Lukio-opettajan avoin kirje hallitusohjelman justeeraajille

Hyvät hallitusohjelman säätäjät siellä Säätytalolla, te olette nyt paljon vartijoina. Tulevina vuosina monet järkiehdotukset eivät mene läpi, ja syyksi saamme kuulla, että ”sitä ei lue hallitusohjelmassa”. Ja toisinpäin: sellaisetkin hankkeet näkevät päivänvalon, joille ei enää löydy järkiperusteita, koska ”näin on hallitusohjelmassa sovittu”.

Joten olettehan tarkkana nyt!

Voisin tietty puuttua tässä vaikka mihin, mutta ahtaan itsekkäästi heitän toiveita nyt vain lukion opettajan näkövinkkelistä.

Pannaan tärkein heti alkuun. Älkää hyvät ihmiset keksikö uudistuspäissänne muutoksia vain muutoksen vuoksi. Jos yritysmaailmassa elämöidäänkin jatkuvalla myllerryksellä, lukioon se ei kuulu. Lukion ei pidä olla ”ketterä” ja jatkuvassa muutospyörteessä, vaan pysyvyys ja ennustettavuus ovat tärkeitä arvoja, ihan jo nuorten hyvinvoinnin, turvallisuudentunteen ja jopa oikeusturvan vuoksi.

Viime vuosina meitä kouluyhteisön jäseniä – niin opiskelijoita, opettajia kuin rehtoreitakin – on kiusattu jos minkämoisella muutossirkuksella. Uudet opetussuunnitelmat survottiin muutama vuosi sitten lukioihin, vaikka edellistenkin sisäänajo oli vielä kesken.

En edes halua muistella sitä visiopalaverien ja strategiajargonin määrää, jonka tuokin uudistus riesaksemme toi.

Muutosmania on ollut niin kova, että silloinkin kun mikään ei käytännössä ole muuttunut, pöhinätunnelmaa on lietsottu vääntämällä vähintään termistö uusiksi. Enää meillä ei ole lukiossa kursseja eikä jaksoja, vaan moduuleita ja periodeja – ja opintojaksoja.

Siinä on lukiolaisen vanhemmillakin ihmettelemistä, kun toinen lapsi opiskelee kursseja jaksossa mutta nuorempi moduuleita periodissa. Osa opettajista ymmärrettävästi puhuu vielä kursseista ja osa ei, ja toisille jaksot ovat periodeja, toisille opintojaksoja. Sekavaa on, todella sekavaa.

Vaikka ei siinä mitään, kyllä tämän uudistuksen kanssa pystyy elämään, koska lukio sentään säilyi yleissivistävänä oppilaitoksena, jossa kaikki opiskelevat historiaa, maantiedettä, yhteiskuntaoppia ja niin edelleen, vaikka valinnaisuutta hehkuttavat visioveikot tätä vastustivatkin. Termeillä kikkailu on pieni hinta siitä, että opiskelijat saavat edelleen laajan ymmärryksen maailmasta.

Mutta laaja-alaisuus taitaa taas olla uhattuna. Jälleen on nimittäin alkanut kuulua ääniä, että tuntijakoa pitäisi myllätä ja valinnaisuutta lisätä, jolloin opiskelija voisi pudottaa monia oppiaineita kokonaan lukusuunnitelmasta pois. Ja sehän tarkoittaisi myös, että opintojen rakenteen muuttuessa pitäisi taas ruveta ruuvaamaan, uskokaa tai älkää, uusia opetussuunnitelmia.

Arvatenkin yksi argumentti tulee kuulumaan jotenkin niin, että lukiolaisten stressi ja väsymys ovat lisääntyneet, ja jos he saisivat opiskella vähempiä aineita, stressi helpottaisi.

Ei se ihan niin mene. Mitä varhemmin tulevaisuuden kannalta tärkeitä valintoja pitää tehdä, sen kovempaa on stressi ja ahdistus, ja uusista oppimispoluista tulisi vain entistäkin hiostavampia raviratoja. Varhainen eriytyminen olisi uhka niin yleissivistykselle kuin yhteisöllisyydellekin. Jos lukiossa jotain nyt tarvitaan, niin pysyvämpiä ryhmiä ja vähemmän paineistettua arkea.

Yhteisöllisyyden arvostus tuppaa jäämään pelkäksi juhlapuheretoriikaksi, jos koulua käytännössä viedään juuri toiseen suuntaan. Kuvaavaa on, että hiljattain osui silmiini sellainenkin artikkeli, jossa toivottiin, että lukion voisi tehdä kokonaan itsenäisesti kotoa käsin jos huvittaa.

Tämä tyhmä lukion opettaja kysyy, eikö koronasta tosiaankaan opittu mitään. Ei koulu ole pelkästään paikka, jossa tankataan derivaattoja, EU:n talouspolitiikkaa ja Kantin moraalioppeja. Täällä nähdään kavereita ja ollaan osa yhteisöä ja opitaan sosiaalisia taitoja. Ihmisten pitää kohdata toisensa kolmiulotteisina, pelkkä ruutu ei riitä. Samalla aikataulut ja säännölliset rytmit ja rutiinit pitävät mukavasti elämässä kiinni. Miksi tällaisia itsestäänselvyyksiä, herran tähden, pitää edes sanoa?

Uskon puhuvani monen opettajan ja nuoren puolesta kun toivon, että näemme hallitusohjelmassa rakenteiden aukirepimisen ja höttöisen uudistusretoriikan sijaan kirjauksen ”turvataan lapsille ja nuorille rauhallinen oppimisympäristö”. Se ei ole tietenkään yhtä seksikäs visio kuin villit kehityshankkeet eikä siinä edes päästä laatikon ulkopuolelle, mutta kenttä kiittäisi. Sille laatikolle kun on ihan perusteensa.

Eikä suurieleisistä kehityshankkeista pidättäytyminen sitä tarkoita, ettei opetus kehittyisi ja seuraisi aikaansa. Siihen vain ei tarvita rakenteiden räjäyttämistä, komeita iskulauseita tai trendikkäitä termejä.

Otetaan esimerkki. Jos kurssin (sic) opetussuunnitelmassa lukee, että tavoitteena on oppia erottamaan tieteellinen tieto valetieteestä, ei tekstiä tarvitse panna uusiksi, vaikka maailma ympärillä muuttuu; yhtään kehityspalaveria ei tarvita. Sen sijaan osaava opettaja poimii teemasta ajankohtaiset esimerkit ja näin opetus on tiukasti ajassa kiinni.

Itse asiassa jatkuva kehitystyö saattaa jopa estää kehityksen. Jos opettajan aika menee siihen, että hän runoilee opetussuunitelmajargonia asiakirjoihin – joita harva edes lukee – se kaikki on pois siitä ajasta ja energiasta, joka tarvitaan mukaansatempaavien oppituntien pitoon ja niiden valmisteluun.

Ja sitä varten me täällä koulussa olemme, hyvät hallitusohjelman sorvaajat. Opettaminen ja nuorten kohtaaminen on työmme, ei visioslangin suoltaminen tai hankeprosessiprojektien jalkauttaminen.

Säästäkää meidät hetkeksi niiltä, minä pyydän.