Journalismi on vinossa

Jos pikkaisen pelkistää, naisten ja miesten tasa-arvon yleiskuva on se, että miehiä on enemmistö sekä yhteiskunnan huipulla että pohjalla. Pörssiyhtiöiden hallitukset ja yritysten johtajisto ovat miesvoittoisia. Toisaalta myös pahimmin syrjäytyneet – kuten asunnottomat, vangit ja pitkäaikaistyöttömät – ovat hekin enimmäkseen miehiä.

Yhteiskunnassa näyttää siis olevan mekanismeja, jotka tuuppivat miehiä niin pomoportaaseen kuin katuojaankin vahvemmalla kädellä kuin naisia.

Kumma kyllä, esimerkiksi Helsingin Sanomissa sukupuolijakauma näyttää kiinnostavan vain silloin, kun katse on johtajistossa, ökyrikkaissa ja muussa paremmassa väessä. Kun puhutaan huono-osaisista, sukupuoli tuppaa unohtumaan.

Asia on ihmetyttänyt jo vuosia, mutta nappaanpa tuoreet esimerkit viime viikolta.

Torstain lehdessä oli iso juttu väkivallan uhreista ja heitä auttavasta Rikosuhripäivystyksestä. Pitkään artikkeliin ei mahtunut mainintaa siitä, että valtaosa uhreista on miehiä. Äänilaji oli toinen ja selvisi jo ensimmäisessä virkkeessä: ”Mies pahoinpiteli puolisonsa.”

Lauantain Hesari uutisoi asunnottomuudesta. Parin sivun mittaisessa jutussa jäi kertomatta, että neljä viidesosaa asunnottomista on miehiä. Sen sijaan perinteiseen tapaan kerrottiin, että naisten asunnottomuus on kasvussa.

Samassa lehdessä oli laaja artikkeli koulusta ja tasa-arvosta. Nytkin sai turhaan etsiä mainintaa siitä, että Suomessa tyttöjen ja poikien välille repeää peruskoulussa jopa maailman levein kuilu arvosanoissa, poikien tappioksi.

Katsotaan vielä saman päivän pääkirjoitus. Siinä pohdittiin vankien asemaa – ja mainitsematta jäi, että näistä maamme pahnanpohjimmaisista yli 90 prosenttia on miehiä.

Olisi helpompi ymmärtää sukupuolijakauman ohittaminen, jos se loistaisi poissaolollaan muutenkin. Mutta usein se nousee jopa kaikkein olennaisimmaksi seikaksi silloin, kun naiset ovat tilastollisesti heikommilla.

Sama Hesari, joka kätkee sukupuolen syrjäytyneitä käsitellessään, laskeskeli sivun kokoisessa lauantaijutussaan naisten osuutta kirjallisuuskriitikoista. Kirjoitus keskittyi siihen, kuinka monta naisen ja miehen kirjoittamaa kirjaa lehdessä on arvioitu, kuinka moni kritiikki on naisen laatima ja niin edelleen.

Naisten aliedustus tavoitelluissa pesteissä kirvoittaa lehtiin appelsiinin kokoisia ympyrädiagrammeja ja näyttäviä pylväitä, ja hyvä niin, mutta vastaavia havainnollistuksia saa turhaan odottaa vangeista, asunnottomista ja koulupudokkaista. Tasa-arvojournalismi on kiusallisen asenteellista ja mustavalkoista laatulehtiä myöten.

Psykologiassa puhutaan neglect-oireesta, kun potilaalta katoaa toinen puoli näkökentästä. Tasa-arvon käsittelyä näyttää vaivaavan kollektiivinen neglect.

Ja ainaisen väärinymmärryksen välttämiseksi: kannatan kovasti sitä, että naisia nousee enemmän päättäviin asemiin. En ole vastustamassa uutisointia naisvajeesta hierarkian huipulla. Kahden tyttölapsen isänäkin haluan, että tyttöjä kannustetaan murtamaan perinteiset roolivankilat. Ja vielä enemmän: minulla ei ole mitään kulttuurin feminiinistymistä vastaan ihan jo siitä itsekkäästä syystä, etten koskaan ole esimerkiksi viihtynyt yltiömaskuliinisissa äijäporukoissa, ja ovatpa läheisimmät ystävätkin jostain syystä naisia.

Mutta se ei estä toivomasta, että miesvoittoisen syrjäytyneistön hyväksi tehtäisiin paljon enemmän. Nyt miesspesifi huono-osaisuus ei politisoidu, ja miten voisikaan kun tuntuu, ettei asia edes kiinnosta.

Tosin yllättäviä journalistisia valonpilkahduksiakin on. Eilen maanantaina Helsingin Sanomat kirjoitti tutkimuksesta, jonka mukaan miehet näkevät työssä enemmän syrjintää kuin naiset. Ehkä tuo voisi viritellä vähän moniäänisempää tasa-arvokeskustelua kuin mihin on totuttu; keskustelua ei pidä tukahduttaa vaan laajentaa – miehet mukaan!

Nollasummapelinä tätä ei kannata pitää. Syrjäytettyjen miesten aseman kohentaminen ei ole naisilta pois.

Palataan vielä niihin tyttäriin. Asumme alueella, missä katukuva on pudokkaiden kansoittama, ja silmämääräisesti kolme neljäsosaa heistä on miehiä. Varmasti tyttöjenkin olisi mukavampi kasvaa aikuiseksi yhteiskunnassa, jossa katu täyttyy askelista, vaan ei mieskurjalistosta.