaa ei Afrikassa kuulemma ole. Äskettäin Allianssi ry:n ilmastodelegaatti vahvisti hänkin, että väestönkasvu ei ole maailmassa minkäänlainen ongelma.

Näkemykset ovat biosfääriä ajatellen tavattoman ihmiskeskeisiä ja itsekkäitä.

Ilmeisesti väestökuormituksesta varotaan puhumasta, koska pelätään kolonialistista tai jopa rasistista vaikutelmaa: mikä oikeus meillä on päsmäröidä Afrikan asioita.

Mutta liian suuri väestö kuormittaa pahiten siellä, missä kulutus on kovinta ja ekologinen jalanjälki suurin, siis rikkaissa länsimaissa. Jos huoli ympäristörasitteesta on yhtään älyllistä, katse osuu myös meihin, jopa ensisijaisesti meihin. En näe mitään ongelmaa siinä, että esimerkiksi Suomen väkiluku vakiintuisi jonnekin neljän ja viiden miljoonan väliin, päinvastoin.

Sitä vastoin on mieletöntä, jos hirttäydymme bruttokansantuotteen pakonomaisen kasvattamisen lisäksi myös väestön paisuttamiseen, niitä yhdessä ei tämä pallo kestä. Ja juuri tämähän on Linkolan pääviesti.

Linkolaa siis tarvittaisiin edelleen. Koska häntä ei enää ole, ehkä meitä tarvitaan?

Ehdotan, että nimeämme tämän Linkolan kuolinpäivän, 5. huhtikuuta, väestöräjähdyksen merkkipäiväksi, siis hiukan samaan tapaan kuin meillä jo on ylikulutuspäivä. Sopivaa nimeä en tosin ole vielä keksinyt – väestöpommipäivä? – ehdotuksia otetaan vastaan!

Pienenä yhden miehen liikkeenä aion kirjoittaa aiheesta aina huhtikuun alussa jollekin foorumille, ja toivon muita mukaan tekstitalkoisiin; vastuuttomimpia kannanottoja ja tuoreimpia väestöennusteita pitää nostaa keskusteluun. Ylisuuren väestön aiheuttamasta kuormituksesta on puhuttava rehellisesti ja ratkaisuja mietittävä.

Olkoon siinä vaatimaton hyvitykseni nuoruuden sankarille, jonka petin.

+53
ArnoKotro
Helsinki

Lukion opettaja, kolumnisti. Toksinen humanisti.

Opetusalan eettisen neuvottelukunnan pj.

Näkemykset ovat omiani eivätkä välttämättä edusta työnantajieni kantaa.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu